Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Helvi Juvonen (1919 – 1959) oli iisalmelaissyntyinen, sittemmin Helsinkiin kotiutunut runoilija, jolta julkaistiin kuusi runokokoelmaa ja vuonna 1974 sadunomaisista tarinoista koostettu kirjoituskokoelma Pikku Karhun talviunet.

Liisa Enwaldin ja Mirkka Rekolan toimittama kokoelma Aukea ei koskaan metsään ovi pitää sisällään Helvi Juvosen edellä mainitun tuotannon. Lisäksi kirjasta löytyvät sekä Liisa Enwaldin että Tuomas Anhavan kirjoitukset Helvi Juvosen tuotannosta, Mirkka Rekolan Pikku Karhun talviuniin laatima kirjoitus, Matti Palmin runoilijan elämänvaiheita esittelevä kirjoitus, luettelo Helvi Juvosta käsittelevistä teksteistä sekä Helvi Juvosen itsensä kirjoitukset Angelus Silesiuksen ja Emily Dickinsonin runoudesta.

Kaikilla näillä kirjaan liitetyillä kirjoituksilla on ansionsa ja ne helpottavat merkittävästi Juvosen runoihin kiinni pääsemistä. Itse asiassa olen sitä mieltä, että kirja kelpaa esimerkiksi siitä miten runoilijan tuotantoa esittelevä teos kannattaa rakentaa. Eniten näkemystäni Helvi Juvosen runoja kohtaan avasivat Matti Palmin elämäkerrallinen osuus ja varsinkin runoilijan itsensä syvälliset tulkinnat kääntämiensä Silesiuksen ja Dickinsonin runoudesta.

Helvi Juvonen sepitti runoja aikana, jolloin Suomen runoudessa mitallisesta runoudesta alettiin siirtyä vapaan mitan käyttöön. Juvosen ratkaisu oli ottaa uusi tyyli vastaan ja käyttää myös sitä. Silti hän ei hyljännyt vanhaakaan. Niinpä viimeiseen kokoelmaan asti mitallinen runo säilyy vahvana mukana. Se on suoraan sanottuna niin vahvaa, että suurin osa niistä runoista, jotka tekivät minuun voimakkaan, myönteisen vaikutuksen, oli juuri mitallisia. Minä myös yleensä ymmärsin ne helpommin kuin vapaamittaiset runot.

Ketjukolaajan runoteoria:

Runoja lukiessani tulin ajatelleeksi voisiko olla niin, että runoilija, kirjoittaessaan mitallista runoa, joutuu käyttämään itselleen ”vierasta kieltä”, jota hän ei hallitse niin hyvin kuin jos saisi kirjoittaa mitä alitajunta kynänkärkeen tuo. Mitta pakottaa runoilijan tarkemmin hahmottamaan ja yksinkertaistamaan sanottavaansa, jotta hän tietäisi mitä hän oikeastaan runollaan tarkoittaa. (Tämä ajatus johtui varmaankin mieleeni taannoisesta kohusta, joka aiheutui kun muuan suomalainen ministeri oli puhunut suomeksi hieman vaikeaselkoisemmin kuin kansainvälisen median edessä englannin kielellä, niin että siitä vieraskielisestä kommentista saatiin selvääkin.)

Juvosen runojen mitallisuus ei ole aina ihan täsmällistä, riimitkään eivät aina järjesty kaavamaisesti. Runojen otsikot ovat usein hyvin merkitseviä, ne avaavat runoa. Varsinkin alkupuolen runoissa nousee esiin epäilys omien sanojen, oman ilmaisun voimaan. Luonto on runoilijaa edellä ilmaisijana, kertojana, laulajana. Toisen ihmisen löytäminen nousee tärkeämmäksi kuin oman ajattelun luomat maailmat. Silti eräs tärkeitä aiheita on toden, totuuden etsintä. Muita aiheita ovat sairaus, vammaisuus, pienuus, kuolema, onko mitään kuoleman jälkeen ja se miten kuoleman läheisyys opettaa arvostamaan elämää. Myös raamatullisia aiheita runoihin mahtuu kosolti. Jumalan olemuksen pohdinnassa Juvonen näyttäisi olevan samoilla linjoilla kuin suomentamansa Angelus Silesius, jonka runossa ”Jumala on ei-mitään...” Jumala ei ole ihmisen tavoitettavissa ja on silti jollakin tavalla läsnä kaikessa. Satukertomuksessaan ”Pohjolan pyhimykset” Helvi Juvonen korottaa pyhimyksiksi joukon läheisiä ihmisiään.

Helvi Juvosen tekemiä suomennoksia on mukana tässä kokoelmassa, siltä osin kuin ne ovat sisältyneet hänen alkuperäisiin kokoelmiinsa. Niinpä kirjasta löytyy runoja mm. Dickinsonilta, Nietzscheltä, Pasternakilta ja Björlingiltä. Jotkut suomennetut runoilijat olivat minulle tuntemattomampia, eikä suomenkielinen wikipediakaan heistä joistakin maininnut sanaakaan. Jostain syystä viehätyin eniten näistä minulle tuntemattomista kirjoittajista, kuten tietenkin Angelus Silesiuksesta, mutta ennen kaikkea tykkäsin itävaltalaisen Georg Traklin lyhyestä mitallisesta runosta Talvi-ilta ja saksalaisen Rudolf Hagelstangen kauniista nimeämättömästä runosta, joka alkaa sanoilla ”Kaikki on tomua. Asteita vain on.”

Tämän kaiken kerrottuani totean, että kirjassa on sisällysluetteloineen kaikkineen 448 sivua ja lueskelin sitä muutaman viikon.