Vuonna
1932 syntynyt venäläinen
neuvostorunoilija Jevgeni
Jevtušenko on sepittänyt paljon runoja. Luin vuonna 1967 suomeksi
ilmestyneen Jevtušenkon runoteoksen nimeltä Kyllä
ja Ei, suomentajana Erkki
Peuranen. Alkuteoksen
kerrotaan olevan nimeltään Meždu
gorodam da i gorodam net.
Venäjänkielinen wikipedia ei kerro mitään tämännimisestä
kokoelmasta. Sen sijaan englanniksi käännettynä on näköjään
vuonna 1966 ilmestynyt kirja nimeltä The
City of the Yes and the City of the No and Other Poems.
Lukemani teoksen runot onkin kirjoitettu vuosina 1960 – 1965, joten
mikäpä hänessä.
Jevtušenkon
runot olivat jossain määrin minulle tuttuja. Luulenpa aika monien
suomalaisten tunnistavan puheena olevasta kirjasta löytyvän
rakkausrunon Ei, minä en
tarvitse puolikasta,
jota 1960-luvulla vasemmistolaisittain virittyneet laulajattaret
esittivät. Pari muutakin runoa oli entuudestaan tuttuja, teoksen
nimirunossa runoilija kulkee Ei-kaupungin
ja Kyllä-kaupungin
väliä
ja runossa Ihmiset
nauroivat seinäni takana,
runoilijaminä kertoo sivullisten naurusta hänen kärsimyksensä
aikana. Nämä runot aukeavat helposti, ne on kaikenlisäksi ainakin
suomennettu proosan kaltaisena, vaikkakin säkeiksi aseteltuina.
Jostakin runosta vähäiselläkin venäjän kielen taidolla ymmärtää,
että alkuperäisenä runo on loppusoinnutettu.
Varsinaisia
runollisia huippuja sain odottaa, vaikkakin ihan hyviä oivalluksia
näihin helppotajuisiinkin runoihin sisältyy. Jevtušenkolla näyttää
olleen ryyppäämisen lisäksi kokemusta myös enemmästä kuin
yhdestä naissuhteesta, joten hän on minua kokeneempi toveri. Myös
ekologisia näkökohtia nousee esiin parissa runossa. Sotakuvaus
kirjan viimeisessä runossa nostatti kyynelet silmiini. Italiaan
sijoittuvia runoja on mukana muutama, pari niistä aika pitkiä.
Colosseum kuvaa
osin vierailua areenalla nykyiseen aikaan, mutta se sisältää myös
ajatuksen ihmisen tappajan luonteesta. Jännästi se siten rinnastui
viimeksi lukemaani Jeseninin
runoon
Siperian rangaistusvangeista.
Jevtušenko
uskaltaa arvostella muitten maitten lisäksi myös omaa maataan.
Hienoimmin ja monitahoisimmin tämä arvostelu – ja samalla myös
arvostus – nousee esiin runossa Ahmatovan
muistolle.
Nelisäkeille rakennettu 23-säkeistöinen runo kuvaa tilannetta,
jossa runoilija Anna
Ahmatovan ruumis
on asetettu esille arkussa. Viereisessä arkussa on toisen vanhemman
naisimmeisen ruumis, naisen, jota kukaan ei tunne, naisen joka on
elänyt elämänsä työtä tehden ja vähään tyytymään joutuen.
Jevtušenko asettaa runossaan nämä kaksi naista rinnakkain ja
kysyy, onko olemassa kaksi Venäjää vaiko vain yksi, joka jatkuu
maailmanjärjestyksestä riippumatta? Lopputoteamana runoilija
päättelee, että Ahmatova
yläpuolella Hoosiannan
ja hänen tuntematon arkkunaapurinsa ovat sittenkin samaa maata:
Ja
eukko tuossa toisessa arkussa
lepäsi,
hän ei ollut nähnyt Nizzaa
oli
Ahmatovan suuruus hänen otsallaan
eikä
rajaa ollut heidän välissään.
Tykkäsin
tämän runon syvällisestä tuumailusta. Siinä pohditaan
oikeastaan, ovatko suuret taiteilijat jotenkin omassa
patriisiluokassaan vai kuuluvatko hekin kansaan, onko olemassa kansa
ja ei-kansa?
Kirjassa
on 91 sivua ja lukaisin sen tänään.
