Rautalampi, entinen emäpitäjä

Eilen kävin vaimoni kanssa asioikseni lyhyellä vierailulla Rautalammilla, koska siellä ei ollut ennen tullut käytyä. Matka ei ole kovin pitkä, vain reilut 90 km, joten kun puoliltapäivin lähdimme kotipihasta Turun tuomiokirkon kellojen saattelemina, olimme perillä tunti ja 20 minuuttia myöhemmin. Välillä tankattiin autoa etelä-Kuopiossa, kun siellä on yleensä vähän halvempaa.

Rautalammilla paikoitimme auton Alatien varteen kirkossakävijöille varatulle paikalle. Sitten katselimme hetken Rautalammin kirkkoa ulkoapäin. Se on iso keltainen puukirkko, joka kauempaa näyttää suurelta kerrosteiselta rasialta. Itse olisin valinnut värisävyksi rusehtavamman. Kirkko on valmistunut vuonna 1844, arkkitehtina Carl Alexander Engel, tyylinä empire, työtä johti rakennusmestari Mauno Tolpo, tiedot wikipediasta.

Kirkko sijaitsee kirkkojen tapaan pienellä kumpareella, mikä on järkevää vesien ohjauksen vuoksi. Sisällä käydessä kirkko vaikuttaa hyväkuntoiselta, lattia natisee vain paikoin ja maalipinnat ovat ehjät. Sisätilat ovat laajat, parvet molemmilla sivuilla vetävät paljon väkeä, urut ovat isot ja komeat. Alttaritaulun maalasi pääosin Väinö Hämäläinen, jonka kuoltua hänen poikansa Lauri Hämäläinen teki työn loppuun. Jeesus siinä puhuu venheestä Genesaretin järvellä.

Yleisvaikutelmaltaan kirkko on siisti, valoisa ja laaja. Alttariseinän korkeat pylväät on tehty puusta ja niihin on maalattu marmorikuvio. Tekstiilit ovat yhtenäisen vihreäsävyiset ja nätisti pelkistetyt.

Kellotapuli on erillinen kaunis rakennus, joka sijaitsee hautuumaan yhteydessä. Tapuli on vuodelta 1768. Hautausmaan laidalla kasvaa Konttipihlaja, jonka oksille ovat aikoinaan kirkossakävijät voineet jättää eväskonttinsa. Pihlajan juurelle on laitettu laakea laattakivi, jota voi mokartaa pienellä kivellä, jolloin laatta kajauttaa ilmoille menneitten polvien keskinäistä luottamusta ja rehellisyyttä meriteeraavan äänen.

Kirkon viereisessä laajassa puistossa lepäävät sankarilliset vainajat. Sieltä löytyy myös Toivo Anttilan laatima muistomerkki niille uutisraivaajille, jotka Rautalammilta lähtivät muinoin Ruotsin Värmlantiin ja sieltä sitten Pohjois-Amerikkaan, jonne perustettiin aikanaan Yhdysvallat.

Rautalammin keskustaa halkova keskusraitti on nimeltään Kuopiontie. Sen toisella puolen sijaitsee kirkko ja toisella puolen Rautalammin museo.

Alle kolmentuhannen asukkaan Rautalampi voi olla ylpeä museostaan. Jo sisäänkäynnin edustalla tervehtää tulijaa Ville Vallgrenin veistos Sielulintu. Pysyvät kokoelmat ovat vaikuttavat, sieltä löytyy mm. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus allekirjoitettuna, tosin kopiona. Syy tähän on, että erään allekirjoittajista, John Morton nimeltään, arveltiin pitkään olleen Rautalammilta lähtöisin olleen Marttisen suvun poikia.

Tämän kesän vetonaulana on toiminut paikkakunnalla asuneen runoilijan Yrjö Kaijärven ja maalaustaiteilija Reidar Särestöniemen rakkaussuhde ja sen merkit Särestöniemen tuotannossa. Vaikka esillä olevat Särestöniemen maalaukset jättivätkin minut melkein yhtä haaleaksi kuin esille asetellut Yrjö Kaijärven runot, oli siellä kumminkin yksi kaunis maalaus lappilaisesta koivikosta pohjoisen auringon loimussa. Emme alkaneet hieroa siitä kauppoja, ostimme sen sijaan jääkaappimagneetin teoksesta Rakastuneet hylkeet. Sanoakseni hyvän puoltolauseen Yrjö Kaijärvestä runoilijana, olen blogiaikanani tutustunut hänen Baudelaire-suomennokseensa Pahan kukkia ja pidän sitä oikein mainiona.

