Sinivalkoiset sävelet – HKO:n Suomalaisen musiikin päivän konsertti 2024

Suomalaisen musiikin päivää vietetään säveltäjämestari Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä 8. joulukuuta. Tulin tuumineeksi, että keitäs niitä muita suomalaisia säveltäjiä onkaan ja mieleen tulivat Merikanto ja Madetoja. Niin ja Kilpinen ja Kuula. Muistin myös Armas Järnefeltin ja katselin youtubesta mitä hänen sävellyksiään sieltä voisi kuunnella. Berceuse löytyy monena eri tulkintana, yhden muunkin löysin, mutta en oikein viehättynyt.

Madetojalta löysin Pohjalaisia-oopperan. Sen alkusoitossa oli pari tuttua teemaa. Se pitempi teema oli kansanlaulu, jossa miesääni julistaa, että ”nyt mua vierähän linnasta linnahan…” Mutta ihan alussa oli tutunoloinen, sellainen pahaenteinen teema niin kuin oltaisiin painiottelua aloittamassa. Parin kuuntelun jälkeen tajusin, että sehän on kuin Talvisota-elokuvan musiikista. No, katselin sitten, että Talvisota-elokuvan musiikista on palkittu Juha Tikka, jotenka eihän se sama piisi voi olla…?

Suomalaisen musiikin päivänä autoa ajellessa kuulin radiosta, että samana iltana esitettäisiin Helsingin kaupunginorkesterin (HKO) konsertti Sinivalkoiset sävelet, jossa säveltäjänimet eivät sisältäneet Sibeliusta. Tämä kuulosti mielenkiintoiselta. Ajattelin kuunnella konsertin myöhemmin Areenasta, kuten sitten kävikin.

Kuuntelin konsertin aamuvarhaisella tiistaina. Alussa oli Jouni Hirvelän sävellys Muistijälkiä, Helsinki-variaatiot (ke.). Hirvelästä en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Sävellyksen tietojen lopussa oleva ke. ei tarkoittanut keskiviikkoa, kuten luulin, vaan kantaesitystä. Helsinki-variaatiot tarkoitti jotain hanketta, joka oli polkaistu käyntiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotismainingeissa. Muistijälkiä oli siis sävellyksen nimi. Meidän nuorempi kissamme tuli melko vauhkoksi tästä musiikista, ehkä minun olisi pitänyt käyttää kuulokkeita? Toisaalta voihan kissaa näin sivistää, kun kerran itseäänkin. Puhallinsoitinmusiikkia se kuulemma oli. Väliajalla kuultiin säveltäjän haastattelu. Hän sanoi pohjana olleen Leevi Madetojan sävellyksen Kuoleman puutarha, jota Hirvelä oli nuorempana soittanut. Kyseinen sävellys on kuulemma syntynyt, kun Madetojan veli kuoli sisällissodan melskeissä. Madetoja itse kuulemma oli sisällyttänyt sävellyksensä teemoja toiseen sinfoniaansa, joka kuultiin sitten konsertin lopuksi.

Toisena säveltäjänä kuulijoille tarjoiltiin ja annosteltiin Aarre Merikanto, jolta kuultiin sopraano Anu Komsin ja HKO:n tulkitsemana sävellykset Syyssonetti ja Savannah-la-Mar. Yritin houkutella kissaa kuuntelemaan Savannah-sävellystä, kun on kerran niitä savannah-kissojakin olemassa, mutta kissa kieltäytyi. Tästä sävellyksestä en tunnistanut juuri mitään. Ensimmäinen esitys oli ehkä suomenkielinen, kuulemma Koskenniemen kirjoittama, varmaankin runo. Savannah kertoi jonkin Karibian kylän tuhosta myrskyssä tai vastaavassa. Se saattoi olla ruotsinkielinen.

Väliajalla toimittaja Noora Hirn haastatteli kapellimestari Kristian Sallista, jolla oli tahtipuikko mukana, mutta se laitettiin pöydälle haastattelun ajaksi. Lisäksi kuultiin tallenteelta Jouni Hirvelän haastattelu sekä Nuppu Koivisto-Kaasikin haastattelu. Koivisto-Kaasik on mukana HKO:n HUOM-hankkeessa, jonka on tarkoitus nostaa esiin unohdettuja säveltäjiä ja heidän musiikkiaan (HUOM sanoista Historian unohtamat orkesterimusiikit). Netistä löysin tiedon, jonka mukaan Koivisto-Kaasik työskentelee Sävelten tyttäret -hankkeessa.

