Kuunnelmien poliitillisia tai muuten vain menestyneitä kirjailijoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Panu Rajala: Se kaipaus meitä riepottaa. Kuunnelma voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1988. Ohjaus Ari Kallio. Arvo Poika Tuomista esittää Veikko Honkanen ja Frans Emil Sillanpäätä esittää Tapani Perttu. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuun vaihteessa 1939. Hämeenkyrön miehet ovat puolisoineen Tukholmassa, Sillanpää noutamassa Nobelin kirjallisuuspalkintoa, Tuominen johtaa Suomen Kommunistista Puoluetta Tukholmasta käsin. Talvisota on syttynyt, Arvo Oskarovitshia oli Moskovassa suunniteltu Terijoen hallituksen johtoon. Jo tapanina vuonna 1920 Tuominen oli piipahtanut Saavutuksessa, Sillanpään kodossa, pyytämässä tältä kirjallista avustusta työväen lehdelle, Hurskas kurjuus kun oli tehnyt vaikutuksen myös Tuomiseen. Sillanpää sanoi pysyvänsä politiikan ulkopuolella. Tukholmassa Tuominen säntää tapaamaan Hämeenkyrön miestä hänen hotelliinsa. Sillanpää on hyväntuulinen, tilaa huoneeseensa konjakkia, pukee frakin ylleen. Ja miehet keskustelevat Suomen tulevaisuudesta, alkaneesta sodasta ja tavoitteistaan. Lopuksi Sillanpään marssilaulu. Kesto 46 min.

Bertolt Brecht ja epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea. Kyseessä on kriitikon ja näytelmäkirjailijan Eric Bentleyn kommentoima dokumentaatio näytelmäkirjailijan ja runoilijan Bertolt Brechtin kuulustelusta Washingtonissa 30.10.1947. Suomennos ja sovitus Turo Unho. Ohjaus Veli-Matti Saikkonen. Taltiointi vuodelta 1967.

Saksan kansalainen Brecht oleskeli Yhdysvalloissa vuosina 1941 – 1947 Saksan natsihallintoa paossa. Brechtiä esittää Bengt Ahlfors, päätutkija Robert Striplingiä taasen Kalle Holmberg. Mukana on myös tutkintakomitean puh.joht. (Kauko Helovirta) ja pari jäsentä ja Brechtin asianajajia ja tulkki Baumgardt (Martti Romppanen). Eric Bentleyn kommentit, joihin sisältyy myös Brechtin kirjoittama selonteko, lukee Heikki Kahila. Näytelmäkirjailija Bengt Ahlfors suoriutuu mainiosti Brechtin osasta. Hän kuulostelee englanninkielellä esittäviä kysymyksiä pitämällä pienen tauon ennen kuin vastaa: ”Ja.” Ahlfors lausuu saksaa uskottavasti, Kahila lukee englanninkieliset nimet kuin vettä vaan. Holmberg pääsyyllistäjän osassa painaa päälle ja toistuvasti hän päätyy utelemaan Brechtin kommunistiyhteyksistä. [Erikoista tässä tunnelmassa on, että se tuo mieleeni SS-upseeri Adolf Eichmannin käytöksen hänen ollessaan syytettynä oikeudenkäynnissä Israelissa. Hänenkään syyllisyyttään eivät kuulustelijat mielestäni kovin täsmällisesti pystyneet osoittamaan, vaikka se olikin ilmeinen ja hän toisti vain noudattaneensa käskyjä.] Yleisö naureskelee Brechtin vastauksille, kun hän vastaa selviin kyllä-vai-ei-kysymyksiin tahtomalla lukea itse kirjoittamansa selonteon. Selonteossaan, jota hänen ei sallita lukea, Brecht kirjoittaa mm. ydinsotien vaaroista lausuen: 

”Me voimme olla viimeinen sukupolvi.” 

Minusta Brecht ei kuulustelussa mainitun elokuvan Kuhle Wampe perusteella vaikuta pelkästään yhteiskunnalliselta vaan vahvasti vasemmistolaiselta kirjailijalta. Brechtin sanoittama ja Hanns Eislerin säveltämä Solidaritätslied samoin kuin runo Oppimisen ylistys mainitaan tutkinnassa esimerkkeinä Brechtin taipumuksesta kommunistisiin ihanteisiin. Hän kuitenkin kohta kohdalta kieltää näin olleen. Ei tarvitse usuttaa kansaa barrikadeille, riittää kun kehottaa tarttumaan kirjaan, se on hyvä ase.

