Teatterissa Kuopiossa – taas!

Kerron taas teatterivierailustani Kuopion kaupunginteatteriin. Kävin eilen vaimoni kanssa katselemassa ja kuuntelemassa näytelmän nimeltä Equus. Päivä oli viileä, jäät eivät ole vielä lähteneet, lyhyet kalsarit tarvitsivat verkkarit peitokseen ja silti oli vähäisen ulkona kävelyn jälkeen jaloilla vilu. Teatterisalissakaan ei ollut erityisen lämmin, vaimo arveli sen johtuvan hyvästä ilmastoinnista. Paluumatkalla käväistiin pientä purtavaa Vuorelan S-marketista. Kun palattiin autollemme, oli sen viereen pysäköity hevosenkuljetusvaunu, sivuovi oli aukaistu ja sisältä näkyi komea polle einehtimässä taukopaikalla!

Pekka ja Teija Isorättyän taideteos Huu-Ha (2022)
Niiralan koulun pihassa, taustalla Kuopion teatteritalo,
etualalla herra Huuhaa.

 

 

 

Equus on hevosen latinankielinen nimi. Kuopiossa esitetyn näytelmän kirjoitti englantilainen Peter Shaffer (1926 – 2016), hän on näköjään syntynyt ja kuollut samana vuonna kuin äitini! Näytelmä on vuodelta 1973 ja se kuuluu olleen oikein hitti Broadwayllä. Vielä suurempi hitti tuli hänen seuraavasta näytelmästään nimeltä Amadeus.

Tämän Kuopion näytelmän ohjasi Milko Lehto, lavastajana ja puvustajana Jonna Kuittinen. Vaimoni kehui kekseliästä lavastusta ja varsinkin upeita hevosmaskeja. Psykiatrina toimi Toni Harjajärvi, potilaana Santeri Niskanen. Nämä kaksi viimemainittua olivat siis näytelmän hahmoja ja hahmon esittäjiä. Näytelmässä esiintyy myös viisi muuta näyttelijää. Luku viisi jäi minua hieman vaivaamaan, sillä näytelmän esitteessä kerrotaan, että nuori poika, joka on sittemmin otettu psykiatriseen hoitoon, oli puhkonut kaviokoukulla silmät kuudelta hevoselta. Kuka siis näytteli sitä kuudetta hevoista? Sillä tapahtuman dramatisoinnissa psykiatri seisoi sivussa kehottamassa poikaa jatkamaan kertomustaan. Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta itse, että eräällä sukulaisellani oli tapana loruilla: ”Hevoset on elukoita parraita, mustia, punasia, harmaita”. Hän asui tuolloin Hevosharjussa.

Näytelmä etenee samaan tapaan kuin elokuva Äkkiä viime kesänä (1959), joka perustuu Tennessee Williamsin näytelmään. Psykiatri tutkii potilastaan haastattamalla häntä ja pyrkii selvittämään mysteerin potilaan sairastumisen taustalla. Elokuvassa kuvataan äkillistä tapahtumaa, nyt puheena olevassa näytelmässä äkillistä tapahtumaa on edeltänyt vuosikausia jatkunut kehitys, jonka oikaiseminen tuntuu täysin mahdottomalta. Onneksi näytelmässä tämä myös myönnetään.

Psykiatri on nimeltään Dysart. Hänen nimensä lausutaan näytelmässä kuten se kirjoitetaan suomalaisittain luettuna. Amerikkalaisittain lausuttuna saattaisi kuulostaa daisareilta. Koska psykiatrin vaimo harrastaa niin viljalti käsitöitä, ei pariskunnan seksielämä tyydytä psykiatria. Niinpä hän onkin kiinnostunut antiikin Hellaan maailmoista. En jaksa ottaa selvää mihin tämä suuntaus oikeasti viittaa. Minulle tuli näytelmää seuratessani mieleen Henry Millerin teos Marussin kolossi, jossa hän esittää antiikin jumalien aikoinaan astelleen maan päällä ihmisinä. Kuten tässä näytelmässä, myös Miller kirjoittaa Agamemnonista. Sairastuneen pojan kehittämästä uskonnontapaisesta palvonnasta tuli mieleeni Nathanael Westin romaanin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts uskonnollinen höyrähtäminen. Järjettömään tekoon johtavista treffeistä taas mieleen nousee aika kerkeästi John Steinbeckin näytelmällisen romaanin Hiiriä ja ihmisiä kohtalokas tapahtumasarja tallissa tai jossain maatalouden tuotantorakennuksessa. Hauskalta kuulostivat pojan alkuvaiheen katatonisessa tilassa laulelemat tv:stä tutut laulunpätkät, joissa mentiin kanankakka- ja mehukatti-mainoksista aina Salkkareitten tunnuslauluun.

Kaikkiaan näytelmä toimi erinomaisesti, ei moitteen sijaa. Saatiin liputkin hirnahduksen hinnalla, teatterissa oli kevätrieha, lippuja sai kympillä kappale! Siihen nähden olisi toivonut paikalle enemmän yleisöä, nyt oli ihan liian paljon tilaa katsomossa, rieha jäi lippuluukulle, jos sinnekään.

Musikaalissa Kuopiossa

Syyskuu jatkui musikaalisissa merkeissä, kun käytimme vaimon e-passirahoja ja minun s-etuhintaista lippuani katselemalla Kuopion kaupunginteatterissa musikaalin Huomenna minä lähden.

Musikaali Huomenna minä lähden: käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen, sävellys, musiikin harjoitus ja johto Mika Paasivaara. Päätehtävissä: Hilda Kuusinen – Reeta Vestman, osuustoimintamies - Mikko Rantaniva, Hildan sisko - Lina Patrikainen, Toivo Korpi – Markus Petsalo, päätoimittaja Nyyperi – Risto Korhonen, muutamassa mehevässä sivuosassa Ilkka Pentti. Mukana myös muita näyttelijöitä, orkesteri sekä laulu- ja tanssiryhmä. Kesto 2 h 45 min.

Musikaali kertoo suomalaisen naisen siirtolaisuudesta Amerikoissa vuosina 1914 – 1918. Hildan henkilökohtaisen elämän lisäksi tärkeänä osana ovat maailman tapahtumat noina kuohuvina vuosina. Ensimmäinen maailmansota, jota joku on nimittänyt Euroopan sisällissodaksi, tunkee vahvasti mukaan Ameriikan mantereelle sijoittuvan musikaalin tapahtumiin. Pikku vinkkinä voisin kenties tarjota, että jospa olisi valittu jokin toinen, vähemmän sotaisa ajankohta. Se olisi sallinut keskittyä enemmän siirtolaisuuteen sinänsä. Jotkut ovat löytäneet siirtolaisuudesta aineksia tv-sarjoiksi asti: ”Picture it – Sicily 1922!” Musikaaliin valittu ajankohta rakensi tietysti sillan paitsi Amerikoista Eurooppaan, myös tarjosi mahdollisuuksia jämerämpään dramatiikkaan. Minusta maailmansota saa aikaan jonkinasteisen ylivirityksen, kyllä matka nk. rapakon taakse riittäisi yhteen musikaaliin. Viulunsoittaja katolla ja Sound of Music toimivat samantapaisilla aineksilla, minä ainakin mielelläni katselisin esityksen pienen ihmisen elämänkamppailusta vierailla mailla.

Esityspäivänä ei satanut.

