Fjodor Dostojevski: Valitut kertomukset

Venäläisen Fjodor Dostojevskin (1821 – 1881) Valitut kertomukset on kokoomateos, alkuperäiset kertomukset on julkaistu vuosina 1847 – 1877. Teoksen suomentaja on Juhani Konkka, hän on kirjoittanut myös kirjan alkusanat. Valikoima ilmestyi vuonna 1960.

Alkusanoissa Juhani Konkka kertoo miten Dostojevskin elämän ja kirjailijanuran vedenjakajaksi muodostui aika, jonka Dostojevski eli karkoitettuna Siperiaan. Näistä kertomuksista Siperian aikaa edeltävät on sijoitettu alkuun, neljä viimeistä kertomusta ovat myöhemmältä ajalta. Dostojevski on tullut tunnetuksi pidemmistä romaaneistaan. Tämän lukukokeman perusteella en aio niihin teoksiin ryhtyä, näittenkin kanssa oli minulla tekemistä. Tällainen lyhyitten kertomusten sarja tarjoaa vaihtelua monien tapahtumapaikkojen ja vaihtuvien henkilöhahmojen myötä. Minä koin kannustavana sen, että selvisin loppuun kertomus kertomukselta, eikä paksu kirja alkanut muistuttaa vuorta, jonka ylitse tuskin koskaan pääsisin.

Odotin vähän enemmän huumoria kuin mitä nämä kertomukset tarjosivat. Yleensä tarinat ovat aika realistisia, tosin mahtuu näihin myös romanssia ja unenomaisuuttakin. Pidin eniten tarinasta ”Herra Prohartšin”, mutta moni muukin kertomus sisältää minulle paljon hyvää luettavaa. Lähes kaikki kertomukset tapahtuvat Pietarin kaupungissa.

Heikko sydän: Kertomus alkaa merkillisellä kohtaamisella. Kaksi miestä tapaa toisensa asuinhuoneessa, jonka he jakavat keskenään. Miehet ovat pikkuvirkamiehiä, jotka viettävät niukkaa elämää paitsi vähäisen virkansa tuomilla tuloilla myös satunnaisilla ylemmän virkamiehen suomilla rahallisilla suosionosoituksilla. Alkupuolen groteskin koomiset sävyt vaihtuvat kertomuksen edetessä gogolilaiseen pikkuvirkamiehen ahdistukseen ja epätoivoon. Mielenkiintoinen kuvaus ystävyydestä.

Pieni sankari (Tuntemattoman muistelmista): Minämuotoinen kertomus 11-vuotiaan pojan kokemuksista ja tunnekuohuista Moskovan lähellä sijaitsevalla ylhäisön kartanolla. Kertomus sisältää useamman henkilöhahmon kuvauksen – kaikki aikuisia – ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Koska kertoja muistelee, kertojanääni sisältää aikuisen käsityksiä ja asenteita. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kaikki havainnotkaan olisivat lapsen tekemiä. Tarinan aihe jää vähän tarkentumatta, vaikuttaa enemmänkin henkilökavalkadilta, jossa tärkeämpää on ollut päästä luonnehtimaan tiettyjä ihmistyyppejä (tai tiettyjä henkilöitä?).

Rehellinen varas: Lyhyt tarina köyhistä ihmisistä ja syrjäytymisestä. Hyvinvointiyhteiskunnasta ei oikein voi puhua. Merkillepantavaa on miten seikkaperäisesti minäkertoja kuvailee kuka ja missä olosuhteissa hänelle tarinan rehellisestä varkaasta kertoi.

Emäntä: Pitempi kertomus, jonka alussa olevasta nuoren kaupunkilaismiehen erakoitumisen kuvauksesta tykkäsin kovasti. Ordynovin, kertomuksen keskushenkilön, elämä ei mielestäni paljonkaan poikkea nykypäivän pelien ja virtuaalisen sosiaalisuuden maailmoihin vajonneen ihmisen tilanteesta. Kuvaukseen saattaisi sisältyä jotain omakohtaisuuttakin, vaikka Dostojevski mainitsee Ordynovin lukuharrastuksen perusteeksi tieteen harjoittamisen. Kertomuksen laajahko keskiosa kuvaa Ordynovin törmäystä muun maailman kanssa, mutta minun silmissäni jakso ei kohoa samalle tasolle alun kanssa. Kaiken lisäksi kirjailija on jättänyt lopun jotenkin lukijan arvailujen varaan.

Herra Prohartšin: Dostojevski vyöryttää kertomuksessaan esiin joukon pikkuvirkamiehiä, joitten vaatimattomasta elämästä saman vuokranantajan huoneiston eri nurkkauksissa syntyy pilaileva, kiertoilmauksilla leikittelevä kuvaus virastojen köyhistä paperinpyörittäjistä. Keskeisenä henkilönä on Semjon Ivanovitš Prohartšin. Hänen elämäntapansa on kuvattu sen verran tarkasti ja uskottavasti, että arvelen Dostojevskin kuvanneen jotain todellista henkilöä. Prohartšinin sisäinen rakenne vaikuttaa valitettavasti niin tutulta, että tuntuu kuin lukisin kuvausta itsestäni tai jostain kohtalotoveristani. Onneksi kerrontaa on pehmennetty huumorilla. Pieni näyte siitä huokeimmasta päästä:

”Sitä paitsi kaikista merkeistä voitiin erehtymättömästi päätellä, että Semjon Ivanovitšin äly oli tavattoman kankea ja hidas omaksumaan mitä tahansa hänelle outoa ajatusta ja että kuultuaan esimerkiksi jonkun uutisen hänen oli pakko aluksi ikään kuin sulatella ja märehtiä sitä, etsiä siinä ydintä, ensin sotkeutua ja hämmentyä, kunnes hän vihdoin oivalsi sen, mutta tällöinkin kokonaan erikoisella, yksinomaan hänelle tyypillisellä tavalla...”

Vaaleat yöt (Romanssi): Aihe oli tullut tutuksi kahdesta elokuvasta. Kyseessä on rakkauskertomus, jossa on samoja virityksiä kuin Nuoressa Wertherissä eli nuori mies rakastuu naiseen, joka on jo rakastunut toiseen. Kun Werther kokee epäonnisen rakkautensa myötä muutoksen suhteessaan luontoon, viilentää romanssin kariutuminen samalla tapaa Dostojevskin kertomuksen päähenkilön lämpöistä asennetta Pietarin kaupunkia kohtaan. Kaupungin kuvaus novellin alussa on mielenkiintoista luettavaa.

Ilkeä tapaus: sattuu kenraalille Pralinskille Pietarporin puolessa, eikä jää sillä kertaa ainoaksi ilkeäksi tapaukseksi. Johdannaisvaikutuksineen tapaus auttaa kuitenkin kenraalia selvittämään ajatuksistaan sinänsä vilpittömän, mutta vaikeasti hallittavan populistisen humaanisuuden puuskan, joka ihan turhaan yrittää huojuttaa 1800-luvun pietarilaista yhteiskuntaa.

Krokotiili – Harvinainen tapaus eli sattuma Pasaasissa: Tapaus sattuu tavaratalossa, jonne saksalaismies on asettanut näytteille krokotiilin. Eläin nielaisee erään herran, joka jää elävänä olion vatsaan. Kertomuksen voi lukea merkillisenä vertauskuvana, jota en osaa tyhjentävästi selittää. Ehkä kyse on niistä vaikeuksista, jotka liittyvät tarinassa mainittuun eurooppalaisen pääoman huokuttelemiseen Venäjälle, ehkä siitä miten kaukana Venäjä Dostojevskin mielestä v. 1865 (tarina julkaistu v. 1864) edelleen olisi eurooppalaisesta kulttuurista? Absurdi kertomus krokotiilin sisällä asustavasta miehestä poikkeaa kirjailijan totutuimmasta tyylistä, mutta piikittelevä henkilö- ja yhteiskuntakuvaus sopinevat yhteen vaikkapa edellisen tarinan kanssa.

Lempeä luonne (Fantastinen kertomus): Aiheena naimakauppa, puhumattomuus ja itsemurha. Kirjailija on tehostanut vaikutelmaa kaupunkilaisesta osto- ja myyntikulttuurista tekemällä kertomuksen onnettomasta aviomiehestä panttilainaajan. (Sanakirjan mukaan alaotsikon sana ”fantastinen” tarkoittaa mm. mielikuvituksellista tai satumaista.)

Naurettavan ihmisen uni (Fantastinen kertomus): Hieman yllättävä kokonaisuus, jossa siirrytään täydellisestä maailmanhylkäämisestä ja itsetuhoajatuksista kuvaukseen täydellisestä utopiasta jossain tuntemattomalla tähdellä. Kuten kahdessa edellisessä, myös tällä kertomuksella on minäkertoja.

Kirjassa on viitisensataa sivua ja luin sitä vissiin kymmenisen päivää.

Fjodor Dostojevski: Vieras rouva

Venäjän kirjallisuuden suuren nimen Fjodor Dostojevskin (1821 – 1881) novelli ”Vieras rouva” (Tšužaja žena) vuodelta 1848 osui käsiini itsenäisenä kirjasena kirpparilla. Suomentaja on Juho Ahava, suomennos lienee vuodelta 1908.

Vieras rouva on ilkikurinen kertomus mustasukkaisuudesta. Raskasmielisyydestä ei kirjoittajaa voi tämän tarinan yhteydessä syyttää ja kieltämättä mieleeni tulevat Gogolin pietarilaisnovellit. Paitsi mustasukkaisuuden yleisenä ilmiönä, Dostojevskin novelli nostaa esiin hienoston tyhjänpäiväisen seuraelämän italialaisine oopperoineen, kutsuineen ja varsinkin syrjähyppyineen. ”Vieraan rouvan” erikoinen, pitkä sänkykamarikohtaus on mieleenpainuva.

Kertomuksen toinen erityispiirre ovat sen laajat dialogit. Kertojan äänikin on esillä, mutta suurimmalta osin tarina etenee vuoropuheluna, jossa paikoitellen saa olla tarkkana kuka puhuu. Novelli on näytelmällinen, mutta varsinkin sänkykohtauksen toteuttaminen olisi hankalaa. Kuunnelmana tarina voisi toimiakin. Elonetin sivuilta löytyivät tiedot Esko Elstelän vuonna 1975 MainosTV:lle novellin pohjalta ohjaamasta tv-näytelmästä.

Mielenkiintoisena pikku yksityiskohtana ajatellen edellistä lukemaani, Goethen ”Nuoren Wertherin kärsimyksiä” ja sen yhteydessä esittämiäni pohdintoja mielialojen vaikutuksesta luonnon kokemisessa, liitän tähän tekstinäytteenä pätkän kertojanääntä. Näyte kelpaa myös kuvastamaan novellin ilkikurista yleissävyä. Tarinan mustasukkainen sankarihahmo istuu teatterissa seuraamassa italialaista oopperaa:

Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee, löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan.

Kirja ei todellakaan ole pituudella pilattu ja koska tarina on luonteeltaan varsin kepeä, pitää ottaa harkintaan muutkin Dostojevskin lyhyemmät tarinat. Ainakin ”Valkeat yöt” olen nähnyt kahtena elokuvaversiona. Kirjassa on 88 sivua ja taisin lueksia sitä kolme päivää.