Ioanna Steriotou: The Fortetza of Rethymno

Ostin lomareissulta Kreikan kulttuuriministeriön arkeologian osaston pienen julkaisun, joka kertoo Rethimnon vanhan linnoituksen, Fortetzan, vaiheista. Pääpaino on ajalla, jolloin Kreeta oli Venetsian kaupunkivaltion hallussa ja joilloin Fortetza pääosin rakennettiin. Julkaisu ei ole pituudella pilattu, se sisältää 40 sivua, mistä noin puolet koostuu kuvasivuista. Englanninnoksen on laatinut William W. Phelps. Julkaisu ilmestyi vuonna 1989, minä sain omakseni toisen painoksen, joka on vuodelta 1997.

Kirjassa kerrotaan, että Rethimnon kaupungin viereisellä kukkulalla oli jo antiikin aikaan sijainnut Artemis-jumalattaren temppeli ja paleiokastro-tyyppinen linnoitus sen suojana. Bysantin aikana linnoitusta vahvistettiin, niin että kun Venetsian kaupunkivaltio sai Kreetan haltuunsa vuonna 1204, Rethimno oli jo linnoitettu kaupunki. Venetsialaiset kuitenkin purkivat jokseenkin kokonaan vanhat linnoitukset ja muutkin rakennelmat ja rakensivat paikalle oman linnoituksensa, Fortetzan. Vuonna 1571 turkkilainen(?) Uluz-Ali joukkoineen hyökkäsi kaupunkiin ja tuhosi isolta osin kaupunginmuurin sekä silloisen kaupungin ja linnoituksen. Linnoitustyöt aloitettiin uudelleen. Uusi ja ehompi Fortetza valmistui 1580-luvulla. Kirjan mukaan sen jälkeiset muutostyöt ovat olleet vähäisiä, joskin iso joukko rakennuksia linnoituksen sisällä on tuhoutunut. Fortetza on bastionityyppinen linnoitus, joka julkaisun kertoman mukaan on tilanpuutteen takia jouduttu toteuttamaan pienimuotoisena ja osin typistettynä. Minusta se on todella mielenkiintoinen paikka, jossa aukeaa mielin määrin kiehtovia, kauniita näkymiä.

Hain kirjasta ennen kaikkea vahvistusta sille käsitykselleni, että iso osa venetsialaiskauden rakennuskannasta on väkisinkin tuhoutunut Rethimnossa. Ilmeisesti vanhan kaupungin talojen osalta niin onkin. Fortetzan muurien kuitenkin kerrotaan olevan suurelti venetsialaisten aikaisessa ulkoasussaan. Tietysti muutoksiakin on tehty. Kuten vierailu Fortetzaan osoitti, on linnoituksessa aikoinaan sijainnut katolilainen kirkko purettu. Sen sijalle turkkilaiset vallanpitäjät rakennuttivat moskeijan, joka nykyisin toimii juhlatilaisuuksien ja konserttien näyttämönä. Ennen kaikkea olin kiinnostunut linnoituksen mukavan pyöreänuppisten vartiotornien alkuperästä ja muotoilijoista. Minusta kun ne näyttivät enemmän turkkilaisilta kuin venetsialaisilta. (Voin olla väärässä, ei olisi eka kerta.) Julkaisu ei anna selkeää vastausta tähän kysymykseen. Jotenkin tuli mietittyä, miten paljon Rethimnon kaupungissa onkaan peräisin juuri Turkin vallan ajalta, mutta enimmäkseen tunnuttiin korostavan venetsialaista menneisyyttä. Ehkä tällainen mieluilu yhden aikakauden perään muitten kustannuksella on tyypillistä historiallisissa kohteissa?

Lyhyenkin julkaisun lukeminen vieraalla kielellä on siinä mielessä hankalaa, että jotkut tietyt sanat eivät vain avaudu ilman sanakirjaa. Tekstin voi tietysti yrittää selvitellä ilman sanakirjaakin, jolloin vieraat ilmaisut jäävät hämäriksi.

Tähän päättyy ketjukolaajan kreikkalainen otysseijja. Heinäkuu aloittakoon mätäkuun ja satakoon sen myötä tältäkin palstalta nettiin jotakin ihan muuta.

Anne Mäkilä: Nea Kreetalla

Anne Mäkilän romaani Nea Kreetalla (ilmestynyt vuonna 2010), kertoo noin kolmekymppisestä Neasta, joka työkseen toimii kauneudenhoitotuotteiden edustajana. Hän tutustuu ikäiseensä Santeriin, hypähtää hänen kanssaan sänkyyn ja kohta pari jo matkustaa yhteiselle lomamatkalle Kreetalle. Romaani on minä-muotoinen ja aikamuoto on preesens. Eletään siis ajan hermolla. Minulle, joka olen jo ensimmäisen viisikymppiseni huokaissut, tämä romaani edustaa aikamoista harppausta mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Nean lomailu Kreetalla on huomattavasti sähäkämpi ja tapahtumarikkaampi kuin oli vaimoni ja minun suora lento Kuopiosta. Takakansiteksti luonnehtiikin kirjaa viihderomaaniksi. Erityisen syviin filosofisiin pohdintoihin ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta ei romaanissa tosiaankaan edetä. Toisaalta Nean tunteet kulkevat aallonharjalta aallonpohjalle ja vuorilta ja jyrkänteiltä aurinkoisille rannoille. Vaikka Nealle tapahtuukin yhtä sun toista kuohuttavaa, ei kirjassa sorruta mihinkään yliampuviin, dramaattisiin kohtauksiin. Pikemminkin Nean romanssi kulkee jokseenkin uskottavan rajamailla.

Minun oli vaikea jaksaa vastaanottaa kaikkia kauneudenhoitoon liittyviä yksityiskohtia, joita kirjassa luetellaan. Peseytymistä, meikkausta ja vaatteitten valintaa kuvattiin aika paljon – olkoonkin, että Nea työskentelee kauneudenhoitoalalla. Muutaman maininnan olisin ymmärtänyt, mutta tämänkaltaiset rituaalit toistuvat kirjan mittaan melko usein:

Pesen itseni sekä hiukseni kylvyn jälkeen huolellisesti. Levitän kosteusvoidetta ja kuivaan hiukseni. Laitan tukkaani vaihteeksi lämpöpampulat. Menen parvekkeelle istumaan siksi aikaa, kun pampulat kylmenevät. Suihkutan hiuksiini runsaasti lakkaa.

Romaanissa käsitellään sivumennen myös kaksoiskansalaisuuden omaavan henkilön elämää. Minusta se on kiehtovaa ja olisin voinut lukea aiheesta huomattavasti enemmänkin. Toisaalta silloinhan romaanissa oltaisiinkin liikuttu siellä minun mukavuusalueellani.

Joiltain osin Mäkilän kuvaus Kreetasta tuntuu tutulta, mutta ehkä en itse ole ihan niin saaren lumoissa. Saattaa johtua siitä, että aterioimme aika tavallisissa ruokapaikoissa ja ainakin omalta osaltani keskityin enemmän nähtävyyksien tiirailuun kuin shoppailuun tai rantaelämään. Sitä paitsi kirjassa kuvataan asioita rakastuvan naisen tunnoin, minä ja vaimoni olemme eläneet yhdessä tuntoinemme jo neljännesvuosisadan.

Kirjassa on 174 sivua. Aloitin lukemisen koneessa Rissalan lentokentällä. Loman aikana keskityin Kreetaan. Tulomatkalla luin muutaman kymmenen sivua ja loput kotiin palattuani.

Kerron kesälomastani

Tänä kesänä tein lomamatkan Kreetan saarelle rakkaan vaimoni kanssa. Rissalan lentokentältä Kuopion liepeiltä lähti kokonainen lentokoneellinen porukkaa suoralla lennolla Hanian lentokentälle. Vaimoni ja minä juhlistimme matkalla toukokuista hopeahääpäiväämme. Myös häämatkamme suuntautui aikoinaan Kreikkaan, kävimme tuolloin Samoksen saarella. Kreeta on isompi saari kuin Samos ja olen minäkin nyt vähintään 25 kiloa isompi kuin neljännesvuosisata sitten. Vaimoni on pysynyt sutjakkana.

 









Majoituimme Rethimnon kaupunkiin Kreetan pohjoisrannikolle. Ensimmäisenä iltana ostimme molemmat uudet hatut (!) ja kävimme syömässä mussakaa italialaisessa ravintolassa. Join päälle vielä sambucca-espresson. Koska muut päivät ja illat olivat suunnilleen samanlaisia (paitsi että hattujen sijasta ostelimme kaikenlaista muuta turistitavaraa), en mene yksityiskohtiin tarkemmin. Aterioimme ruokaloissa, joissa syömiset maksoivat kahdenkympin molemmin puolin kahdelta hengeltä. Vaikka olenkin ammatiltani pitkäaikaistyötön ja varsin vähissä varoissa, taisin jättää palvelurahaa eli tippiä jokaisessa ruokapaikassa. Jätin tippiä hotellin siivoojillekin. Kävimme uimassa Kreetan meressä sekä saaren etelärannalla huokuvassa Libyan meressä. Siellä oli aika kivat aallot ja minunlaiseni tankkisarjan mieskin sai ponnahdella aalloilla kuin ongenkoho. 