Tuulimylly Pieksämäeltä.

Museossa on esillä paljon rautalampilaisten siististi pitämää ja huolella säilömää tavaraa vuosikymmenten takaa. Vermlannin metsäsuomalaiset ovat myös saaneet oman osastonsa. Museorakennuksen ympärille on siirretty vanhoja maatalous-Suomen rakennuksia, joitten hirret ja pärekatot ovat hyvin hellyttäviä.

Jokaisen aitan takaa pälyilee museo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koska kahvilaa emme kyliltä löytäneet, ajelimme Ysitien varteen Koskeloon ja kahvittelimme siellä ennen kotimatkaa. Kotona oltiin joskus viiden seutuun.

Ulkohuussi muistoissani

Svenska Ylellä pyydettiin pari viikkoa sitten yleisöä kirjoittamaan muistojaan ulkohuusseista. Ajattelin ensin kirjoittaa sinne jotain, mutta sitten arvelin, että minulla on sen verran tuota muistoa, että sitä tulisi kuin lapamatoa, joten viisaampi olisi muistella vain kotonaan tai sitten kirjoittaa tähän omaan rakkaaseen blogiini. Onhan blogi joillekin ihmisille vähän vastaava alusta kuin ulkohuussin reikä.

Muistoni ulkohuusseista alkavat jostain 1960-luvun loppupuolelta. Asuimme vuoden vuokralla talossa, joka sijaitsi Kuopion kaupungin Julkulan kylässä. Niin, kylässä, Julkulaa on paikallislehden jutussa nimitetty karjalaiskyläksi. Siellä asui näet paljon siirtolaisia Salmista. Minun perheeni ei ollut siirtolaisia, paitsi vanhin veljeni, joka läksi siirtolaiseksi Ausseihin, kun ei sulattanut isäni ryyppäämisestä aiheutunutta jatkuvaa muutteluamme ja sitä, että hänen piti lopettaa lukio mennäkseen töihin Itkonniemen vanerille. Tai ehkä hän muutti vain päästäkseen elämään jonnekin, jossa ulkohuussin asemesta tarpeet tehtiin vesiklosettiin.

Julkulassa asuimme vuokralla talossa, jossa ei ollut sisävessaa. Tarpeilla käytiin ulkohuussissa, joka sijaitsi erillisessä rakennuksessa kuin asuinhuoneusto. Asumisesta muistoni ovat hajanaisia, olin tuolloin kansakoulun ekaluokkalainen, taisin aloittaa Julkulassa asuessani jo toisen luokankin. Elämä oli erilaista kuin nykyään. Pyörryin saunassa, kun siellä oli häkää. Vanhin veljeni nappasi minut kiinni, etten pudonnut lattialle. Nuorin veljeni ei aina tykännyt kaikesta ruuasta mitä tarjolla oli, etenkin keitetyt kananmunat etoivat häntä ja hän piilotti niitä keittiön seinän sisään, josta äiti ne joskus hoksasi. Meidän koiramme Taru jäi kerran hankalaan nalkkiin vuodesohvan väliin. Vuodesohvan selkänoja putosi koiran niskoille, mutta silloinkin vanhin veljeni ehti pelastaa koiran. Naapurissa asui mustalaisperhe, jonka lasten kanssa leikin joskus. Pyydystin Kallen kanssa järvessä kivien alla piilotelleita kaloja. Kalle sai kerran kiinni matikan.

Jostain kautta perheeseemme oli siunaantunut lelu, joka oman aikansa tuntui arvokkaalta. Se oli erään tunnetun sarjakuvahahmon muovinen minifiguuri, joka iloisena, kädet levällään katseli pientä leikkijää. Kerran tein lähtöä ulkohuussiin ja päätin ottaa tuon pienen hahmon mukaani, että se näkisi vähän maailmaa. Äiti varoitti, etten vain pudottaisi sitä pikku kaveria huussin reiästä. Lupasin etten tee niin, vaikka kerran olin antanut vastaavan lupauksen, kun olin mennyt tekemään polttopuita ja löin sitten kirveellä sormeeni. Äiti arvasi mitä tuleman piti. Huussikäynnin tuoksinassa pikku figuuri tipahti reiästä sontaläjään ja katseli sieltä iloisena ja syli avoinna odottaen mitä maailmalla tällä kertaa olisi hänelle tarjottavana. Aluksi vähän harmittelin tapahtunutta, mutta kun kelit alkoivat viiletä, oli aina mukava tarkkailla vieläkö sitä pikku veijaria näkyisi kokkareitten joukossa.

Jouluun mennessä muutimme Kuopion keskustaan. Sielläkin oli pihalla ulkohuussit, mutta ne eivät enää olleet käytössä. Talon alakerrassa sijaitsi kalakukkoleipomo, yläkerran pinkopahviseinät oli vallannut verenhimoinen lutikka-armeija, jonka kanssa perheemme oli jatkuvassa sotatilassa.

Mummoni oli eläkeellä ja asui Varkaudessa. Hän oli päässyt työnantajansa vanhainkotiin, maaseudulle, vanhan kartanon sivurakennukseen. Kävimme usein mummon luona, vanhainkodista muodostui meille eräänlainen epävirallinen kesäpaikka. Vaikka toiset vanhukset saattoivat katsoa meitä karsaasti, ei meitä kumminkaan häädetty pois mummolastamme. Mummo eleli omaa eloaan omassa hellahuoneessaan, paistoi ruokansa hellalla ja ohraryynirieskan pienessä leivinuunissa. Hän kantoi jätteensä likaämpärissä likakastiin, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä, ulkohuonerakennuksen vieressä. Siitä lähistöltä sai mummo myös polttopuut.

Ulkohuone oli harmaantunut rakennus, jossa oli neljä tai kuusi osastoa ja joka osastossa ainakin kaksi reikää istujille. Oven sai lukkoon tarvitessaan yksityisyyttä. Sisällä oli lattialla pientä räsymattoa ja seinillä viikkolehdistä leikattuja kuvia. Kuvissa oli nättejä mannekiineja kesämekoissa ja muuta mukavaa. Yhdessä kuvassa oli Venusmies Valiant, jonka kuvatekstin mukaan tiesi Venusmieheksi, koska hänellä ei ollut lainkaan uurteita sormenpäissään. Toisessa kuvassa oli amerikkalainen näyttelijätär, jonka kuvateksti kertoi olevan kyltymätön hunajapupu. Kuvatekstistä ei selvinnyt, mistä näin oli päätelty.

Kun vanhin veljeni, reilun vuosikymmenen minua vanhempi, tuli ainoan kerran lomalle Ausseista, pääsin hänen seurassaan mummon luo. Kävimme kerran yhtä aikaa huussissa. Veli halusi mennä toiseen osastoon. Kun istuin jo reiällä, veli tuli takaisin ja pyysi paperia, kun hänen osastossaan ei ollut. Minä irrotin vessapaperirullasta kolme palasta ja ojensin ne hänelle. Veli vilkaisi papereita ihmeissään.

– Minkälaisen perseen näillä muka pyyhkii?

Minä vastasin kujeillen:

– Haluatko että näytän?

Veli meinasi hikeentyä, mutta hän sai melkein täyden rullan ja jätti minulle ne irtopaperit ja vähän hätävaraa lisäksi.

Ulkohuoneen lähellä oleva likakasti oli oma entiteettinsä ja ekosysteeminsä. Sen haju yhtyi ulkohuoneen lemuun ja ne muodostivat yhdessä ilmeisen herkullisen yhdistelmän, joka houkutteli paikalle isoja sinervänmustia koppakuoriaisia, jotka mennä pöristelivät likakastin ympärillä. Lentelyssä oli kuitenkin riskinsä, sillä likakastin liepeillä päivysti keltavästäräkkejä, jotka popsivat näitä herkkuihin kiinni päässeitä kuoriaisia. En ole koskaan mummolan jälkeen nähnyt keltavästäräkkejä, niin elinvoimaisia kuin kuuluvat olevankin.

Polku ulkohuoneelta mummon asunnolle oli ihanan pehmeää nurmea, vissiin jotain erityistä sorttia, se tuntui aina lyhyeltä ja hiveli paljaita jalkapohjia.

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Kävin taas kerran pitkästä aikaa juhannuskirkossa Siilinjärvellä. Juhannuksena on mahdollista kokea sanajumalanpalvelus, mikä tarkoittaa, ettei ehtoollista ole tarjolla. Tämän vuoksi osallistujamäärä juhannuksen jumalanpalveluksissa on kohtuullinen, tällä kertaa laskin kirkossa olleen noin 20 seurakuntalaista pastorin, suntion ja kanttorin lisäksi. Kanttori muuten tarjoili kuulijoille kevyttä klassillista: alkusoittona oli Aamutunnelmia, Griegin musiikkia näytelmään Peer Gynt ja lopuksi kuultiin Vivaldin vuodenaikojen concerto grosso -sarjan Kevätosion Allegro, joka kirvoitti kuulijoilta spontaanit kättentaputukset.

Pastori Ville Hassinen puhui seurakunnalle Johannes Kastajasta, jonka syntymää juhannuksena muistellaan ja muistutellaan muillekin. Johannes oli Jeesuksen serkkupoika, joka jo äitinsä Elisabetin kohdussa ollessaan ihan hypähti, kun Jeesusta odottava Maria saapui vierailulle. Pastori ei tosin tainnut tätä mainita vaan hän keskittyi ilokseni puheessaan tieasioihin. ”Tasoittakaa Herralle tie.” (Joh.1:23) Hän puhui omasta kokemuksestaan muistellen moottoritien tuloa Siilinjärvelle. Tie oli ensin pitänyt suunnitella, sitten raivata ja tehdä siihen tarkat kallistuskulmat. Johannes Kastaja oli ollut tienraivaaja Jeesukselle. Kulmakivien asettelu jäikin sitten Mestarin hommaksi. Pastori kuitenkin selitti seurakunnalle kallistuskulmien merkitystä. Tien kallistus johtaa sadevedet ja sulamisvedet pois ja mutkien kallistus helpottaa ohjausta. Raamatussa taidetaankin mainita, että mutkat tulisi suoristaa ja louhikot tasata teiksi. Liiallinen mutkien suoristaminen saattaa tosin johtaa jutut samoille teille kuin nämä minun tekstini, joissa on usein enämpi intuitiota kuin tietoa. Jeesuksen osaksi oli valittu louhikkoinen loppu.

Pastori kertoi myös teitten koristelusta viitaten Siilinjärven keskustaan, hiljattain puretun kunnantalon eteen, liikenneympyrän keskelle sijoitettuun vinkeään taideteokseen, josta on kuulemma käytetty nimeä ”savolainen suorakulma”. Kyseisen Ihana-taideteoksen tekijät ovat sukunimiltään presidentillisiä – nimittäin kuvataiteilija Viliina Koivisto ja arkkitehti Mark Nixon.

Jumalanpalveluksessa laulettiin joitakin virsiä, joista yhden osasin vaikken muistakaan mistä. Kyseessä on virsi 258, virsikirja.fi -sivustolta luen, jotta Hemminki Maskulaisen sanat vuoden 1605 virsikirjaan on uudistanut Elias Lönnrot vuonna 1864 ja niitä on muovaellut virsikirjakomitea vuonna 1937 – Lauri Pohjanpää sihteerinä ja kieliasun tarkastajana. Kyseessä on aidosti juhannusvirsi, se siis kertoo siitä miten Johannes Kastaja muokkasi maata Jeesuksen tuloa varten: ”Profeetta tietä Kristuksen valmistaa eteen ihmisten.” Sävelmän kerrotaan olevan toisinto Pohjanmaalta. Kyseistä sävelmää käyttää myös virsi 107, jonka kohdalta löytää halullinen lukija lisää tietoa sävelmän alusta ja perästä sekä näitten tasoituksesta. En jaksa muotoilla tietoja uudelleen vaan lisään ne sävelmän osalta tähän sellaisena kuin ne virsikirja.fi -sivuilta virren 107 kohdalta löytyvät:

”Vanhat hymnisävelmät olivat jo 1600-luvulla jääneet pois käytöstä ja korvautuneet uudemmilla. Vuonna 1986 hymniyhdistelmän sävelmäksi osoitettiin Pohjanmaalta muistiin merkitty ja kolmijakoiseen sävellajiin sijoitettu toisinto. Se pohjautuu vuoden 1702 kokoelmassa Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja olevaan sävelmään, jonka esikuvat näyttävät olevan 1500-luvun Puolassa ja Böömissä.”

Virren 258 viidennessä säkeistössä mainitaan kuolon varjossa, synnin vankeina istuvista, jotka Kristus vapahtaa ja rauhan tielle johdattaa. En edes tuntenut pistoa sydämessäni, sillä koen että kyllä ne toisetkin pojat varjojen teillä vaeltavat. Kuten minä itse vaelsin kirkkoon tullessani, eikä se siitä muuksi muutu. Lippahattunikin unohdin seurakuntatalon vessaan, mutta onneksi muistin käydä hakemassa sen kirkonmenojen jälkeen. Ilmankos päivän lukukappaleessa (Jes. 51:6) julmistellaan seuraavasti:

”Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate, sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.”

Kotimatkalla otin muutaman kuvan päivän tekstin pohjalta ja kuvasin myös Siilinjärven tulevan katuruokatapahtuman mainoksen ja kauniiksi laitetun Apteekkarinpuiston. Hiki tuli kotia kävellessä, mutta perillä odotti reilu annos lettuja, joita nautin vadelmamarmeladin kera.

Hämeenlinna

Vierailin vaimoni kanssa Hämeenlinnassa, koska meistä kumpikaan ei ollut ennen siellä käynyt. No, ehkä junan kyydissä on siitä sivuitse ajeltu pari kertaa.

Ajelimme Kanta-Hämeeseen vaimoni autolla, minulla ei autoa olekaan, kun olen niin köyhä. Minä kumminkin ajoin koko menomatkan, takaisin tullessa vaihdeltiin ajovuoroa. Ensin pysähdyttiin Jyväskylän keskustan eteläpuolella Keljonkankaan ABC:llä, jossa oli tietysti remontti meneillään ulkoalueilla. Ravintolassa oli paljon einehtijöitä, saimme silti ikkunapöydän, josta sai seurata remontin etenemistä. Söin runsaasti ja unohdin lippalakkini sinne ikkunapöytään. Paluumatkalla kävimme noutamassa sen, kun kerran tytär oli sen Australiasta tuonut.

Sitten käytiin Jämsässä sijaitsevalla Juvéninkoskella. Siellä haavoituin käteen, kun yritin päästä kosken alajuoksulle väärältä puolelta, risu repäisi kyynärvarren verelle. Opasteet olivat pienellä jossain tuonnempana. Koski oli komea ja vettä kulki innolla alaspäin.

Koskelta jatkoimme Lahtisen huopatossutehtaalle, jossa on tehtaanmyymälä. Vaimo osti sieltä kumipohjaiset lipokkaat työjalkineiksi. Koska olimme ainoat asiakkaat, vitsailin, että onko täällä nyt hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Myyjä oli kuullut jutun ennenkin.

Sitten ajoin vähän harhaan, mutta kun kysyttiin neuvoa, niin päästiin takaisin ysitielle Tampereen suuntaan. Tamperetta lähetessä liikenne yltyi. Vaimo katseli navigaattoria ja neuvoi mistä piti kääntyä, että päästiin Pälkäneentielle. Kun neljän ruuhka hellitti, ajeltiin hyvää matkavauhtia, ohitettiin lasikatolla päällystetty Pälkäneen rauniokirkko ja vaimo sai otettua siitä kuvan vauhdissa. Olin etukäteen katsellut reittejä, joten osasin melkein ilman navigaattoria ajaa Hattulan Pyhän Ristin kirkolle. Se on todellakin keskiaikainen kuvakirkko, kunnioitusta herättävä tiilirakennus 1400-luvun lopulta. Katto on palanut usein ja kirkkoa on laajenneltu. Joskus 1700-luvulla tehtyä saarnastuolia kannatteli Pyhä Kristoffer – tai kuten kirkon esittelijä korjasi – Pyhä Kristoforos. Vaikea sanoa, miksi 1700-luvulla on vielä katolisia pyhimyskuvia laadittu, ehkä Krisse on tuotu jostain toisesta kirkosta? Vanhempi saarnastuoli on yhä kirkossa, lienee maamme vanhimpia. Kirkon tunnelmaa elävöittivät naakat, jotka lentelivät kirkon ympärillä ja istuskelivat kattorakenteilla.

Kun nämä must nähtävyydet reitin varrelta oli nähty, ajattelin, että käydään vielä Aulangolla ennen kuin mennään majapaikkaan. Kiersin autolla Vanajaveden kapeikon pohjoisen puolelta, ettei tarvinnut ajaa Hämeenlinnan kautta. Aulangon reissu sujui ihan ok. Käveltiin metsässä katsellen valkovuokkoja. Lopulta löydettiin se näkötorni ja kavuttiin pitkät rappuset ylös. Vaikka yleensä en kärsi korkean paikan kammosta, nyt en uskaltanut mennä edes tornin reunalle. Vaimo sen sijaan otti valokuvia reippaasti. Näköalat ylhäältä ovatkin ensiluokkaiset.

Käytiin kauppakeskus Goodmanin S-marketissa ostamassa syötävää ja juotavaa, valikoima oli jokseenkin sama kuin Siilinjärvellä. Alkosta ostin muovisen pullon valkoviiniä. Auto löydettiin parkkihallista, kunhan ensin seikkailtiin väärässä kerroksessa. Majoituimme mukavaan asuntoon, jonka olimme netistä löytäneet. Siellä oli kaikki ok, kuten koko Hämeenlinnassa.

Seuraavana päivänä sää oli epävakainen. Ajoimme auton keskustaan ja jalkauduimme katselemaan kaupunkia. Hämeenlinna vaikutti siistiltä ja rauhalliselta. Kuvasin joitakin komeita rakennuksia, minkä jälkeen jatkoimme Hämeen linnaan. Siellä oli paljon nähtävää. Linna on rakennettu ylemmiltä osiltaan tiilistä, alaosa graniittia. Oppaat eivät häirinneet, kävijöitä oli vähän. Kokeilin päälleni käytettyä haarniskaa, olen sen verran harteva, että haarniska tuntui vatsan seuduilta kitjakkeelta. Otin kuvan hilparista, kun sellaisen kerran näin. Myös upea paarivaate keräsi jakamattoman huomioni.

Kun olimme linnassa toimineen naisvankilan elosta kertovalla osastolla, vaimoni huomautti, että oli hänen syntymäpäivänsä. Häpeäkseni olin sen unohtanut, olin ajatellut aiemmin että huopatossut olisivat hänen syntymäpäivälahjansa. Koetin paikata epähuomiotani käyttämällä vaimoani asemuseossa, jossa oli esillä mörssäreitä ja neuvostoliittolaisvalmisteisia ajoneuvoja. Hän sai vaivoin peiteltyä innostustaan.

Käytiin kuitenkin kahvila Hoffissa kakkukahvilla. Sieltä poistuessamme huomasimme seinällä esitteen, jossa kerrottiin Iittalan naivistisen taiteen näyttelystä. Laskeskelin kuumeisesti aikataulua, sillä sulkemisaikaan oli enää 80 minuuttia. Onneksi Hämeenlinnan keskustan ja Iittalan välillä on pitkä moottoritieosuus, jossa saa ajaa 120 km/h. Meille jäi melkein tunti aikaa tutustua näyttelyyn ja kyllä se kannatti! Upeita teoksia monilta omaleimaisilta tekijöiltä. Tietyt taiteilijat muodostuivat suosikeiksemme. Vaimo tykkäsi Kikka Nyrénin ja minä Maija Kanervan töistä.

Maija Kanerva tekee linopiirroksia, joissa on paljon yksityiskohtia. Netissä kerrotaan hänen kuvaavan mielellään kissoja, mutta töissä jotka vetosivat minuun, en niinkään nähnyt kissoja vaan kaloja. Kuvissa on pääosassa elävä vedenalainen maailma ja sen hiljaisena, elottoman oloisena vastakohtana maanpäällinen kaupunkinäkymä. Linopiirroksia elävöittää sinisillä pastellisävyillä värjätty meri. Jokainen tulkitsee kuvia omista lähtökohdistaan ja Kanerva on antanut katselijalle vinkiksi kenties töittensä johdattajana toimineita laulunpätkiä, usein Juice Leskisen sanoituksista. Muutamalla eurolla ostin itselleni postikortin kappaleesta Syvänmeren sukeltaja nimensä saaneesta teoksesta ”Hukuin, nukuin, heräsin – mä täältä löysin taivaan”. Toisen kortin hankin vaimolleni Edith Södergranin runon pohjalta nimetystä teoksesta ”Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla”. Näistä molemmista ja muistaakseni jostakin muustakin teoksesta nousi mieleeni Aaro Hellaakosken runoista löytyvä ajatus mystisestä tarkkailijasta, joka silmäilee maailmaa veden alta, pohjamudista, sen kummemmin keskittymättä ihmisen tekemisiin:

Hourailen vain, hourailen

raskaanlaisen ja mustan mietteen
tuijottajasta pohjalietteen
syvien syrjällä vaikenevalla
vetten hirveän painon alla.

(katkelma Aaro Hellaakosken runosta Pohjalla, kokoelmasta Hiljaisuus, vuodelta 1949)

Kotimatka sujui kohtalaisesti. Vaimo ajoi osan matkasta, koska olin niin kovin väsynyt.

Juvéninkoski

Hattulan Pyhän Ristin kirkko

Aulanko

Haarniska, Hämeen linna

Vankilamuseo

Tykinvetolaite

Mitenkä lukeja runoja?

Kuopion kaupunginkirjastolla oli eilen keskustelu runoista. En päässyt sinne paikan päälle, mikä oli ehkä kaikkien kannalta hyvä. Sitä paitsi keskustelun voi kuunnella ja katsella youtubesta osoitteella: https://www.youtube.com/watch?v=F_IXL2Bn5ZQ . Niinpä minäkin saatoin seurata keskustelun kaarteita ja väittää mielessäni vastaan sekä kiitellä keskustelijoita hyvistä mielipiteistä ja mielenkiintoisista tiedoista.

Haastattajana toimi toimittaja ja kirjailija Riitta Kylänpää, jonka tentattavina olivat kriitikko ja kulttuuritoimittaja Vesa Rantama sekä runoilija Helvi Juvosesta elämäkerran kirjoittanut Katri Viitaniemi.

Ajatuksena keskustelussa oli määränä olla miten lukea runoja ja kirjoittaa niistä. Ehkäpä tämä lukemistaan runoista kirjoittaminen jäi keskustelussa vähemmälle tai sitten se käsiteltiin siihen tapaan, etten ehtinyt huomata sitä? Alussa Vesa Rantama kertoi tosin miten jossain runokilpailussa runoja valikoidessa joutuu lukemaan autolastillisen runoja, niin ettei kokemus ole yksinomaan miellyttävä. Ja tietysti Rantama on kirjoittanut esseeteoksen Runominän vuosi, jossa hän kertoo vissiin jotain runojen lukemisesta.

Enemmän ehkä käytiin läpi sitä, mitenkä immeisten on edelleen vaikea päästä sisään ei-mitallisen ja ei-riimitellyn runouden maailmoihin. Vesa Rantama oli sitä mieltä, että vaikka runon on sisällettävä sepittäjänsä tunnelatinkia, ei se pelkästään riitä, vaan runo tulee osata laatia taidolla. Ihan keskustelun lopulla, yleisökysymyksen herättämänä Rantama palasi aiheeseen runosta kuvana. Hän nosti esiin suomalaiseen runouteen vaikuttaneitten Kiinan ja Japanin runojen lyhyen ilmaisun voiman, jossa jopa yhdestä sanasta, tai sitä esittävästä kirjainmerkistä, avautuu runo, joka aukenee moneen suuntaan. (Näin minä itse sen ymmärsin!) Katri Viitaniemi ilahtui ajatuksesta runosta muuttuvana kuvana, joka kehittyy aikain saatossa lukijan sitä tulkitessa. Hän kuvasi Helvi Juvosta rakkausrunoilijana, vaikkei häntä aikanansa rakkausrunoilijaksi mainittu. Tutustuminen Helvi Juvosen elämään ja hänen omiin ajatuksiinsa, joita oli säilynyt hänen kirjoittamiensa kirjeitten kautta, oli avannut runot Viitaniemelle uudella tavalla. Niinpä Viitaniemi jopa oli ajatellut, ettei runokirjasta voi noin vain sanoa milloin se on luettu, koska näkemys runosta saattaa muuttua iän myötä. Toisaalta voisi mielestäni ajatella, että sehän se vasta opettaakin runon lukijaa, jos huomaa runosta uusia asioja vielä aikain kuluttua.

”Jokaisella sanalla on oltava oma ilmaisutehtävä runossa.” Näin kertoo Viitaniemi Helvi Juvosen kirjoittaneen tarkoittaen, että mitan ja riimittelyn takia ei runossa saisi käyttää tarpeettomia sidesanoja. Tätä mieltä voi tietenkin runoilija olla. Mutta voi olla toisenlaisiakin mielipiteitä. Kuten Rantama myöhemmin toi esiin, ei vaikkapa Juice Leskinen noudattanut tällaista kantaa iskelmälyriikassaan. Ja minun mielestäni Juice onnistui teksteissään monin paikoin aika mainiosti. Juha Vainio kirjoitti myös erinomaista iskelmälyriikkaa, jossa on parhaimmillaan puhekielenomaisesti viety kuvausta eteenpäin (”sillä suoraan sanottuna suurinpiirtein sellaista elämä on” kappaleessa Sellaista elämä on). On hienoa, että runouden ystävät arvostavat myös kevyenä pidettyä iskelmälyriikkaa, sillä luulen niitten iskelmien nousevan monen mielessä runouden asemaan.

Keskustelussa nousi esiin myös kysymys siitä, pitääkö runoilijan sielun olla mukana runossa. Minähän olin muutama vuosi sitten pohtivinani sitä, onko runolla itsellään sielu, kun kirjoitin: Onko runollakin sielu? Mites hampaat taikka nielu? Nielemistä niillä riittää, joita runon hampaat kiittää. Runon sielu Aika-jokeen ongen viskaa, riimitrokeen. Mitä lienen sillä tarkoittanut, voisin tietysti näin jälkikäteen väittää, että ajan virrassa runo saattaa saaliiksensa saada jotain, en tiedä mitä. Rantama tuumi, että runoilijoista saatetaan olla kiinnostuneempia kuin heidän runoistaan.

Viitaniemi ihmetteli, miksi ihmiset kuvailevat runouden olevan niin vaikeata. Hän myös ajatteli, että ihmiset eivät välttämättä halua ymmärtää kaikkea runosta. (Sekö mitä ei ymmärrä on sitten se sielu?) Rantama arveli, ettei runojen tulisi tuntua sanaristikon ratkaisemiselta.

Viitaniemi siteerasi Juvosta, joka oli tuuminut, että yksityisen runon synty on pohjimmiltaan yhtä selittämätön kuin itse ihmissielu, joka on eri tilaisuuksissa eritapainen, murtaa sille asetetut kahleet. Jotenkin noin.

Ihan täpäkkä keskustelu. Oli mukava kun sen pystyi seuraamaan netin kautta.

Aprillipäivän teksti-tv

 

 

Jalkapalloa mikkelinpäivän aattona

Olin oppikoulussa, kun opettaja puheli luokalle, että juhannuksesta käynnistyy kirkossa juhlaton aika, että ei ole juhlapyhiä ennen pyhäinpäivää – niin paitsi mikkelinpäivä. En varmaan sitä ennen ollut edes kuullut koko mikkelinpäivästä, enkä silloinkaan sen olemukseen ihmeemmin perheytynyt. