Msaho – Runoja ja Kertomuksia Mosambikista

Inger Bäcksbackan kokoama ja Sanna Pernun suomentama Msaho-antologia esittelee mosambikilaisten kirjoittajien tuotantoa. Runot ja kertomukset on järjestelty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen, niin että niistä piirtyy usean kertojan välittämä kuva Mosambikin ajasta Portugalin siirtomaana, vapautumistaistelusta ja mosambikilaisten elämästä itsenäisessä valtiossa. Johdannossa Inger Bäcksbacka käy lyhyesti läpi maan kirjallisuuden historian. Kaikki kirjan kirjoittajat esitellään lyhyesti kirjan lopussa. Msaho on mosambikilaisen laulu-, musiikki- ja tanssiperinteen nimitys. Nimeä käytetään myös uudemmista lausuntatapahtumista, joissa kirjailijat itse esittävät tekstejään vaikkapa puistoissa.

Kirjan alussa esitellään kertovaa laulurunoutta ja kansantaruja. Siitä siirrytään eurooppalaisen perinteen mukaiseen runouteen, jonka teemana on afrikkalaisen väestön alistaminen ja köyhyys sekä kytevä halu nousta vastarintaan. Kuitenkin vasta João Diasin novelli Godido avaa tarinana tien kohti omaa, itsenäistä toimintaa. Novellissa murrosikäinen mustan äidin ja valkoisen isännän poika kyllästyy elämäänsä kylässä, jossa häntä odottaa pakkotyö. Hän lähtee tiehensä tavoitteenaan suuri valkoisten kaupunki.

Godidoa seuraavat Luís Bernardo Honwanan kolme novellia, jotka ovat kaikki erinomaisia. Pitempi novelli Ruokatunti sijoittuu maissipellolle, jota Madala, vanhempi mieshenkilö, kitkee tiukan työnjohtajan alaisuudessa ja paahtavassa helteessä. (Sattumalta luin tämän novellin puutarhakeinussa pistävässä iltapäivän auringossa, joten osaksi oli helppokin samaistua tarinaan.) Ruokatauon aikana Madalaa tulee tapaamaan hänen tyttärensä Maria. Novelli kuvaa alistamista ja alistumista, häpeää, myötähäpeää, inhoa ja itseinhoa. Madalan käsi pusertuu nyrkkiin kuvitellun rikkakasvin ympärille, mutta hän tajuaa, ettei hänellä ole voimia tempaista kasvia maasta.

Vastarinnasta ja vapautumistaisteluista kertovia novelleja on kumpiakin yksi. Brasilialaisen, paljon Mosambikissa oleskelleen lehtimiehen Licinío Azevedon novelli Tunnemme Lourenço Marquesin kertoo kuulustelusta ja kidutuksesta hyvin uskottavalla tavalla. Sissisoturin kohtalonhetkistä kertoo Azevedon novelli Maantiellä.

Itsenäistymisen myötä runoilijat siirtyvät kirjoittamaan rakkaudesta ja runojen kirjoittamisesta vaikka itsenäistymistaistelujakin muistellaan. Novellisteista viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esitellään Mia Couto, jonka vuonna 1986 ilmestyneen kokoelman Öiset äänet  novelleista voi jälkiviisaana aavistella kirjailijan suuntautumista afrikkalaisten myyttien pariin. Erityisesti kirjan viimeinen novelli, Tarina henkiin heränneistä, tuo mieleen Plumeriaverannan ennakkoluulottoman asenteen elämän ja kuoleman rajan ylittämisessä.

Onko Msaho-antologialla jotakin perimosambikilaista tarjottavaa suomalaiselle lukijalle? Tietysti runojen ja tarinoitten tapahtumat sijoittuvat Mosambikiin ja kertovat mosambikilaisista, mutta kerrontatapa ja -tyyli vaikuttavat olevan tiukasti sidoksissa eurooppalaiseen kirjalliseen perinteeseen. Voi hyvällä syyllä kysyä olisiko ketjukolaajassa sitten miestä lukemaan puhtaasti afrikkalaiseen perinteeseen nojaavaa kerrontaa? Eiköhän liene niin, että tarinat räätälöidään ympäri maailman jokseenkin samojen valmiskaavojen mukaan. Oman äänen löytäminen kerrontatavassa – varsinkin sellaisen jonka lukijat helposti hyväksyvät – on hyvin hankalaa. Tämän kirjan myötä mosambikilainen kirjallisuus on kumminkin löytänyt paikkansa savolaisen ”laitakaupungin(kirjaston) katukylttiin”.