Pääsimme mukaan retkelle Knossoksen muinaiseen rauniopalatsiin ja samalla retkellä vierailimme Iraklionin arkeologisessa museossa. Otin kummastakin paikasta paljon kuvia, mutta koska voisi tulla kuvauslupien puuttumisen takia ongelmia, en viitsi niitä kuviani tässä julkaista. Varmasti netistä löytää parempiakin.

Sen sijaan voin luullakseni julkaista kuvan Pyhän Tituksen kirkosta, jossa pääsimme käymään. Kuten varmasti tiedättekin, tämä Titus perusti ensimmäisen kristillisen seurakunnan Kreetan saarelle. Raamatun tekstien täsmällisestä paikkansapitävyydestä voidaan olla useampaa mieltä, mutta uskon aika pitkälti Paavalin lähetystyöstä kertoviin tarinoihin. Uskon, että oli olemassa Paavali ja yhtä varmasti oli olemassa Titus, jota Paavalin kirjeet (olivatpa ne Paavalin itsensä kirjoittamia tai jonkun toisen hänen nimissään) ohjeistavat Kreetan seurakunnan olojen järjestämisessä. Käynti Pyhän Tituksen kirkossa tuntui minusta jotenkin tärkeämmältä kuin Knossos ja arkeologinen museo yhteensä. Sitä paitsi kun astelimme kirkkoon ja sieltä ulos, nuori tyttönen soitti meille haitarilla suomalaista Häävalssia. Hän sai tippiä.

Kirkot, joissa vierailimme, olivat kaikki ortodoksisia. Jokaisessa oli oma meininkinsä. Eräässä isossa kirkossa oli ovet auki, mutta sisällä ei näkynyt meidän lisäksemme ketään. Jossakin kirkossa pappi jemensi toisille matkailijoille, ettei kirkkoon saa tulla shortseissa, meille hän ei sanonut mitään. Rethimnossa on myös vanhoja moskeijoita turkkilaisajalta, ainakin yhtä kunnostettiin EU:n tuella. Fortetzassa sijaitseva vanha moskeija oli muutettu vissiin konserttipaikaksi. Pienen tuumailun jälkeen otin sisällä hatun päästä, kenkiä en sentään riisunut.

Viikon verran shoppailimme Rethimnon vanhan kaupungin ostoskujien pikku puodeissa. Kävimme myös tutustumassa Fortetzaan, alkuaan venetsialaisten vallanpitäjien puolustuslinnoitukseen, joka lieneekin Rethimnon upein nähtävyys.

  

Yritimme kuvata rantatyrskyjä silloin kun niitä riitti ja suojauduimme auringolta silloin kun se paahtoi niskaamme liki 40 asteen helteellä. Myös yöt olivat melko lämpimiä.

Kävimme maaseutukierroksella, jossa näimme vuohia ja vuoria, rotkolaaksoja ja tasankoja. Rotkolaakson yllä liiteli isoja lintuja, ehkä ne olivat korppikotkia, ainakin varista suuremmilta ne näyttivät.

Viimeisenä iltana käväisimme kahdestaan pienessä luontopuistossa, jossa näimme kreetalaisia kasveja ja elikoita, mm. kameleontteja ja kilpikonnia.

Kreetan perinteiset elinkeinot ovat oliivien kasvatus sekä juustojen ja viinien valmistus. Todennäköisesti näitä tärkeämmäksi on noussut matkailuteollisuus, joka toimii yllättävän sulavasti. Vaikka takana on tietenkin tarkka suunnitelmallisuus, eivät matkailupalvelut vaikuta toimivan konemaisesti vaan kaikessa on miellyttävän vanhanaikainen käsityön tai kotiteollisuuden leima. Asiakaspalvelu oli muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta varsin kunniottavaa. Voin kuvitella, että kreikkalaisen työntekijän ja työttömän mielestä on törkeä vääryys, että minä, lihava Savolainen Urpo, tulen levittelemään sataisia markkojani heidän tiskeilleen kuin mikäkin herra. Juuri koskaan tämä seikka ei kuitenkaan lomaviikkomme aikana noussut näkyviin.

Kuten tunnettua Kreeta on suosittu lomakohde. Niinpä väkeä oli paikalle kertynyt Euroopan eri kolkilta. Sen sijaan japanilaisia tai kiinalaisia matkailijoita en nähnyt lainkaan, en edes Iraklionissa. Meitä luultiin yleensä venäläisiksi. Kun astuimme sisään erääseen kirkkoon, kirkon oppaana toiminut naishenkilö neuvoi meille venäjäksi mihin voin laittaa avustuksen kirkon rahastoon. Sen jälkeen hän lisäsi: ”Я сразу узнала что вы русские”. Korjasin häntä ja kerroin että olemme suomalaisia. Hän antoi meille kaksi tuohusta, jotka sytytimme palamaan johonkin jyväastiaan(?). Lisäksi sain toimia tulkkina joillekin länsimaisille matkailijoille, jotka olisivat saattaneet olla Suomestakin, mutta en tullut kysyneeksi. Voi tosin kysyä, onko Suomi ylipäätään mikään länsimaa. Lentoreittimme Kreikkaan kulki Itämeren, Baltian, Valko-Venäjän, Ukrainan, Romanian ja Bulgarian ylitse, eikä siinä suinkaan koukattu itäänpäin.

Mieleeni jäi mustiin pukeutunut vanhempi naishenkilö, jolla oli pieni viinakauppa sivukadulla ja joka antoi meille karamellit kun asioimme hänen puodissaan. Toinen vastaavasti pukeutunut mummo möi meille kreetalaisen puukon melko tuikeaan hintaan. Jalkapalloilun maailmanmestaruuskisoja seurattiin turistikohteessa vaihtelevalla mielenkiinnolla, mutta hillitysti. Tv:n uutiskatsauksessa tosin tulossa oleva Kreikan ja Japanin ottelu oli ykkösuutisena, vaikka Kiinan pääministeri oli Kreikassa valtiovierailulla. Kotimatkalla meitä viihdytti työnsä ohessa savolainen lentokapteeni, joka luetteli meille lentokoneen teknisiä tietoja ja muisteli myöhemmin Minskin kaupungin historiaa.

Miellyttävimpänä muistona jäi mieleeni Rethimnon kaupunginpuisto, jossa sain viettää muutamia mukavia hetkiä kaskaitten sirittäessä innokkaasti ja kaupunkilaisten ja eurooppalaisten matkailijoitten kulkiessa rauhallisesti ohitseni, joko omalla kielellään haastellen tai hiljaisina ja ajatuksissaan. Puiston penkit olivat arkipäiväiset, tuttavallisen yksinkertaiset. Puistossa kasvoi monenlaisia puita ja jotkut huonekasvit, kuten limoviikuna ja fiikus olivat puun kokoisia. Pääkadun varressa, puiston laidalla, oli pieni kioski, josta ostin muutaman pullon Arkadi-nimistä limunaatia. Se maku toi mieleeni lapsuuteni kesät.

Nyt olen kertonut aika paljon kesälomastani. Toivottavasti en ole puuduttanut lukijaa aivan tyystin.

Theseuksen taru romaanimuodossa

Englantilainen Mary Renault (1905 – 1983) sai julkaistua romaaninsa The King Must Die vuonna 1958. Mario Talaskiven tekemä suomennos ilmestyi vuonna 1961 nimellä Kuninkaan on kuoltava. Romaani perustuu antiikin Kreikan mytologiaan ja historiaan. Päähahmo, kirjan minäkertoja, on ainakin joillekin taruista tuttu Theseus. Kirjan lopussa on kirjailijan itsensä kirjoittama Tekijän sana sekä kuvaus Theseuksen tarusta.

Theseus on Troizenin kaupunkivaltion kuninkaallista sukua, hänen äitinsä on paitsi kuningatar, myös maan äidin, Dian, ylipapitar. Isättömänä kasvanut Theseus uskoo olevansa Poseidonin poika, hänellä on kyky ennakkoon tuntea maanjäristyksen tulo. Vasta vartuttuaan Theseus saa kuulla, kuka hänen todellinen isänsä on. Hänen seikkailunsa käynnistyvät, kun poika lähtee tapaamaan isäänsä toiseen kaupunkivaltioon. Seikkailut ovat tarunomaisia ja juonikuvio sopisi varmaankin nykypäivän fantasiakirjallisuuteen. Kirjailijan pyrkimyksenä on kuitenkin ollut kuvailla tapahtumia jonkinasteisella todentunnulla. Kaikissa taruissa lienee myös totta takana. Näin asiaa pohdiskelevat Theseus ja Deloksen pappi:

Papin lopetettua kertomuksensa minä kysyin häneltä: ”Hän ei itse puhunut siitä. Mahtaako se olla totta?”

”Totuutta on niin monenlaista”, vastasi Deloksen pappi. ”Totta se omalla tavallaan on.”