Myöhemmin Brecht siirtyi tekemään teatteria itäiseen Saksaan, Hanns Eisler sävelsi DDR:n kansallislaulun. Hieno kuunnelma, jonka rehellisyys voi silpaista sieluun tai sitten ei. Toimii kuin Brechtin näytelmä, jossa musta ja valkoinen vaihtavat asemia, mikäli sen niille sallii. Kesto 55 min.

Ray Bradbury: Dudley Stonen suurenmoinen kuolema. Taltiointi vuodelta 1961, Bradburyn novellin The Wonderful Death of Dudley Stone (julkaistu vuoden 1955 novellikokelmassa The October Country) mukaan kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Marja Rankkala. Tässä kuunnelmassa sepitteellinen menestyskirjailija Dudley Stone on joko kuollut tai muuten vain tullut järkiinsä ja lakannut kirjoittamasta kirjoja. Hänen kirjojensa ihailijat tapaavat kahvilassa ja puhuvat tästä suuruudesta. Käy ilmi, että he tietävät Stonen olevan yhä elossa, tietävät jopa hänen olinpaikkansakin. Yksi miehistä lähetetään toisten puolesta tapaamaan kirjailijaa. Stone todella löytyykin ja hän kertoo merkillisen tarinansa. Stonea esittää Holger Salin, hänen vaimoaan Terttu Soinvirta ja ihailijaa Tauno Kajander. Tärkeässä osassa on myös vähemmän suosittu kirjailija John Oatis Kendall (Heikki Heino). Tämä on sellainen tarinainen verrattuna edelliseen, joskaan ei vailla sanomaa. Kesto 48 min.

Bertolt Brecht: Kolmen pennin ooppera

Saksan näytelmäkirjallisuuden suuri BB (1898 – 1956) kirjoitti laulunäytelmän, joka esitettiin ensi kertaa vuonna 1928 nimellä Die Dreigroschenoper. Musiikin sävelti Kurt Weill. Suomentajiksi mainitaan Max Rand (Brechtin esipuhe) ja Turo Unho, laulut suomenti Elvi Sinervo.

Lukemani kirjasen esipuheena on Brechtin kirjoitus Merkintöjä Kolmen pennin oopperasta. Kyseinen teksti näkyy käsittelevän paitsi puheena olevaa laulunäytelmää, myös hämärällä ja itseriittoisella tavalla Brechtin näkemyksiä teatterin tekemisestä, siitä miten näytelmiä tulisi esittää, katsella ja lukea. Brechtin teksti lipeää käsistäni kuin saippua, minun on vaikea saada selvää mistä teatteriperinteestä hän kulloinkin puhuu. Onneksi miehen näytelmät ovat toista maata. Usein.

Näytelmän lähtöaiheena on wikipedian mukaan John Gayn vuonna 1728 kirjoittama Beggar's Opera. Niin jotta tapahtumat sijoittuvat Engelandiin, joka sekin on tavallaan toista maata kuin Saksinmaa.

Valitettavasti tämä komediallinen laulunäytelmä, jossa on kuulemma yhteiskuntakriittinen sävy, ei oikein puraissut minua mukavalla tavalla. Tästä puuttuu se onnistunut pelkistetty selkeys ja siitä huolimatta läpitunkemattomaksi kasvava moraalinen ongelmakenttä, joka niin mainiosti toteutuu lukemissani Brechtin parhaimmissa näytelmissä Sezuanin hyvä ihminen ja Galilein elämä. Nykyimmeinen on tv-sarjoissa ja elokuvissa saanut katsella niin paljon rosvojen ja poliisien epäpyhää yhteiseloa, ettei sellainen erityisemmin innosta. En tiedä mitä lauluilla on haettu, nyt niitten sanoitukset tökkivät paikoittain sen verran vakavasti, että lukunautintoni lurpahteli uutteraan. Toisinaan on onnistuttukin. Loppuratkaisu sopinee komediaan ja oli jonkinlainen ylläri minulle. Teatteriesityksen lopun se saattaa pelastaa, minulle lukijana ei oikein riittänyt.

