Latvialainen
Inga Ābele
(s. 1972) kirjoitti vuonna 2003 valmistuneen näytelmän Jasmīns.
Vuonna 2007 ilmestyi Anniina
Hankkion laatima suomennos
nimellä Jasmiini.
Suomenkielinen alaotsikko kuuluu Kolminäytöksinen
primitiivinen näytelmä.
En oikein tiedä mitä primitiivistä tässä näytelmässä on,
sillä se kertoo pääosin ihmisistä, tosin pari apinaakin on
mukana, ovatko ne ihmisiä primitiivisempiä, en osaa sanoa.
Näytösten tai kirjassa osien
nimet ovat Sininen,
Kulta ja
Norsunluu.
Näin joulun alla noissa nimissä tuppaa vaistoamaan jotain
jouluista, mystistä ja sen semmoista. Mitään peräti mystistä ei
kuitenkaan esiin pompsahda ellei sitten ajattele näytelmää
joiltain osin sanoilla Deus
ex Brasilia. Näitä
sanoja ei näytelmässä kyllä mainita, mutta joku muukin lukija tai
näytelmän katselija voi ehken tulla niin ajatelleeksi. Tässä
syyllistyin kyllä ankaraan spoilaukseen, mitä pyydän kaikilta
anteeksi. Puolustuksekseni sanon, että kaikki ratkaisut eivät ole
loppuratkaisuja ja sikäli kuin elämästä on kysymys, onko
lopullisia ratkaisuja oikeastaan olemassakaan? Sitä paitsi voi
mielestäni hyvällä syyllä kysyä, ratkeaako tässä näytelmässä
paljon mikään. Sekään ei sinänsä tarkoita, etteikö näytelmä
olisi katselemisen tai lukemisen arvoinen. Minulla meni näytelmän
lukemiseen kolme päivää, missä ajassa tietenkin intensiteetti
vähän kärsii, kun ottaa huomioon, että näytelmä on tarkoitettu
esitettäväksi parin-kolmen tunnin aikana väliajat mukaan lukien,
jos sellaisten viettämiseen päädytään. Väliaikatarjoilun
kannalta väliajat ovat paikallaan, niillä se teatteri vasta
nettoaa.
Latvialaisuus
tulee näytelmässä esiin sillä tavalla kuin vain vilkkaalla
mielikuvituksellani voin arvailla. Ihmiset ovat varattomia tai
velkataakan uuvuttamia, heillä on takanaan sotaa ja metsäveljiä,
maastamuuttoa, vierastyöläisyyttä ja vanha ompelukone. Nykyisyys
pitää sisällään kotimaan pieniä palkkoja, kehnokuntoisia
asuntoja, ulosottoa, lasta, joka ei ole paikalla, mutta on läsnä ja
tietysti alkoholia, irtosuhteita, riistoa, muistoja, unohdusta ja
kuolemaa. Niin ja tietysti läsnä on joki, joka on tulvinut taloon
monta kertaa ja soljuu sen ohitse kuin aika. Näytelmä tapahtuu
talossa, jonka Ekojen suku on omistanut jo vuosikymmeniä, välillä
oleillaan talon sisällä, välillä puutarhassa, jossa kasuaa vanha
jasmiinipensas.
Tykkäsin
näytelmässä etenkin siitä, että hahmot ovat selkeitä,
toisistaan erottuvia. Ainoastaan mieshenkilöistä Artis ja Viktors
muistuttivat jonkin verran toisiaan muutenkin kuin naismakunsa
suhteen. Kaikki naishahmot tuntuivat miehiä vahvemmilta, tietenkin
yhtä miestä lukuunottamatta, onhan kyseessä naisen kirjoittama
näytelmä. Nyt kun oikein pysähdyn miettimään, en tainnut
samaistua oikeastaan mihinkään hahmoista. Luin siis näytelmän
kuin ainakin ulkopuolinen katselija sen näkee teatterissa. Se ei
sinänsä ole mikään paha asia. Jalkapallo-ottelua seuratessani,
jos kyseessä ovat minulle ei mitenkään värittyneet joukkueet,
seuraan lähinnä pelitapahtumia ja pelin kehitystä, eikä minun
tarvitse kannattaa erityisemmin kumpaakaan osapuolta. Selostajaa voin
välillä korjailla.
Näytelmän
päähenkilö Jasmīne
on jämähtänyt alavireiseen avioliittoon miehensä Artisin kanssa.
Poika Tomās
on kesäleirillä, mutta soittelee kotiin. Puutarhassa kukkii ja
tuoksuu siementä tekevä jasmiinipensas, mummo Gertrūde
on sitä mieltä, että mokoma pensas pitäisi raivata pois ja
istuttaa tilalle perunaa, sillä syksy tulee pian. Mummo juttelee
kuolleittensa kanssa, näkee heitä päivittäin, saunan taakse
ammuttua miestään ja poikaansa. Vuokrahuoneessa kuhertelevat
Viktors ja Lana. Kun tähän keitokseen lisätään ulosottomies,
pankin täti, Brasilian vieraat ja pari apinaa, riittää siinä
hämmennettävää ja hämmästeltävää. Kirjassa on 191 sivua,
vietin sen seurassa kolme päivää.
Hyvvää
Joulua kaikille! Joulunpyhinä saamme tuttuja vieraita. Jos luen
jotain, niin ehkä Jaan Krossin Uppiniskaisuuden
kronikkaa, josta on vielä
tuhatkunta sivua lukemati.
