Aikoinaan
olin maksanut pehmeäkantisesta pokkarista 30 markkaa.
Muistaakseni en ollut sitä lukenut ennen tätä. Nytpä
on sekin sivistyksen valkoinen läikkä saanut ketjukolaajan
rasvaiset sormiprintit jälkipolvien kauhisteltavaksi.
Itse
kirjan tarinat lienevät tyyliltään tuttuja kaikille
Poirotia ja Miss Marplea tv:stä katselleille, vaikka eivät
koskaan olisi mitään heidän seikkailuaan lukeneetkaan.
Kirjassa ratkovat rikoksia molemmat hahmot. Silti pisin kertomus,
kirjan nimitarina ”Kolme sokeaa hiirtä”, ratkeaa ilman
heidän harmaita aivosolujaan ja neulepuikkojaan. Jostain minulle mysteeriksi
jäävästä syystä tarinaa on
Hiirenloukku-nimisenä näytelmänä esitetty
vuosikausia Lontoossa eräässä teatterissa. Taisin
muuten vahingossa kulkea sen teatterin ohitse, kun kerran piipahdin
Lontoossa. Kieltämättä kyseessä on hyvin
perinteinen salapoliisitarina, jossa lukijan pitää arvata
epäillä sitä, joka vaikuttaa vähiten
todennäköiseltä syylliseltä. Ehkä juuri
tästä syystä arvasin syyllisen jossain puolen välin
paikkeilla. Tosin kun nyt muistelen tarinaa, en jaksa millään
muistaa, miksi hän oli murhat tehnyt, eikä se oikeastaan
paljon kiinnostakaan. Kaikissa tarinoissa ei sentään
murhata, mistä kirjailija saa minulta täydet pongot.
Jos
jotain väkinäistä paremmuusjakoa yritän tähän
väkrätä, niin ehkä ne Miss Marple -tarinat
maistuivat minulle vähän paremmin kuin Poirotit. Mutta
mitään selkeää syytä en osaa sanoa.
Luultavasti kyse onkin siitä, että tämän kirjan
Marple-tarinat nyt vain sattuivat miellyttämään minua enemmän.
Varsinkin tykkäsin tarinoista ”Mittanauhamurha” ja
”Täydellisen palvelijan tapaus”. Niistä löytyy
muutama herkullinen henkilöhahmo kevein, taitavin vedoin
kuvattuna. Poirot-tarinan ”Huoneisto neljännessä
kerroksessa” muistan nähneeni tv:stä ja siitä
muistin kyllä juonenkin melko tarkkaan.
No,
siinähän tuota tuli juttua. Kirjassa on 224 sivua ja luin
sitä noin viikon työmatkoilla ja ruokatunnilla sekä
eilen krapulassa kotioloissa.