Väliajan jälkeen kuultiin Heidi Sundblad-Halmeen sävellykset Pan ja paimenet & Pan soittaa laulusarjasta Pan. Noora Hirn lausui että Pan eikä Paan. Tuli mieleen Peter Pan. Jälkimmäisen sävellyksen yhdestä kohdasta tuli mieleen Valkoinen peura -elokuvan musiikin huilutteleva jakso. En saanut selvää milloin Pan Suite olisi sävelletty ja mikäpäs tuossa. Melko vähän tästäkin hattuun jäi.

Viimeisenä esitettiin sitten Leevi Madetojan toinen sinfonia. Kaksi ensimmäistä osaa sujuivat rauhallisesti, jopa idyllisesti. Kolmannessa sitten oli sitä mitä kapellimestari Sallinen kuvaili sanoilla ”bensaa liekkeihin”.

Jotenkin aavistelen, että tämä jäi tähän minun osaltani. Mutta jos joku tietää kotimaista, minunlaiselleni kuulijalle vähän helpompaa suomalaista orkesterimusiikkia, niin saahan siitä vihjaista. Ehkä minun kannattaa kuunnella näitä uusimpia säveltäjiä, esimerkiksi Aki Yli-Salomäeltä on youtubessa kiva, hyvinkin sinfoninen teos nimeltä Uneen... Vai pitäisikö Madetojan sinfonioita yrittää löytää jostain?

Ultra Bravoota Kuopiossa

Rakkaat lukijani!

Käväisin vappuna vaimon kanssa Kuopion kaupunginteatterissa. Olimme saaneet tyttäreltämme liput näytökseen tai konserttiin, jossa em. teatterin näyttelijät esittivät Ultra Bra -yhtyeen lauluja. Orkesterina toimi Kuopion kaupunginorkesteri muilla tarpeellisilla muusikoilla vahvistettuna. Oli joku nuori mies orkesterinjohtajana, en muista nimeä. Kirjoitan tästä kaikesta enempi kollektiivisena kokemuksena, joten lahjakkaatkin yksilöt ovat tässä tekstissä osana kokonaisuutta. Juuri siitä syystä en kerro myöskään omaa tai vaimoni nimeä, he-heh.

Menimme sinne Kuopioon autolla. Minä ajoin. Jäähallin parkkipaikka on remontissa, joten piti parkkeerata auto lähemmäs teatteria, jossa on paikat sillä tavalla aikarajoituksella, että tunnin saa siinä pitää. Tosin älysimme lopulta, että kun ei siinä liikennemerkissä ollut mitään sulkumerkkejä eikä mainintaan pyhäpäivistä, niin kai siihen sai auton jättää pitemmäksikin aikaa. Ei saatu sakkoja, eikä edes kastuttu kovin kummoisesti, vaikka näytöksen jälkeen satoikin vähäsen. Eikä meillä ollut takkiakaan päällä, kun on jo melkein kesä ja säästettiin narikkamaksuissa.

Ennen näytöstä käytiin vessassa. Kyllä sitä huomaa pisuaarillakin, miten olisi suunnittelulle varaa käymälöissä. Ei kannata suinpäin mihin tahansa lätäkköön sännätä. Teatterin vessassa hanat ovat sellaiset että sitä kuvittelee niitten käynnistyvän automaattisesti, mutta eikö mitä, kyllä sitä putkimaista hantaakia pitää nostaa, että vesi alkaa juosta.

Sitten istuttiin varttitunti semmoisilla hauskoilla nahkapenkeillä ala-aulassa. Näytökseen tuli paljon ja monenikäistä väkeä, monilla oli ylioppilaslakki päässään. Minä en kehdannut ottaa vaikka ensin olin meinannut. Vaimo ei ollut edes meinannut. Lippuluukulla luki, että Loppuunmyyty. Jäi siellä jossain kohti ehkä joku paikka täyttämättä, vaan kaipa sekin oli myyty.

Meillä oli hyvät paikat kuudennella rivillä melkein keskellä. Kaikki ihmiset teatterissa olivat niin kohteliaita, sanoivat Kiitos ja Anteeksi ihan asiaankuuluvissa paikoissa. Minuakin kohdeltiin ihan tasavertaisesti, mikä on minulle harvinaista herkkua. Pitäisi varmaan ottaa jo se käsivarsinauha pois.

Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien kuulosti musiikki hyvältä, vieläpä erinomaiselta. Väliajalla sanoin vaimolle, että eipä Ultra Bralle häppee yhtään. Näytöksen loputtua sanoin, etten olisi tunnistanut oliko lauluyhtyeenä Ultra Bra vai joku muu. Tänään kuuntelin yhden Ultran Bran levyn ja minusta se Kuopion esitys tuntui voimakkaammalta, jotenkin elinvoimaisemmalta. Vaimo sanoi sen johtuvan live-musiikin vaikutuksesta. Voi olla. Toisaalta... no, jaa, enhän minä mikään musiikkiarvostelija ole, mutta tuntui siltä, että Kuopion teatterin väki oli todella paneutunut asiaan ja harjoitellut laulut aivan mainiosti. Kyllä hyvän työn laatu kuuluu ja näkyy.

Väliajalla ei ollut tarkoitus ruveta ryyppäämään, mutta otimme kumminkin yhdet Kuopio-viinit minun toivomuksestani. Ne maksoivat yhteensä 16 euroa. Aika paljon minun mielestä. Mutta kerrankos sitä eletään!

Toinen näytös konsertissa sujui samoissa Ultra Bran merkeissä kuin ensimmäinenkin. Lopussa standing ovationit. Harmittaa vähän kun olisi kerrankin voinut vaikka ärjäistä, että "BRAA!" Ei sitä aina kaikkea tajua.

Kotimatkalla käytiin tankkaamassa. Siilinjärvelle ajellessa auto kastui ja likaantui. Kiva oli konsertti. Siellä ei saanut kuvata, eikä kyllä ollut kamerakaan mukana, joten laitan kuvituskuvaksi eilen illalla kotona näppäämäni kuvan, jolle annoin nimeksi Tripla Bra. Niin, sehän minun piti vielä, että eilen katseltiin vaimon kanssa kotimainen elokuva nimeltä Lapualaismorsian. Siinä oli Chydiksen soundeja, joista tuli mieleen Ultra Bra.

Reijo Pajamo: Hymnologian peruskurssi

Kansakoulun virsikirja ja kirjanmerkki vuodelta 1969.

Reijo Pajamo (s. 1938) toimi 1983 lähtien Sibelius Akatemian kirkkomusiikin lehtorina. Opetustyötään tukemaan hän laati opiskelijoille vuonna 1991 ilmestyneen kirjan nimeltä Hymnologian peruskurssi. Kirjassa Pajamo käy läpi virsien historiaa keskiajan Euroopasta nykypäivän Suomeen.

Hymnologia tarkoittaa siis virsioppia. Pajamon mukaan virressä ovat mukana osatekijöinä Raamatun sanoma, runoasu ja sävelmä. Virren lähtökohtana on hänen mukaansa runoilijan voimakas elämys. Esimerkkinä tällaisesta virsirunoon innoittaneen elämyksen kuvauksesta hän mainitsee mm. Dietrich Bonhoefferin virren Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan (600). Miten pitkäkestoinen elämys senkin runon synnytti, on minulle epäselvää. Yleisesti ottaen virren tehtävä on Pajamon mielestä paitsi Raamatun tekstin välittäminen myös seurakunnan yhteinen rukous ja sielunhoito. Kirjan teksti on selkeää ja niukasti kuvailevaa.

Nopsaan tahtiin Pajamo käy läpi Euroopan keskiajan ja myöhempien aikojen virsiä niitten moninaisissa muodoissaan. Vaikka hymnit, aklamaatiot, leisit ja sekvenssit jäävätkin minulle laveammin avautumatta, olin sentään kiinnostunut kontrafakti- eli parodiavirsistä. Virsiin voitiin näet valita maallisia sävelmiä eli kuten Pajamo kirjoittaa: Martti Luther varasti pirulta sävelmät. Pajamo kertoo miten tiettyjen virsirunoilijoitten (mm. Martin Opitz) työn kautta virret kehittyivät, niistä karsittiin murre, vieraskieliset sanat, sananlyhennykset ja runojen piti sopia runomittaan (painolliset tavut kohdillaan).

Suomen keskiajalta, joka kenties jatkui vähän pisempään kuin muualla Euroopassa, Pajamo mainitsee erikseen Piae Cantiones -laulukokoelman (1582), jonka laulut eivät olleet suomalaista alkuperää. Vuonna 1546 julkaistu raumalaisen Mathias Johannis Westin kokoelma Codex sisälsi jo suomennettuja virsiä, mm. Me kiitämme sinua (126). Myös Mikael Agricola julkaisi suomenkielisiä virsiä jo vuonna 1544 julkaistussa Rukouskirjassa. Sitä tehen sitten alkoi suomenkielisiäkin virsiä ilmaantua, Jaakko Finno julkaisi vuonna 1583 virsikirjan nimeltä Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja (jne.) Siitäkin kirjasta on 34 virttä vielä nykyisessä virsikirjassa. Hemminki Maskulaisen virsikirjasta (1605) mukana on 39 virttä. Vuoden 1701 virsikirja tunnetaan nimellä ”Vanha virsikirja”. Se sai pitkään pitää statuksensa kansan virsikirjana ja siinä on julkaistu suomeksi 81 virttä, jotka löytyvät nykyisestä virsikirjasta, mm. Suvivirsi. Vuosina 1886, 1938 ja 1986 virsikirjaa jälleen uusittiin ottamalla mukaan uusia ja toisinaan vanhojakin virsiä sekä karsimalla vähemmän laulettuja pois.

