Uskontoa kuunnelmissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Veli-Pekka Hänninen: Kuumat munkit. Vuonna 2006 taltioidun kuunnelman ohjasi Sakari Kirjavainen. Kuten jo nimestä voinee päätellä tämä kuunnelma on luonteeltaan juonikkaan irvaileva. Kuvitteellinen Revannon kunta huojuu konkurssin partaalla. Elinkeinoasiamies Teuvo (Mika Nuojua) saa kunnanjohtajalta (Oiva Lohtander) varoituksen, että kulujen säästämiseksi elinkeinoasiamiehen virka on lakkautettava. Teuvo haluaisi tehdä jotain hyvää Revannon kunnan hyväksi. Hän keksii perustaa kuntaan ortodoksiluostarin. Puoliso Liisa (June Hyde) tarjoutuu auttamaan työssä vapaaehtoisena. Rahoitusta löytyy ja jostain ilmestyy myös vapaaehtoinen rakennusmestari Herman (Jari Hietanen), joka taitaa penninvenytyksen lisäksi tuontiruplat. Murphyn laki, joka sanoo, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, jysähtää päälle kuin polyuretaaniset sipulikupolit. Lopulta Teuvo tekee johtopäätökset ja asettuu kasvokkain sielunsa kanssa. Kääntyykö tappio voitoksi. Kesto 58 min. Kuuntelin tämän aikoinaan ja naureskelin ihan mielikseni. Hyvin tuo toimii edelleen. Valitettavasti tämä poistuu Areenasta 14.9.2022.

Arvid Järnefelt: Maria. Järnefeltin vuoden 1897 kohunovellin kirjoitti kuunnelmaksi ja ohjasi vuonna 1969 Ritva Käki. Ritva Oksanen esittää Mariaa. Juttu tapahtuu eräässä Juudean kaupungissa Marian sukulaisen Elisabetin (Elsa Turakainen) luona. Sakarias (Uljas Kandolin) ja Elisabet toivovat lasta, vaikka ovat jo vanhoja. Marialla on toiset toiveet. Hän tuntee kutkutusta miesten puoleen, mutta lapsista ei olisi niin väliksi. Sakariaan saarna, jossa hän esittää oman, kuulemma itämaisittain sävyttyneen tulkintansa luomiskertomuksesta, tekee kumminkin Mariaan syvän vaikutuksen. Sakarias ajattelee, että paratiisin tulee olla ihmisen tavoite, pyrkimys puhtaaseen elämään eikä jotakin, josta on ajauduttu eroon. Näin sen ainakin tulkitsen. Fariseukset sen sijaan odottavat poliitillisella innolla messiasta, joka vapauttaisi Iisraelin roomalaisten vallasta. Tämän jälkeen kuunnelma noudatteleekin evankeliumeista tuttuja latuja tai latupohjia nyt kumminkin. En oikeastaan ymmärrä mitä kohinan arvoista tässä on ollut, mutta se nyt olikin sitä aikaa. Ja minä olen jotain toista aikaa. Kesto 23 min.

Jussi Parviainen: Armo. Vuonna 2015 valmistunut, Parviaisen itsensä ohjaama kuunnelma asettaa kuulijalle ratkottavaksi keisiksi tai ihan vain äimisteltäväksi kaksi mieshenkilöä, joita esittävät Jussi Parviainen ja hänen poikansa Onni Parviainen. Minä jäin lähinnä äimistelemään, vaikka sattuneesta syystä löysin kuunnelmasta yhtymäkohtia eiliseen laboratoriossa käyntiini: oli verta ja vartija ja hoitajia ja sydänfilmi ja ennen kaikkea odotushuone. Yksin armosta, sanoi joku tietäjä joskus. Secula seculorum, sanoi joku toinen. Kuunnelmassa puhutaan armosta, voisi kumminkin sanoa, että aika sekulaarilla tavalla. Jossain vaiheessa nostetaan Jeesuskin esiin, mutta enemmän esillä on käsiase. Odotammeko elämässämme kuolemaa? Onko armo kuoleman toteutumisen hetki? William Saroyan toteaa erään hahmonsa suulla näytelmässä Elämäsi parhain aika, että 23½ tuntia päivästä on odottamista. (Ellen nyt kovin pahasti väärin muista.) Jussin esittämä hahmo sanoo, että se odotettu kuolema, elämän suurin tapahtuma, ei välttämättä lopulta olekaan kovin kummoinen juttu. Ihmiselle käy elämänsä kanssa helposti kuin näytelmän katsojalle, joka odottaa, että lopussa tapahtuu jotain erikoista, mutta eipä sitten tapahdukaan muuta kuin että näytelmä loppuu. Juuri tästä syystä en ole ymmärtänyt miten näytelmällä voisi olla jonkinlainen puhdistava vaikutus katsojaan. Näytelmä on helposti kuin yksi kirja lisää kirjahyllyyn, joka kaipaisi karsimista muutoinkin. Mietin, että toimisiko tämä kuunnelma monologina, mutta arvattavasti tätä vuoropuhelua on kiinnostavampi seurata. Toisaalta sanottavan vuolaus, näkökulmien tai sanoisinko roolien vaihtelu vaatii kuulijalta niin paljon keskittymistä, että käypi harmittamaan, kun ei ehdi paneutua kaikkeen. Kesto 49 min.

Irene Rajala: Lahkosaarnaajan elämä ja kuolema. Vuoden 1969 kuunnelman ohjasi Marja Rankkala. Areenassa kerrotaan kuunnelman perustuvan tositapahtumiin. Saarnamies on kuollut ja Pyhä Henki (Veikko Honkanen) lukee hänelle hänen maallisten syntiensä sarjaa. Olen sitä minäkin syntiä tehnyt, mutta yleensä olen nähnyt vain ne synnit, joihin minua kohtaan on ryhdytty. Siksi vaikuttaa hieman toispuoleiselta, ettei Paulus itse (Kauko Kokkonen) nosta esiin niitä kertoja, kun häntä vastaan on rikottu. Pauluksen elämän suurin synti lienee ollut nuoren neitosen raiskaus. Kuunnelmassa seurataankin pitkän matkaa juuri tämän Kaarinan (Pirkko Peltomäki) raskasta vaellusta aviottoman lapsensa kanssa. Ehkä se sitten on se tositapahtuma? Vaikka toisaalta koen tällaisen kertomuksen helvetillä pelotteluna, olen toisaalta tyytyväinen siihen, että sekin puoli uskonnon rakennetta on vahvasti mukana. Sillä mitäpä olisi taivas ilman helevettiä. Kesto 65 min.

Kuunnelmien ikänaisia ja -miehiä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eugen Pukema: Rytkyn Hultan joulukahvi. Vuoden 1961 kuunnelman ohjasi Urpo Lauri. Rytkyn Hulta (Raakel Laakso) kuppari, puoskari ja kaiken maailman kiero lähtee jostain Peräpohjolasta, ehkä Kemin suunnalta, josta kirjailijakin oli kotoisin, hankkiakseen köyhälle perheelleen jotain jouluista. Kuten Kreeta Haapasalon joululaulussa tuumataan: ”Tuli tuikkaa pärehessä, ei oo siinä perehessä lampun loistoa.” Hultan vahvuus on luistava supliikki, jolla hän on tottunut hämäämään ja pelaamaan ja tarvittavassa määrin voittamaan. Toisella tapaa ilmaistuna Hulta kerjää. Hän matkustaa pummilla Ruotsin puolelle saadakseen sieltä ainekset perheensä joulua varten. Ruotsalaiset vaikuttavat kuitenkin kyllästyneiltä suomalaisiin, jotka tulevat käsi ojossa pyytämään jouluapua. Kohteliaita he tosin ovat. Iso osa kuunnelmasta on Hultan yksinpuhelua, kunnes hän sattuu kinkuntuoksuisen talon kohdalle ja tapaa siellä kaksi varakasta herraa tukevasti joulutuulella. Veijo Pasanen vetää mainion roolin veijaamalla veijaajaa. Joulun ihmeen kuunnelmaan tarjoaa Pertti Palon autonkuljettaja. Iloiset ruotsalaiset jouluviisut virittävät mukavasti joulutunnelmaan. Kesto 39 min.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Olen tämän kuunnelman lukenut ja silloin ajattelin, että olisi kiinnostavaa kuulla siitä tehty taltiointi. Kuunnelmassa kulkee vuorotellen kaksi tarinaa. Toivo Mäkelän esittämä eläkkeellä oleva öljynporausinsinööri muistelee elämäänsä – öljykenttiä Bakussa ja Meksikossa sekä kahta vaimoaan – venakkoa ja puolatarta. Hänellä on yksi poika, joka asuu Göteborgissa. Nykyään vanha mies kertoo asuvansa täysihoidolla. Usein on tarjolla fasaania, hän nimittää näet jauhelihaa fasaaniksi. Mies sanoo muistavansa kuukausien maksimi- ja minimilämpötilat vuodesta 1905, kahta vallankumouksen kuukautta lukuunottamatta. Nyt häntä kiinnostaa, näkeekö hän vielä kevään. Tosin lämpötiloja tärkeämpää tuntuu olevan aika, josta hänellä on oma teoriansa, se jää kertomatta. Toisessa tarinassa Heikki Kahila lukee kuvausta tohtori Livingstonen elon loppuvaiheista. En saanut paljoa irti näitten kahden tarinan rinnakkaisuudesta, Toivo Mäkelää sentään on aina ilo kuunnella eikä Heikki Kahilan kaunis ääni suinkaan pahaa tee. Kuunnelman ohjasi Bengt Ahlfors, taltiointi on vuodelta 1965.

Albin Ahonen: Haikea harha-askel. Maisteri Matti Kokko (Sasu Haapanen) on jäänyt kesäleskeksi kaupunkiin. Joitain päiviä eineksiä nautittuaan hän kokeilee astioitten pesua, mutta päättääkin suunnata ravintolaan, tuttuun paikkaan, jossa hänen oli tapana vuosikympät sitten vierailla usein. Ravintolassa on vielä muutama tuttu henkilökunnassa, mutta tuttuja asjakkaita on vaikeampi löytää – paitsi muistoista ja Leinon Elegiasta. Yhteydenottoyritykset vanhoihin veikkoihin tuottavat laihan saaliin, jos sitäkään. Maisterin ikäinen torvisoittomusiikki katkoo lempeästi ajatusten monologia. Areenan luonnehdinta ”melankolinen kesäkuunnelma vanhemisesta” soveltuu mainiosti näin loppukesään. Maisterin mietteet siitä miten nykyinen maailma on korvannut hänet ja kumppaninsa joillakin hänelle täysin tuntemattomilla ravintolavierailla, niin, ne löytävät minun sisimmästäni kaikupohjan, vaikken juuri ravintoloissa olekaan kovin paljoa aikaani viettänyt. Ajatus maailmasta näyttämönä, jossa esiintyjät vaihtuvat tuli mieleeni, kun joitain vuosia sitten Kuopion teatteri käytti kahta entistä opinahjoani väistötiloinaan. Esitysten aikana mieleeni tupsahteli muistoja, jotka liittyivät tosiaan menneeseen maailmaan. Ohjaus Heikki Kataja, tallenne vuodelta 1962, kesto 39 min.

Hannu Mäkelä: Mummon syntymäpäivät. Vuonna 1971 taltioidussa kuunnelmassa vietetään mummun 60-vuotissynttäreitä. Mummuna Elsa Turakainen, poika Pekka Autiovuori, hänen vaimonaan Ritva Oksanen, tytär Anna-Liisa (Inga-Liisa Laukka) ja vanhimman pojan vaimona Irma Martinkauppi. Lisäksi on mukana muutamia lapsenlapsia ja sokerina pohjalla Laina-täti (Henny Valjus), jonka ilomantsin murre kalskahtaa aika kannakselaiselta. Happamampaa tekstiä syntyy ajan poliitillisista virtauksista, siitä miten rikkaat maat rikastuvat ja köyhät maat kärsivät ylikansoituksesta ja luonnonvarojensa myynnistä halvalla. Toimittajapoika puolustaa Neuvostoliittoa ja Kiinaa. Muut vähän naureskelevat ja väittävät rikkaitten maitten rikastuvan omalla työllään. Anna-Liisa arvelee, että Jumala on kehitys itse. Kivasti pääsee 1970-luvun alun kyläilytunnelmiin tämän kuunnelman kautta. Ohjaaja Raiku Kemppi, kesto 53 min.

Kuunnelmien kirjailijoita tiloilla ja tiloissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Leo Kalervo: Sadepäivän rapsodia. Wikipedian mukaan nimi jatkuu vielä seuraavasti: eli kuunnelma siitä, miten eräs torstaipäivä kului vuonna 1962. Vuonna 1964 taltioidun kuunnelman ohjasi Saulo Haarla. Kirjailija (Martti Tschokkinen) on vuokrannut maalta talon viettääkseen siellä kesälomaa vaimonsa (Aila Arajuuri) ja viisivuotiaan poikansa (Kalle Ranta-aho) sekä vauvansa kanssa. Kirjailija vierailee talon vuokranneen maatilan omistajan Iitan (Terttu Soinvirta) ja hänen poikansa, nuoren isännän Jussin (Heikki Heino) tykönä, osallistuu heinäntekoon ja ladon ajosillan korjaukseen. Kirjailijan poika on yhtä sanavalmis kuin isänsä, pojan kyselykausi saa lisää vettä myllyynsä huimapäisestä puuhailusta maaseutuympäristössä. Muutenkin kirjailijan kesänvietto täyttyy monenmoisista askareista, kun kaivosta löytyy käärme ja kellarissa pitää lebensraumiaan viiksikorpraali, joka järsii perheen metwurstia, vedenhakureissulla laulurastas neuvoo ”paa-piippuun, paa-piippuun”. Heinäpellolla vänkärinä työskentelevä naapuri (Kauko Kokkonen) antaa lopulta inspiraation kirjailijan seuraavaan työhön. Rehevää vuoropuhelumattoa katkoo kertojan (Erkki Luomala) rauhallinen puhe ja Tapio Yrjän rustiikkinen haitarimusiikki. Tietenkin kuunnelma on tallennettu studiossa, mutta jotenkin siitä tulvahti sisäkorviini niin aito 1960-luvun tunnelma, että aloin jo tuntea maaseudun tuoksuja mummon ohraryynirieskasta ja rasvaisesta piimäkaakusta ja sitruunasuudasta aina laskiämpärin lemahdukseen. Tuntui että sen ajan kesät eivät olleet niinkään kuumia vaan lämpöisiä, lehdot soivat mehevän kosteina ja ulkohuussin ja senaikaisen biojäteastian liepeillä päivystivät sinimustat koppakuoriaiset ja niitä noukkivat keltavästäräkit. Kesto 87 min.

Pekka Karjalainen: Deadline. Vuoden 2020 kuunnelman kirjoitti ja ohjasi ja äänisuunnitteli Pekka Karjalainen. Dekkarikirjailija Kiira (Alina Tomnikov) lähtee kirjoittamaan dekkarinsa loppuratkaisua pohjoiseen, ystävänsä mökille, joka sijaitsee saaressa. Saaressa on vain yksi mökki eikä siellä Kiiran lisäksi pitäisi olla ketään. Kiira soittelee puheluja ja vastailee soittoihin. Ystävien lisäksi hänelle soittavat kustannustoimittaja ja lehtimies. Puhelinsoitot toimivat erinomaisesti kuunnelmassa, ei tarvitse arvailla kuka puhuu. Deadline lähestyy, lähestyykö joku muukin? Ainakin Kiira alkaa olla tiloissa. Kuunnelmaan on saatu ihan kivasti tihentyvä tunnelma ja teknisiä seikkojakin on mukana aggregaatin, läppärin ja kännykän verran. Meille osti tytär tuommoisen pienen kotiakun, se on tällä tietsikkapöydällä, Agfan laite. Sillä voi ihan hyvin ladata kännykän, ehkä sellaisia latureita ei vielä muutama vuosi sitten niin yleisessä käytössä ollut? Kestää muutaman kännykän latauksen. Nykyään on monilla mökeillä aurinkopaneeli. Hauskasti tässäkin kuunnelmassa joku tuntematon taho verottaa kirjailijan metwurstivarantoa. Kesto 46 min.

Henry James: Runoilijan paperit. Vuoden 1961 kuunnelma perustuu Henry Jamesin novelliin The Aspern Papers. Novellin suomenti Kristiina Kivivuori ja muokkasi kuunnelmaksi Onni Halla. Ohjaus Urpo Lauri. Englanninkielinen wikipedia-artikkeli tiesi kertoa minulle, että kyseessä on Jamesin novella (pienoisromaani), joka perustuu runoilija Percy Bysshe Shelleyn kirjeisiin, jotka hän oli lähettänyt Mary Shelleyn (Frankenstein-romaanin kirjoittaja) sisarpuolelle, joka säilytti ne kuolemaansa asti.

Pentti Siimes esittää kuunnelmassa amerikkalaista kirjallisuudentutkijaa, joka on kumppaninsa kanssa etsinyt ummet & lammet runoilija Jeffrey Aspernin jälkeen jääneitä papruja, mutta ei ole sanojensa mukaan löytänyt  Euroopasta kuin kaikujen kaikuja. Kun hän sitten saa kuulla, että Aspernin nuoruuden rakastettu onkin vielä elossa, matkustaa tutkija Venetsiaan häntää tapaamaan. Alkaa varovainen tunnusteleva eteneminen, sillä köyhtynyt vanha neiti Bordereau (Saara Ranin) tietää, että tutkija himoitsee papruja, jotka hänellä on hallussaan ja hän on valmis lypsämään kaiken irti tuon menneitten kaivelijan taskuista. Tutkija asettaa toivonsa mumman keski-ikäiseen sisarentyttäreen Tinaan (Irma Seikkula), joka uskollisesti hoitaa vanhaa tätiään. Kuunnelmassa on vähän hahmoja, mutta paljon lätinää, joka on tiettyyn rajaan asti jännittävää ja siitä etiäppäin unettavaa. Kesto 72 min.

Kuunnelmien poliitillisia tai muuten vain menestyneitä kirjailijoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Panu Rajala: Se kaipaus meitä riepottaa. Kuunnelma voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1988. Ohjaus Ari Kallio. Arvo Poika Tuomista esittää Veikko Honkanen ja Frans Emil Sillanpäätä esittää Tapani Perttu. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuun vaihteessa 1939. Hämeenkyrön miehet ovat puolisoineen Tukholmassa, Sillanpää noutamassa Nobelin kirjallisuuspalkintoa, Tuominen johtaa Suomen Kommunistista Puoluetta Tukholmasta käsin. Talvisota on syttynyt, Arvo Oskarovitshia oli Moskovassa suunniteltu Terijoen hallituksen johtoon. Jo tapanina vuonna 1920 Tuominen oli piipahtanut Saavutuksessa, Sillanpään kodossa, pyytämässä tältä kirjallista avustusta työväen lehdelle, Hurskas kurjuus kun oli tehnyt vaikutuksen myös Tuomiseen. Sillanpää sanoi pysyvänsä politiikan ulkopuolella. Tukholmassa Tuominen säntää tapaamaan Hämeenkyrön miestä hänen hotelliinsa. Sillanpää on hyväntuulinen, tilaa huoneeseensa konjakkia, pukee frakin ylleen. Ja miehet keskustelevat Suomen tulevaisuudesta, alkaneesta sodasta ja tavoitteistaan. Lopuksi Sillanpään marssilaulu. Kesto 46 min.

Bertolt Brecht ja epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea. Kyseessä on kriitikon ja näytelmäkirjailijan Eric Bentleyn kommentoima dokumentaatio näytelmäkirjailijan ja runoilijan Bertolt Brechtin kuulustelusta Washingtonissa 30.10.1947. Suomennos ja sovitus Turo Unho. Ohjaus Veli-Matti Saikkonen. Taltiointi vuodelta 1967.

Saksan kansalainen Brecht oleskeli Yhdysvalloissa vuosina 1941 – 1947 Saksan natsihallintoa paossa. Brechtiä esittää Bengt Ahlfors, päätutkija Robert Striplingiä taasen Kalle Holmberg. Mukana on myös tutkintakomitean puh.joht. (Kauko Helovirta) ja pari jäsentä ja Brechtin asianajajia ja tulkki Baumgardt (Martti Romppanen). Eric Bentleyn kommentit, joihin sisältyy myös Brechtin kirjoittama selonteko, lukee Heikki Kahila. Näytelmäkirjailija Bengt Ahlfors suoriutuu mainiosti Brechtin osasta. Hän kuulostelee englanninkielellä esittäviä kysymyksiä pitämällä pienen tauon ennen kuin vastaa: ”Ja.” Ahlfors lausuu saksaa uskottavasti, Kahila lukee englanninkieliset nimet kuin vettä vaan. Holmberg pääsyyllistäjän osassa painaa päälle ja toistuvasti hän päätyy utelemaan Brechtin kommunistiyhteyksistä. [Erikoista tässä tunnelmassa on, että se tuo mieleeni SS-upseeri Adolf Eichmannin käytöksen hänen ollessaan syytettynä oikeudenkäynnissä Israelissa. Hänenkään syyllisyyttään eivät kuulustelijat mielestäni kovin täsmällisesti pystyneet osoittamaan, vaikka se olikin ilmeinen ja hän toisti vain noudattaneensa käskyjä.] Yleisö naureskelee Brechtin vastauksille, kun hän vastaa selviin kyllä-vai-ei-kysymyksiin tahtomalla lukea itse kirjoittamansa selonteon. Selonteossaan, jota hänen ei sallita lukea, Brecht kirjoittaa mm. ydinsotien vaaroista lausuen: 

”Me voimme olla viimeinen sukupolvi.” 

Minusta Brecht ei kuulustelussa mainitun elokuvan Kuhle Wampe perusteella vaikuta pelkästään yhteiskunnalliselta vaan vahvasti vasemmistolaiselta kirjailijalta. Brechtin sanoittama ja Hanns Eislerin säveltämä Solidaritätslied samoin kuin runo Oppimisen ylistys mainitaan tutkinnassa esimerkkeinä Brechtin taipumuksesta kommunistisiin ihanteisiin. Hän kuitenkin kohta kohdalta kieltää näin olleen. Ei tarvitse usuttaa kansaa barrikadeille, riittää kun kehottaa tarttumaan kirjaan, se on hyvä ase.

Myöhemmin Brecht siirtyi tekemään teatteria itäiseen Saksaan, Hanns Eisler sävelsi DDR:n kansallislaulun. Hieno kuunnelma, jonka rehellisyys voi silpaista sieluun tai sitten ei. Toimii kuin Brechtin näytelmä, jossa musta ja valkoinen vaihtavat asemia, mikäli sen niille sallii. Kesto 55 min.

Ray Bradbury: Dudley Stonen suurenmoinen kuolema. Taltiointi vuodelta 1961, Bradburyn novellin The Wonderful Death of Dudley Stone (julkaistu vuoden 1955 novellikokelmassa The October Country) mukaan kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Marja Rankkala. Tässä kuunnelmassa sepitteellinen menestyskirjailija Dudley Stone on joko kuollut tai muuten vain tullut järkiinsä ja lakannut kirjoittamasta kirjoja. Hänen kirjojensa ihailijat tapaavat kahvilassa ja puhuvat tästä suuruudesta. Käy ilmi, että he tietävät Stonen olevan yhä elossa, tietävät jopa hänen olinpaikkansakin. Yksi miehistä lähetetään toisten puolesta tapaamaan kirjailijaa. Stone todella löytyykin ja hän kertoo merkillisen tarinansa. Stonea esittää Holger Salin, hänen vaimoaan Terttu Soinvirta ja ihailijaa Tauno Kajander. Tärkeässä osassa on myös vähemmän suosittu kirjailija John Oatis Kendall (Heikki Heino). Tämä on sellainen tarinainen verrattuna edelliseen, joskaan ei vailla sanomaa. Kesto 48 min.

Paholaiskuunnelmia

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Nikolai Gogol: Maahisten valtiatar. Meinasi minulta kokonaan lipsahtaa kuuntelematta tämä Gogolin ukrainalaistarina. Huomasin vasta eilen, että kuunnelma poistuu Areenasta sinä iltana ja kuuntelin sen sitten pikapäin. Vuonna 1835 ilmestyneen novellin suomenti Juhani Konkka ja sen muokkasi ja ohjasi kuunnelmaksi Jukka Voutilainen vuonna 1989.
Nuori filosofi (Eero Saarinen) kulkee kahden muun oppineen toverinsa kanssa jalkapatikassa kohti Kiovaa ja huomaa eksyneensä syrjäiselle seudulle. Ilta tekee tuloaan ja nälkäkin olisi, lopulta majapaikaksi löytyy mökki, jota asustaa vihaisen oloinen naisimmeinen (Tiia Louste). Nainen osoittaa kunkin vieraan yöpymään minkä minnekin, filosofin makuusijaksi tulee karjasuoja. Yöllä nainen tulee filosofin luo vierailulle ja alkaa villi ratsastus. Aamulla kolme kasakkaa tulee herättelemään filosofia, he komentavat kohteliaasti filosofin mukaansa lukemaan paholaisenkarkoitusloitsuja kasakkapäällikön tyttärelle, joka on löytynyt sinelmille piestynä. Perustuu kansantaruihin. Kesto vähän päälle 30 min.

Isaac Asimov: Umpinainen pronssikammio. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Asimovin novellin Gimmicks Three vuodelta 1956 pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Shapur-niminen paholaishahmo (Martti Tschokkinen) tarjoaa nuorelle Isidore Wellbylle (Yrjö Tähtelä) kymmenen vuoden kontrahtia, jona aikana Wellby saa elääkseen mukavan elämän. Sopimuksen loputtua Wellby päätyy Shapurin tekemään tiiviisti suljettuun pronssikammioon ja ellei hän puolessa tunnissa pääse sieltä poies, joutuu hän helvettiin. Tämä pieni, kestoltaan vain 14 min. kuunnelma osoittaa, ettei hyvää tarinaa tarvitse pilata tarjoamalla taiteennauttijalle pitkiä jaaritteluita, joista osa korostaa vain itseään ja osa kuvailee luontoa, jota voi itse kukin katsella ilman taidettakin. Tässä esitetään tarina tiiviissä muodossa kuin teräskuula tahi ainakin pronssikammio. Esa Helasvuon musiikki sisältää tuttuja efektejä Stanislaw Lemin tekstiin perustuvasta kuunnelmasta Salainen planeetta.

Robert Sheckley: Paholaiset. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Alkuperäisteos The Demons, vuodelta 1953. Tämänkin novellin sovitti kuunnelmaksi Ari Koskinen. Kertojan osuus on huomattava, kertojana satuääninen Kyllikki Forssell. Vakuutusasiamies Arthur Gammetiä esittää Erkki Luomala. Gammet joutuu kadulla kulkiessaan jonkin olennon sieppaamaksi. Olento kertoo nimekseen Neelsebub, häntä esittää Kauko Kokkonen. Neelsebub uhkaa vangita Gammetin pulloon ellei hän toimita sieppaajalleen jonkinmoista kultamäärää. Gammet lupaa yrittää, joten Neelsebub antaan hänen palata kotiinsa. Gammet ilmoittaa työpaikalleen sairastuneensa flunssaan ja tarvitsevansa muutaman päivän vapaata. Sitten hän siivoaa kotinsa ja paneutuu makuulle. Neelsebub sieppaa Gammetin uudelleen, jolloin Gammet pyytää häneltä lisää tietoja. Sheckleyn (1928 – 2005) kerrotaan olleen humoristinen tieteiskirjailija ja siltä vaikuttaa tämän tarinan perusteella. Tarvii pitää nimi mielessä. Kesto 13½ min.

Robert Sheckley: Kuninkaan toivomukset. Novellista The King’s Wishes, vuodelta 1953, kuunnelmaksi muokkasi Ari Koskinen. Tämäkin kuunnelma taltioitiin vuonna 1971. Ohjaus Sirkku Hiltunen. Kesto 20 min.
Hauskan arkipäiväisesti jutteleva Ferra (Paavo Piironen), jostain kaukaisesta menneisyydestä, käy nyysimässä sähkölaitteita nuoren parin kodista. Epätoivoinen pariskunta Janice ja Bob (Riittaliisa Helminen ja Rauno Ketonen) joutuu vain katseella seuraamaan miten heidän tuulettimensa viedään muinaiseen valtakuntaan. Lopulta heidän on keksittävä keino, jolla tämä ryöstely lopetetaan.

Erkki Koivusalo (1925 – 1988): Paholaisvalssi. Taltionti on vuodelta 1953. Ohjaus Eero Leväluoma. Tärkeässä sivuosassa on Paholaisvalssi, jonka sävelti Einar Englund. Vuonna 1952 Englund oli säveltänyt huumaavan musiikin elokuvaan Valkoinen peura. Tässä hengeltään Hitchcockin elokuvia Rebecca tai Spellbound muistuttavassa jännityskuunnelmassa nuori vaimo Christine (Rauha Rentola) alkaa pariskunnan kesäasunnolla ihmetellä lääkärimiehensä Pehrin (Kaarlo Halttunen) muita ihmisiä karttavaa elämää. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, jonka sitten kesäasunnon seuraavat haltijat, kirjailija ja hänen vaimonsa, joita esittävät Leo Riuttu ja Ritva Ahonen, löytävät ullakolta. He alkavat epäillä kieroa peliä pelatun aikaisempain asujain toimesta. Kahdeksalla henkilöhahmolla ja aikajanan hajoittelulla on saatu ihan toimiva keitos aikaiseksi. Kesto 67 min.

Ei yhtään huperompi potpurri kertynyt näistä pahulaiskuunnelmista. Alun totisemmista tunnelmista edettiin huumorin kautta valssin pyörteisiin.

Kuunnelmien unia ja tarinoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eeva-Liisa Manner: Varjoon jäänyt unien lähde. Vuonna 1969 taltioidun kuunnelman ohjasi Pekka Lounela. Areenan ominaisuus, jossa voidaan tarjota kuuntelijalle edes yksi kuva kuunnelmasta nousee tässä mainiosti oikeuksiinsa antaessaan kasvot näyttelijäluettelon nimille.

Kuusi henkilöä järjestää yhden pariskunnan luona ”sitsit” eli illanistujaiset viinin, juuston ja muun naposteltavan äärellä. Sitsien aiheeksi nousee rakkaus – onko sitä ja jos on niin mitä se on. Liikkeelle lähdetään kyynisillä heitoilla ja naureskelulla, sitten eräs osallistuja, jota esittää Kyllikki Forssell, kertoo muistonsa kunnon rakastajasta. Espanjassa hän on saanut viettää hetkensä rakuunan seurassa. Muisto on rempseähkö eikä sille oikein tahdo löytyä jatkajaa, kunnes itseensä sulkeutunut Leena (Eeva-Kaarina Volanen) kertoo oman, perin runollisen muistonsa vuosikymmenten takaa, Viipurista, Monrepos’n puistosta. Juttu laajenee Leenan selittäessä käsitystään maailmasta ja ihmisen mahdollisuuksista, hän kertoo toisenkin muiston, joka aukenee kuin kuori, joka on sulkenut todellisuuden sisäänsä ja nyt päästää sen säteilemään omiin sfääreihinsä, joissa aika on maisema jne. Runoilijat pitävät jatsista ja kuunnelman taustalla soivat Espanjalaiset portaat tai jokin vastaava MJQ:lle maistuva tulkinta. Luin tämän kuunnelman pari vuotta sitten ja arvelin, että ehkä tajuaisin siitä jotain kuunneltuna, mutta hieman liian runolliseksi juttu luiskahtaa. Ilmankos muistinkin siitä vain tuon Monrepos-kohtauksen. Kesto 70 min.

Ja Shehrezad lainasi lentävän maton. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mukaan Yleisradiolle kirjoittanut ja ohjannut Marja Rankkala. Tarinat suomenti J. A. Hollo. Taltiointi on vuodelta 1971. Tarinankertoja Shehrezadea esittää Elina Salo, sulttaani Shahriar on Topi Reinikka. Ohjeistukseksi on Areenaan lisätty: Shehrezadin tarinat sisältävät julmuuksia ja pitkiä lemmenöitä, eivätkä sovi lasten korville. Hätävarjelun liioittelua, sanoisin. Samoin kuin edellisen kuunnelman rasististen ilmaisujen kuunteluohjeet.

Rankkala on leiponut yhden pisemmän tarinan kehyskertomukseen, jossa sulttaanin ja Shehrezaden lisäksi on Liisa, joka alussa kutsuu Shehrezadea – ja kuten saduissa ainakin hän pölähtää paikalle lentävällä matolla. Lopussa Liisa ja Shehrezad pohtivat naisissa mikä tarinoitten merkitys ja hyöty mahtaisivat olla. Pääosan kuunnelmassa saa tarina, jossa seitsemän visiiriä, joita kaikkia esittää Matti Ranin ja toisaalta kuninkaan lempivaimo, jota esittää Mai-Brit Heljo, koettavat vakuuttaa kuningasta siitä, onko kuninkaan surmattava poikansa, jonka lempivaimo väittää koettaneen vietellä hänet, vaikka lempivaimo onkin käyttäytynyt Potifarin vaimon tavoin. Kumpikin osapuoli kertoo kuninkaalle tarinoita, jotka pyrkivät osoittamaan miten kavalia toisaalta miehet ja toisaalta naiset voivat olla. Kuutta kavalaa naista esittää Ritva Oksanen ja kuutta narrattavaa miestä Rauno Ketonen. Muitakin osia on ihan riittämiin. Lisäksi kuunnelmassa esitetään itämaisen oloista musiikkia, josta vastaa Esa Helasvuo. Musiikkiin liitetyt tarinaa eteenpäin johdattelevat lauluosuudet eivät juuri vakuuta, ne olisin toteuttanut lauluntapaisena lausuntana, olisi paremmin saanut selvää sanoista. Mutta ihan satumais-itämaista ääniteatteria. Kesto 83 min.

Pirkko Jaakola: Prättäkitti, noita Nousiaisista. Marja Rankkala ohjasi kansantarinoihin perustuvan kuunnelman 1600- tai 1800-luvulla Loimaan-seudulla eläneestä voimakkaasta ja kovaäänisestä noidasta. Monenlaisia osia esittänyt Terttu Soinvirta on pääosassa Prättäkitti, hänen puolisonaan, Tepon isäntänä Ossi Ahlapuro, Prättäkitin poikana Seela Sella, hänen ystävänsä, Pytyn Kaapro on Ismo Saario. Kuunnelmassa on paljon musiikkia, jonka on tehnyt Pekka Laitinen. Musiikki sisältää laulettuja osuuksia ja toisin kuin edellisessä kuunnelmassa, laulut ovat siinä määrin helppoja, että näyttelijät selviytyvät niistä mainiosti, Terttu Soinvirta kerrassaan erinomaisen räväkästi.

”Ilman ääret tärähtää ja taivaan kannet paukkaa,
Prättäkitti, velhon tytär, saarelleen taas laukkaa.”

Kerrottava ei ole erityisen yllättävää, kun tietää varautua Pirkko Jaakolan kuunnelmiin. Prättäkitti vaikuttaa edustavan vanhojen uskomusten taitajaa, laulussaan hän toistaa olevansa velhon tytär. Sen sijaan hänen poikansa tuntuu kääntyvän muitten tavoin kunnon kristityksi, ei vähiten Pytyn Kaapron vaikutuksesta, vaikka tämä aikansa sutena juokseekin.

Kuunnelma on taltioitu vuonna 1981. Kesto 115 min.

Ylelle sen verran muikkaria, että ajassa 1 h 20 min 15 sek. kuunnelman loppupuoli alkaa uudestaan. Lieneekö Prättäkitti noitunut kuunnelmalle sudenhännän? Tai ketunlenkin?

Kuunnelmia Virosta

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Aadu Hint (1910 – 1989): Saarenmaan viimeinen rantarosvo. Alkuteos on novelli Viimane vandiraiuja vuodelta 1970. Tarinan suomenti ja kuunnelmaksi sovitti Leo Apo, joka itsekin kirjoitti meriaiheisia kuunnelmia. Ohjaaja on Kauko Laurikainen, taltioitu vuonna 1970.

Uhtukylän miehet ovat kautta aikain käyttäneet hyväkseen aluksia, jotka ovat rantautuneet Uhtusaaren matalikoille. Heino Okkirattas, kalastuskolhoosin esimies (Lauri Komulainen) haluaa päästä pätemään kyläläisten silmissä. Kun latvialainen troolari päätyy Masinistin matalikolle tilaisuus röyhkeään kaappaukseen tarjoutuu. Troolarin nuorta kapteenia esittää Vesa-Matti Loiri. Heinon appi (Erkki Luomala) paheksuu kyläläisten asennetta, joka suosii hätäänjoutuneitten laivojen rosmousta. Hän haluaisi myös säilyttää saaren elämän entisenlaisena, ei sähköjä, jotka ovat kumminkin riippuvaisia mantereelta tulevasta linjasta, joka saattaa rapsahtaa poikki.

Merellinen tunnelma välittyy kohtalaisen hyvin, tarinan moraalista voi olla monenmoista mieltä. Kesto 47 min.

Hella Wuolijoki (1886 – 1954): Talon lapset. Alkuteos on Wuolijoen esikoisnäytelmä Talulapsed vuodelta 1911 (wikipedian ja finnan mukaan 1912, kenties julkaisuvuosi?). Yle Areenan tietojen mukaan ensiesitys Estonia-teatterissa vuonna 1913 ja Suomen ensi-ilta Kansan Teatterissa Helsingissä vuonna 1914 olivat samanmoinen menestys – näytelmä kiellettiin heti. Syynä lienevät olleet näytelmän ilmeinen poliitillinen suuntaus, näytelmän hahmoista Marianne toimii sosialismiin viittavan arvomaailman mukaisesti kansan asioitten puolesta. Tämän vuoksi hän lopulta hylkää miehen, jota hän sydämestään rakastaa, sillä mies on enämpi konservatiivista vai sanonko peräti kansallisromanttista sortimenttia. Näytelmään sisältyy myös raha-asioita koskeva juonellinen osuus, joka toi vahvasti mieleeni Arvid Järnefeltin näytelmän Sointula, vuodelta 1924. Politiikan sekoittaman rakkauskertomuksen lisäksi tärkeänä teemana on maalaistalon velkaantuminen ja meno vasaran alle.

