Patricia Grace: Potiki – pieni lintu

Uusiseelantilainen Patricia Grace (s. 1937) kirjoitti englannin kielellä romaanin nimeltä Potiki. Se ilmestyi vuonna 1986. Suomennoksen laati Leena Tamminen ja se ilmestyi vuonna 1990. Esipuheen suomalaisille lukijoille kirjoitti Martti Grönfors.

Potiki kertoo Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaista, maoreista. Esipuheessa Martti Grönfors nostaa esiin sen miten eurooppalaiset maahanmuuttajat 1800-luvun alkupuolelta lähtien alkoivat asuttaa Uutta-Seelantia valloittaen sen lähes täydellisesti. Vaikka Gracen romaani ajallisesti sijoittuukin ehkä 1960-luvulta 1980-luvulle, käydään siinä oikeastaan läpi maorien historia eurooppalaisten puristuksessa. Tietyssä mielessä romaani kertoo kaunokirjallisin keinoin sen, mikä esipuheessa on kerrottu. Esipuhe saattaisi näin ollen toimia paremmin jälkisanoina?


Maorit esitellään romaanissa ystävällisinä ja kohteliaina ihmisinä, jotka suhtautuvat liian luottavaisesti niihin lupauksiin, joita heille annetaan. He ovat antaneet eurooppalaisten työntää itsensä marginaaliin. Romaanissa tavallaan kysytäänkin, onko maoreilla enää kykyä nousta pitämään puoliaan vai onko heidän kulttuurinsa tuomittu katoamaan tai näivettymään pelkäksi turistinähtävyydeksi.


Kyseessä on näkökulmaromaani, tapahtumia kuvataan eri henkilöitten näkökulmasta. Minä-muodossa puhuvat Tamihanan perheen äiti, Roimata, ja hänen kyttyräselkäinen poikansa nimeltä Tokowaru-i-te-Marama. Roimata ei itse synnytä Tokoa, mutta toimii hänen äitinään. Toinen Roimatan lapsista, voimakastahtoinen tytär Tangimoana, esittää myös tärkeää osaa kirjan tapahtumissa. Toko ja Tangi muodostuvat kirjassa vertauskuviksi maorien mahdollisuuksista.


Romaanin pääasiallinen kädenvääntö käydään maanomistuksesta. Maorien hallussa on kiinnostava rantatontti, joka tarvittaisiin kipeästi turistiteollisuuden käyttöön. Oma osuutensa tarinassa on sillä maalla, jonka valtio on toisen maailmansodan myllerryksessä pakkolunastanut naapurikylän väeltä muka lentokentäksi sekä asiasta käydyllä oikeuskiistalla. Kirjassa puhutaan myös paljon maanviljelyksestä sekä hautausmaasta, joka sijaitsee kyläläisten yhteisen kokoushuoneen, wharenuin vieressä.


Täysin maallisissa tunnelmissa kirjassa ei taivalleta, sillä loppupuolella Grace nostaa esiin käsitteet taivasisä ja maaäiti. Roimatan mies, maataviljelevä Hemi, on yhteisön juuret multaan kun Roimata itse luo katseensa taivaaseen. Isä siinä katselee äitiä ja äiti isää. Tamihanan yhdeksänkymppinen isoäiti muodostaa köynnöksen muistoihin ja perinteeseen.


Kirjassa on 201 sivua. Sen lukemiseen meni minulta nelisen päivää.