Virsikirjan virsien lisäksi Pajamo kertoo hengellisiä sävelmiä sisältävistä teoksista. Niitten kauttahan useasti laulut ovatkin virsikirjaan kulkeutuneet. Kansansävelmiä on kerätty, joskin usein ne ovat osoittautuneet Euroopasta Suomeen kulkeutuneiksi. Herätysliikkeitten piirissä syntyneet laulut ovat usein suomalaista alkuperää. Toisaalta hengellisiä lauluja sisältävien teosten kautta myös monet suomennetut laulut löytävät tiensä virsikirjaan, kuten vaikkapa negrospirituaalit tai ruotsalaisen Lina Sandellin laulut.

Minusta oli ihan mielenkiintoista lukea, miten monta kristillistä aikakautta virsikirjojen välissä hengittää. Voisinpa sanoa pulahtaneeni lyhyesti virsirunouden valtamereen, joten on turha toivoakaan, että olisin sieltä täysin oppineena rantautunut. Kävin jonkin verran läpi tekstissä mainittuja virsiä koettaen tunnistanko niitä. Kirjassa on 176 sivua, lopussa muutamia kopioita vanhojen virsikirjojen sivuilta. Luin kirjaa nelisen päivää.

Dmitri Šostakovitšin muistelmat

Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1976 muuttanut musiikkitieteilijä Solomon Volkov (s. 1944) julkaisi Amerikoissa vuonna 1979 kirjan, jonka venäjänkielinen nimi on Свидетелство. Volkovin mukaan kirja on hänen kokoamansa säveltäjä Dmitri Šostakovitšin (1906 – 1975) muistelmateos, joka syntyi Volkovin haastateltua Šostakovitšia useampia kertoja Neuvostoliitossa. Kirja julkaistiin vuonna 1980 Seppo Heikinheimon suomentamana nimellä Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Kirjan alusta löytyvät Volkovin kirjoittama johdanto sekä suomentajan omat täsmennykset. Lopussa on laaja Volkovin laatima viiteluettelo, joka selventikin paljon kirjassa kerrottua. Lopusta löytyvät myös luettelo Šostakovitšin teoksista, lyhyt kuvaus Solomon Volkovista sekä hakemisto. Kirjassa on myös jonkin verran valokuvia.

Teoksen venäjänkielinen nimi tarkoittaa vissiin todistajanlausuntoa. Šostakovitš kertoo olleensa merkittävien tapahtumien silminnäkijänä ja tunteneensa huomattavia ihmisiä. Hän kertoo muistelevansa ensi sijassa muita ihmisiä. Samalla hän muistuttaa lukijaa seuraavasti:

Meillä tosin on tapana sanoa: ”Valehtelee kuin silminnäkijä.”

Minä uskon kumminkin Šostakovitšin kertovan kirjassa asiat siten kuin hän ne muistaa. Muistoja tulvehtii nimittäin sen verran vilisemällä ja niin värikkäästi yhdisteltyinä, että olisi aika vaikea sellaista sepittää.

Monien henkilöitten joukosta Šostakovitš puhuu erityisesti Neuvostoliiton suurimmasta ja kaameimmasta, Johtajasta ja Opettajasta, toveri Stalinista. Šostakovitšin mielestä Stalin oli vallanhimoinen diktaattori ja julmuri, joka tapatti omaa kansaansa. Šostakovitšin oopperaa Mtsenskin kihlakunnan Lady Machbeth (1930 – 32) jyrkästi kritisoineen sanomalehti Pravdan kirjoituksen Sekasotkua musiikin asemesta arvellaan olleen Stalinin kyseistä teosta kohtaan tunteman vastenmielisyyden aiheuttama. Šostakovitš oli jo ennen sotia vaarassa joutua toimenpiteitten kohteeksi. Hän kuitenkin säästyi, vaikka ympäriltä ystäväpiiri harveni pahaenteisesti. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja vuonna 1941 Leningradin piirityksen aikana Šostakovitš sävelsi seitsemännen sinfoniansa, josta tuli leningradilaisten vastarinnan tunnus. Šostakovitš tosin kertoo säveltäessään ajatelleensa Stalinin vainojen uhreja.

