Ranskan Polynesiasta lähtöisin oleva
kirjailija Célestine Hitiura Vaite (s. 1966) kirjoitti vuonna 2006
englanninkielisen romaanin nimeltä Tiare. Kirjan suomensi
Marja Helanen-Ahtola ja se julkaistiin suomeksi vuonna 2007 nimellä
Tahitin kukka.
Romaani kertoo Tahitilla asuvasta
nelikymppisestä Tehanan pariskunnasta, joka ajautuu suhteessaan
keskinäiseen koettelemukseen. Vaimo Materena on työskennellyt
siivoojana, mutta on päässyt työhön radioasemalle, jossa hän
juontaa naisten suosimaa puhelinkontaktiohjelmaa. Materena jututtaa
soittajia illan teeman perusteella ja välipalana soitetaan
musiikkia. Hänen miehensä Pito on työssä sahalla. Materena ja
Pito elävät tilanteessa, jossa koti on tyhjentynyt lapsista.
Ollessaan kerran päihtyneenä Pito satuttaa sanoillaan huomaamattaan
Materenaa, joka aloittaa pelottavan pitkän mökötyksen. Jotain
pitää tapahtua ennen kuin tästäkin pyhästä perheestä on vain
muistot jäljellä – ja niin myös tapahtuu.
Tahitin kukan teemoina ovat
alkava keski-ikä ja miten siitä selvitään, elämä suvun
ympäröimänä, lapset ja lastenlapset olemassaolon sisältönä,
lasten kasvattaminen sekä omien juurien selvittäminen ja niitten
kanssa sopuun hakeutuminen. Itse koin voimakasta sympatiaa romaanin
alkupuolella olevaan Piton toteamukseen siitä miten hänen
tekimisiään ruotivista vaimon sukulaisten kertomista juoruista
voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Vaimon sukuun kuuluva mies taas
miettii silloin, että niistä nyt syntyisi vaikka tietosanakirja.
Loppupuolella huomiotani herätti ajatus siitä, miten äidit
(meillä kai nykyään: vanhemmat) usein auttavat lapsiaan liiaksikin. Tästä
pieni lainaus:
Piton
mielestä asia on niin, ettei hän saanut ikinä tilaisuutta osoittaa
kykyjään, naiset hoitivat aina kaiken. Esimerkiksi Piton
nuoruudessa äiti tarjoili hänelle aina päivällisen, jottei hän
varistaisi riisiä ympäriinsä – mutta ehkä äidin olisi pitänyt
antaa hänen ottaa itse, äidin olisi pitänyt antaa hänen varistaa
pari riisinjyvää lattialle.
Romaanin tapahtumapaikka, Tahiti, josta
kirjailija itse on lähtöisin (asuu nykyään Australiassa), on osa
merentakaista Ranskaa, mikä tosiseikka pilkistelee tarinassa milloin
minkin peiton alta. Yhteiskunnallinen pohdiskelu romaanissa on
sivuseikka, joskin kirjailija esittelee erään hahmon suulla
mielenkiintoisen ajatuksen siitä, miksi Tahitilla jotkut miehet ovat
niin toimettomia. Se johtuu kuulemma siitä, että naiset saivat
Ranskan hallinnon myötä monenlaista työtä kodin ulkopuolella,
jolloin miesten perinteinen tehtävä perheen elättäjänä katosi.
Tämä suisti osan tahitilaismiehistä joutilaisuuteen ja
toivottomuuteen. Vaikka romaanissa esitetään monien
polynesialaisten suhtautuvan ranskalaisiin torjuvasti, ei
kirjoittajan näkemys Tahitin ja Ranskan suhteista ole niin
yksipuolinen. Ranskan kieli on ilmeisesti syrjäyttänyt tahitin oman
kielen Tahitilla. Tekstiin onkin haettu paikallisväriä sekä
ranskan- että tahitinkielisistä sanonnoista.
Kirjassa on 287 sivua. Sen lukeminen
kesti minulta aika pitkään, johtuen pienestä andropaussista, joka
suuntasi mielenkiintoni ihan muille suunnille.