Noin puolet romaanin tapahtumista sijoittuu Kreetan saarelle, Knossoksen palatsin härkätanssijoitten pariin. Kirjassa Kreeta on saavuttanut hegemonia-aseman itäisellä Välimerellä faraoitten Egyptiä lukuunottamatta. Pienet kaupunkivaltiot maksavat Kreetalle veroa nauttiakseen Kreetan merivoimien suojeluksesta. Jalometallien ja elintarvikkeitten lisäksi veroon kuuluvat nuoret pojat ja tytöt, jotka lähetetään Kreetalle härkätanssijoiksi. He ovat ihmisuhri Kreetan jumalalle.

Uhraaminen, myös itsensä uhraaminen, on eräs teema romaanissa. Toinen on Theseuksen tehtävä suurena uudistajana, ”maan tärisyttäjänä” yhteiskunnissa, jotka ovat aikansa eläneet. Theseus itse esitetään syvästi jumaliin uskovana nuorena miehenä, joka on halukas auttamaan itse itseään. Hän on kuningas, joukkonsa arvostama johtaja, joka ajattelee joukkonsa parasta. Sen sijaan Knossoksen palatsin ylhäisö kuvataan ylellisyyteen väsähtäneenä juhlakansana, jonka usko jumaliin ja kaikkeen muuhun paitsi uusiin huvituksiin on täysin kadonnut. Theseus sanoo Kreetan ylhäisön elävän toista lapsuuttaan.

Härkätanssi esitetään romaanissa paitsi pyhänä tanssina myös jonkin verran espanjalaista härkätaistelua muistuttavana tapahtumana. Katsojia on tuhansia ja vedonlyönti kuolleitten ja haavoittuneitten tanssijoitten määrästä on yleistä kansanhupia. Koska härkätanssijoita tuodaan Kreetalle kaikkialta, on heidän joukossaan monenmoista väkeä. Erään Sauromantian neitosen kohdalla kuvaus uhosi niin kotoisaa savolaisuutta, että liitän sen tähän loppuun:

Tullessaan hän vaikutti kovin oudolta topatussa takissaan ja kauriinnahkahousuissaan ja haisi hapantuneelta vuohenmaidolta. Hänen kotimaansa on koillistuulen takana, Kaukasian tuolla puolen, ja siellä riisuudutaan vain kerran vuodessa.

Tämän luettuani päätin, että ehkä jo ensi viikolla vien villapaitani pyykkikoriin.

Kirjassa on 443 sivua ja kymmenisen päivää sen lukemiseen elämää kulahti.

Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Kreetan kirjallisuuden suuri nimi Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) sai julkaistua vuonna 1946 Kreetan saarelle sijoittuvan romaaninsa, jonka kreikankielistä nimeä en ala tähän lisäämään. Kirjan suomensi ranskan kielestä Vappu Roos, suomennos ilmestyi vuonna 1954.

Kerro minulle, Zorbas on romaani johon voi suhtautua kahtalaisesti. Kansiliepeessä romaania nimitetään veijaritarinaksi ja siitäkin on kysymys. Toisaalta kirjan sivuilla pohdiskellaan filosofisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja muusta mystillisestä, mutta silti niin ihmistä lähellä olevasta.

Myös kirjan päähenkilöitä on kaksi. Hekin edustavat kahta miestyyppiä: veijaria ja mietiskelijää. Kirjan kolmekymppinen minäkertoja, jonka nimeä ei jostain syystä kerrota, on hiljainen, itseensäsulkeutunut ajattelija ja kirjoittaja. Hän kirjoittaa kirjaa Budhasta. Budha on hänen ihanteensa ja ehkäpä myös demoninsa. Hänen palkollisensa, kuusikymppinen Alexis Zorbas on maanläheinen kansanmies, joka nauttii elämästä tässä hetkessä. Hän ei murehdi menneitä, eikä kanna liikoja huolia tulevasta. Minäkertoja, jota Zorbas nimittää isännäksi, kuuntelee mielellään Zorbaksen rehevää tarinointia, hänen lauluaan ja kreikkalaisen kielisoittimen, santourin soittoa. Zorbas on nähnyt maailmaa, tehnyt monenlaisia töitä, rakastanut monia naisia ja tehnyt erinäisille vihollisille rumia juttuja. Hänen isäntänsä on lähinnä tutkinut elämää kirjojen kautta.

Istuin yksin hiipuvan hiilloksen ääressä ja pohdiskelin Zorbasin puheita – niissä oli paljon mielekkyyttä ja niistä uhosi lämpimän mullan tuoksu. Ne tuntuivat nousseen hänen sisimmästään ja niissä viipyi vielä ihmisen lämpö. Omat sanani olivat paperia, ne lähtivät päästäni ja niitä kostutti vain siellä täällä jokin veripisara, ja jos niillä oli jotakin arvoa, niin juuri tuo veripisara sen aiheutti.