Stalinin lisäksi muita muisteloitten kohteita ovat Šostakovitšin opettajana ja konservatorion johtajana toiminut säveltäjä Aleksandr Glazunov, joka kyllästyttyään neuvostomenoon muutti Ranskaan, kuuluisa teatteriohjaaja Vsevolod Meierhold, joka kuoli tuntemattomalla rangaistusleirillä, kirjailija Mihail Zoštšenko, jota kiellettiin kirjoittamasta satiirisia kertomuksiaan, marsalkka Mihail Tuhatševski, joka ammuttiin maanpetoksesta tuomittuna. Lyhyemmillä luonnehdinnoilla Šostakovitš muistelee mm. runoilija Vladimir Majakovskia, säveltäjä Aram Hatšaturjania ja runoilija Anna Ahmatovaa. Šostakovitš kertoo laajasti myös rakastamistaan vanhoista venäläisistä kirjailijoista, kuten Tšehovista ja Gogolista sekä tietysti säveltäjistä, erityisesti Musorgskista ja Borodinista sekä lyhyemmin vaikkapa Stravinskista. Aikalaisensa Sergei Prokofjevin kanssa Šostakovitš vaikuttaa olleen kilpailija, eivätkä heidän välinsä olleet kovinkaan ystävälliset. Säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja Hrennikov taas oli nimeämässä sekä Šostakovitšia että Prokofjevia formalisteiksi, millä tarkoitettiin kai länsimaista turmeltuneisuutta. Stalinin kuoltua alettiin kuulemma puhua revisionisteista.

Teoksessa on vaikka millä mitalla mielenkiintoista luettavaa. Šostakovitšin pohdiskelu etenee jouhevasti, hänen sanailunsa on purevaa ja tehokasta. Toisinaan myös siirtymä muistosta toiseen vaikuttaa hauskalta. Kehuskeltuaan sellisti Mstislav Rostropovitšin monitaitoisuutta Šostakovitš muisteleekin kohta miten hyvä hän itse on sytyttämään nuotion yhdellä tulitikulla vaikka millaisessa tuulessa. Tai ainakin kahdella. Eilen olisi ollut Šostakovitšista hyötyä, kun oli saunan pesään niin hankala saada tulta loimottamaan.

Kirjassa on hakemistoineen 361 sivua. Lueskelin sitä monenlaista musiikkia kuunnellen nelisen päivää.

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset

Maritta Lintusen novellikokoelma Mozartin hiukset julkaistiin vuonna 2011. Novellien yhteisenä nimittäjänä toimii musiikki. Musiikintuntemusta lukijalta ei kuitenkaan vaadita, koskapa minäkin näistä selvisin kuin vettä vaan.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia. Kussakin novellissa henkilöhahmojen määrä on varsin pieni, mikä luo tarinoihin tiiviin tunnelman. Usein kuvataan kahden tai kolmen ihmisen suhteen käännekohtaa. Lintunen ei pelkää minäkerrontaisissa novelleissaan hypätä mieshenkilön nahkoihin, itse asiassa yli puolessa novelleista minäkertoja on miespuolinen. Tämän sukupuolijutun lisäksi joissakin novelleista on mukana erotiikkaa, joskaan ei koskaan itsetarkoituksellisesti.

Aika tyypillisesti Lintusen novellien hahmoilla on jotenkin epämukava olo. He eivät ole tyytyväisiä elämäänsä, omiin valintoihinsa, he kaipaavat jonkinlaista muutosta. Hienoimmillaan Lintusen novellit ovat silloin, kun hänen hahmonsa uskaltautuvat tähän muutokseen, kun he tekevät irtioton edelliseen elämänmenoonsa. Tällainen novelli on mm. Valentiinit. Siinä Armi, eläkkeellä oleva isoäiti repäisee ja lähtee humppalaulajan bändäriksi. Hän löytää seuraa kuusamolaisesta Reinosta, joka tuntee myös Suomi-laulelmien syvät sydämenlyönnit. Novellista pikku katkelma:

Laskin käteni arasti Armin olkapäälle.

– Ei tavallinen ihminen löydä tunteilleen omia sanoja. Ne on otettava Oikariselta, karautin liikuttuneena ja jäimme molemmat pitkäksi aikaa vaiti. Vasta myöhemmin teltan hämäryydessä kykenin jatkamaan lauseeni loppuun:

– Ja jos sanat loppuvat, jää musiikki.

Novellissa on kolme eri kertojaa, jotka esittävät kukin oman versionsa tapahtumista. Pidin tästä muuten, mutta loppuratkaisu oli vähän tyly. Sama piirre häiritsi kautta linjan. Hyvä tunnelma syntyy novellissa Mustavalkea, joka kertoo viulunsoiton opettelijasta ja hänen sokeasta opettajastaan. Luultavasti opettajan aistivamma luo novelliin asetelmasta jännän. Erikoisella tavalla toimivat aistit myös novellissa Jannen pää, joka on kokoelman parhaimmistoa sekin.