Wuolijoen näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Kuunnelma taltioitiin vuonna 1967. Pääosissa Tea Ista, Kalle Holmberg ja Risto Aaltonen. Näytelmässä lienee kuunnelman perusteella arvioiden kolme näytöstä. Hahmoja on useampia, mutta persoonalliset äänet erottuvat toisistaan hyvin. Olipa tosi kiinnostavaa kuulla tämä näytelmä vaikka sitten kuunnelmana. Kesto 82 min.

Hella Wuolijoki: Minä olen Koidula! Alkuteos Wuolijoen näytelmä Koidula, vuodelta 1932. Tämänkin näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Taltiointi on vuodelta 1955.

Lydia Koidulaa (1843 – 1886) esittää Hilkka Helinä, hänen miestään Holger Salin. Ymmärtäväisenä setämiehenä ja lääkärinä toimii tärkeässä sivuosassa Kauko Käyhkö.

Kuunnelma alkaa tuntemattoman lähettämällä tai lähettämättä jättämällä fanikirjeellä suurelle Koidulalle, Eestin kansalliskirjailijalle. Alun palvovan, ujon lähestymisen esittää Eeva-Kaarina Volanen. Loppupuolella esiin tulee toinen tuntematon ääni, Matti Ranin siinä esittää Viron kansan personifioitunutta toivetta suuren runoilijanäänen, Emajoen satakielen tulosta takaisin kotimaahan tekemään työtä kansansa hyväksi. Kuunnelmaa seuratessa voi ruveta arvailemaan miten paljon tässä Suomen sillastakin kertovassa tarinassa on kyse Hella Wuolijoen omasta kaipuusta kotimaahan Suomenlahden etelärannalle. Suomen sillalla tarkoitetaan tässä yhteyttä kahden pienen kansan, suomalaisten ja virolaisten välillä.

Lydia Koidula menee naimisiin tohtori Michelsonin kanssa. Perhe asettuu asumaan Kronstadtin sotilastukikohtaan, josta Koidula kaipaa takaisin Tarttoon, Emajoen rannalle. Kun mies koettaa hoitaa vaimonsa kirjoittamisen halua kuin sairautta, repii hänen kirjoituksensa ja kehottaa vaimoaan viihtymään niitten sijaan lastensa ja miehensä parissa, tulee mieleen miten monet wannabe-taiteilijat ja heidän perheensä kärsivät samoista ongelmista. Näitten ylipaino-ongelmien lisäksi, kiäh-kiäh! Kesto 90 min.

Kuunnelmia Vennäänmaan kirjailijoitten näytelmistä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenasta löytyviä kuunnelmia.

Anton Tsehov: Kosinta. Alkuteos on yhden näytöksen komedia Предложение vuodelta 1888, ensiesitys 1889 (saksankielisesta wikipediasta luntattu ja venäjänkielisestä vielä tarkastettu).

Vuonna 1948 taltioidun kuunnelman suomenti Reino Silvanto ja ohjasi Markus Rautio. Kolmen neljännesvuosisadan ikä on lisännyt kuunnelman magneettinauhaan sirinää ja sipratusta, jonka läpi kolmen näyttelijän esitys kuultelee kuulijan korville.

Sydämentykytyksestä kärsivä 35-vuotias tilanomistaja Lomov (Arvo Lehesmaa) tulee lopultakin kosimaan naapurinsa Tshubukovin (Vilho Siivola) 25-vuotiasta tytärtä Natalijaa (Eija Hiltunen). Hän pyytää tyttären kättä ensin isältä, joka suostuu innostuneena, kutsuu paikalle tyttärensä, mutta jättää asian esittämisen kosijan tehtäväksi. Valitettavasti kosija sotkeutuu ujouttaan puhumaan liian kautta rantain. Orastava yhteisymmärrys rakoilee pahasti kosijan mainitessa tilojen välissä sijaitsevan härkähaan, jonka kumpikin osapuoli väittää omistavansa. Tämän riidan jälkeen riidellään metsästyskoirien paremmuudesta, kunnes kosija lyyhistyy tykytykseensä.

Vaikka taltiointi on todellakin seitsemänkymmenenviiden vuoden takaa, on näyttelijöitten repliikkien erottaminen toisistaan helppoa – paitsi silloin kun kaikki huutavat yhteen ääneen. Komedian arviointi ryppyotsaisesti on naurettavaa, joten kerron mielipiteeni. Ihmisen kuuluu puolustaa sitä, minkä oikeaksi kokee, muutoin joutuu myöntymään ihan loputtomiin. Toisen kannattaisi silti antaa esittää asiansa rauhassa ja laukoa vastaväitteensä kunnes pääasia on selvillä. Kuunnelman kesto 26 min.

Nikolai Gogol: Huijarit. Alkuteos on komedia Игроки vuodelta 1842, ensiesitys 1843 (samat lähteet kuin edellä).

Vuonna 1968 taltioidun kuunnelman suomenti Kai Kauhanen, radiolle sovitti Terttu Talonen ja ohjasi Kurt Nuotio. Pääroolit vetävät Viljo Ahvonen (Iharev) ja Sulo Tuorila (Uteshitelni). Kaikkiaan kuunnelmassa on yhdeksän eri roolia, kaikki miesääniä. Äänien erottaminen ei aina ollut itsestään selvää, välillä piti pähkäillä kuka puhuu, odottaa näyttelijän äänen omimpien piirteitten erottumista. Itse tarina on sinänsä varsin kaavamainen kertomus korttihuijareista. Huijarin huijaaminen on tuttua monista elokuvista ja aivan ilmeisesti kyseessä on ihmisolentoin metsästäjänvaistoihin sisältyvä ikiaikainen ominaisuus. Ei tämä silti huperompi viihdekertomus ole ja kelpaa varoituksen sanaksi siinä missä tv:n tietoiskut: ”Varokaa merkattuja pakkoja!” Voisi myös kysyä käsitelläänkö tarinassa aihetta joukkuepeli vastaan yksilötaito, mutta enpäs kehtaa. Kesto 50 min.

Gogolin patsas Pietarissa, Mihail Belov (1997).

 

Nikolai Gogol: Huvinäytelmän jälkeen. Alkuteos on komedia Театральный разъезд после представления новой комедии vuodelta 1836 – 1842. (lähde Venäläinen Internet-kirjasto.) Ensiesitystietoa en löytännä.

Vuonna 1967 taltioidun kuunnelman suomenti ja sovitti Annikki Laaksi ja ohjasi Saulo Haarla. Mukana radioteatterin vakkareitten lisäksi juurivalmistuneen Teatterikoulun näyttelijäkurssin väkeä.

Rooleja on paljon, mikä kuvastaa esityksestä poistuvan katsojakaartin määrää. Tämän voi ottaa kuuntelijana haasteellisena, sillä en millään kyennyt pysymään troikalla siitä, kuka milloinkin puhuu. Hieman sain apuja netissä olevasta näyttelijäluettelosta. Ainakin Kauko Kokkonen esittää valtioneuvosta, joka kokee näytelmän arvottomana pilkantekona valtion virkamiehistöä kohtaan ja Heikki Kinnunen esittää herraa, joka kokee juuri tämänkaltaisen epäkohtien juuriin tarttuvan näytelmäkirjallisuuden tarpeellisena isänmaalle. Pekka Autiovuori esittää näytelmäkirjailijaa, joka janoaa tietoa siitä, miten yleisö ottaa hänen näytelmänsä vastaan ja kuuntelee salaa teatterirahvaan reaktioita. Kuten arvata saattaa, on kirjailija hieman pettynyt kuulemaansa, jonka mukaan hänen näytelmänsä olisi vain ”lorua, kokkapuheita ja pelkkää hullutusta”. Hän puhkeaa seuraavanlaisiin pohdintoihin:

”Erehtyy ken väittää ettei nauru tepsi niihin joita vastaan sen kärki on suunnattu.”

”Syvää ja vapauttavaa naurua nauraa vain suvaitsevainen sydän.” 

Kirjailijan lopussa esittämän monologin perusteella näytelmän on tarkoitus vaikuttaa katsojiin, herätellä heitä.

Kesto 34 min.

Tämä ei nyt kuuntelis tämän enempää näitä venäläisiä. Otetaan vaikka virolaisia seuraavaksi.

Neljä lyhytkuunnelmaa

Kuuntelin eilissäiltana yhden ja tänä aamuna kolme lyhyttä kuunnelmaa, jotka ovat poistumassa Areenasta elokuun aikana.

Olli Tuominen: Matkailu avartaa. Vuonna 1989 eka kertaa lähdetetty kuunnelma edustaa perinteistä juonellista tarinointia. Kirjailija Törövaara järjestää kesämökillään partyt ja sinne änkeää myös pari kutsumatonta miesvierasta, joista toinen käyttää vipuvartenaan tietoa, jonka on löytänyt sattumalta divarin kirjahyllystä. Ryypiskely ja seksualointi tarjoavat otollisen taustan hankkiutua eroon kiusallisesta vierailijasta. Parasta tässä juonen lisäksi on erittäin hyvin tunnistettavat näyttelijäin äänet. Eikä se ihme ole, kun näyttelijöinä ovat sellaiset tunnetut hahmot kuin Ossi Ahlapuro, jonka samettinen ääni on bossanovaa kuunnelmille tai Sinikka Sokka ja Eeva Litmanen, jotka tunnistaa ja erottaa helposti, rennosti jutteleva Antti Litja, poliisiääneksi hienosti soveltuva Matti Oravisto sekä Törövaaraa esittävä Jyrki Kovaleff. Ohjaus Lasse Lindberg, kesto 26 min.

Juha Seppälä: Kasvukausi. Toinen kuunnelma vuodelta 1989 kertoo eläkkeelle jääneestä kuusikymppisestä naisesta, joka hankkii asunnokseen rivitalon päätyhuoneiston. Asuntoon kuuluu pieni puutarha, kuunnelma kertookin isolta osin puutarhasta ja sen elämästä, kuolemastakin. Monologikuunnelman esittää Elina Salo. Hänen äänensä erottaa erinomaisesti, kuten tavallista. Puutarha kasvaa tietenkin viisaustieteen suhinaksi. Siellä asustaa siili, sieltä juuritaan voikukka, hoidetaan ruusuja. Syksyllä omenapuut tuottavat valkeita hedelmiä. Nainen vaikuttaa omavoimaiselta, hän ei kuole työn loputtua vaan alkaa hoitaa puutarhaansa. Ohjaus Tuija Rovamo, kesto 28 min.

Herta Müller: Kärpänen tulee puoleenväliin metsää. Raija Jänicke suomensi ja Tuuja Jänicke ohjasi tämän minulle hankalasti avautuvan monologikuunnelman. Äänessä on jälleen Elina Salo, ensilähetyksen vuosi on 2010. Herta Müller on Romanian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva kirjailija. Vuonna 2011 häneltä on julkaistu Saksassa kuunnelma, jonka nimi on Eine Fliege kommt durch einen halben Wald ja sen mainitaan olevan monologi. Lienee ainakin samaa alkujuurta? Tosin jo kymmenisen vuotta aikaisemmin häneltä on ilmestynyt teos, jonka nimessä on samankaltainen perunaverranto kuin kuunnelmassa. Joka tapauksessa kyseessä on aika maaginen pläjäys, vanha jo 56-vuotias nainen etsii vielä puolisoaan, joka on kadonnut paikallisten vankileirien louhoksiin. Nainen tietää, ettei miestä enää löydä, että vaikka hän olisi elossa, niin takaisin ei tulisi. Silti hän yhä puolittaa elämänsä miehensä kanssa siltä varalta, että mies kumminkin tulisi. Yhden perunan hän kuorii itselleen, toisen jättää kuorimatta miehelleen, mutta poistaa kumminkin idut. Eivät siellä keitä perunoita kuorineen. Sain tästä aika vähän irti, vaikka kai siinä jotain itua oli. Müller ei lukeudu suosikkikirjailijoihini. Kesto 32 min.

Hannu Raittila: Ruispelto. Maaseudun pojilla on vähän tekemistä kuin Lontoon skideillä. Niinpä he keksivät kuljeksia salareiteillään itseään korkeammaksi kasvaneessa ruispellossa. Kyseessä on aatteleppa jos -tyylin tarina. Ruispelto on niin laaja, että siihen voi eksyä ja tietysti niin myös käypi. Jännitysmomenttia on kiristetty peltoon karkailevalla sonnilaumalla ja peltoon ilmestyneitä käytäviä tarkkailevalla helikopterilla. Ruissilapsia alkaa pelottaa ja silloinhan on rajoja testattava. Mutta mitäs jos rajoja ei löydykään, jos ei vaikka pääse tästä pellosta pois? Radionovellin lukee Heikki Määttänen, joka kuuluu myös niihin ääniin, jotka tunnistaa helposti. Kesto 20 min.

Nyt tämä olis lukenut kaikki itseään kiinnostavat kuunnelmat, jotka poistuvat Areenan valikoimasta elokuun aikana paitsi sen yhden Hohhol-tarinan. Päätän raborttini tähän. Jatkan kuunteluja sitten kun taifuuni on yli pyyhkäissyt ja me vaan ollaan vielä.

Neljä kuunnelmaa

Viikonloppuna kuuntelin neljä kuunnelmaa. Sananen jokahisesta.

Maarit Verronen: Jäänne. Vuoden 2018 kuunnelmassa nuorelle, fiksulle pariskunnalle syntyy poika, joka on erilainen. Lapsi on karvainen ja hänen kallonmuotonsa poikkeaa keskivertokalloista. Tutkimuksissa selviää lapselta löytyvän homo erectus -ihmislajin perimää. Näkyvä erilaisuus herättää tutkijoitten lisäksi myös kanssakulkijoitten huomion. Kuunnelmassa erilaisuuden asettamat rajoitukset on kyllä otettu huomioon, mutta niistä ei ole väsätty täydellisen poissulkevaa estettä elämiselle, mitä arvostan. Voisi melkein sanoa, että tämä kuunnelma uskoo ihmisten kykyyn nauttia myös erilaisista hemmoista joukossamme. Kuunnelman kesto 48 min. Ohjaaja Janne Pellinen.

Koska kyseessä on uudemman sukupolven tuotanto, haluan huomauttaa, että kuunnelmissa näyttelijöitten äänien erilaisuus on paitsi rikkaus, mutta ehto tarinan seuraamisen selkeydelle. En ihan täysin vakuutu tämän kuunnelman puheäänten keskinäisen omaperäisyyden riittävyydestä. Toivoisin, että kuunnelmien näyttelijöitä valittaessa kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota puheäänten erottumiseen toisistaan. Yle Areenaan on yleensä listattu näyttelijöitten roolihahmot ja esittäjien nimet, tällä kertaa lista puuttuu, mikä on harmi, sillä näitä uusia nimiä en tunnista, joten en pysty kertomaan kuka ketäkin esitti.

Kauko Röyhkä: Punkero. Sokeain kuunnelmapalkinnon voittaja vuodelta 2002. Taiteellisen perheen pullukka poika Matti (Tuomas Uusitalo) on ihastunut Päiviin (Elsa Saisio). Päivi seurustelee kuitenkin Peran kanssa. Matti tuo ihastumisensa esille musiikkikappaleissaan, joita hän kyhää kokoon ensin yksin kotonaan. Kuvioihin tulee mukaan myös kitaraa makeesti soittava Esa (Johannes Lahtela). Kahden nuoren musiikinharrastajan aivoriihi nuijii kasaan saman kappaleen, jota Matti on väsännyt jo pitemmän aikaa. Taitavat kitarariffit tekevät tehtävänsä, Matti pääsee esittämään kappalettaan Päivi, Päivi, Päivi pliis! ihan yleisön eteen. Sen sijaan kirjailijaisä (Jussi Lampi) kompuroi kirjoittamisen ja alkoholin käytön kanssa. Tämän mahdollistaa äidin (Milka Ahlroth) yliymmärtävä asenne. Matin ja Päivin välinen Nuori Werther -kuvio ei pääse ahdistamaan, sillä Matti on perinyt äitinsä ymmärtäväisyyden. Ehkä juuri tästä syystä tykkäsin kuunnelmasta. Taisin tykätä siitä kappaleestakin. Kesto 56 min.

Hannu Raittila: Hääkala. Vuonna 1997 eka kertaa esitetyn kuunnelman pääosissa ovat autokorjaamon omistajaa, morsiamen isää esittävä Antti Litja, hänen häähössöttävää vaimoaan esittävä Saara Pakkasvirta ja neljättä kertaa naimisiin menevää tytärtä esittävä Kati Outinen. Vaikea arvata mistä kirjailija on saanut ajatuksen vuoteessa pötköttelevästä kalasta. Vaikea on myös sanoa onko kuunnelmassa enemmän menoa vai meininkiä: tytärtä viedään miehelään, entiset puolisot ovat korjaamolla töissä niin että saavat asua edelleen samassa kodissa omistajan perheen kanssa, autoille tehdään kyseenalaisia korjaamuksia ja hääkakun kermavaahto tulee syödyksi jo ennen kakun koristelua, elyseistä puhumattakaan. Kai tämä omassa sarjassaan ihan kuranttia tavaraa edustaa. Ohjaus Janne Tapper. Kesto 41 min.

Ehdotus elämäksi – kolme variaatiota kirjailijan elämästä. Vuonna 2000 ensiesitetyn kuunnelman Matti Pulkkisen teosten pohjalta käsikirjoitti ja ohjasi Helena Ihala. Kirjailija Pulkkista esittää Vesa-Matti Loiri, joka laati myös kuunnelman musiikin. Hänen erittäin tarkkaan asiaan perehtyneenä puhuttajanaan kuullaan toimittajaa, jota esittää Pirkko Saisio. Vaihtelevia sivuosia vetää Jussi Parviainen.

Jakso 1: Kirjailijaksi. Kuunnelma alkaa komealla hierontakohtauksella, joka on kuulemma Pulkkisen esikoisromaanista Ja pesäpuu itki. Kohtauksen esittävät hieroja ämmä Kareisena Ulla Tapaninen ja hierottavana ukko Suutarisena Paavo Pentikäinen. Toimittajalle Pulkkinen kertoo, että lukeva yleisö ihastui kohtaukseen ja halusi hänen kirjoittavan lisää samanlaista. Jossain kohti tulee ilmi, että lukijat myös etsivät tosihahmoja Pulkkisen romaaneista, koska niitä pidettiin kirjailijan kokemaan perustuvina.

Jakso 2: Mediasota ja sairastuminen. Vuonna 1988 Pulkkinen herätti kohun arvostelemalla median suhtautumista Israelin valtion ja palestiinalaisten välisiin kiistoihin. Pulkkinen väitti median asettuvan yksipuolisesti palestiinalaisten puolelle. Vierailu Jerusalemissa oli avannut kirjailijan silmät huomaamaan israelilaisten kokeman turvallisuusongelman, jonka torjumiseksi katukuvassa näkyi konetuliaseita. Pulkkinen sairastui afasiaan ja joutui sairaalahoidossa opettelemaan uudelleen puhumaan. Ensimmäinen sana ei ollut äiti.

Jakso 3: Unelma. Kirjoittaminen on ajautunut umpikujaan. Kirjailija tuntee tekniikat, mutta hän tuntee myös yleisön odotukset. Kirjailijan odotetaan sanovan jotakin ratkaisevaa, uutta ja mullistavaa, eikä hän sitä tiedä sen enemmin kuin muutkaan. Silti kirjailija haluaa syntyä uudelleen kotinsa lattialla tehdäkseen lisää sitä mitä osaa. Tilannetta mutkistavat ero puolisosta ja perheestä.

Kerronta kuunnelmassa on paikoin tarkoituksellisella tavalla haamumaisen taiteellista, paikoin taas käydään toimittajan kanssa asioita läpitse sellaisella ripeydellä, että lieneekö tarkoituskin, ettei kuulija ehdi niitä juttuja miettimään. Yllättävän paljon käytetään aikaa Israel-mielipiteen kuvaamiseen, miten se on muodostunut ja mitä siitä arvellaan. Mutta sinänsä ihan kiva kuunnelma, rautaisannos kirjailijasta, jonka tuotantoa en lainkaan tunne. Ja pesäpuu itki voisi olla kiinnostavakin? Kuunnelman kesto alle 3 tuntia.

Jukka Viikilä: Kuullut kaupungit

Jukka Viikilä (s. 1973) kirjoitti vuonna 2012 radiossa esitetyn kuunnelman Olen kuullut on kaupunki tuolla. Vielä samana vuonna esitettiin radiossa hänen kirjoittamansa kuunnelma Akvarelleja Engelin kaupungista. Nämä molemmat kuunnelmat julkaista suhautti ntamo-kustantamo yhteisniteenä. Luin tämän yhteisniteen eli ne molemmat kuunnelmat.

Kansikuvana on litografia Helsingin Senaatintorilta luoteeseen vuodelta 1838. Kuvasssa näkyy Aleksanterin yliopisto, Yliopiston kirjasto ja Nikolainkirkko. Kirjaston ja kirkon välistä kurkistaa suuri sammakko. ”Aijai-hyi!” saattaisi äiti todeta, mutta kaupunkilaiset kansikuvassa eivät ole huomaavinaankaan sen enempää kirkkoa kuin kirjastoa tahi yliopistoa. Julkaisun takakannessa luonnehditaan kuunnelmia fantisoiviksi, älykkäiksi ja käänteissään nopeiksi. Sitä se sammakko varmaan tarkoittaa?

Ensimmäisestä kuunnelmasta, elikkä tästä Olen kuullut on kaupunki tuolla, en taida osata paljoa sanoa. Ehkä sitä voisi kuvailla katkelmalliseksi, ehkä ei. Kuunnelman alaotsikossa sitä kuvataan sanalla Monologinäytelmä. Ilmankos minun oli välillä vaikea saada jutusta selvää, kun en nähnyt näyttelijöitä. Mietin hieman tuota monologia, kun kumminkin on noita vuorosanoja eri hahmoille: kertoja, pöllö, ruhtinas ja muutama muu. Tietysti kuunnelmassa ei niin huomaa, jos on vain yksi mies puhelemassa, muuttaa kato vähän ääntään ja paasaa niin kuin olisi joku toinen hahmo. Hieman hankala oli saada selvää mistä kuunnelmassa oli kyse. Prologista tuli mieleen Lermontovin runo Purje, jossa kertoja kyselee mitä merellä näkyvä purje etsii, onko se onneaan paossa vai etsimässä? Jonkinlaista hakemista kuunnelmassa kyllä harrastetaankin. Etsitään kultaa Klondykessa, pommitetaan kaupunkeja sotalentokoneilla, pöllö usuttaa kirjailijaa saamaan jotain aikaiseksi kun vain kirjailija tietäisi että mitä, kertomuksessa kuunnelman sisällä ruhtinas etsii parrainta taideteosta ja valitsee peilin, juomari inhoaa vettä ja etsii juomisestaan ties mitä, tuskin makuvivahteita sentään, avaruuspoika partioi yksin vuosikaudet kuin Odysseus matkalla kotiin, pöllö etsii tietoa ilmanpyörteestä eli pneumasta jota ei voi nähdä mutta kuulet sen, sitten käydään Turuus ja lopuksi epilogissa apina saa kirjoituskoneella näyttää taitonsa banaanipalkalla. Siinä missä Lermontovin purje löytää rauhan vaivoista, löytää apina onnen banaaneista.

Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo arkkitehti Engelistä, joka suunnitteli Helsingin empire-keskustan. Kuunnelma on isolta osin perinteinen ja helppotajuinen kuvaus kaupungin tärkeitten rakennusten suunnittelusta, rakentamisen etenemisestä ja valmistumisesta. Asiaa tarkastellaan eksekutiivitasolta: äänessä ovat lähinnä pääarkkitehti Engel, uudelleenrakennuslautakunnan puh.joht. Ehrenström ja intendenttikonttorin päällikkö Bassi. Omat kommenttinsa esittävät kaupunkilaisia edustavat ohikulkijat Akka ja Ukko sekä Komitea, joka tarkoittanee poliitillisia päättäjiä. Myös keisari käypi kehumassa yliopistoaan. Tämä kaikki esitetään tosiaankin akvarellinomaisesti, kevein vetäisyin, selkälokin siivenheilauksin etten sanoisi. Kertoja muistuttaa, että Suomen maaperästä iso osa on peruskalliota ja että Suomessa on kylmä. Nämä seikat vaivaavat myös arkkitehdin perhettä. Oletetaan, etteivät he saksalaisina olisi tottuneet kylmään suomalaiseen ilmanalaan. Varsinkin Engelin tytär kärsii sairauksista. Tämä muodostaa kuunnelman koskettavan osuuden. Lääkärin vierailut eivät luo sen suurempaa toivoa paremmasta, vaikka mies onkin muutoin ihan mukava heppu.

Kiva kuunnelma, joka jättää sivuseikat kuten muun Suomen rakennukset vähemmälle, sentään mainitaan Turun observatorio ja Eckerön postitalo.

Luin ekan kuunnelman eilen ja tämän Engelin tänä aamuna. 95 sivua.

Kuunnelmia kaikille aisteille

Kuuntelin tässä joutessani pari kuunnelmaa. Sen verran välillä nukutti, että toisen jouduin kuuntelemaan toiseen kertaan, kun en ollut ihan varma mitä se sano. Se oli lyhyempi kuunnelma, nelkyt minuuttia. Pisempi kuunnelma oli kaksituntinen vuorosanojen tiputtelu ja meren kohina ja sateen solina ja motskarin pärinä. Nyt uhkaa käydä niin, ettei tämä teksti välttämättä käsittele pelkästään niitä kuunnelmia vaan erinäisiä aivoituksia mitä ne minussa herättelivät. Tämän voi nähdä sekä hyvänä että pahana. Pahaa on se, että voi vaikuttaa väheksyvältä, kun en luettele kaikkia kuunnelmien yksilöintitietoja ja näyttelijäsuorituksia ja sen semmoista, mutta toisaalta voi olla parempi, että pysyttelen pääosin oman kokemukseni vietävänä enkä yritäkään esiintyä minään arvostelijana.

Teemu Kaskinen: Vladimir Putinin lemmenhuolet. Tämä kuunnelma oli se lyhyempi. Näkökulma aiheeseen on humoristinen, vaikka aiheesta onkin leikki kaukana. Kuunnelma purskauttaa esiin huolen Venäjän johdon ja koko maan tilasta. Putin on menettänyt naisystävänsä ja kaipaa häntä. Uusi neuvonantaja osoittaa Putinille uuden naisystävän ja myös maalle suunnan johon edetä, nimittäin kohti länttä. Donbas ja Krim eivät riitä, niitten jälkeen vuorossa ovat Kiova, Berliini ja Washington. Kuunnelma on vuodelta 2021 ja se on osa kolmen kuunnelman sarjaa otsikolla Hallitsija. Tässä kuunnelmassa sivumennen aprikoidaan miten Putinin sotaretkelle käy: Venäjä selviytyy niukin naukin, se eristetään muusta maailmasta, maa jakautuu eripuraisiin pikkuvaltioihin, kunnes Kiina nielaisee kaiken. Teemu Kaskinen on vuonna 1976 syntynyt kirjailija, wikipedian mukaan hän valmistautui maisteriksi aiheena slaavilainen filologia. Jonkin verran säikäyttää tämän kuunnelman tietynlainen todelliseksi kääntyvä kauhukuvaelma.

Juha Siltanen: Madeira, kuvaileva alaotsikko Kuunnelma huhtikuun 26. ja 27. päivän välisestä illasta ja yöstä Madeiralla 1974. Kuunnelma on vuodelta 1989, kirjoittaja ja ohjaaja Siltanen vuodelta 1959. Mukana on liuta näyttelijöitä, heistä eniten vaikutti olevan äänessä kertojana toiminut Jukka Voutilainen. Kuunnelma kertoo Portugalin neilikkavallankumouksen yhdestä tapahtumasta. Syrjäytetty pääministeri Caetano on Madeiralla kotiarestin tapaisessa tilassa, yksinäisessä huoneessa. Hänelle on taattu mahdollisuus poistua maasta Brasiliaan. Kertoja kuvailee hitaita, merkityksettömän tuntuisia tapahtumia vallankumouksen Atlantinpuoleisella reuna-alueella. En jaksanut pysyä mukana kuvailuissa ja henkilöhahmotkin jäivät jokseenkin yhdentekeviksi.

Sen sijaan aloin miettiä millaista mahtaisi olla matkailu, jos en vaikkapa näe tai kuule. Olen päättänyt omalta osaltani, että pitäydyn lopun elämäni ajan matkailussa ihan lähiseuduilla. Huimimmissa unelmissani saatan pistäytyä Rigassa tai Tukholmassa. Todennäköisempää on kotimaan matkailu. Korona-aikaan meinattiin jo käydä Raaseporissa ja toisena kesänä Hämeenlinnassa, mutta kumpikin matka peruttiin, kun tautitilanne paheni. Millaisia matkat mahtaisivat olla, jos en näkisi maisemia? Kuulisin vain ihmiset ympärilläni, tuntisin tuoksut ja ruokien ja juomien maut. Jonkun toisen pitäisi maksaa puolestani, olisin kaiken aikaa riippuvainen matkasputnikin avusta. Kun menisimme katedraaliin minun ehkä annettaisiin tunnustella seiniä ja joitakin esineitä, kuulisin tilan kajahtelun, ihmisten liikkumisen käytävillä, oppaan ystävällisen puheen kielellä jota en ymmärtäisi. Kerran Ruotsin-risteilyllä eräs mieshenkilö tuli huomauttamaan meille miten sokeita nuoria ohjaava henkilö antoi poijjalle syötäväksi täyden lautasellisen puuroa, joka lainehti maitoa reunoja myöten. Itse ohjaaja hakeutui seisovan pöydän ääreen. Osasin sanoa siihen vain, että ”mitä minun sokeat silmäni näkevätkään!” Mieshenkilöä tämä ei miellyttänyt, mutta puurolautasen ääressä istuva nuorukainen hymyili laimeasti huvittuneena.

Kuurona matkailussa saattaisi olla hyvätkin puolensa. En kuulisi kaikkia herjoja, kuten ”hullu suomalainen” ja vastaavia. Kuunnelmista nauttiminen voisi olla kuurona hankalaa. Tuli mieleen, kun taas tv:stä kuunnelmia kuuntelin, miten olisi avuksi, kun kuunnelmissakin olisi tekstitys – rennohko artikulointi ja volyymin ravakat vaihtelut eivät aina edistä kuuntelunautintoa.

Kolme kuunnelmaa

Kuuntelin kolme kuunnelmaa. Kahdessa niistä oli samoja aineksia keskenään, ensimmäisessä taas samoja aineksia kuin Sinuhessa. Kahden ensimmäisen kuunnelman aikana nukahdin 10 – 15 minuuttia, joten ihan aukoton ei taidenautintoni ollut – unet sen sijaan tekivät oikein hyvää.

Timon ateenalainen. Mahdollisesti muinoin eläneeseen henkilöön perustuva kertomus, josta muuan William Shakespeare (1564 – 1616) kirjoitti näytelmän. Kirjoittajana mainitaan myös Thomas Middleton (1580 – 1627). Juha Luukkonen dramatisoi ja ohjasi tarinan radiolle vuonna 2015. Pääosissa ovat Timonina Jukka Peltola ja hänen orjanaan Flaviuksena, oikeastaan kertojana Jarkko Lahti. Kaksiosaisen kuunnelman kesto on 44 + 50 min. Timon on hyväosainen heppu, joka ilmeisesti kohtelee ylettömän maireasti velkaisia kavereitaan ja joutuu sen taotta itse vararikkoon. Yksi toisensa jälkeen kaverit kieltäytyvät auttamasta, mikä katkeroittaa Timonin, hän muuttuu ihmisvihaajaksi, etenkin Ateenan kaupungin ja sen asukkaitten vihaajaksi. Hänelle tarjoutuu tilaisuus kostoon, kun hän löydettyään kultaa tutustuu Alkibiadekseen, joka suunnittelee Ateenan alistamista valtaansa. Entisten frendien anteeksianovat ystävyydenosoitukset eivät enää tehoa Timoniin, mutta eipä hänelle ihan kivasti käy itselleenkään. Tämän kuunnelman asetelmat toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisen, joka myös sukeltelee syvällisissä vesissä ja käyttää samantapaisia ilmaisuja kuin tässä kuunnelmassa harrastetaan. Vaikea sanoa ovatko ne ilmiasut peräisin Shakespearelta, Middletonilta vaiko Sinuhelta iteltään... Hieno kohtaus on se, missä Timon tarjoaa "kiitosaterian" hänet pettäneille entisille ystävilleen.

Perättömiä kuulumisia. Englantilainen William Morris kirjoitti vuonna 1890 julkaistun romaanin News from Nowhere. Kuunnelmaksi tarinan sovitti Ari Koskinen ja ohjasi vuonna 1973 Raiku Kemppi. Pääosassa, itsenään Morrisina Lontoossa ja sen liepeillä kuleksii Pertti Weckström. Hänen oppaanaan toimii kankuri Dick, jonka esittäjä kuulosti ihan Veikko Honkaselta, vaikka kuunnelman tiedoissa Areenassa lukee, jotta Stig Fransman. Erehtyy kuka erehtyy… Tämän Morrisin kerrotaan olleen arts and craft-liikkeen johtohahmoja ja sosialisti. Niinpä tarina saakin alkunsa tilaisuudesta, jossa sosialistit keskenään koettavat kuvitella, millainen olisi sosialistisen tulevaisuuden maailma. Yksi toivoo sen perustuvan jatkuvaan talouskasvuun, joka sitten tyydyttää kaikkien immeisten tarpeet, mutta toinen maalailee kuvaa ekologisemmasta elämäntavasta. Tottahan toki kuunnelma sitten esittelee sen jälkimmäisen vaihtoehdon. Morris nukahtaa ja pääsee unessaan kokemaan millainen on tulevaisuuden Lontoo, jossa rahaa ei tarvita vaan kaikkea on tarjolla kaikille ihan veljeyden pohjalta. Kesto 66 min.

Utopia. Kuunnelman on Thomas Moren (1478 – 1535) kertomuksen pohjalta kirjoittanut Ari Koskinen. Vuonna 1973 valmistuneen kuunnelman ohjasi Marja Rankkala. Päällimmäisiä osia esittävät Jaakko Pakkasvirta ja Pertti Roisko. He ovat merimiehiä, jotka pelastautuvat haaksirikosta Utopian saarelle, jossa kaikki jutut ovat eri lailla kuin Britanniassa tuohon aikaan. Utopiassa vallitsee kommunismin kaltainen yhteiskuntajärjestys, jossa rahaa tai vastaavaa vaihdannan välinettä ei tunneta vaan kukin saa luvan ansaita elantonsa joka päiväisellä työnteolla, mikä tarkoittaa yleensä maatalousduunia. Meripojat eivät ole mitään himokitkijöitä, mutta muut himot pursuavat pintaan. Utopiassa on niin paljon kultaa, ettei sitä arvosteta, vaan kullasta tehdään sylkykuppeja ja alusastioita tai vangeille kahleita. Alkoholia käytetään vain eläinten puhdistukseen. Irtonaiset sukupuolisuhteet ovat saarelaisilta kielletyt. Samoin kennenkään tappaminen. Nämä kaikki asjat nousevat tapeetille merimiesten risteillessä tällä oudon ihanteikkaalla ja muutoinkin kukoistavalla saarella. Muistan kuunnelleeni tämän joskus 30 - 40 vuotta sitten, oli kiva uudistaa tuttavuus. Kesto 68 min.

Leila ja Annukka: Sen pituinen se

Luin vuonna 2000 julkaistun huumorikirjan nimeltä Sen pituinen se, jonka kirjoittajiksi mainitaan Annukka Ahlqvist ja Leila Makkonen. Kirja sisältää 17 vuoropuhelua ja henkilöhakemiston. Vuoropuhelut on esitetty ohjelmina (lue: kuunnelmina) Radiomafia-kanavalla. Kirjassa on hauskoja värivalokuvia, joissa ohjelmain tapahtumia on lavastettu liioittelua välttelemäti. Toisaalta räikeää liioittelua sisältävät myös vuoropuhelut, niin että mitenkä tämänkin nyt ottaa vai ottaako mitenkään. Mitä naisiin tulee, olisi tämä Annukka varmaan enempi makuuni soveltuva. Tosin edellistä kirjaa lukiessani en hahmottanut selvästi kumpi kuvien naisista on Annukka ja kumpi Leila, joten menin arvaamalla ja arvasin nähtävästi väärin, sillä vamppityyppinä pitämäni vaalea nainen onkin Annukka ja tumma skandinaavi on Leila. Tästä alkuperäisestä väärinkäsityksestäni en päässyt eroon tätä toistakaan kirjaa lukiessani. Aloin kuvitella, että naiset ovat tahallaan vaihtaneet osia ohjelmiaan varten ja esittävät karikatyyrejä toisistaan ihmisten hämäämiseksi.

Henkilögallerian mukaan Annukka on kotoisin Elimäeltä ja hän esittäytyy kirjan vuoropuheluissa melkein jalat maassa taapertavana työttömänä, jonka suurin haave on päästä naimisiin ja saada lapsia. Varattomana Annukka siivestää Leilaa, joka vaikuttaa tarvitsevan elämäänsä edes yhden ystävän, missä tehtävässä hän pitää Annukkaa. Kesälomareissulla, jonka Leila täysin maksaa, Annukka laittaa ruuat, pesee astiat, siivoaa, lämmittää saunan ja kantaa Leilalle hörpätettä sitä mukaa kuin mesenaatti sitä pyytää ja ilmeisen hyvin juotava Leilalle maistuu. Samoin miehet, joita hänellä on kesämökilläkin käytössään kaksi körilästä. Kyseessä on siis kummankikaa -huumori pehmennettynä Annukan kotihenkisellä olemuksella, josta tosin löytyy omat kotkotuksensa myös.

Minulta poistettiin noin kuukausi sitten hammas ja sen kanssa on ollut kompliseerinkia vieläkin. Mätää lemua on pukannut ja viimeksi maanantaina kävin taas hammaslääkärissä asian takia. Tästä syystä haluankin siteerata tässä Annukan lepyttelyä ystävälleen Leilalle, kun tämän suu pukkaa samantapaista mätää lemahdusta ja hammaslääkäri pelottaa:

Mene nyt. Vaik se onkin tuskallista, ni pian se on ohi. Eikä se jälkisärky kestä ku päivän tai pari. Mut jos ien kuitenkin tulehtuu, se pitää ottaa uudestaan auki ja ikenen puolelta. Sen ne tekee paikallispuudutuksessa, viiltävät ikenen auki ja näppärästi kaivavat sieltä…

No, mutta nyt olen saanut kahdesta kirjastosta pari-kolme kuukautta sitten lainaamani seihtemen kirjaa luettua. Ehkä se lemu tästä pikkuhiljaa lakkaa ja pääsen rauhoittumaan joulun viettoon ja omikroonin odotukseen. Tässä kirjassa on melekein 190 sivua. Lukeminen tuli suoritetuksi sanokaamme vaikka kuudessa päivässä. Välipäiviä oli, aina toisinaan meinaa usko joutua koetukselle tämän lukemisen suhteen.

Leila ja Annukka: Edestä ja takaa

Luin Annukka Ahlqvistin ja Leila Makkosen juttutuokioista koostetun kirjasen Edestä ja takaa – Kootuimmat ajatukset. Teos ilmestyi vuonna 2004 ja sen pohjana ovat lyhytkuunnelmat (tosin kuunnelmista ei jostain syystä näitten ohjelmien yhteydessä puhuta), joita esitettiin YleX-radiokanavalla (aluksi Radiomafia). En tiedä onko näitä ohjelmia kuunneltavissa Audio Areenasta, pitänee ottaa selvää. Elävässä Arkistossa niitä vaikuttaa olevan kuunneltavissa. Leilan ja Annukan sanailu on humoristista, heidän voisi kuvitella olevan niitä isäänsä tulleita naisia, jotka suorastaan pyytävät. Ettei tarvitse kaikkea muutakaan omin sanoin kuvailla, luettelen tässä mistä kirjoista lukemani teoksen ajatelmat on poimittu: Täydessä tällingissä, Melua mekossa, Sen pituinen se, Tanssii kaikkien kanssa, Kurvit suoriksi ja Läpeensä tyytyväiset. Kirjat ovat vuosilta 1998 – 2003.

Kootuimmat ajatukset on järjestetty aihepiirin mukaan. Sivuilta löytyy myös ohjelmasarjan kuvitukseksi maskeerattujen ja puvustettujen näyttelijöitten kuvia, jotka kuvat on ottanut Magnus Scharmanoff.

Useamman kerran nauraa hörähtelin näitä sanailuja lukiessani. Samalla lämmitin leivinuunin. En kumminkaan kirjalla, joka on kirjastosta lainassa. Puhelinluetteloakaan en käyttänyt. Mitä kuuntelin tuossa äsken täyspitkää ohjelmaa niin huomasin, että tämä lukemani tiivistetty viisaus on minulle aika sopiva annostelu. Lainasin kyllä kirjastosta kokoelman Sen pituinen se ja aion kyllä lukaista senkin, voihan se olla, jotta mieleni muuttuu. Näissä lyhyissä viisauksissa olisi vaikka kuinka paljon esittelemisen arvoista, mutta omista lähtökodistani tarkastellen ajattelin esitellä mahdolliselle lukijalle seuraavan lainauksen:

Leila: Mä epäilen, tai oikeastaan olen varma, että mulla on erittäin paha uniapnea.
Annukka: Ei sul ainakaan hereillä olles mitenkään huono iho oo.
Leila: Apnea, hengityskatkoksia unen aikana. On mielettömän vaarallista olla hengittämättä. Silloin aivot ei saa happea, ja voi käydä niin, että jonakin kauniina aamuna herääkin vihanneksena. Itse ei edes ymmärrä olevansa aivokuollut, mikä on asian ainoa hyvä juttu.

Saattaa siis hyviä juttuja olla minullekin vielä luvassa. Ja olihan tämä aamupäivän aikana lukaistu Edestä ja takaa-valikoima ihan kiva juttu sekin.

Kirjassa on 82 sivua. Lukaisin sen viidessä tunnissa.

Parit scifi-kuunnelmat

Ylen Audiona Elävästä Arkistosta kuuntelin parit scifi-kuunnelmat menneiltä vuosilta.

Tuhatvuotinen valtakunta. Vuonna 1969 taltioidun kuunnelman suomensi Kalevi Nyytäjä. Ylen Audio kertoo, että suomennos perustuu Upton Sinclairin (1878 – 1968) vuonna 1924 julkaistuun samannimiseen romaaniin, jonka nimi on englanniksi The Millennium: a Comedy of the Year 2000. Romaanin suomenti Vilho Torniainen vuonna 1925. Kuunnelmassa elellään siis vuotta 2000, joka vuosiluku kuvastelihe jokunen aika sitten tulevaisuuden maailmaa. New Yorkin keskuspuistoon on pykätty korkea rakennus, jossa ökyomistaja pitää hoviaan samaan aikaan, kun kansa nääntyy kuten tavallista. No, tilanne muuttuu, kun radiomiitin (ei ole sama kuin mopomiitti) keksijä räjäyttää tämän ihmeaineensa ja sen räjähdyksen myötä koko ihmiskunta muuttuu tomuläjäksi – omaksi tomuläjäkseen kukin ihmisparka. Kymmenen onnekkainta (?) pelastuu huippumoderniin lentokoneeseen. He ovat niitä hyväosaisia siellä tornipalatsissa. Radiomiitti on tuhonnut ihmiset, mutta ruuat ja juomat ovat säilyneet – toistaiseksi. Sähköä ei ole ja kaikki rupee pilaantumaan. Ylihovimestari Tuttle keksii kumminkin alkaa valmistaa ravintopillereitä. Niitten avulla porukat pysyvät eväissä, mutta jonkun nekin pillerit on valmistettava – ja kapitalisti pirulainenhan siitä hyötyy…

Kuunnelma ei pahemmin salaile sosialismin tai peräti kommunismin kaltaisen yhteiskuntamallin ihailua. Ihmiskasvoisen sosialismin jo näimme. Onko valtiojohtoiselle yhteiskunnalle sitten toimivaa vaihtoehtoa, sen aika saattaa näyttää piankin. Kuunnelman kesto lopputeksteineen noin 88 min.

Silkinhieno, pääskynnopsa. Vuoden 1974 taltionti Ari Koskisen kirjoittamasta kuunnelmasta, jonka pohjana oleva novelli The Silken-Swift oli osana Theodore Sturgeonin (1918 – 1985) vuonna 1953 julkaistua novellikokoelmaa E Pluribus Unicorn. Näin tarkistelin enkunkielisestä wikipediasta. Novellikokoelman kannessa tarinoitten kuvaillaan olevan Stories of Science and Sorcery. Fantasia-aiheisen kuunnelman ohjasi Jyrki Lehtinen ja musiikin sävelti Eero Koivistoinen. Valoisa musiikki toimii sikäli hyvin, että se pysyy taustalla eikä ota itseään suurempaa osaa esityksestä. Heikki Heino esittää yksisarvista, joka elää rämemailla, keskellä nevaa ja juo vain kirkasvetisestä lähteestä, jonka ympärillä kasvaa ihmeensinistä sammalta ja hullunmarjaa. Barbara on nuori neito, joka on niin vaitonainen ja hyveellinen, etteivät ihmiset hänen kauneuttaan edes huomaa. Del, nuori koijari, himoitsee nuoria naisia, mutta joutuu Ritan, paroonin tyttären, puijaamaksi. Noitakonsteista enemmän kuin miehistä innostunut Rita tahtoo omakseen yksisarvisen. Hän taottaa sepällä suitset taikaeläintä varten ja käskee Barbaran neuvomaan tien lähteelle, jonne koko kolmikko vaeltaa. Kyläläiset seuraavat tapahtumia matkan päästä valmiina nauramaan ja pilkkaamaan mikäli aihetta löytyy. Ja ainahan sitä. Sen verran. Kesto 33 min.

Tarina kuolleesta metsästä. Vuonna 1991 taltioidun monologikuunnelman kirjoitti Johanna Sinisalo (s. 1958) ja se perustuu samannimiseen novelliin, joka julkaistiin tieteisnovellikisaan perustuvassa antologiassa Jäinen vaeltaja vuodelta 1986. Erja Mantoa ohjasi kuunnelmassa Ilkka Toiviainen.

Tapahtumapaikkana Kuu. Tällä kertaa ilman natseja vaan ei ilman immeisiä. Gravitaatiogeneraattorin avulla Kuuhun on saatu aikaan vetovoima. Kuussa on kasvanut metsiä, vaan kasvaakos enää. Marraskuun-ryhmä on tehnyt sen. Vai sanoisinko ihminen? Kuun metsät kuulostaa kai sitten runollisemmalta kuin Kuun puut. Yhden kuun sisäiset asiat eivät kuulu muille, edes kuunnelmassa? Mutta voiko niinkin hyvää kasvualustaa noin vain hyljätä? Kesto likemmäs 18 min.

Siunattu hulluus kuunnelmana televisiosta

Pakinoitsijanimimerkki Aapeli (1915 - 1967) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun romaanin Siunattu hulluus. Kuuntelin televisiosta Rauni Mollbergin (1929 - 2007) ko. romaanin pohjalta laatiman ja Eugen Terttulan vuonna 1960 ohjaaman samannimisen kuunnelman. Päätehtävissä Rummukaisen veljeksinä seikkailevat Veijo Pasanen (Ana), Yrjö Järvinen (Vilippus) ja Seppo Mäki (Elmeri). Nykyään voi televisiosta kuunnella ratio-ohjelmia. Mukavampi omasta rakkaasta nojatuolista niitä onkin kuunnella kuin että kököttäisi tässä tietokoneen ääressä. On meillä nykyään myös semmoinen läppäritietokone, jonka voisi ottaa olohuoneeseen ja kuunnella sitä kautta, joskus olen sitäkin kokeillut, mutta kyllä elämys on maukkaampi, kun voi kuunnella kaiken hyvästä soundbarista ja saa sitä television kauttakin ihan kelpo lailla selattua audion ohjelmatietoja.

Siunattu hulluus on tullut minulle tutuksi tavallista romaania pisemmällä aikajänteellä. Olin teini-ikäinen kun näin televisiosta Rauni Mollbergin vuonna 1975 ohjaaman tv-elokuvan tästä teemasta. Vilippusta esittänyt Toivo Tuomainen taisi asua jossain naapuritalossa Puijonlaaksossa, koska näimme hänet tuolloin tällöin parkkipaikalla. Minusta Mollbergin elokuva edustaa suomalaisen elokuvan parhaimmistoa ja Mollbergin omasta tuotannosta se on mielestäni huomattavin onnistuminen. Siinä näkyy Mollbergin pitkä harrastus Aapelin tekstien parissa, ajatukset ovat siilautuneet nätisti toimivaksi kokonaisuudeksi ja elokuvan loppuun lisätty Ruusun osuus loistaa kauniina kruununa tälle karunhauskalle tarinalle.

Kuunnelmasta on leikattu pois yläkansakoulunopettaja Vilhelm Horsman osuus. Tv-elokuvassa häntä esittää Veijo Pasanen, jolla näin ollen on myös jatkumoa Aapelin teoksen esittämiseen. Sen sijaan kuunnelmassa jonkinlaisena kertojana toimii Liinu-tamma, Rummukaisten hevoinen, jonka ajatukset ja hirnahdukset esittää Eila Rinne. Kuunnelmaan ei kannata sisällyttää ihan kaikkia romaanin aineksia, tv-elokuvakin esitettiin kahdessa jaksossa ja Liinu-tamman sijasta veljekset liikkuvat paikasta toiseen traktorilla, jolle ei ole puheosuuksia kirjoitettu.

Onko Siunattu hulluus sitten pelkkä pölhökomedia? Kertomuksessa kaksi kansakoulun käynyttä maalaisveljestä lähtee viemään kolmatta, löysäpäisenä pitämäänsä veljestä hulluinhuoneelle. Aapelin romaani seuraa hiljaa hymyillen näitä toopeja, jotka lopulta peljästyvät, ettei sairaalan lääkärikään kenties erota kuka heistä on hullu ja kenet sinne sairaalaan pitäisi lopuksi iäkseen lukita. Ana ja Vilippus eivät sano tätä suoraan vaan muistelevat keskenään tuttavapiirissään ollutta vastaavanlaista tapausta. Aikoinaan kyselin isältäni, mitä Aapeli mahtoi romaanillaan haluta sanoa. Isä arveli, että siinä irvaillaan syrjäseutujen ihmisiä, joissa saattoi helposti ilmetä sisäsiittoisuutta. Tähän Aapeli kirjassaan lyhyesti myös viittaa. Mutta miksi minua sitten kiinnostaisivat syrjäseutujen ihmiset? Miksi heidän elämänsä olisi teemana riittävän innoittava herättämään ja pitämään herpaantumatta yllä minunlaiseni hienosti sivistyneen kaupunkilaisen kinostusta? Ja hymyileekö Aapeli kirjoittajana hyväntahtoisesti näille veljeksille ja kaikille muille, keitä he reissullaan kohtaavat? Vai onko hymyssä havaittavissa samankaltaista hammastelevaa asennetta kuin voisi olla vahvakätisellä miehellä, joka pitää itseään heiveröisempää hemmoa puristusotteessaan?

Aapeli kirjoitti enimmäkseen hupailevia pakinatekstejä. Niistä hänet ainakin tunnetaan. Myös Siunattu hulluus rakentuu lyhyille kohtaamisille ja juttutuokioitten esiinnostamille tarinoille, kuten veljesten keskustelu siitä, onko kumpikaan nähnyt oikein viisasta miestä. Aapelin tarinoinnin voi lukea kädellä peitettynä hymyilynä tai peilinä, joka osoittaa ihmisen kyvykkyyttä alastomimmillaan - vähän niin kuin tämä tekstini! Parhaimman nautinnon Aapelin tuotannosta saapi, kun ottaa vastaan nämä molemmat puolet.

Kuunnelman kesto 87 min.

Muutama kuunnelma

Ludvig Holberg (1684 – 1754): Lapsensaajaiset (Barselstuen, 1723). Joskus kuuntelin loppuosan tästä kuunnelmasta ja muistelin sen olevan nimeltään ”Lapsenpäästäjäiset”. Parempi ehkä että kerrotaan lapsensaajaisista. Kaupunkilaiset käyvät katsomassa lasta, joka on syntynyt alle kaksikymppiselle vaimolle ja lähes seitsemänkymppiselle miehelle. Tapahtumaa varjostaa laajalle levinnyt käsitys siitä, ettei nuoren äidin vanha puoliso olisikaan lapsen isä. Erilaisia laskelmia tehdään, vauvan hiusrajaa pikaisesti vilkaistaan ja huhumylly jauhaa nuoren ensisynnyttäjän ympärillä. Toisaalta vierailijat ovat pääosin kiinnostuneempia omista asioistaan eivätkä epäröi olla kaatamatta niitä vuoteellaan makaavan, voipuneen äidin päälle.

Tämän hupailevan näytelmän suomensi Anja Samooja, joka taisi olla tanskalaisen kanssa naimisissa. Jonkin verran loppupuolella on runomittaisia repliikkejä, mutta pääosin puhutaan mitä sylki suuhun tuo, vähän niin kuin minä kirjoitan. Annikki Laaksi sovitti näytelmän radioteatterille ja kukas muu kuin Marja Rankkala ohjasi esityksen vuonna 1966. Vanhaa puolisoa esittää Sasu Haapanen, nuorta puolisoa Eira Karén. Tärkeässä osassa on vilkas ja palvelunhaluinen renki, jota esittää Pentti Siimes, luotettava naapurinmies Jeronimus on Matti Aulos.

Vaikka komedia koostuu aikamoisesta hupatuksesta, on sillä tietty, taiteennauttijaa opastava merkityksensä. Vähemmälläkin asia saattaisi tulla selväksi, mutta silloin voisi vain tietynlainen vastenmielisyys painottua, jolloin kenties vahveneisi se harhaluulo, että vain tietyt väestöryhmät ovat yksilön sosiaaliselle, fyysilliselle ja henkiselle terveydelle haitalliset. Kesto 93 min.

Antti Hyry (1931 – 2014): Suolla. Lakkareissusta kertovan kuunnelman kerrotaan olevan Hyryn ensimmäinen kuunnelma. Jokin kumma hammastus näissä kuunnelmien vuosiluvuissa tuntuisi olevan, sillä wikipedian mukaan kuunnelma on valmistunut vuonna 1967, Yle audion mukaan ensiesitys tapahtui vuonna 1968. Kun luin Yleisradiossa esitettyjen kuunnelmain valikoimia tässä taannoin, huomasin, että audiossa on usein kuunnelman ensiesitysajanvuodeksi kerrottu eri vuosiluku kuin kirjassa, jossa sentään mainitaan ensiesityksen tarkka päivämääräkin!

Kun kuunnelma on kirjoitettu, on Hyry ollut tunnustettu kirjailija jo kymmenisen vuotta. Sikäli hieman oudoksuin kuunnelman tyyliä, pääosan minähahmo kyllä käy hyryististä päänsisäistä pohdintaa, mutta hänen ulkoinen puheensa on melko römeää, päällikköasenteen sävyttämää. En ole lukenut Hyryn tekstejä tällä värityksellä, minusta hänen minähenkilönsä on hiljainen elämän yksityiskohtien tarkastelija, enempi myötäilijä kuin määräilijä. Sikäli tykkäsin kun muistaakseni Jarmo Heikkinen luki ratijossa Hyryn romaania Aitta. Hänen puheensa sopi paremmin mielikuvaani Hyryn minäkertojasta. Pääosaa kuunnelmassa esittää Martti Romppanen, hänen kanssaan suolla huutelee mm. Pekka Autiovuori. Kuunnelman ohjasi Veli-Matti Saikkonen. Kesto 68 min.

Pentti Haanpää (1905 – 1955): Pojan paluu. Näytelmänä ilmestymiselle löytyy wikipediasta vuodet 1933 ja 1956. Jälkimmäinen vuosiluku viitannee julkaisemiseen kirjailijan kuoltua, ensimmäinen kenties muistiinmerkittyä kirjoitusvuotta? Näytelmä menee pitkälti samoja latuja kuin loppupuoli Haanpään romaanista Taivalvaaran näyttelijä, vuodelta 1938. Minua hämmästyttää, että tämä romaanin loppupuoli on kiinnostanut niinkin paljon, että siitä on pitänyt oikein näytelmä väsätä. Minusta nimenomaan romaanin alkujakso on erinomaisesti kirjoitettu ja selvästi kiinnostavampi kuin satuileva jatko.

Vauraan maalaistalon poika on kadonnut Aunuksen retkellä ja hänen oletetaan kuolleen. Kylään ilmestyy kuitenkin mies, joka väittää olevansa Kankaan talon kadonnut poika, Ossi. Porukat eivät tunnista miestä Ossiksi, hänen kallonmuotonsa on outo, minkä Ossi kertoo johtuvan rankoista oloista vankileirillä itärajan takana.

Kuunnelmaksi näytelmän sovitti ja ohjasi vuonna 1960 Aimo Hiltunen. Kesto 58 min.

Näitten lisäksi olen kuunnellut monenmoisia dokumentteja tai mitäpähän haastatteluja Ylen audiosta. Mainittakoon ainakin Kirjoituksia kungfutselaisuudesta, josta olen kuunnellut vasta kolmeosaisen johdantojakson, Kurkistus intiaanikieliin, jossa varsinkin ketsuan kielen ja suomen kielen samankaltaiset yksittäiset sanat herättivät mielenkiintoni sekä viimeeksi maanmainion toimittajan, Jorma Kallenaution 14-osainen rupattelu dosentti Reijo Pitkärannan kanssa.

Jäätynyt mies

Yrjö Rauanheimo (1904 – 1949) kirjoitti vuonna 1948 Poikien seikkailukirjastossa julkaistun romaanin Jäätynyt mies. Ylen Aution tietojen mukaan siitä muokattiin samana vuonna radiossa ensiesitetty kuunnelmasarja. Kyseistä esitystä ei taltioitu, mutta vuonna 1965 taltioitiin uusi versio samalla käsikirjoituksella, ohjaajana Eero Leväluoma. Kuuntelin tämän kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan, jaksojen pituudet olivat jotain päälle 20 min./jakso. Alun kuuntelin perjantaina, loput kolme jaksoa tänä aamuna. Kuunnelman etenemisvauhti ei ole erityisen ripeä, joten pienet torkut taisin välillä ottaa ja pysyin mukana kuin Kauniissa ja rohkeissa, joissa en ole pysynyt mukana.

Tarina kertoo maisteri Simolinista, joka löydetään Newfoundlandin rannikon matalikolta jään sisään pakastuneena. Geologi Simolinia esittää Martti Katajisto, joka esitti prinssi Florestania elokuvassa Prinsessa Ruusunen (vuodelta 1949). Nyt on Simolin nukkunut ”ruususen unta” reilut sata vuotta. Hänetkin onnistutaan herättämään henkiin – ei suudelmalla vaan tieteellisillä menetelmillä, sulattamisella, hitaalla lämmittämisellä ja antamalla erilaisia virkistäviä ruiskeita.

Kun saadaan selville, että jannu on suomalainen, hänet uskotaan hoivattavaksi suomalaisen tiedemiehen, tohtori Kastelan hoiviin. Kastelaa esittänyt Kaarlo Halttunen esitti samaan tapaan mainostoimittajan elolle herättävää tiedemiestä kuunnelmassa Venuksen ihanat kukkulat. Toisaalta Halttunen myös esitti kuunnelmassa William ja Mary kuolemansairasta filosofia, jonka aivot jätetään henkiin, kun mies itse vaipuu tuonelaan. Tässä nyt puheenaolevassa kuunnelmasarjassa tohtori Kastela ei vaikuta erityisen filosofiselta, hänen empatiakykynsä tuntuu varsin soveliaalta poikain seikkailukuunnelmaan. Simolinilla oli näet Turussa rakastettu, joka odotti häntä kotiinpalaavaksi elämänsä loppuun saakka. Kun Simolin löytää hänen sukulaisistaan rakasta Bettyään muistuttavan nuoren neidon, ei Kastelalta löydy sydäntä sallia heidän ns. tutustuvan toisiinsa lähemmin. Tässä kuunnelma menettääkin minusta kiinnostavuutta melko roimasti. Lisää lunta kuunnelman tupaan on luvassa, kun lopussa keskitytään kaivamaan kultaa Huippuvuorilta löytäjä saa pitää -asenteella.

Tämän kuunnelman perusideasta – elon estradilta poistunut henkilö palaa näyttämölle myöhäisemmässä ajassa – tulee mieleen kuunnelmasarja Hautasi on Odessassa, joka perustuu Oskar Reposen romaaniin. Näitä molempia sarjoja yhdistää myös jonniimmoinen tiivistämisen tarve. Kovin pitkiä vatkutuksia en ainakaan itse jaksaisi kuunnella, vaikka onhan noita tullut kuunneltua tähänkin asti. Ehkä mulla alkaa kuunteluaika käydä vähiin ja muutun kärsimättömäksi. En viitsisi seuraavaan elämääni jättää kovin pitkäkestoista kuuntelemattomuuden perintöä, ehe-ehe.

Urheiluaiheisia kuunnelmia

Kuuntelin tänään kolme urheiluaiheista kuunnelmaa, kun ei oikein ollut tv:ssä erityisempätä katseltavaa.

Lentävä suomalainen. Jouni Tossavaisen kirjoittama kuunnelma on taltioitu vuonna 2016 osana Radioteatteri liikkeellä-sarjaa. Entinen pitkänmatkanjuoksija on sepittänyt kertomuksen todellisen suomalaisen suurjuoksijan Hannes Kolehmaisen elosta New Yorkissa. Hannesta esittää Karri Lämpsä, muutkin näyttelijät ovat Kuopion teatterista, joten pääsin nyt teatterreissulle ihan omassa olohuoneessa. Ohjaaja on Pekka Laasonen. Kuunnelma etenee hieman kuulijaa mukaan odottelematta, jonkinmoiset ennakkotiedot aiheesta lienevät eduksi. Itse en tiennyt mitään tästä Kolehmaisen Ameriikan-vaiheesta, mutta eepään tuo haetannunna. Karri Lämpsä päästelee välillä aitoa savon murretta, jota on aina mukava kuunnella. Kiehtovaa on ajatella suomalaisten kolmois- tai viitoisvoittoja Ameriikan kaupunkiamaratoneilla, kun nykyään samanlaisiin suorituksiin saattavat yltää vain joittenkin harvojen Afrikan maitten juoksijat. Hannes arvelee, ettei häntä sadan vuoden kuluttua enää New Yorkissa muisteta, mutta kuten Väinölänniemen juoksijapatsas osoittaa Kuopiossa kyllä muistetaan. Kesto 45 min.

Maaottelussa. Veijo Meren kirjoittama kuunnelma on taltiointi vuodelta 1969. Tässäkin kuunnelmassa esiintyy Kuopion teatterin näyttelijä Mauri Saikkonen, vaikka ohjaajana on Ilkka Kylävaara. Varsinaiset keskushenkilöt ovat keski-ikäinen mies, jota esittää Aarno Sulkanen ja nuori nainen, jota esittää Soile Markkanen. He saavat aika laajalti kuitenkin kuunnella juopuneen vierustoverinsa kommentointia. Uolevi Vahteristo radioselostajana saa pettyä kymppätonnin juoksun loppuaikoihin ja ruotsalaisten kolmoisvoittoon. Kesto 37 min.

Keihäänheittäjä. Kari Hotakaisen kirjoittama kuunnelma on kokenut ensiesityksensä vuonna 1997. Ohjaus Janne Tapper. Seura-lehden toimittajat koettavat haastatella vähäpuheista keihäsmiestä. Tohmajärvellä. Kuunnelma on sepitteellinen, samaa voi sanoa julkaistusta haastattelusta. En jotenkin jaksanut innostua tästä. Kai se on niin, etteivät kirjoittajat ihmeemmin kiinnostu urheilusta urheiluna vaan katselevat sitä aina jostain syrjemmästä niin kuin se ei sellaisenaan olisi heillen riittävä aihe käsiteltäväksi. Kesto 46 min.