Päähenkilöitten keskinäisestä erilaisuudesta minulle tuli mieleen taannoin tavailemani Friedrich Schillerin runoestetiikka, jonka mukaan runoilijat on jaettavissa kahteen leiriin: naiiveihin ja sentimentaalisiin. Vaikka tämän romaanin hahmot eivät varsinaisesti runoilijoita olekaan, tuntuu tämä jaottelu suunnilleen sopivan heihinkin. Zorbas on selvästikin schilleriläisittäin naiivi, tiukasti jalat maassa elävä kansanmies, joka muodostaa mielipiteensä ilman järjen vääristelevää väliintuloa. Hänen nuori isäntänsä sen sijaan on schilleriläisittäin sentimentaalinen, ajatusleikkien mestari. Vaikka hän tunnistaa Zorbaksen luonnollisuuden voiman, joka lyö laudalta hänen ajatustyönsä tulokset, hän ei kykene kokonaan muuttamaan sisäistä rakennettaan ja luonteenlaatuaan, jota leimaavat järjen käyttö ja varovaisuus. Zorbas kuitenkin pitää isännästään. Ehkä hän näkee nuoressa miehessä oman poikansa, ehkä jonkun itseään viisaamman, joka kykenee huomaamaan myös Zorbaksen arvon. Tässä mielessä romaani on ystävyyden kuvaus.

Pelkkää ystävyyttä ja sopusointua kirja ei sisällä. Kipakka välimerellinen luonne pääsee paikoitellen valitettavan hurjana esiin. Voimakkailla tapahtumilla ja heikommille naureskeluilla on kirjailija ilmeisesti pyrkinyt kuvaamaan elämän nurjia puolia. Minulle sävyt ovat siltä osin turhan räikeitä. Koska olen lähdössä Kreetalle juhannuksen seutuun, haluan liittää tähän vielä aiheeseen liittyvän lainauksen kirjan tekstistä:

Ovelle ilmestyi nuori, paljasjalkainen poika, jolla oli takkuinen tukka ja suuret, tuijottavat silmät. Juuri sellaisina ikonimaalarit kuvaavat Johannes Kastajan silmiä, nälän ja rukoilemisen luonnottoman suuriksi laajentamina.

– Terve, Mimithos! huusivat jotkut nauraen.

Jokaisella kylällä on vaaraton hullunsa, ja jollei sellaista ole, sellainen tehdään ajan kuluksi. Mimithos oli tämän kylän hullu.

Kirjassa on 285 sivua, teksti on aika pientä piperrystä. Kirjan parissa vierähti minulta viikko. Ai niin! Piti vielä lisätä tähän, että Villasukka kirjahyllyssä -blogista löytyy myös kirjoitus tästä kirjasta ja siellä on myös linkkejä muihin kyseistä romaania käsitteleviin blogiteksteihin.

Nikos Kazantzakis: Askeesi

Kreetalla syntynyt Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) kirjoitti vuosina 1922 – 1923 mystillis-filosofisen teoksen, joka julkaistiin aluksi nimellä Salvatores Dei ja joka sai vuonna 1945 hieman muunneltuna nimekseen Askeesi. Kirjan suomensi Sirkka Saksa vuonna 1997. Suomentajan esipuhe löytyy kirjan alusta.

Askeesi on Kazantzakisin ponnistus oman uskonnollisen, mystillisen tiensä löytämiseksi. Askeesi alkaa esipuheella, jossa Kazantzakis kuvaa elämää lyhyenä vaelluksena valossa kahden kuilun välissä, kohdun ja haudan. Aine, josta elämän fyysinen olemus koostuu, on matkalla alaspäin, kun taas henki virtaa ylöspäin. Näitten kahden virtauksen kohdatessa syntyy elämä. Karkeasti pelkistettynä Kazantzakisin mielestä ihmisen ja kaiken elollisen tehtävä on auttaa henkeä sen matkalla kohti uusia korkeuksia, kehittymisen polulla.

Askeesin Jumala, Akritas, rajoilla taistelija, ei ole kristinuskon eikä minkään muunkaan uskonnon jumala. Ajatuksena on, että kaiken elämän tarkoituksena on auttaa Jumalaa, joka asuu siemenenä kaikessa elollisessa. Maanviljelijän on viljeltävä maata parhaan kykynsä mukaan, soturin on surmattava vihollisiaan, ajattelijan on tapettava ajatuksia ja synnytettävä uusia, naisen tehtävä on rakastaa ja toimia uuden elämän synnyttäjänä. Ihmisen on pyrittävä täyttämään mahdollisimman hyvin se osa, joka hänellä on elämässä. Kaikki elävä: kasvit, eläimet ja ihmiset, ovat osa sukupolvien ketjua ja jokaisessa elollisessa on ennen häntä eläneen elollisen jatkumon henki. Niinkuin ihminen (lue: ihmiskunta) on kehittynyt eläimestä ihmiseksi, siten tulee kaiken elävän pyrkiä kehittymään, jotta voisimme auttaa Jumalaa nousemaan yhä korkeammalle.