Lintunen pitää kerronnassaan jalat maassa, noin pääosin, ja kertoo silti kiehtovia tarinoita.

Kirjassa on noin 220 sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

Arja Saijonmaa: Nuori alaston nainen

Marraskuussa vuonna 1970 Arja Saijonmaan (s. 1944) opinnot Sibelius-akatemiassa pianonsoiton parissa ja hänen toimintansa Ylioppilasteatterissa keskeytyivät, kun Suomeen vierailulle saapunut kreikkalainen säveltäjä- ja muusikkotähti Mikis Theodorakis (s. 1925) pyysi Arja Saijonmaan orkesterinsa laulajaksi maailmankiertueelleen. Vuonna 2011 julkaistiin Ruotsissa Arja Saijonmaan aiheesta kirjoittama muistelmateos En ung naken kvinna – Mötet med Mikis. Samana vuonna ilmestyi suomenkielinen versio Nuori alaston nainen – Mikis ja minä, suomentajana Tuula Syvänperä.

Vuonna 1970 Kreikassa piti valtaa everstien sotilasdiktatuuri, joka vangitsi toisinajattelijoita ja sulki heitä vankileireille. Myös Theodorakis oli pitkään vangittuna perheineen. Kuuluisa säveltäjä ei ollut pelkkä toisinajattelija, hän vastusti sotilashallintoa aktiivisesti. Häntä pidettiin kotiarestissa syrjäisessä vuoristokylässä, kunnes hänet ja hänen perheensä saatiin ranskalaisen avustajan toimesta kuljetettua pois Kreikasta. Saijonmaa kertoo tästä kaikesta kirjassaan lomittain oman tarinansa kanssa. Mielenkiintoista on lukea mitä hän kertoo kreikkalaisen vastarintaväen yhteisöstä Pariisissa, salaisista tapaamisista kahviloissa, miehistä, joitten kaikki sormet eivät enää olleet tallella. Pariisilla on kirjassa tärkeä osa, sillä Theodorakisin orkesteri piti kaupungissa tukikohtaansa.

Jos minun pitäisi kuvailla yhdellä sanalla Saijonmaan kirjaa, se sana olisi rehellinen. Niin lentävän lähdön kuin Saijonmaan matka maailmanmusiikin huippunimen seurassa saakin ja niin valtava menestys kuin Theodorakisin maailmankiertue onkin, ei kirjassa kuvata pelkkää liitelyä poutapilvissä. Itse asiassa jo ennen matkaa Pariisiin Theodorakisin seurueen pariin, Arja Saijonmaa kaatuu laskettelusuksilla ja joutuu matkustamaan Pariisiin jalka kipsissä. Erinäisiä yhteentörmäyksiä ja kompurointeja kirjassa kuvataan jatkossakin ja se vakuuttaa minut lukijana. Poliittisten laulujen orkesterissa on omat epäpoliittiset ristivetonsa – kuten aina ihmisten kesken. Arja Saijonmaa oli Theodorakisin orkesterin ainoa ei-kreikkalainen. Lisäksi hän oli nainen ja vieläpä skandinaavi.

Minulle Mikiksessä yhdistyivät idealismi, unelmat ja todellisuus. Olin niin lähellä häntä, joka päivä. Ja kuitenkin niin kaukana. Mies oli naimisissa. Se ei muuten tuntunut häntä pahemmin häiritsevän. Suuren sankarin ympärillä pyöri päivittäin kauniita tyttöjä, hienoja daameja, sihteereitä, avustajia, vallankumoustovereita, rohkeita ja aggressiivisia kommunistinaisia, kaiken maailman solidaarisuussisaria ja laulajattaria.

– –

Hän oli kaikkien marttyyri ja sankari, samaa suuruusluokkaa kuin Che Guevara ja Fidel Castro.

Onhan minun sekin saatava kertoa, että jo muutaman vuosikymmenen ajan olen tuolloin tällöin kuunnellut c-kasetilta Mikis Theodorakisin ja Arja Saijonmaan yhteistä tallennetta vuodelta 1979 nimeltä ”Jokainen arkiaamu”. Nyt kasetti on käynyt jo sen verran kuluneeksi, että jouduin hankkimaan cd-levyn, jolta löytyvät samat laulut ja lisäksi vuonna 1972 tallennettua samanaiheista musiikkia. (Osaan kyllä ison osan lauluista ulkoa, mutta omien, jokseenkin vaatimattomien esityksieni lisäksi on hyvä kuunnella ihan oikeata musiikkiakin.) Läheskään kaikkien laulujen sanoitusten syvempää merkitystä en ole ymmärtänyt ja siihen sain mukavasti apuja Saijonmaan kirjasta. Helpoiten avautuvia ja siten minun suosikkejani ovat olleet Manos Eleftherioun ja Theodorakisin itsensä sanoitukset. Oli lohdullista lukea, etteivät esim. Seferisin runot ole noin vain auenneet niitten esittäjällekään.