Kirjassa on 116 sivua. Lukaisin sen loppuun eilen illalla aika myöhään.

Bertolt Brecht: Äiti Peloton ja hänen lapsensa

Bertolt Brechtin (1898 – 1956) näytelmä Mutter Courage und ihre Kinder sai wikipedian mukaan kantaesityksensä vuonna 1941. Elvi Sinervon suomentamana kirjaksi painettuna se ilmestyi vuonna 1975 nimellä Äiti Peloton ja hänen lapsensa.

Näytelmän keskushenkilö Anna Fierling on kolmen aikuisen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka harjoittaa kulkukauppaa sota-aikaan. Kyseinen sota sijoittuu ajoille 1618 – 1648 ja se tunnetaan nimellä kolmikymmenvuotinen sota. Brechtin näytelmässä Anna Fierling taas tunnetaan nimellä äiti Peloton. Hän kulkee vankkureineen siellä missä sotajoukotkin ja haalii kaikenlaista myytäväksi kelpaavaa myyden tavarat sitten sotilaille. Näytelmän alkuvaiheissa Annan kaksi poikaa värvätään Ruotsin kuninkaan joukkoihin. Vain mykkä tytär Kattrin jää äitinsä kanssa vetämään myyntivankkureita ja tekemään kauppaa. Poikia kyllä tapaillaan sittemmin.

Näytelmän tapahtumat käynnistyvät Taalainmaalta ja kulkevat sitten ympäri keskistä Eurooppaa siellä missä sota riehuu. Paikkakunnista jäivät mieleeni ainakin Magdeburg ja Halle. En viitsi ruveta opiskelemaan kolmikymmenvuotisen sodan historiaa enkä ainakaan ala sitä tähän pelkistämään. Ilman historiantuntemustakin näytelmän saa luettua. Pikemminkin tuntuu siltä kuin olisi tarkoituskin, että näytelmän katselijalle tai lukijalle syntyisi sodasta lähinnä kaoottinen vaikutelma. Äiti Pelottomalle on merkitystä ainoastaan kaupankäynnillä.

Näytelmän moraliteetti on sodankäynnillä tienaamisen liiketaloudellinen kannattavuus ja inhimillinen järjettömyys. Juuri tämän enempää en keksi sanottavaa – ainakaan spoilaamatta. Tosin kansikuvan perusteella sepitin seuraavanlaisen lorun:

sodassa kukin tyylillään

käy kauppaa tykinkuulillaan

Parempi kuitenkin antaa Brechtin näytelmän puhua puolestaan. Näytelmän kenttäpappi arvostelee äiti Pelotonta näin:

Mutta kun minä näen, miten te otatte rauhan vastaan – kuin mädäntyneen rätin peukalon ja etusormen väliin – niin ihminen minussa järkyttyy; te ette toivokaan rauhaa vaan sotaa, koska sota tuottaa teille voittoa. Mutta älkää unohtako vanhaa sananpartta: Ken perkeleen kanssa murkinoi, varatkoon pitkävartisen lusikan!

Itäblokin maitten kirjallisuus -haasteeseen tämä näytelmä kytkeytyy mielestäni siten, että sota – tosin yleensä toinen maailmansota – näyttää nousevan todella usein esiin itäisen Euroopan kertojien töissä. Myös niissä tarinoissa, jotka sijoittuvat vaikkapa 1970-luvulle, löytyvät vihlovan hampaan juuret jostain sota-ajan kokemuksista. Ehkä kyseessä on yleisemminkin eurooppalaiseen taiteeseen liittyvä ilmiö, joskin aika kummalta se tuntuu, kun vielä 2000-luvun nykypäivästä kertovassa elokuvassa kaivetaan esiin jotain menneisyyden natsijuttuja!

Kirjassa on 125 sivua. Luin alkupuolen eilen aamulla ja loput tänään päivällä.