Luin tätä kirjaa lähinnä, koska jokin aika sitten tv:ssä esitetty, Kazantzakisin romaaniin perustuva elokuva Kerro minulle, Zorbas sisältää sen verran outoja näkemyksiä, että halusin jotenkin saada selvää mitä kirjailija niillä on tarkoittanut. Suomentaja Sirkka Saksa kertoo omassa esipuheessaan, että se mitä Kazantzakis kirjoitti Askeesin jälkeen olisi Askeesin teemoja selittävää. Pitää nyt sitten lukea se Zorbas ihan romaanina, että näkee itse selviääkö tätä kautta paljoakaan.

Toinen syy miksi Kreetan suuri kirjailija Kazantzakis kiinnostaa, on tulossa oleva Kreetan-matkani. Olin bongailevinani kirjasta kreetalaisia näkymiä. Ensimmäisenä tulevat tietenkin mieleen kuilut, joitten voi helposti kuvitella olevan Kreetan rotkoihin viittaava mielikuva. Lisäksi kirjassa mainitaan harmaana myrskyävä meri, jonka aaltojen yläpuolelle ihmisen on kohottauduttava nähdäkseen mihin suuntaan tulee edetä. Ihmisen työtä verrataan saareen, jonka kulma vajoaa mereen maanjäristyksessä.

Me jätämme oven auki synnille. Me emme tuki korviamme seireenien laululta. Emme sido itseämme pelosta minkään suuren aatteen mastoon emmekä jätä laivaa ja tuhoudu, kun kuuntelemme ja suutelemme seireenejä.

Ei, me sieppaamme seireenit ja heitämme heidät laivaan, jotta hekin purjehtisivat meidän kanssamme matkan jatkuessa. Tämä, toverit, on meidän uutta askeesiamme!

Jumala huutaa sydämessäni: Pelasta minut!

Jumala huutaa ihmisissä, eläimissä, kasveissa, aineessa: Pelasta minut!

Tietysti kreikkalainen kirjailija hakee kielikuvia myös Homerokselta. Sirkka Saksa mainitsee tärkeinä vaikuttajina myös Nietzschen, Buddhan ja Bergsonin. Kaiken kaikkiaan kirjan teksti on varsin runollista vyörytystä. Itselleni tulivat mieleen ainakin Rilken Duinon elegiat ja Octavio Pazin paljon myöhäisempi Aurinkokivi. Suunnilleen yhtä vähän kuin niistä jäi kerta lukemalla Askeesista käteen, mutta ehkäpä siitä joku siemen jäi kumminkin itämään.

Kirjassa on 77 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.

Henry Miller: Marussin kolossi

Amerikkalainen kirjailija Henry Miller (1891 – 1980) vietti 1930-luvun Pariisissa. Alkupuolella vuotta 1939 hän päätti pitää lomaa kirjailijanelämästään ja matkusti Kreikkaan. Kreikassa, Korfun saarella majaili hänen kirjailijaystävänsä Lawrence Durrell vaimoineen. Durrellin kutsumana Miller aloitti matkan, joka havahdutti hänet katselemaan maailmaa uudella tavalla. Matkastaan Kreikkaan ja uuteen maailmankuvaansa Miller kirjoitti matkakertomuksen nimeltä The Colossus of Maroussi. Kirja julkaistiin vuonna 1941. Vuonna 1962 siitä julkaistiin Pentti Saarikosken laatima suomennos nimellä Marussin kolossi.

Marussi kolossi on paikoin ivallisen humoristinen, paikoin syvällisen pohdiskeleva, paikoin nyreän torjuva, paikoin avoimen ylistävä. Se ei sisällä informatiivisen toteavaa kuvausta Kreikasta, kirja on tekijänsä subjektiivinen näkemys kokemastaan, niistä tuntemuksista ja ajatuksista, joita vierailu antiikin alttareilla oli nostanut esiin. Miller tutustui mielenkiintoisiin ihmisiin, tuttavapiiriin lukeutui (vuonna 1963 Nobel-palkittu) runoilija George Seferis, jonka runoutta hän kirjassaan vuolaasti ylistää. (Pätkän tätä Millerin tekstiä lukee Pentti Saaritsa Ylen Elävän arkiston Seferistä käsittelevän, vuoden 1963 radio-ohjelman alussa.) Millerin kuvaus on paikoin hyvinkin runollisesti pulppuavaa. Vieläkin pulppuavampaa on kuvauksesta päätellen ollut kirjan ”nimihenkilön” puhe. Miller tutustutettiin armoitettuun kertojalahjakkuuteen nimeltä Katsimbalis. Hänen rönsyilevä, värikäs tarinaniskentänsä teki Milleriin suuren vaikutuksen.