Ylen teema-kanava esitti hiljattain lyhyen tv-tallenteen Arja Saijonmaan ja Mikis Theodorakisin ensimmäisestä tapaamisesta Ylioppilastalolla vuonna 1970. Säveltäjä nousi itse lavalle ja alkoi esimerkillään neuvoa Arjaa ja muusikoita laulujen tulkinnassa. Arja Saijonmaan esitykset ja luultavasti myös hänen omaksumiskykynsä tekivät Theodorakisiin vaikutuksen. Samassa yhteydessä esitettiin mielenkiintoinen, Ylen ruotsinkielisen tuotannon erinomaisesti toteutettu valikoima Theodorakisin lauluja. Sen lomassa oli Theodorakisin haastattelu. Kuuluisa säveltäjä vaikutti hyvin itseään ilmaisevalta puhujalta, joka pystyi selkeän eritellysti käsittelemään itselleen tuskallisiakin aiheita. Myös Arja Saijonmaan teksti on selkeää ja helppolukuista. Sanottavaa hänellä on riittänyt, sillä kirjaan on kertynyt peräti 447 sivua.

Toim. Ilkka Kolehmainen – Vesa Tapio Valo: Kreeta Haapasalo – Ikoni ja ihminen

Kreeta Haapasalo (n. 1813 – 1893) oli torpparin vaimo Vetelistä, Keski-Pohjanmaalta. Hän tuli maankuuluksi kanteleensoittajana ja kansanlaulujen esittäjänä. Häneen yhdistetään laulu ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi”. Hänen arvellaan olleen se kanteletta soittava vaimo, jonka Aleksis Kivi mainitsee runossaan Anjanpelto.

Kaustisilla toimivan Kansanmusiikki-instituutin julkaisu 31 vuodelta 1990 on kunnianosoitus Kreeta Haapasalolle. Se on moniääninen ja monipuolinen kuvaus Kreeta Haapasalon vaativasta elämästä yhdentoista lapsen äitinä, omasta urasta taiteilijana ja hänen uraauurtavasta vaikutuksestaan suomenkielisen taiteenharrastuksen saralla.

Kirja koostuu eri kirjoittajien teksteistä, jotka kukin valottavat eri osa-alueita Kreeta Haapasalon elämäntyöstä. Alkuun on sijoitettu Heikki Laitisen kirjoitus Torpparinvaimo Greeta Haapasalon matkat kautta koko Suomen suuriruhtinaskunnan ja aina Pietariin ja Tukholmaan saakka. Laitinen on käynyt läpi sanomalehtikirjoitukset, joissa Kreeta Haapasalon esiintymisistä on kirjoitettu. Niistä sekä Haapasalon sanelemista muistelmista ja Perhonjokilaaksosta tavoittamastaan perimätiedosta hän on koostanut aikajärjestykseen selonteon Kreetan esiintymismatkoista ja niitten tapahtumista. Laitinen taustoittaa ja tulkitsee aineistoja niin että lukijalle avautuva kuva vaikuttaa rehdiltä ja todentuntuiselta. Samalla se jättää myös tilaa lukijan omille tulkinnoille. Laitisen kirjoituksen lopusta löytyy puhtaaksikirjoitettuna useampia lehtikirjoituksia Haapasalosta sekä ruotsiksi että suomeksi.

Tärkeänä tukijana Kreeta Haapasalon uralla näyttäisi toimineen Zachris Topelius, joka kirjoitti Haapasalosta useita artikkeleita Helsingfors Tidningar -sanomalehteen. Topeliuksen tuki avasi Haapasalolle ovia säätyläispiirien koteihin esittämään musiikkiaan. Haapasalo esiintyi myös markkinoitten aikaan maaseutukaupungeissa. Niinpä esim. Kuopion tammimarkkinoitten aikoihin ovat paikalliset sanomalehdet kirjoittaneet hänen esiintymisistään lämpimästi. Kreeta Haapasalo asuikin sitten jonkin aikaa Varkaudessa, jossa hän vuonna 1887 saneli elämäkertansa perinteenkerääjä Lilli Liliukselle. Samana vuonna Haapasalo antoi tyttärensä ja sisarentyttärensä kanssa konsertin Jyväskylässä järjestetyillä suomalaisilla laulu- ja soittojuhlilla.