Rapakon taakse matkaamisesta ja pienestä ihmisestä saankin rakennettua sillan yli synkän virran oman elämäni teatteritapahtumaan. Sosiaalifilosofi minussa kysyy: mitä merkitsee teatterireissu pienelle siilinjärveläistyneelle entiselle kuopiolaiselle? Edellisen teatterikäynnin jälkeen ajattelin, että riittää jo teatterit minunlaiselleni, mutta kun vaimo tarkkana talonsapitäjänä haluaa käyttää e-passirahansa edes johonkin, niin lähdin sitten seuraksi tähän musikaaliin – ja lisäksi kävin itse naattimassa Minna-oopperasta. Näin muodoin rahaa näihin tarkoituksiin kului satakunta euroa ja automatkat päälle. Teatteriliput kävimme hankkimassa teatterin lippukassalta. Sinne lähdettiin silloin kun se kassa oli auki ja kun vaimo oli tullut työstään. Tämä tapahtui keskiviikkona 24.8.2022. Läksimme ajelemaan Kuopioon, vaikka hieman jo sateli, oli lupailtu sadekuuroja, mutta arvelimme asian hoituvan. Matkalla sade yltyi niin, että ajelin moottoritiellä enää kahdeksaakymppiä ja Kuopioon saavuttaessa tilanne paheni. Jouduimme keskelle kaupunkitulvaa. Harmi ettei tullut otettua kuvaa. Partasen kalakukkoleipomon kohdalla Tulliportinkadulla vesi pulppusi viemärikaivosta kuin maanjäristystä ennakoiden. Vein vaimon teatterille ja etsin jonkinlaista parkkipaikkaa. Pyöräilijä ajoi ohitseni, kun kyllästyi hitaaseen vauhtiini. Niiralan kentän kulmalla autoni sukelsi melkoisen lätäkön läpi ja ajoin siitä vielä takaisin tehtyäni uukkarin ja parkkeerasin auton lopulta luvattomalle paikalle. Oopperaa varten jännitin koko viikon ja söin varovasti, oopperapäivänä vältin kahvinjuontia enkä tietenkään nauttinut alkoholia. Teatteriin menin jo vähän välinpitämättömämmin, mutta kahvin suhteen osasin pitää varani. Ei juotu edes väliajalla mitään. Molempiin tapahtumiin lähdettiin tuntia ennen näytöksen alkua. Mietin etukäteen parkkipaikat ja matkareitit. Äsken vasta vaihdoin henkselit farkuista takaisin verkkareihin.

Musikaalista sitten jotain. Musiikki soi hienosti ja laulajat esittivät osansa mainiosti. Tunsin olevani enemmän omieni joukossa musikaalin kuin oopperan maailmoissa, mitä musiikkiin tulee. Silti en muista yhtään laulua, en mitään musiikinpätkää. Tanssitytöt pitivät virkistävää silmäpeliä katsomoon päin, en päässyt niin helposti torkahtamaan. Hauskin hahmo oli Risto Korhosen esittämä päätoimittaja Nyyperi. Toivon Korhosen saavan lisää tällaisia äreän hupaisia osia. Pastori Jussilainen, vaikkapa?

Teatterissa Kuopiossa 7

Kuopio, rakas entinen kotikaupunkini, on ollut myös teatterikaupunkini. Eipä ole juurikaan tullut käytyä teatterissa muilla paikkakunnilla. Armeijassa kävin Joensuussa kerran teatterissa muun varusmiesporukan mukana. Oltiin samana päivänä palattu ensimmäiseltä sotaharjoitukselta. Talvisessa metsässä vietettyjen telttaöitten jälkeen väsymys vaati veronsa ja monet meistä nukkuivat teatterin lämmössä sylki suusta valuen vaikka näyttämöllä mies ampui haulikolla ja huusi, jotta ”Kyllä ahistaa!” Kesäteatterissa kävimme myös varusmiesaikanani. Muistan siitä reissusta yhtä paljon kuin Joensuun kaupunginteatterista.

Näitten harvinaislaatuisten teatterielämysten jälkeen olen käynyt kerran Vehmersalmella kesäteatterissa ja kerran Siilinjärvellä katselemassa nuorison tekemää ja Janne Puustisen ohjaamaa, Minna Canthin näytelmiin perustuvaa esitystä Rikos ja rakkaus. Niin ja olinhan minä Siilinjärvellä katselemassa kun tyttäreni esitti Aapoa yläasteen neitosille sovitetussa näytelmässä Seitsemän veljestä. Siitä tuli mieleen, että olen Siilinjärvellä ollut pari muutakin kertaa jossain esityksessä katselijana, esitysten nimet ovat haihtuneet mielestäni samanlaisina karpaloina kuin sadevesi ihmissuden otsalta.

Kuopion teatterissa taisin käydä ensimmäisen kerran koululaisille järjestetyssä näytöksessä. Näytelmä oli ilmeisestiTupuna Vaissin kirjoittama lastennäytelmä Keksijän taskut. Sitä on näköjään esitetty Kuopion kaupunginteatterissa vuonna 1970 ja luultavasti myös vuonna 1971. Ellen ihan väärin muista, siinä näytelmässä (tai sitten jossain toisessa lastennäytelmässä) eräs hauska hahmo sanoo: ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa, saa nähdä hikeä ja vaivaa.” Tuohon aikaan kävin Kuopion Puistokoulua, olin silloin 10-vuotias. Myöhemmin Puistokoulun pieni voimistelusali sai kunnian toimia Kuopion kaupunginteatterin pienenä näyttämönä, kun teatteritaloa remontoitiin 2012 – 2013. Kävin Puistokoululla katselemassa pari näytelmää, joista varsinkin norjalaiskirjailijain teksteihin perustuva näytelmä Elling on jäänyt mieleeni onnistuneimpana teatteriesityksenä mitä olen kuunaan nähnyt.

Teatterilla lippuja ostamassa.

Tänä koronaisena aikana teatterissa ja ylipäätänsä missään joukkotilaisuuksissa käyminen on jäänyt pois elämästämme. Nyt kuitenkin vaimo halusi käyttää e-passiaan edes johonkin ja päädyimme hankkimaan liput Kuopion kaupunginteatterin näytelmään Sademies. Tarkan vaatetusvalinnan ja ruokailu- ja juontivalmistelun jälkeen läksimme melkein hyvissä ajoin ajamaan Siilinjärveltä Kuopioon ehtiäksemme kello 13:n näytökseen. Vaimo käy vielä työssä ja hänellä on usein hyvin varhaisia työvuoroja, joita on vaikea ennakoida, kun hankkii liput pari kuukautta aiemmin. Tästä syystä suosimme päivänäytöksiä. Ajoin kesänopeusrajoitusten ansiosta 120 km/h Kuopioon ja pysäköin auton jäähallin parkkihalliin. Ehdimme teatterille sopivasti, viitisentoista minuuttia ennen näytöksen alkua. Siinä ehti jättää takit säilytykseen ja minä kävin vielä pissilläkin.

Istuimme kolmannentoista penkkirivin laidassa, takanamme istui väkeä, mutta vieruspaikat olivat tyhjiä, mikä on aina rauhoittavaa. Aika paljon yleisöä oli paikalla. Koronapasseja ei kyselty, liput sentään vilkaistiin ovella. Turvavälejä oli mahdoton säilyttää väliajalle poistuttaessa ja varsinkin poislähtiessä. Huomasin, että olin unohtanut lompakkoni takin taskuun, väliajalla kävin sen hakemassa, mutta eipä sitten kumminkaan raaskittu ostaa mitään. Kuopio-viini taitaa maksaa teatterin baarissa 7 euroa/pikari, joten kävin näytelmän jälkeen ostamassa Alkosta koko kolmen vartin lekan, se maksoi siellä 11,30 euroa.

Sademies on tuttu tarina samannimisestä, vuonna 1988 valmistuneesta amerikkalaisesta elokuvasta, joka on tullut jo aika monta kertaa katseltua. Siinä Charlie Babbitt, jota näytelmässä esitti Atte Antikainen, kuulee isänsä kuolemasta ja tietyn tinkaamisen jälkeen saa kuulla, että hänellä on veli Raymond, joka on elänyt laitoshoidossa kymmeniä vuosia. Raymondia esitti vierailevana tähtenä Puntti Valtonen. Charlie ja Raymond lähtevät seikkailemaan laajalla Amerikan maalla ja kokevat matkalla monet ihmeet ja kummat. Raymond on autistinen ja hän ei voi unohtaa kuulemiaan asioja. Hän tukeutuu rutiineihin ja rituaaleihin, jotka luovat hänen elämälleen turvallisen kehyksen. Charlie on impulsiivinen ja elää nopearytmistä elämää, eikä hänen ole helppo tulla toimeen jäykempitahtisen ja hitaammin reagoivan veljensä kanssa. Muissa osissa näytelmässä ovatten Sohvi Roininen, Ari-Kyösti Seppo ja Katri-Maria Peltola, ohjaana Olli-Matti Oinonen.

Kun olen aika monesti tämän tarinan nähnyt elokuvana, keskityin lähinnä siihen mitä uutta teatteriesitys voisi tuoda elokuvaan nähden. Oikeastaan löysin kaksi jännää näkökulmaa. Ensinnäkin isän (jota ei elokuvassa eikä näytelmässä nähdä lainkaan) osuus alkoi mietityttää. Olisiko isä järjestellyt perintöasiat juuri saadakseen Charlien kiinnostumaan veljestään? Se olisi aika juonikasta, enkä tiedä viitattiinko näytelmässä sellaiseen mahdollisuuteen, kunhan muljahti mieleeni. Toisen uuden näkökulman olen tainnut unohtaa, sillä en muistelemallakaan saa sitä mieleeni. Ei se ainakaan se huomio ollut, että yleisö nauroi helpoimmin silloin, kun Raymond sanoi jonkun ruman sanan. Siinä ei ole mitään kummallista, muistelen, että ensimmäisellä teatterireissullani lapsista koostunut katsojakunta villiintyi, kun katsomoon heiteltiin räiskäleitä. Eilispäivän lapset ovat tämän päivän aikuisia, siinä missä Charlie ja Raymond. Hekin regressoituivat lapsuuteensa muistellessaan miten Raymond oli laulellut tuutulauluna Charlielle Beatles-yhtyeen kappaletta When I Saw Her Standing There.

Teatterreissumme oli oikein onnistunut, melkein voisi jättää viimeiseksi, niin jäisi hyvä maku suuhun. Seuraavana aamuna kävin vaimon kanssa kävelyllä metsässä, missä saimme katsella jäätyneitä lammikoita.

Teatterissa Kuopiossa 6

Eilen kävin vaimoni kanssa Kuopion kaupunginteatterissa katselemassa esityksen nimeltä Minna & Maria. Esityksestä vastasivat näyttelijät Annukka Blomberg ja Seija Pitkänen. Tapahtumapaikkana oli teatterin Maria-näyttämö, jonne oli viritetty mukaelma nyrkkeilykehästä, kahdessa nurkkauksessa roikkui parit isoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja.

Esitys perustui Kuopiossa vaikuttaneitten kirjailijain Minna Canthin ja Maria Jotunin teksteihin, joista koostettu potpurri johdatti katsojan nuorten neitosten maailmasta rakastumisen ja avioelämän ihanuuden kautta vääristyneempiin ja synkempiin sävyihin. Heti kärkeen tosin naftaliinista nousseet Minna ja Maria julistivat tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden sanomaa. Alkuvaiheen päällimmäiseksi jätetty ajatus taisi kuitenkin olla, että ihmisen pitää pyrkiä kohtaamaan lähimmäisensä rakastavasti.

Kirjailija Maria Jotuni (Villu Jaanisoo, 2016)

Koska näytelmää oli mainostettu näitten punaisten nyrkkeilyhanskojen kautta, odotin hieman hurjempaa esitystä kuin saimme nähdä. Esitys oli varsin hillitty, elämöinti ja huudahtelu rajoittuivat niihin tilanteisiin, joihin ne kuuluivat. Yleisöä ei yritetty viihdyttää kovaäänisella melulla – tähän olin erityisen tyytyväinen. Tunnistin näytelmistä ainakin seuraavia: Köyhää kansaa, Kovan onnen lapsia, Sylvi, Anna-Liisa ja Kultainen vasikka. Pari lauluakin kuultiin, en tiedä miten ne liittyivät näytelmiin, mutta toimivatpahan siinä piristeenä. Tummat silmät ehkä liittyi niihin hanskoihin? Kointähtönen vissiin köyhyyteen.

Lopuksi olisi ollut tarjolla kakkukahvit, mutta piti lähteä kotiin, että vaimo saa riittävästi unta, kun on työpäivä edessä. Aika isolla osalla katsojista ne päivät olivat jo takana, mutta joitakin nuoriakin joukkoon oli kertynyt.

Muutamia asioja

Kävin katselemassa Kuopion kaupunginteatterin esityksen Cabaret-musikaalista. Musikaali on mielestäni mm. siinä suhteessa erilainen kuin aiheesta tehty vuonna 1972 valmistunut kahdeksalla oscarilla palkittu elokuva, jonka olen nähnyt useampia kertoja, että musikaalissa ihmiset etsivät rakkautta, kun taas elokuvassa he vaikuttavat etsivän nautintoja. Kuopion teatterin esitys oli oikein onnistunut. Vaikutti tosin ettei päivänäytöksessä kaikilta osin ollut henki päällä katsomossa ja sitä tehen sitten ei kaiketi näyttämölläkään. Pääosia vetävät nuoret näyttelijät ovat kyvykkäitä ja onnistuvat niin hyvin, että voivat jatkossa antaa mennä rennon relaxoituneella otteella. Toiseen kerrokseen, teatterin pyramidirappusten edustalle, on laitettu komeita viinitynnyreitä, joitten äärellä voi näköjään seisoskella väliajalla ilman viiniäkin. Kuopion esityksestä on aikaisemmin ansiokkaasti blogeerattu Kirjanurkkaus-blogissa.

Katselin eilen dokumenttiohjelman Ober Ost -nimisestä alueesta. Alue käsitti Latvian Kuurinmaan, Liettuan sekä osia koillisesta Puolasta ja luoteisesta Valko-Venäjästä. Nimitystä Ober Ost tästä alueesta käyttivät saksalaiset valloittajat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Silloinhan Suomen jääkäripataljoona soti alueella osana Saksan keisarikunnan armeijaa. Dokumentin perusteella saksalaisten otteet siviiliväestöä kohtaan muistuttivat joiltain osin toisen maailmansodan aikaista tiukkaan kuriin alistamista. Tulin väkisin miettineeksi, olisiko kyse jostakin saksalaisesta perinteestä valloitettujen alueitten suhteen?

Ajatukseni harhautuivat myös liiviläisten kohtaloon. Osittain dokumentissa myös huomautettiin saksalaisten ensimmäisen maailmansodan aikaisten valloittajien halunneenkin esiintyä jonkinlaisina 1200-luvun kalparitarikunnan ja sen jälkeen perustetun saksalaisen ritarikunnan perinteen jatkajina. Liiviläiset kansana ovat lähes täysin sulautuneet latvialaiseen valtaväestöön. Kuurinmaalla on sentään rannikkokaistale, jota kutsutaan Liivinrannaksi. Siellä asui vielä 1930-luvulla liiviläisiä pienissä kalastajakylissä. Neuvostoaikana kylien elämää haittasi sosialistinen taloudenpito, joka ei sallinut yksityistä kalastustoimintaa. Tämä viimeistään näivetti kylät. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kapearaiteinen rautatie, jonka saksalaiset ensimmäisen maailmansodan aikana rakensivat Kuurinmaalle. Siitä muodostui maailmansotien välisen ajan kulkuväylä Kuurinmaan liiviläisille. Niinpä miehittäjien toiminta saattoi tuoda mukanaan myös parannuksia alueen väestön elämään.

Olen joskus koettanut kuvitella mielessäni, millaisin miettein nykyisen Suomen alueen asujat olivat ottaneet vastaan ruotsalaiset ristiretkeläiset. Ristiretkistä Suomeen ei juuri löydy kirjoitettua historiaa. Mielenkiintoisella tavalla Henrik Gabriel Porthan koettaa arvailla millaiseen maahan ruotsalaiset ristiretkeläiset saapuivat ja millainen mahtoi olla vastaanotto. Olen itse alkanut asettua sille kannalle, että tuon ajan hämäläiset ja karjalaiset saattoivat aivan hyvin itse haluta päästä Ruotsin alaisuuteen. Kun lukee Henrikin Liivinmaan kronikasta, millainen sotataidollinen ylivoima saksalaisilla valloittajilla oli Liivinmaan alueella, saattoivat nykyistä Suomea asuttaneet heimot jalkajouseen tarttumattakin tajuta, ettei heidän olisi järkevää asettua sotimaan ylivertaista ruotsalaista miehittäjää vastaan. Veroja maksamalla ja uuden uskonnon näennäisesti hyväksymällä väestö katsoi kenties selviävänsä helpommalla ja saavansa vahvemman suojelijan kuin minkä heidän metsästäjä-peltoviljelijöistä koostuva kansansa kykenisi pystyyn nostamaan. Tämä sittemmin suomalaisiksi kutsuttu väestö säilytti omia tapojaan ja uskomuksiaan salassa vallanpitäjiltä, niin että vielä 1800-1900-luvuilla ”pakanallisia” kulttipaikkoja piti määrätä tuhottavaksi viranomaisten toimesta.

Ultra Bravoota Kuopiossa

Rakkaat lukijani!

Käväisin vappuna vaimon kanssa Kuopion kaupunginteatterissa. Olimme saaneet tyttäreltämme liput näytökseen tai konserttiin, jossa em. teatterin näyttelijät esittivät Ultra Bra -yhtyeen lauluja. Orkesterina toimi Kuopion kaupunginorkesteri muilla tarpeellisilla muusikoilla vahvistettuna. Oli joku nuori mies orkesterinjohtajana, en muista nimeä. Kirjoitan tästä kaikesta enempi kollektiivisena kokemuksena, joten lahjakkaatkin yksilöt ovat tässä tekstissä osana kokonaisuutta. Juuri siitä syystä en kerro myöskään omaa tai vaimoni nimeä, he-heh.

Menimme sinne Kuopioon autolla. Minä ajoin. Jäähallin parkkipaikka on remontissa, joten piti parkkeerata auto lähemmäs teatteria, jossa on paikat sillä tavalla aikarajoituksella, että tunnin saa siinä pitää. Tosin älysimme lopulta, että kun ei siinä liikennemerkissä ollut mitään sulkumerkkejä eikä mainintaan pyhäpäivistä, niin kai siihen sai auton jättää pitemmäksikin aikaa. Ei saatu sakkoja, eikä edes kastuttu kovin kummoisesti, vaikka näytöksen jälkeen satoikin vähäsen. Eikä meillä ollut takkiakaan päällä, kun on jo melkein kesä ja säästettiin narikkamaksuissa.

Ennen näytöstä käytiin vessassa. Kyllä sitä huomaa pisuaarillakin, miten olisi suunnittelulle varaa käymälöissä. Ei kannata suinpäin mihin tahansa lätäkköön sännätä. Teatterin vessassa hanat ovat sellaiset että sitä kuvittelee niitten käynnistyvän automaattisesti, mutta eikö mitä, kyllä sitä putkimaista hantaakia pitää nostaa, että vesi alkaa juosta.

Sitten istuttiin varttitunti semmoisilla hauskoilla nahkapenkeillä ala-aulassa. Näytökseen tuli paljon ja monenikäistä väkeä, monilla oli ylioppilaslakki päässään. Minä en kehdannut ottaa vaikka ensin olin meinannut. Vaimo ei ollut edes meinannut. Lippuluukulla luki, että Loppuunmyyty. Jäi siellä jossain kohti ehkä joku paikka täyttämättä, vaan kaipa sekin oli myyty.

Meillä oli hyvät paikat kuudennella rivillä melkein keskellä. Kaikki ihmiset teatterissa olivat niin kohteliaita, sanoivat Kiitos ja Anteeksi ihan asiaankuuluvissa paikoissa. Minuakin kohdeltiin ihan tasavertaisesti, mikä on minulle harvinaista herkkua. Pitäisi varmaan ottaa jo se käsivarsinauha pois.

Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien kuulosti musiikki hyvältä, vieläpä erinomaiselta. Väliajalla sanoin vaimolle, että eipä Ultra Bralle häppee yhtään. Näytöksen loputtua sanoin, etten olisi tunnistanut oliko lauluyhtyeenä Ultra Bra vai joku muu. Tänään kuuntelin yhden Ultran Bran levyn ja minusta se Kuopion esitys tuntui voimakkaammalta, jotenkin elinvoimaisemmalta. Vaimo sanoi sen johtuvan live-musiikin vaikutuksesta. Voi olla. Toisaalta... no, jaa, enhän minä mikään musiikkiarvostelija ole, mutta tuntui siltä, että Kuopion teatterin väki oli todella paneutunut asiaan ja harjoitellut laulut aivan mainiosti. Kyllä hyvän työn laatu kuuluu ja näkyy.

Väliajalla ei ollut tarkoitus ruveta ryyppäämään, mutta otimme kumminkin yhdet Kuopio-viinit minun toivomuksestani. Ne maksoivat yhteensä 16 euroa. Aika paljon minun mielestä. Mutta kerrankos sitä eletään!

Toinen näytös konsertissa sujui samoissa Ultra Bran merkeissä kuin ensimmäinenkin. Lopussa standing ovationit. Harmittaa vähän kun olisi kerrankin voinut vaikka ärjäistä, että "BRAA!" Ei sitä aina kaikkea tajua.

Kotimatkalla käytiin tankkaamassa. Siilinjärvelle ajellessa auto kastui ja likaantui. Kiva oli konsertti. Siellä ei saanut kuvata, eikä kyllä ollut kamerakaan mukana, joten laitan kuvituskuvaksi eilen illalla kotona näppäämäni kuvan, jolle annoin nimeksi Tripla Bra. Niin, sehän minun piti vielä, että eilen katseltiin vaimon kanssa kotimainen elokuva nimeltä Lapualaismorsian. Siinä oli Chydiksen soundeja, joista tuli mieleen Ultra Bra.

Teatterissa Kuopiossa 5

On taas tullut käväistyä teatterissa Kuopion kaupungissa. Helmikuun loppupuolella saatiin nauttia Erkki Saarelan vierailuesityksestä. Näytelmän nimenä oli Ilta Emmin kanssa. Laura Jäntin ja Ilpo Tiihosen käsikirjoittama monologi kertoo Emmi Jurkasta, Teatteri Jurkan suuresta sielusta, jota Kuopion kaupunginteatterin sivuilla olleessa tekstissä rakastettavaksi pyryharakaksi nimitetään. Sattuikin sopivasti pyrykeli, mutta ihan pikkukengissä teatterreissusta selvisin, ei olleet vielä illalla nietokset niin korkeat.

Kuten sanottu kyseessä on monologinäytelmä, näyttämöllä on kuitenkin myös pianisti Eero Ojanen, jonka kanssa Emmi vaihtaa tuolloin tällöin muutaman sanasen. Emmi muistelee värikästä elämäänsä, puheissa vilahtelevat Terijoen kesät, Viipurin, Helsingin, Tampereen, Oulun ja Turun teatterit ja sotakin siinä selvitellään. Taiteilija kertoo myös perheestään ja luikauttaa paritkin operettisävelmät, varsinkin Mustalaisruhtinatar on ollut lähellä Emmin sydäntä. Rakastaa voi monta kertaa, rakastua kerran vain. Lempiä on piisannut, mutta mikä lempi on se viimeisempi?

Alkoi kieltämättä kiinnostaa se Vironkadun teatteri. Ilmeisesti sinne mahtuu tämmöinen suurempikin persoona katsomoon, siksi komeita nimimiehiä Emmi luetteli teatterissa vierailleen.

Väliajalla nautimme teatteriin tullessamme tilaamamme pullakahvit. Ne oli asetettu tarjolle alakerran kahvioon. Pöydässä oli tyylikäs kaadin täynnä hyvää kahvia, neliönmuotoinen, lasinen pullavati ja siististi viikattu lautasliina kahvikupin vieressä toivottamassa tervetulleeksi. Ei jonottamista, ei ruuhkia, hetkinen rauhallista rupattelua parhaassa mahdollisessa seurassa – rakkaan puolison kanssa. Ja miten pääkaupunkimaisen kaunis Kuopion kaupunginteatteri onkaan illalla lumituiskussa! Poliisitalon nurkilta kurkittuna tuo se mieleen eduskuntatalon.

Pullakahvit.

Maaliskuussa, eilen, oli sitten vuorossa Pihkatappi, ohjaaja Kari Paukkusen kirjailija Antti Heikkisen romaanista dramatisoimana. Lumisade oli tällä kertaa vähäisempää, moottoritien valo-ohjaus varoitteli jäätävästä tihkusta. Jätimme auton jäähallin parkkipaikalle ja kävelimme pikkukengissä teatterille, jossa narikan jälkeen tilasimme itsellemme pullakahvit väliajalla nautittavaksi. Kuopion teatteritalo on kaunis ja viihtyisä, siellä on kiva käydä. Talviset näkymät, jotka avautuvat kahvioitten ja laajojen aulatilojen ikkunoista, tuntuvat erityisen tunnelmallisilta. Mun muistui mieleheni miten hiihtelin koulun liikuntatunnilla Valkeisenlammella, kun kävin Niiralan koulua. Nytkin siellä näkyi hiihtäjiä.

Näkymä teatterin yläaulasta Tulliportinkadulle.

Iso näyttämö oli täynnä yleisöä. Maakunnista oli saapunut linja-autolasteittain väkeä nauttimaan esityksestä ja teatterin tunnelmasta. Näytelmässä meille kerrottiin tarina nuorukaisesta, joka haaveilee maalta kaupunkiin lähdöstä, kirjoittajasta, joka haaveilee kirjailijan osasta. Ja kun kirjailija Heikkinen itse veti oikein erinomaisesti näytelmän pääosan, oli katsojille tarjolla harvinaista herkkua. Karri Lämpsä isän roolissa puhui niin aitoa savon murretta muljeerauksineen päivineen, että senkin vuoksi näytelmä kannatti kokea. Oli myös hienoa saada nähdä ja kuulla Auli Poutiainen esiintymässä.

Tämän lisäksi esityksen lavasteet toimivat mainiosti. Tykkäsin varsinkin siitä 1980-luvun tiilistä julkisrakennusta kuvaavasta lavasteesta, josta saatiin kylttiä muuttamalla ainakin kirjasto, osuuskauppa ja vuodeosasto. Paikallatehty peltikatto joissakin lavasterakennuksissa näytti erehdyttävän aidolta. Valaistus tuki lavasteita hyvin, varsinkin se vihertävänkeltainen maatalouden tuotantorakennusten seinissä toimi mainiosti. Järjestäjillä riitti näytelmässä puuhaa, niinpä hekin saivat olla mukana loppukumarruksissa.

Teatterissa Kuopiossa osa 4

Kävin tänään taas Kuopion kaupunginteatterissa. Vaimon kanssa. Kameraa en muistanut ottaa mukaan eikä siinä kai olisi ollut filmiäkään. Ne kun ovat nykyään sellaisia muistikorttikameroita.

Kuopiossa esittettiin suurproduktiota. Kyseessä oli musikaali The Sound of Music. Jäljensin teatterin esitteessä olleet musikaalin ”biometriatiedot” tähän niin tarkkaan kuin osasin:

The Sound of Music

Music by Richard Rodgers

Lyrics by Oscar Hammerstein II

Book by Howard Lindsay and Russell Crouse

Suggested by ”The Trapp Family Singers”

by Maria Augusta Trapp

By arrangement with R&H Theatricals Europe

Musikaalin on suomentanut Esko Elstelä. Laulujen suomennos on Ilpo Tiihosen työtä ja sellaista humoristista tatsia olin joissakin lauluissa huomaavinanikin. Pääosia Kuopion musikaalissa esittivät Reeta Vestman ja Jyri Lahtinen, jotka ovat Kuopion teatterissa vierailijoina. Heidän suorituksensa olivat erinomaisia. Myös Trappin perheen lapset selvisivät mainiosti. Aika muikee oli Mikko Paanasen Herr Dettweiler. Ritva Grönberg esitti upeasti abbedissan osansa, laulu ”Climb Every Mountain” taisi olla tässä suomeksi ”Vuorille tuuliin”?

The Sound of Music on niitä kaikkein kuuluisimpia ja pidetyimpiä musikaaleja, joten yleisöstä aika monet varmaan tunsivat tarinan ja monet lauluista. Minä tunsin aiheesta vain vuonna 1965 valmistuneen elokuvan, jossa on pääosassa Julie Andrews. Se elokuva esitettiinkin pääsiäisen aikaan tv:ssä. Niinpä oli helppo vertailla mikä oli samalla ja mikä eri tavalla tässä Kuopion esityksessä. Minusta Kuopion esitys pärjäsi oikein kivasti. Erityisesti minua ilahduttivat ne huumoripitoiset laulut, joita kuopiolaisten esitys sisälsi ja joita ei elokuvasta löydy. Laulut esittävät musikaalin Herr Dettweiler ja rouva Schräder.

Itse teatterin iso sali, Minna-sali, tuli nyt koeistuttua. Tuolit ovat mukavammat kuin Mariassa. Vaimo arveli, että varmaan lavasteitten käyttö on helpompaa uudistetussa teatterissa. Hän saattaa olla oikeassa. Lavasteet olivatkin ihan komeet. Kahviossa nautimme väliajalla kahvin kanssa jotkin maccaron-keksit. Päätettiin, että ensi kerralla otetaan Brunbergin Suukot. Mutta se nähdään sitten ensi kaudella.

Teatterissa Kuopiossa osa 3

Aprillipäivän aattoiltana, piinaviikon tikkutiistaina, käväisin teatterissa Kuopiossa. Vaimo läksi mukaan, mikä teki teatterikäynnistä mukavamman kuin jos olisin yksin siellä vieraassa seurassa ollut muun teatterrahvaan seassa. Keli oli loskainen, ilta alkoi tummentua, mutta sain jonkinlaisen kuvan uudistuneesta teatteritalosta, jossa vierailimme ensimmäistä kertaa.

Näytelmä, jonka saimme nähdä Eesti Draamateaterin esityksenä, oli virolaisen Andrus Kivirähkin kirjoittama komedia Eesti mattus. Näytelmän nimi oli Kuopion kaupunginteatterin nettisivuilla suomennettu muotoon Virolaiset hautajaiset. Google kääntäjä antaa suomennokseksi suorasukaisemmin Viron hautajaiset. Ehkä tämän kaksinaisen merkityksen takia nimi oli jätetty suoraan suomentamatta?

Näytelmässä mennään suoraan asiaan: naapurin mummo Iida soittaa kaupunkiin ja ilmoittaa: vanaisa on surnud. Tämän osalta kerron, että ihan viime viikolla taisin vaimolle luennoida netistä lukemastani suomen kielen surra-sanan etymologiasta. Se on näet jossain vanhassa suomen kielessä tarkoittanut kuolemista. Eestin kielessä se tarkoittaa sitä edelleen. Koska näkemämme esitys oli eesti keeles, saimme kuulla koko joukon tutun kuuloisia sanoja, joitten merkitys paljastui näyttämön takaosan kankaalle heijastetusta tekstityksestä. Mieleeni jäivät ainakin sanat pulm, joka on suomeksi häät sekä maasikamoosi, joka tarkoittaa mansikkahilloa. Näistä termeistä voikin jo päätellä, että näytelmässä keretään häistä läksiäisiin sekä Kamtšatkasta ja Siperiasta sinne missä kukkivat appelsiinipuut. Puita myös pilkotaan näyttämöllä, mutta ne ovatkin sitten leppähalkoja. Erityisesti korostuu virolainen propagandistisen korkea työmoraali ja halu tehdä työtä oman maapalstan ja oman talon hyväksi. Näytelmän kantava teema lienee nyky-Viron matka maalta kaupunkiin. Siksi kai tämäkin teaterrahvas matkusti Kuopio linnaan, Soome maal.

Näytelmän tapahtumissa oli aineksia makaaberiin meininkiin, mutta minusta siinä noudatettiin kohtalaisen hyvää makua. Tuijottelun lisäksi naisten ja miesten keskinäiset mieluilut esitettiin hienovaraisesti tanssimalla ja pujahtamalla halkopinojen taakse. Jokainen sai itse mielessään tulkita, miksi tanssipari oli hetkisen poissa. Tanssi oli hauskan näköistä koikkelehtimista. Muikeimmat tanssisuoritukset esitti itse Lembit Ulfsak, joka oli tullut tutuksi pääosasta neuvostoliittolaisessa suurelokuvassa Till Eulenspiegelin legenda. Elokuva esitettiin tässä taannoin 1970-luvulla Suomen televisiossa tv-sarjana. Muikeaa kehonkäyttöä saatiin nähdä myös Iidaa esittäneeltä Ester Pajusoolta.

Kriittisenä katsojana minun on todettava, että näytelmän esittäminen tekstitettynä olisi vaatinut karsimista. Nyt luettavaa on katsojalle aika tavalla, mikä häiritsee näyttelijäsuorituksista nauttimista. Kaiken lisäksi tekstityskangas oli aika korkealla, katseen matka näyttämön tasalta tekstiin ja takaisin venyi turhan pitkäksi. Kuulutukset yleisölle oli teatterissa järjestetty sekä eestiksi että suomeksi, se oli tosi kiva.

Kuopion uudistunut teatteri tuli näin testattua. Uusi Maria-näyttämö on korvannut yläkerrassa, monien rappujen takana sijainneen studion, mikä tietenkin on hieno homma. Näyttämön penkit eivät kuitenkaan saa parhainta hyväksyntääni. Niistä tulee mieleen 1980-luvun japsiauton takapenkin keskipaikka, jossa metallinen tukiranka alkoi tuntua pehmusteen läpi pitemmässä ajelussa.

Maaninkavaara Kuopion teatterissa

Kuopion kaupunginteatteri vetelee kevään viimeisiä esityksiään edelleen evakossa Kuopion Yhteiskoululla ja Puistokoululla. Käsittääkseni syksyllä on vuorossa juhlava paluu arkeen varsinaiselle teatteritalolle Valkeisen lammen läheisyyteen. Nyt älysin sentään käydä katsomassa Yhteiskoulun suurella näyttämöllä Miika Nousiaisen romaaniin perustuvan esityksen Maaninkavaara. Kyseessä on urheiluvalmennuksen maailmaan sijoittuva tarina, jota voi luonnehtia draamakomediaksi. Näytelmän nimi viittaa suoraan suurjuoksija Kaarlo Maaninkaan, jonka hopeamitalijuoksu Moskovan olympiakisojen 10000 metrillä vuonna 1980 viritti minutkin sellaiseen hurmokseen, etten ihan kaikkia yksityiskohtia voi tässä paljastaa. Yleisurheilu ja varsinkin menestys pitkänmatkan ratajuoksussa oli tietysti minunlaiselleni 1970-luvun lapselle ja penkkiurheilijalle suurinta mitä on – aina Losin kisoihin asti. Vaikkei näytelmässä kuvatakaan huippu-urheilumme suurimpia nimiä, voi penkkirivien välistä tunnistaa suomalaisen urheiluhengen kouristelun kovenevan kilpailun puristuksessa.

Kuopion teatterin Maaninkavaara on toteutettu isolle näyttämölle sopivasti useamman näyttelijän voimin. Miespääosaa, Huttusen perheen isää, esitti tv:stä tuttu Jukka Pitkänen ja naispääosassa hänen tyttärenään hehkui Outi Kärpänen, jonka suoritus omenavarkauskohtauksessa ylsi liki chapliniaanisiin mittoihin. Pidin kovasti myös Sari Harjun suorituksesta. Hänen lavasäteilynsä on ihailtavaa. Kun muutkin näyttelijät vetivät osansa mainiosti, oli tulos siltä osin ihan mukiinmenevä.

Maaninkavaara on tarinana aika pitkälti sitä, mitä nykypäivän illuusioista riisutulta urheilukertomukselta odottaakin. Tätä vaikutelmaa täydensi näytelmän avausmusiikki, joka ei ihan päässyt yllättämään. Näytelmässä on erityisen vahvasti erotettavissa alku, keskikohta ja loppu. Alku ja loppu ovat kenties aika epäkomediallisia, mutta keskikohta sisältää pientä piruilua oikein mukavasti. Niinpä katsoimmekin, vaimoni ja minä, viettäneemme peräti miellyttävän iltapäivän teatterin katsomossa. Ja nautimmehan me myös kahvit ja omenanyytit väliajalla.

Kun olen kaipaillut urheiluaiheisia tarinoita luettavakseni, voinen tässä omassa blogissani esittää toiveen taivaisiin siitä, että joku kuopiolainen, mieluiten miessukukuntaan kuuluva kirjoittaja usutettaisiin laatimaan näytelmäkäsikirjoitus kuopiolaisen jalkapallon 1960- ja 1970-lukujen menestyksistä ja romahduksista. Näkisin oikein mielelläni KuPS:n, Elon ja Koparit teatterin lavalla katsojien räikeän näsäviisaasti kannustaessa. Näinä päivinä Kuopiosta löytyy vielä kosolti miehiä, jotka ovat itse kentällä ja kentän laidalla olleet kuopiolaisen jalkapalloilun menestystarinoita rakentelemassa. Heiltä voisi kysyä jutun aiheita ja sitten ei muuta kuin virittelemään Vänäriä isolle näyttämölle.

Teatterissa Kuopiossa osa 2

Kuopion teatteritalon remontti ja laajennus etenevät.

Viimaisen, mutta aurinkoisen maaliskuun lauantaipäivän ratoksi käväisin vaimoni keralla teatterissa Kuopiossa. Kyseessä oli päivänäytös, teatterikappaleena Pirkko Saision romaanista dramatisoitu Elämänmeno, ohjaus ja dramatisointi Miisa Lindén.

Dramatisointi oli onnistunut erinomaisesti. Kirjan henki tuli mainiosti esiin. Henkilöhahmoja ja tapahtumia oli tietenkin jouduttu karsimaan melkoisesti, mutta toisaalta mukaan ympätty musiikki elävöitti esitystä ja johdatteli aikakauteen. Näyttelijöitten valinnassa oli myös onnistuttu. Eila ja Marja sekä Lempi ja Alpo vetivät suurimman huomion ja sopivat kukin osaansa. Marjaa esittäjän liikunnallisuus pääsi oikeuksiinsa Marjan mielenliikkeitä kuvastavissa tanssikohtauksissa. Huomiota herätti myös se miten näyttelijät onnistuivat välttämään vuoden 1978 tv-elokuvan maneerit ja loivat kukin oman kuvauksensa kirjan hahmoista. Tässäkin suhteessa erityisen onnistunut oli näytelmän Eila.

Huhtikuun puolivälissä katselin omin nokkineni ruotsinkielisen vierailunäytelmän. Kyseessä oli helsinkiläisen Klockrike-teatterin esittämä Morbror Vanja eli Tsehovin Vanja-eno. Näytelmään mennessäni huomasin unohtaneeni lipun kotiin, mutta minut laskettiin armosta sisään. Unohdin pari kertaa myös narikkalipun tiskille ja sekin toimitettiin minulle kiitettävällä palveluhenkisyydellä.

Nelituntisen näytelmän oli ohjannut ukrainalainen Andriy Zholdak. Jo ensimmäisen näytöksen alussa huomasi, että kyseessä oli kokeellinen teos ja ohjaajan rapsakanpuoleinen tulkinta näytelmäklassikosta. Näyttämön keskelle oli rakennettu uiskenteluallas, jossa näyttelijät pulikoivat vuorollaan. Ensimmäisen viidentoista minuutin aikana en huomannut yhtään merkitsevää vuorosanaa lausutun näyttämöllä. Omenia ja luumuja näytelmässä nautittiin yllin kyllin, samoin viinaa kuvastavia nesteitä. Repliikkejäkin alettiin sittemmin kuulla ja ne myös heijastettiin suomenkielisinä katsomon yläpuolen tekstipalkkiin. Paitsi ne professori Serebrjakovin repliikit, jotka kuvasivat hänen öisillä päivällisillä pitämiään pitkästyttäviä luentoja. Koska näytelmätekstistä kyseisiä repliikkejä ei löydy kirjoitettuina, puhui professori vain jotain blaablaablaa-tyyppistä julistusta toistellen. Tässä vaiheessa katsomosta tiedusteltiin ruotsin kielellä jatkuuko tämä hulluinhuone vielä vai onko teillä (näyttelijöillä) jotain muutakin sanottavaa. Valitettavasti tätä kysymystä ei heijastettu tekstipalkkiin. Se olisi tavallaan kuvannut hyvin sitä tilannetta, josta näytelmä kertoo. Näytelmän henkilöillä on vahvoja mieluiluja toisiaan kohtaan, mutta kuten usein elämässä, halut eivät kohtaa toisiaan. Puhetta ja säntäileviä liikkeitä silti syntyy. Zholdakin näkemys korostaa ennen kaikkea Jelenan ja Astrovin välistä jännitettä, tosin Vanja-eno ja Sonjakin pääsevät hyvin esiin. Sen sijaan Astrovin halu suojella luontoa kuitataan aika lyhyesti – näyttävimmillään Astrovin skog!-huutoina ja harakiri-liikkeinä. Näytelmän lopussa Sonja saa puheenvuorossaan esittää jonkinlaista askeesimadonnaa sekä esitellä soittotaitoaan ja liikunnallisuuttaan.

Pidin kovasti lavastuksesta, puvustuksesta sekä vahvasta ja rohkeasta yrityksestä herättää vanha klassikkoteos henkiin. Esitystä ei tosiaankaan voi syyttää alleviivaamisen puutteesta, tosin vähän ohuempikin hehkuvanpunainen tushi olisi riittänyt.

Huhtikuun loppupuolella oli tarkoitus käydä vaimoni kanssa katselemassa Martti Suosalon vierailuesitys Gogolin tekstistä väsätystä monologinäytelmästä Mielipuolen päiväkirja. Vaimoni kuitenkin sairastui ja niinpä minulla oli tällä kertaa peräti kaksi lippua esitykseen. Yritin tehdä toisella lipulla mustan pörssin kauppaa. Ostajia ei kuitenkaan ilmaantunut. Sali oli kyllä täynnä, pyysin viereeni istumaan erään Kuopion teatterin näyttelijöistä.

Suosalon esittämän näytelmän tulkinta oli ihan jonkin verran komediallisempi kuin Gogolin novelli. Pisti oikein minut miettimään, että kyllähän se ajoittain saattaa näyttää ja kuulostaa huvittavalta kun joku tulee hulluksi, mutta onko se varsinaisesti huvittavaa? Nauroin kyllä minäkin monen muun mukana ja lopuksi suosionosoitukset seisoviltaan. Hieno esitys. Harmitti vain kun vaimo ei päässyt mukaan. No, ensi kerralla sitten.

Näytelmän lavastus oli verrattain niukka, mutta selvästikin riittävä: lamppu ja jakkara. Taustalla oli lisäksi kolme televisioruutua, joissa vaihtuivat kuvat esityksen etenemistä myötäillen. Musiikki tehosti tapahtumia, erityisen selkeästi juuri Poprištšinin estoisuutta. Merkillinen yhteensattuma musiikin osalta on, että sekä Morbror Vanjassa että Mielipuolen päiväkirjassa lauletaan Nessun dormaa, aariaa Puccinin oopperasta. Näkyy sopivan kumpaankin.

Vaimolle korvauksena menetystä vierailunäytännöstä hommasin liput vappuaaton esitykseen Heini Junkkaalan näytelmästä Soita minulle, Billy. Vappuaatto olikin kiva ajankohta käydä teatterissa – saimme nähdä auton ikkunasta juuri sopivassa määrin nuorison vapunviettoa.

Puistokoulun pienen näyttämön lehterit olivat täynnä yleisöä katselemassa näytelmää naisesta, jonka piti pukeutua mieheksi kelvatakseen pianistiksi jazz-orkesteriin takavuosien Yhdysvalloissa. Esityksen asetelmasta saattaa tulla mieleen Marilyn-elokuva Piukat paikat, jossa miehet joutuvat pukeutumaan naisen asuun. Kyseinen elokuva loppuu sanoihin ”Nobody's perfect!” Nämä sanat lausutaan suomeksi myös Junkkaalan näytelmässä, mutta tavallaan näytelmä kertookin siitä mitä sen jälkeen tapahtui. Sukupuoliroolin vaihtaminen ei käy ihan vain vaatteita vaihtamalla. Pääosan näyttelijä selvisi silti osastaan hienosti ja turhia liioittelematta. Näytelmän tapahtumat etenivät kivan portaattomasti kohtauksesta toiseen ilman ihmeempiä selittelyitä. Loppupuolen osalta olisin itse karsinut jonkin kymmenminuuttisen pois, mutta menetteli noinkin.

Vakavista ja koskettavista virityksistä huolimatta näytelmä on viihdyttävä taitavine musiikkiesityksineen. Tässä näytelmässä ei sentään kuultu Nessun dormaa. Lisäksi saimme ihailla taitolentoa ja esiin putkahtavia hauskoja hahmoja. Näyttämöllä nähtiin vahvakätinen Neil ja toinen Neil sai laulella loppulaulut. Lavasteet olivat oikein mageet, pidin erityisesti nätisti valaistusta punaisesta tiiliseinästä taustalla ja valomainokset sopivat hienosti teatterin lavalle.

Sekin nyt vielä, että vaimon kanssa todettiin Puistokoulun käytävän limoviikuna oikein terhakaksi ja hyvää hoitoa nauttineeksi. Sama päti myös muihin koulun viherkasveihin.

Teatterissa Kuopiossa

Olen syksyn aikana katsellut muutaman Kuopion kaupunginteatterin esityksen, mistä seuraavaksi jokunen sana.

Kuopion teatteritalon remontti.

 Lokakuisena lauantaina kävin vaimoni kanssa katselemassa Aapelin romaanin Siunattu hulluus pohjalta tehdyn samannimisen näytelmän. Koska Kuopion teatteritalossa on meneillään suuremman luokan perusparannustyöt, esityspaikkana oli Yhteiskoulun juhlasali, jonne oli rakennettu jyrkähkösti nouseva teatterikatsomo. Saimme vaimoni kanssa istua takimmaisen rivin keskellä, niin että olimme kuin kuninkaat aitiossa.

Yhteiskoulu teatterin väistötilana.

Monet katsojista ilmeisesti tunsivat perinpohjin Rauni Mollbergin samasta aiheesta ohjaaman tv-elokuvan 1970-luvulta. Tämän saattoi päätellä siitä, että katsojia eivät erityisemmin jaksaneet naurattaa ne kohdat, jotka näytelmässä olivat samat kuin elokuvassa. Sen sijaan enemmän naurunpyrskähdyksiä syntyi, kun lavalla esitettiin katkelmia tv-elokuvan ulkopuolelta – osaksi aiheena olleesta romaanista, osaksi jostain muusta Aapelin tuotannosta, lähinnä Pikku Pietarin pihasta. Pikku Pietarin keskusteluja Taivaan Isän kanssa oli siirretty Rummukaisen Elmerin ja Taivaan Isän välisiksi. Myös Siunattu hulluus -romaanissa oleva Elmerin keskustelu Liinu-tamman kanssa oli siirretty Elmerin ja Taivaan Isän väliseksi. Nämä juttutuokiot toimivat mielestäni hyvin ja Taivaan Isä olikin koko näytelmän kiinnostavin hahmo. Hänen ympärillään hääräili mustapukuisia, valkosiipisiä naishahmoja, jotka näyttivät enkeleiltä, mutta romaanin Siunattu hulluus perusteella saattoivat olla variksiakin. Näytelmän loppuratkaisu oli aika samankaltainen kuin Mollbergilla, mikä kieltämättä sopii näytelmään, vaikka poikkeaakin romaanin kuvauksesta.

Lavastuksessa pääosaa esitti musta kuplavolkkari, jolla veljekset tekivät ahdistavaa matkaansa kohti hullujenhuonetta. Romaanissa kulkupelinä ovat hevonen ja rattaat ja Mollbergin tv-elokuvassa traktori ja peräkärry. Yhteiskoulun juhlasalin päätyparvi sai toimia taivaan asujaimien tukikohtana ja näköalapaikkana. Se sopi myös minulle mainiosti etenkin kun muistan miten joskus kauan sitten seurasin kyseiseltä parvelta koulun poikain lentopallo-ottelua.

Näytelmä ei osoittautunut ratkiriemukkaaksi pölhökomediaksi, vaan jätti enemmänkin haikean fiiliksen, mistä olen hyvilläni.

                                                         

                                                        * * * *

Seuraavana lokakuisena lauantaina läksin kotoani yksin linja-autokyydillä teatteriin. Vuorossa oli englantilaisen Alan Ayckbournin vuonna 1998 kirjoittama scifi-komedia Koomisesti pätevä (Comic Potential). Tämäkin näytelmä esitettiin Yhteiskoululla. Edellisen näytelmän aikana olin havaitsevinani katsomossa yhden tyhjän paikan, nyt oli hieman useampia. Katsottavaa olisi kyllä riittänyt isommallekin joukolle. Ehkä tieto scifi-näytelmästä ei vielä ole tavoittanut scifihenkistä kuopiolaisyleisöä? Näytelmän scifi-aineksissa oli paljon samaa Asimovin robottiaiheisten novellien kanssa ja vilahtipa androidia noutamaan tulleen työntekijän työtakin selkämyksessä viittaus Blade Runneriinkin.

Näytelmässä aiheena oli tekoäly ja androidit, joita oli valmistettu tv:n saippuasarjojen näyttelijöiksi. Näyttelijäandroideja nimitettiin roolikoneiksi. Niitä varten ei näytelmän mukaan tarvittu varsinaista käsikirjoitusta vaan roolikoneet latelivat tilanteen tullen samanlaisia yleisiä repliikkejä, joita kuulee kaikissa saippuasarjoissa. Näin ollen tämän komedian huumorin lajina oli satiiri, kuten näytelmän sisään rakennettua saippuasarjaa kuvailtaessa opastetaan. Komedian tekeminen ei kuitenkaan suju roolikoneiltakaan ihan noin vain – ajoituksen on pelattava suuntaan jos toiseen ja yleisön olisi hyvä ennättää mukaan esityksen aivoituksiin. Ehkäpä alleviivaus ja pelkistys (saippuasarjojen tapaan) olisivat paikallaan? Näytelmässä on myös aika paljon toiminnallisuutta, etten sanoisi actionia, joka saattaa esityskertojen myötä muuttua vieläkin sulavammaksi. Jotkut kohtaukset – kuten tanssi ja kamppailu – toimivat jo nyt erittäin hienosti. Oheislaitteiden eli tv-kameran ja jättikokoisen screenin käyttö olivat mielenkiintoisia ja toivon että Kuopion teatteri rohkeasti jatkaa tämänkaltaisten teknisten tehosteitten liittämistä näytelmiin. Näyttelijättärien puvustus miellytti ainakin tätä mieskatsojaa...

                                                            * * * *

Norjalaisen Ingvar Ambjørnsenin neljän romaanin pohjalta toinen norjalainen Axel Hellstenius rakensi näytelmän nimeltä Elling. Kuopion teatteri esitti tämän komedian Puistokoulun pikkuiseen voikkasaliin rakennetulla studionäyttämöllä. Näytelmä on kuvaus kahden mielenterveyden ongelmista kärsivän miehen yrityksestä palata omaan elämään laitoshoidosta. Elling ja Kjell Bjarne saavat yhteisen, Oslon kaupungin sosiaalitoimen järjestämän asunnon, jossa heidän sopeutumistaan piipahtaa tarkkailemassa kaupungin sosiaaliviranomainen Frank.

Puistokoulu.

Näytelmä on pelkistetty kertomus Ellingin ja Kjell Bjarnen sopeutumisvaikeuksista. Maailma oman kodin ulkopuolella on pelottava, vaikka naiset tosin kiinnostaisivatkin. Näytelmässä kuvataan tiiviisti isot määrät isoja asioita, jotka pienellä näyttämöllä näyttävät pieniltä ja jotka katsoja ennättää nielaista. Rakenne on toimiva, henkilöhahmojen määrä sopiva ja komiikka lämmintä, sanalla sanoen yleisöön menevää. Kissanristiäisvitsinkin voi näköjään kertoa kahdessa näytöksessä kun sen osaa! Kyseessä on näytelmä, jossa on klassikkoainesta.

Koska tämä Kuopion teatterin produktio on ohjaaja Tommi Auvisen kolmas työ samasta aiheesta, uskon sen juuri vaikuttavan esityksen sujuvuuteen ja toimivuuteen. Näyttelijät onnistuvat luomaan sekä uskottavat että hauskasti karrikoidut hahmot.

Ilokseni tätä näytelmää oli seuraamassa lähes täysi katsomo, pari tyhjää paikkaa taisin havaita. Suosittelen! Mikäli käytte katsomassa tämän Kuopion esityksen voitte samalla nähdä sen pikkuisen salin, jossa kansakoulunope aikoinaan opetti ketjukolaajaa ja hänen luokkatovereitaan marssimaan armeijan tyyliin. Tosin nyt ihan oikeaksi teatteriksi nikkaroituna.

                                                              * * * *

Ruotsista käy Kuopion teatterissa vuosittain vierailulla jokin Riksteaternin kokoonpano esittämässä näytelmän yhtenä iltana. Tällä kertaa Kuopiossa nähtiin kaksi näytelmää, nimittäin August Strindbergin Dödsdansen ja Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra. Samat näyttelijät esittivät molemmat näytelmät. Ja kun kyseessä ovat jonkin sortin kolmiodraamat, ei näyttelijöitäkään tarvittu kolmea enempää. Sopivan sattuvat sopat syntyivät näilläkin aineksilla. Ehkä kyseessä olivat alunperin draamat, mutta yleisökö lie kaivanut niistä esiin komedialliset elementit – joka tapauksessa illan mittaan lehtereiltä kaikuivat ihan kunnon naurut. Blomqvistin näytelmä oli jonkinlainen mukaelma Strindbergin näytelmästä, mutta silti täysin itsenäinen teos omanlaisine maailmoineen ja tapahtumineen. Nykyajassa tapahtuvana sen rytmi oli nopempi kuin sata vuotta vanhemmassa Kuolemantanssissa ja kumma kyllä sen vuoksi näytelmää oli helpompi seurata. Ehkäpä osa nauruista kohdistui ruotsalaisen itseironian osuvuuteen?

Koska Kuopio on oikeasti pikkukaupunki, eikä näyttelijöitä teatterissa ole kovin monta, tunnistin tietysti joitakin täpötäydessä katsomossa istuneita teatterilaisia. Heidän rohkea ja reipas eläytymisensä vierailijoitten esityksiin taisi houkutella minun laillani muitakin rentoutumaan ja naurahtelemaan muun porukan mukana. Eikö siis yleisölläkin ole osuutensa siihen, millainen kuva näytelmästä katsojalle muodostuu? Tämän syksyn esityksiä seuratessani olen ollut havaitsevinani miellyttävää lenseyttä yleisön parissa. Väliaplodejakin kuului Siunattua hulluutta katseltaessa. Vielä joitakin vuosia sitten sellainen vaikutti olevan sallittua vain musikaaleissa. Ehkäpä pikkukaupungin provinsiaalinen jäykkyys on sittenkin murrettavissa? Toivon Kuopion teatterille kaikkea parhainta tämän suhteen ja muutenkin.