Miller asui hotellissa Ateenassa, vieraili kahdesti Korfulla, kahdesti Peloponnesoksella, matkusti Kreetalle sekä käväisi Delfoissa. Kaikilla näillä paikoilla oli vaikutuksensa Milleriin. Korfu tuntui edustavan hänelle irtautumista kirjailijanelämästä, keskittymistä yksin olemiseen, lepoon, laiskotteluun. Hän ei kertomansa mukaan lukenut lainkaan sanomalehtiä Kreikassa oleskellessaan, vaikka maailmansota selvästikin oli syttymässä ja syttyi. Oleskelu Korfulla tuntui tyhjentävän hänet entisestä, niin että hän oli avoin uusille ajatuksille.

Peloponnesoksen niemimaalla Miller koki jotain sisäisesti dramaattista. Muinaisten kaupunkien rauniot: Epidauros, Mykene, Tiryns saivat hänet uskomaan, että antiikin jumalat todella astelivat maan päällä. Ajatus selkiytyy kirjan mittaan ja vaikuttaa johtavan ihmiskäsitykseen, jonka mukaan nykyihminen on harhautunut ajattelemaan liian monimutkaisesti ja tieteellisesti. Miller rikkoi oman sivistyneen minäkuvansa. Kirjan lopulla hän sanoo kokeneensa Agamemnonin haudalla jälleensyntymän.

Kreikka on jumalien koti; he ovat ehkä kuolleet mutta heidän läsnäolonsa tuntee yhä. Jumalat olivat ihmisen kokoisia: heidät oli luotu ihmisen hengestä.

– –

Jos ihmiset lakkaavat uskomasta että heistä eräänä päivänä tulee jumalia niin heistä varmasti tulee matoja.

Kreetan matkalla Miller sairastui. Hän sai turistiripulin. Hupailevat kuvaukset keskusteluista paikallisten henkilöitten kanssa viittaavat myös paikoin melko hillittömään puheripuliin.

Kreetalla Miller kävi rauniokaupungeissa: Knossoksessa, Gortinassa ja Faistoksessa. Knossoksessa Miller istui valtaistuimella ja ajatteli Etelä-Amerikan tuhoutuneita kulttuureja. Gortinassa hän luki laintauluja, kertomusta laeista, joita kukaan ei enää tottele. Faistoksessa hän koki taas voimakkaan tunne-elämyksen tuntiessaan olevansa korkealla kukkulalla lähellä taivasta, mutta niin kaukana siitä mitä on tuolla puolen. Lopulta Miller pakeni saarelta tavattuaan paikallisen prefektin, jonka sotilaallinen tarmokkuus pelästytti häntä.

Olin varmaankin juuri oikean ikäinen lukemaan tämän kirjan, siksi vahvasti Millerin tuntemukset ja muu oireilu viittaavat keski-iän kriisiin, kuten varmaan tämä bloginikin. Miller kertoo paikallisen väen nimittäneen häntä ”vanhaksi mieheksi”. Kreikan vierailunsa aikaan Miller oli 47-vuotias. Matkalla Delfoihin hän puhkesi äkkiä kyynelehtimään nähdessään kauniin, kirkkaassa valossa kylpevän tasangon.

Uni ja todellisuus synkronisoituivat pelottavalla tavalla, nuo kaksi maailmaa sulautuivat yhteen puhtaan valon maljassa ja me matkustajat riipuimme niinkuin tuntui maallisen elämän yläpuolella. Kaikki ajatukset päämäärästä menettivät merkityksensä; me riensimme pehmeästi yli aaltoilevan maan, olimme matkalla kohti puhtaan aistimuksen tyhjyyttä, ja eksyttävä uni oli äkkiä muuttunut eläväksi ja sietämättömän todelliseksi.

Surrealismin tunnelma lisääntyi, kun Delfoissa Miller innostui hulluttelemaan rotkon reunaa kulkevalla polulla, liukastui ja hänen matkakumppaninsa Katsimbalis pelasti hänet luisumasta rotkoon. Ateenan vierailun loppuvaiheessa Miller vieraili armenialaisen ennustajan luona, joka kertoi, että Miller ei koskaan kuolisi. Henry Miller palasi Yhdysvaltoihin vuoden 1940 alussa.

Kirjassa on 284 sivua ja luin sitä viitisen päivää.