Lilli Liliuksen talteenkirjaama Kreeta Haapasalon itsensä kertoma kuvaus elämästään löytyy kirjasta Laitisen kirjoituksen jälkeen. Haapasalo on kertonut elämästään valmistelematta, joten tarina poukkoilee ja siitä olisi paikoitellen vaikea saada selkoa ilman edellä mainittua Heikki Laitisen kirjoitusta. Haapasalon oma kuvaus tapahtuneesta antaa kuitenkin valtavasti lisätietoa pelkkiin lehtikirjoituksiin nähden, etenkin Kreetan tunnoista sen suhteen miltä tuntui olla samalla aikaa äiti ja kiertuemuusikko. Lisää tietoa saadaan Haapasalojen perheen elämästä sekä esiintymismatkoista ja niitten järjestelyistä.

Kreeta Haapasalo on tullut tunnetuksi myös maalaustaiteen kautta. Turussa asunut taidemaalari R. W. Ekman maalasi näet vuosina 1857 – 1869 useampia töitä, joitten keskushahmona on kannelta soittava Kreeta Haapasalo. Jukka Ervamaa kirjoittaa Ekmanin tauluista kertoen maalausten syntyhistoriasta ja niitten menestyksestä. Itse arvelin, että varmaan kaikki suomalaiset tunnistavat kyseiset maalaisidylliä huokuvat maalaukset, mutta sain huomata erehtyneeni, kuten myöhemmin kerron.

Arvid Liljelund (1844 – 1899) maalasi vuonna 1885 taulun ”Kreeta Haapasalo kotonaan kannelta soittamassa”, kun Haapasalo asui Varkaudessa. Liljelundin maalauksesta kertoo Marianne Koskimies-Envall.

Kirjan loppuun on sijoitettu Vesa Tapio Valon musiikkinäytelmä Kreeta Haapasalosta ”Seitsemän huivia Majatalo Matkustawaisen kodin (entisen Hotelli Universal-Gardenin) naulakossa”. Näytelmä on reipashenkinen repäisy Kreeta Haapasalon elämästä ja korostaa omalta osaltaan Haapasalon uran ja esimerkin arvoa mm. suomalaiselle naisasialiikkeelle. Se ottaa huumorillaan myös kantaa henkilöhistorian kirjoittamisen hankaluuksiin.

Halusin lukea Kreeta Haapasalosta, sillä olen kesällä lähdössä Kreetanmatkalle. Niinpä olikin mukava lukea, että Kreeta oli itsekin matkaillut aika tavalla – tosin pääosin kotimaassa. Kun kirjoitin hakukoneeseen nimen Kreeta, sain ensimmäisten vaihtoehtojen joukossa linkkejä erääseen Kreeta-nimiseen henkilöön liittyen. Myös Kreeta Haapasalo mainittiin, joten kokeilin Kuopion kirjaston sivuilta, mitä sieltä löytyisi. Yllätyin, kun heti kirjaston etusivulla oli uutinen, jonka mukaan Rauhalan ja Haapasalon kirjat olisivat varatuimpia. Paljastui, että kyseessä eivät kuitenkaan olleet virsirunoilija Niilo Rauhalan ja kansanmuusikko Kreeta Haapasalon kirjat vaan Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu” ja Ville Haapasalon varhaisista Venäjän vuosista kertova teos. Kirjan Kreeta Haapasalosta ilmoitettiin löytyvän musiikkiosastolta. Sinne siis. Höperehtivällä ja epäselvällä tavallani esitin asiani kirjastovirkailijalle, joka kysyi minulta liittyykö kirja musiikkiin. ”Varsin kiinteästi”, vastasin minä. Hieman yllätyin, kun ei kirjaston musiikkiosastolla sitä tiedetty. Jouduin lisäksi kertomaan virkailijalle miten kyseinen nimi kirjoitetaan. Tosin kirjassakin kerrotaan, että varsinkin Kreeta Haapasalon etunimestä on käytetty useita erilaisia versioita. Lisää yllätyksiä oli kuitenkin luvassa. Kun olin kuvitellut kaikkien suomalaisten tunnistavan Ekmanin taulun, jossa Kreeta Haapasalo soittaa talonpoikaistuvassa tai vastaavassa, eivät vaimoni eikä tyttäreni tunnistaneet taulua nähdessään kuvan siitä. He eivät myöskään tienneet kuka oli Kreeta Haapasalo. Koin tämän jonkinlaisena kolhaisuna minä-kuvalleni. Kun lisäksi Suomi-kuvani on ollut paljon kovemmalla rumputulella viime aikojen Ukraina-uutisoinnin takia, olen parina viime viikkona keskittynyt katselemaan lähinnä hiihtoa ja ampumahiihtoa televisiosta. Lukeminen on edennyt hitaasti. Kirjassa on 174 sivua ja sen kanssa seurustelin pari viikkoa.