Bertolt Brecht: Galilein elämä

Bertolt Brecht (1898 – 1956) oli suuri saksalainen näytelmäkirjailija, joka asusti toisen maailmansodan jälkeen myös Itä-Saksassa. Wikipediasta löytämieni tietojen mukaan hänen näytelmänsä Leben des Galilei syntyi pitkän kehityksen myötä. Brecht alkoi kuulemma valmistella näytelmäänsä jo 1930-luvulla ja teki siitä sota-aikaan Amerikoissa yhden version, joka ilmestyi vuonna 1943 – ja vuonna 1945 atomipommien mullistavan vaikutuksen seurauksena vielä muokattuna. Saksankielinen versio ilmestyi vuonna 1955, kuten lukemani suomennoksen kansilehdiltäkin käy ilmi. Näytelmän suomensi Ritva Arvelo, suomennos ilmestyi kirjana vuonna 1982 nimellä Galilein elämä. Upean kansikuvan teki Seppo Polameri.

Vaikutelmani mukaan näytelmä käsittelee ennen muuta tieteen tekemiseen liittyviä moraalisia ongelmia. Galileo Galilei (1564 – 1642) oli nykyisen Italian alueella elänyt tiedemies, joka puolusti uutta näkemystä, jonka mukaan Maa-planeetta ei olekaan maailmankaikkeuden keskus vaan kiertää Auringon ympäri. Kirkon kanta oli tuohon aikaan vahvasti Maan keskeisyyttä korostava, joten Galileon näkemykset tuomittiin ja hän joutui kotiarestiin. Tämän asian käsittelyyn näytelmässä käytetään aika paljon repliikkejä, mikä on ymmärrettävää, sillä Galileon kannalta kyse on myös hänen elämästään.

Näytelmän alussa kerrotaan, miten Galileo 'keksii' sanallisen kuvailun perusteella jo toisten keksimän laitteen, kaukoputken, ja myy sen Venetsian tasavallalle saadakseen rahaa velkojensa maksuun. Galileo ei elä yltäkylläisyydessä, mutta hän nauttii ruuasta ja juomasta. Jotkut velat ovat syntyneet jo parikymmentä vuotta sitten, niin että miehen on ajateltava myös omaa napaansa. Ennen kaikkea Galileo esitetään näytelmässä kuitenkin tiedemiehenä, jolle tieteen tekeminen ei ole pelkkä elinkeino vaan intohimo, kuten seuraavasta katkelmasta ilmi käy:

Ajattelen usein, että antaisin sulkea itseni tyrmään kymmenen syltä maan sisään, minne valo ei tunkeudu, jos siitä hyvästä saisin tietää, mitä valo on. Ja pahinta on, että tietoni minun on aina kerrottava muille. Kuten rakastunut, kuten juopunut, kuten kavaltaja. Se on kerta kaikkinen pahe ja vie ihmisen tuhoon. Miten kauan voin huutaa sitä uuninhormiin, se on kysymys.

Mihin tämä intohimoinen tieteen harjoittaminen, luonnonlakien esille penkominen sitten tutkijansa ja ihmiskunnan johtavat, sitä näytelmässä pohditaan. Eikä pohtiminen ole tässä liioiteltu ilmaisu, Brecht esittää kysymyksiä ja vastakysymyksiä, oikea ja väärä ovat olemassa, mutta tilanteesta riippuen ne vaihtelevat kuten vaikutelma siitä kiertääkö Maa Aurinkoa vai Aurinko Maata.

Itä-Saksan poliittinen järjestelmä korosti tieteellistä maailmankuvaa uskonnollisen maailmankatsomuksen sijasta. Näytelmässä Galilei julistaa uskovansa tieteeseen, minkä julistaminen jatkuvasti tarkkakorvaisena kuuntelevassa pappisseurassa on uskaliasta. Minulle tuli tästä mieleen se, miten DDR:ssä uskonnonharjoittaja saattoi joutua vaikeuksiin näkemystensä kanssa. On vaikea sanoa, oliko tämä ajatus Brechtillä mielessä näytelmää kirjoittaessaan. Lukeneena miehenä Galileilla on taito lyödä keskustelukumppaniaan ns. 'raamatulla päähän'. Eiköhän lie löytynyt Itä-Saksastakin niitä, jotka ovat uskaltautuneet mokartamaan 'parta-kallella'?

Kirjassa on 127 sivua. Lukaisin sen eilönnä.

Bertolt Brecht: Runoja

Bertolt Brecht (1898 – 1956), Saksan näytelmäkirjallisuuden suuri BB, kirjoitti myös runoja, joista Brita Polttila koosti suomennoskokoelman vissiinkin vuonna 1964. Polttilan käännösten lisäksi valikoimasta löytyy pari suomennosta Elvi Sinervolta ja muutama Arvo Turtiaiselta.

Brechtin runot ovat helppotajuisia, ne kutsuvat ajatusleikkiin, jolla on yleensä selkeä suunta – kirjoittajansa maailmankatsomuksen mukaisesti vasemmalle, kohti tasa-arvoisempaa, oikeudenmukaisempaa veljeyden maailmaa ja lopulta kohti ystävällisyyttä ja lempeyttä. Joissakin kaupunkiaiheisissa runoissa vaistoan marxilaisen teorian siitä, miten sosialismi valloittaisi ensiksi kaupungit, joissa oli paljon köyhää väestöä ja toisaalta myös paljon mahdollisuuksia hankkia tietoa asioista. Opiskelun ylistys, runo, jonka Agit Propin ponnekas esitys aikanansa teki kuuluisaksi (tosin eri käännöksenä), kehottaa köyhiä opiskelemaan, sillä kirja on ase. Brita Polttilan käännöksenä säkeistöjen lopun mahtipontinen vetoomus kuuluu:

Sinun on astuttava johtoon.

Kun taas Agit Prop laulaa Hannu-Pekka Lappalaisen käännöksessä (Oppimisen ylistys), jonka sävelsi Eero Ojanen: ”Sinun täytyy astua johtoon!”

Mutta eivät runot sentään yksinomaan poliittista kehottamista sisällä. Ensimmäinen runo Aamuinen puhe Griehn-nimiselle puulle on enempi sellaista keskeislyriikkaa, joka kertoo taiteilija Brechtin tuskasta, jota taidemaailman tähti kantaa sisällään rakastamansa maailman kansalaisena. Runoilija kertoo, ettei saa yöllä unta, ulkona myrskyää ja Griehn-niminen puu huojuu kuin juopunut apina, niin että vielä aamulla sen oksilta tippuu kyyneleitä. Runoilija kuitenkin oivaltaa, ettei myrsky yltäisi talojen keskellä kasvavaan puuhun, ellei se nousisi ympäristöään korkeammalle. Myöhemmin, runossa Jumalan iltalaulu, itse Isäjumala kuuntelee kosmista koraalia, josta erottuu myös

Bert Brechtin ihmeen ihania lauluja, Bert Brechtin joka on pahassa pulassa.

Laulujen alkuperäisestä ihanuudesta on vaikea ihan tarkkaan selkoa saada, ainakin jotkin suomennokset ovat loppusoinnillisia, jotkin taas vapaassa mitassa. Elvi Sinervon suomennos Arkkiveisu Puukko-Mackiestä soi mielestäni aika nätisti.

Verta tihkuu leuat hailla

kun se verta vuodattaa.

Puukko-Mackie hansikkailla

työnsä jäljet verhoaa.

Poliittisten ja kauniitten laulujen lisäksi runoista löytyy pohdintaa elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta ja kaikesta huolimatta ihmisen elämää kohtaan tuntemasta rakkaudesta. Vaikka elämä tuo ihmiselle vain tyhjyyttä ja kylmyyttä, ei hän luopuisi siitä millään. Tyly tyrmäys on luvassa myös runosarjassa Lukukirjasta kaupunkilaisille:

Teidän on opittava aakkoset.

Tässä ovat aakkoset:

Kyllä teistä selvä tehdään.

Älkää turhaan miettikö mitä sanoisitte:

ei teiltä kysytä.

Toisaalta Brechtin voisi olettaa asettuvan nk. bernsteinilaisen sosialismin kannalle taidekäsityksensä perusteella (!). Runon Kestävien teosten rakennustavasta osa I alkaa seuraavasti:

Miten kauan

teokset kestävät? Ne kestävät

kunnes ovat valmiit.

Niin kauan kuin niistä on vaivaa

ne eivät katoa.

