Siegfried Lenz: So zärtlich war Suleyken

Siegfried Lenz (1926 – 2014) syntyi Saksalle kuuluneessa Itä-Preussissa. Toisen maailmansodan myötä alue jaettiin osaksi Puolaa (mm. Gdansk + Masuria), Neuvostoliittoa (Kaliningrad, entinen Königsberg) ja Liettuaa (Memel, nykyään Klaipeda). Pikanttia saksalaista huumoria ennenvanhaiseen kipakkaan ja omaleimaiseen elämisenmenoon lisäämällä on Lenz keittänyt kokoon kertomuskokoelman kuvitteellisesta itäpreussilaisesta Suleykenin kylästä. Alkuteos So zärtlich war Suleyken ilmestyi vuonna 1955. Suomennoksesta minulla ei ole tietoa, joten olen suomennellut kertomusten nimet omalla ymmärrykselläni. Kirjan nimi voisi olla suomeksi vaikka Niin oli hempeä Suleyken.

Lainasin tästä kirjasta helpotetulla saksan kielellä tehdyn satasivuisen kirjasen Kuopion kirjastosta. Kyseessä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut saksan kielellä. Kirjassa on lähes joka sivun alalaidassa selitetty lukijalle muutama ilmaisu nykysaksaksi. Lukijan iloksi sivuille on livautettu hauskanpuoleisia piirroskuvia, jotka teki Erik Strøm. Kirjan on helpotetuksi toimittanut Gisela Betke Nielsen. Kirja kuuluu Easy Readers -sarjaan ja se on painettu Tanskassa vuonna 1977.

Der Leseteufel. (Lukemisen piru) Kertojan isoisä Hamilkar Schaß oli innokas lukija. Vihollisen lähestyessä kotiseutua Hamilkar löysi ilokseen kirjan ja luki sitä niin innoissaan, ettei huomannut vihollisen saapuneen.

Füsilier in Kulkaken. (Kulkanenin fusilieerit) Isoisä saa kutsun seutukunnan puolustusvoimiin. Siellä puuhaillaan oletettujen salakuljettajien kiinniottamiseksi. Vielä ei ole tärpännyt, mutta annas olla kun Hamilkar saapuu paikalle.

Das Bad in Wszscinsk. (Kylpy Wszscinskissä) Kertojan mukaan puolalaiset lausuvat paikannimen oikein melodisesti. Hän kuvailee miten järjestyikään vanhan tädin kylpy majatalon isossa paljussa.

Duell in kurzem Schafspelz. (Kaksintaistelu lyhyessä lampaantaljassa) Kertojan eno lyö karjakauppiaan kanssa vetoa Napoleonin etunimistä ja voittaa suuren summan rahaa. Omaisuus masentaa miehen, kunnes postinkantaja neuvoo häntä hankkimaan reen ja hevosen. Rekiretkellä eno kohtaa vedonlyönnissä hävinneen karjakauppiaan kapealla metsätiellä.

So war es mit dem Zirkus. (Näin kävi kun sirkusta seurattiin) Anita Schiebukatin sirkus joutuu lujille Suleykenin juurevalla tavallansa tiedostavan maalaisyleisön edessä.

Der rasende Schuster. (Raivoisa suutari) Suutari ajautuu jokikalastajan kanssa kiistaan siitä, olisivatko ritarit edenneet pisemmälle, jos heillä olisi ollut käytössään polkupyörät. Kiista päätetään ratkaista uintikilpailulla. Toivoisin jotenkin käsittäneeni väärin tämän tarinan, mutta onhan siinä ihan lupsakka lopputoteama.

Die Kunst, einen Hahn zu fangen. (Miten kukko napataan) Kukkoa ei vie kettu eikä hilleri ja kukkovaraskin jää kiinni karhunvatukkapehkeitten keskellä.

Ein Kleinbahn namens Popp. (Kapearaiteinen rautatie nimeltä Popp) Edistys kohtaa vastarinnan maalaisväestön vieroksuessa uudistusta. Hiilijalanjälki katoaa Suleykenin nurmen alle.

Die Reise nach Oletzko. (Oletzkon reissu) Amadeus Loch tarvitsee kilon nauloja ladon rakentamiseen. Sitä varten on tarpeen käväistä rautakaupassa Oletzkossa. Koska vieraassa paikassa ei ole mukava olla yksin, hän pyytää vaimonsa mukaan. Vaimo pyytää mukaan veljensä ja tämä taas jonkun muun, joten lopulta koko kylän väki lähtee Oletzkoon naulan ostoon. Matkailu avartaa, seuraavassa reissun sattumuksia:

Es wurden zwei Kinder geboren, der alte Logau verlor sein Holzbein, zwischen dem Schuhmacher Karl Kuckuck und dem Flußfischer Valentin Zoppek brach ein Streit aus. Man sah einen alten Auerochsen, der sich aber später als Kuh herausstellte. Man besah die merkwürdigen Kartoffelfelder von Schissomir und unterbrach die Fahrt, um den berühmten Kulkaker Füsilieren bei der Übung zuzusehen. Und man bekam natürlich ein Kilo Nagel in Oletzko.

Matkalla syntyi kaksi lasta, vanha Logau kadotti puujalkansa, suutari Karl Kuckuck ja jokikalastaja Valentin Zoppek riitaantuivat. Nähtiin vanha alkuhärkä, joka sittemmin paljastui lehmäksi. Katseltiin Schissomirin merkillisiä perunapeltoja ja pysähdyttiin seuraamaan Kulkakenin fusilieerien harjoituksia. Sekä saatiin kilo nauloja Oletzkosta.

Dienst am Geist. (Hengen palveluksessa) Kyläkoulun opettaja varautuu tarkastajan tuloon laittamalla lapset siivoamaan koulun ja oman huushollinsa. Tarkastaja saapuu ulkohuussin tyhjennyksen aikaan.

Eine Sache wie das Impfen. (Semmoinen seikka kuin rokotus) Leskiäidin kuudentoista lapsen taloudesta alkaa kiertää huhuja, joten toimikunta saapuu asiaa tarkastelemaan.

Der Mann im Apfelbaum. (Mies omenapuussa) Mies juttelee omenapuulleen sen verran paljon että nuori vaimo tulee mustankipeäksi. Mies kertoo jatkavansa elämäänsä kuolemansa jälkeen omenapuussa, jotta voi sieltä tarkkailla vaimoaan.

Die Schüssel der Prophezeiung. (Ennustuskulho) Majatalon pitäjä on huolissaan tulevista ampumakilpailuista ja menee ennustajan luo kysymään mitä tuleman pitää.

Deutschstunde – TV-film

Katselin Youtube-videopalvelusta vuonna 1971 ensiesitetyn saksalaisen tv-elokuvan Deutschstunde, joka perustuu Siegfried Lenzin samannimiseen romaaniin vuodelta 1968 (suomennettu nimellä Saksantunti). Elokuvan ohjasi Peter Beauvais, pääosissa nähdään Wolfgang Büttner, Arno Assmann, Andreas Poliza ja Jens Weisser. Kaksiosaisen elokuvan pituus on 220 minuuttia. En saanut aina sanoista selvää, joten käytin automaattista saksankielistä tekstitystä ja huomasin, että ei se helppoa ole automaatillakaan. Pysyin tarinassa pääosin mukana, mutta yksityiskohtien osalta tuli välillä aika paljon lappia. Aiheesta valmistui uusi, kaunis elokuvaversio vuonna 2019. Itse romaani lienee saksalaisen kirjallisuuden moderni klassikko.

Tarina on mukaansakutsuva. Nuori jannu istuu kasvatuslaitoksen luokkahuoneessa muitten parikymppisten nuorukaisten kanssa. Alkamassa on saksantunti, siis äidinkielen tunti. Opettaja kirjoittaa taululle ainekirjoituksen aiheen: Velvollisuuden ilot. Vähempikin masentaisi. Elokuvan päähenkilö Siggi (Siegfried) ei saa kirjoitetuksi vihkoonsa mitään. Opettaja vie hänet rehtorin kansliaan. Poika saa soperrettua, että sitä on niin paljon. Rehtori suhtautuu asiaan rauhallisesti ja määrää pojan selliinsä lukkojen taakse kunnes aine on kirjoitettu loppuun.

Poika alkaa kirjoittaa ja vielä viiden päivän kuluttua ja monen vihkon täytyttyä kirjoitus on kesken. Tässä vaiheessa elokuvassa on kerrottu alku pojan muistoista ja elokuvan ensimmäinen osa on päättynyt.

Koska kyseessä on saksalainen tarina, eletään Siggin muistoissa tietenkin sota-aikaa. Tarinan viehättävyyttä parantaa se, että tapahtumat eivät sijoitu rintamalle vaan pieneen kylään Schleswig-Holsteinissa. Mutta sota ja kansallissosialismin ihanteet tuntuvat syrjäisessä kylässäkin. Lisäksi Siggin isä on kyläpoliisi, joka ottaa kymmenvuotiaan poikansa palvelukseensa vasikoimaan eräästä silmälläpidettävästä henkilöstä. Isän velvollisuudet siirtyvät osaksi pojan elämää.

Tarkkailtava henkilö on taidemaalari, jonka taide on rappiotaidetta (Entartete Kunst), kansallissosialistisen ideologian hylkäämää uudenlaista taidetta. Maalari saa maalauskiellon, jonka toteutumista poliisin on määrä tarkkailla. Tämän voisi kuvitella huumoriksi ja jonkin verran huumorintynkää on tarinaan sovitettu, mutta kuten tohtori Theo toteaa, tämä seutu ei siedä huumoria vaikka aurinko paistaisi. Seudun ilmentymä on Siggin isä, poliisi, joka pyrkii täyttämään velvollisuutensa vielä silloinkin kun sen parasta ennen päivä on mennyt.

Vaikka kyseessä ei ole mikään omaelämänkerrallinen tarina, on maalarilla sentään esikuva. Hän oli nimeltään Emil Nolde. Kannattaa lukea mitä hänestä kirjoitetaan wikipediassa. Nolden taiteelle kansallissosialistinen puolue käänsi selkänsä vaikka Nolde itse kuului puolueeseen jo vuodesta 1920. Saksankielisen wikipedian mukaan Goebbels ja Speer arvostivat Nolden maalauksia, mutta isompi osa kansallissosialisteista Hitler mukaanlukien eivät niistä tykänneet. Kuulemma Saksan liittokanslerin Angela Merkelin työhuoneessa oli ollut pari Nolden työtä, kunnes taiteilijan puoluekanta oli noussut esille.

Tykkäsin elokuvan tunnelmista, myös kohtausten päätökset olivat aika hienoja, arkisuudessaan iskeviä. Elokuvan loppukohtaus varsinkin toimii. Se ei rakenna mitään suurta julistusta vaan nuoret jäävät juomaan keskenään teetä niin kuin kennenkä poijjat.

Otin katsoakseni tämän elokuvan, sillä eräs saksalainen herrasmies kertoo youtube-videolla pitävänsä ennen muuta Lenzin kirjasta So zärtlich war Suleyken. Hän sanoo että Deutschstunde käsittelee samoja aiheita, mutta nimittää sitä sivutyöksi. Deutschstundessa onkin suomennettuna 610 sivua. Muistelen nähneeni tv-mainoksen, jossa Kalle Päätalo istahtaa kiikkutuoliin ja sanoo, että kun on tämänvuotisen romaaninsa kirjoittanut, on taas aikaa lukea. Hän tarttuu Siegfried Lenzin kirjaan. Muistaakseni se kirja on Saksantunti.