Keskeneräisyys, epätäydellisyys ja niitten aiheuttama (myönteinen) päänvaiva on Brechtin runon mukaan perusedellytys taideteoksen arvon kestävyydelle.

Runovalikoiman loppupuoli koostuu sodanaikaisen maanpaon sävyttämistä teksteistä. Niissä nimitellään jotakuta maailmanpolitiikan hahmoa ”Töhertäjäksi” sekä ilmaistaan henkinen tuki saksalaisille sotureille, rakkaille veljille, jotka tuhotaan Smolenskissa murhapolttajina. Brecht käväisi maanpakonsa aikana myös Suomessa ja kohtasi kansan, joka vaikenee

kahdella kielellään.

Sodan jälkeen Brecht palasi Saksaan ja asettui itäiselle puolelle. Ehkäpä tästä johtuen alkupuolen runot vaikuttavat minusta kiinnostavammilta. Sosialismi kun ei niitä sepitettäessä vielä ollut valmis.

Kirjassa on 134 sivua ja luin sitä muutaman päivän. Edellä mainittujen runojen lisäksi muutama muukin tuntui entuudestaan tutulta kuten Äidilleni ja Hollywood.

Bertolt Brecht: Setšuanin hyvä ihminen

Saksalainen Bertolt Brecht (1898 – 1956) kirjoitti maanpaossa vuosina 1938 – 1940 näytelmän Der gute Mensch von Sezuan. Elvi Sinervon suomennos ilmestyi vuonna 1967.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Kiinaan, Setšuanin maakunnan kaupunkiin. Kuten yleensä, ajat ovat hankalat, kaupungissa on paljon köyhyyttä. Sen vuoksi vaikuttaakin varsin onnelliselta sattumalta, että kolme jumalaa päätyy Setšuaniin. He ovat laskeutuneet taivaasta maan päälle etsiäkseen hyviä ihmisiä. Hyvän ihmisen kriteeri jumalilla vaikuttaa olevan varsin selkeä. Se ihminen, joka tarjoaa heille yösijan, on hyvä. Vedenkaupustelija Wang, joka sattuu olemaan jumalia vastassa kaupungin laidalla, uskoo kenen tahansa ottavan jumalat vieraakseen. Hän saa kuitenkin koputella moneen oveen ja ikkunaan etsiskellessään taivaan asujille yösijaa. Lopulta ainoa, joka suostuu jumalat majoittamaan, on Šen Te, prostituoitu, joka asuu häätöuhan alla pienessa vuokra-asunnossa. Kun Šen Te valittaa jumalille miten kallista kaikki on, nämä heltyvät ja maksavat muhkean korvauksen yösijastaan. Jumalilta saamallaan reilulla tuhannella hopeadollarilla Šen Te hankkii itselleen tupakkakaupan ruvetakseen viettämään kunniallista elämää. Muitten kaupunkilaisten kurjuus ja Šen Ten hyväntahtoisuus ovat kuitenkin yhdistelmä, joka ajaa hyvän ihmisen hetkessä konkurssin partaalle. Hyväntekeväisyydellään Šen Te onnistuu tulemaan monien ihailemaksi, niin että saa lisänimen ”Esikaupungin Enkeli”. Liiketoimissa hän on kuitenkin auttamattoman löperö eikä pärjäisi ilman salaperäistä auttajaansa.

Näytelmänä Setšuanin hyvä ihminen kysyy, onko ihmisen mahdollista olla yksipuolisen hyvä muita kohtaan. Onko toisten auttaminen ilo vai johtaako se perikatoon ilman vahvoja tukijoita? Näytelmän köyhät ihmiset eivät varsinaisesti loista moraalinsa osalta, tosin heidän joukossaankin on monella tavoin hankalaan tilanteeseensa suhtautuvia. Myös varakkaammalla väellä on omat hyvät puolensa. Näytelmä on toki asetelmallinen ja tietyssä mielessä sitä voi hyvällä syyllä nimittää musta-valkoiseksi, joskin ihan erinomaisen onnistuneella tavalla.

Vaikka kirjassa on vain 138 sivua, meni minulta näytelmän lukemiseen pari päivää. Luulisi kyllä, että tämmöisestä lyhyestä näytelmästä selviäisi parissa tunnissa varsinkin jos jättää väliajan pitämättä.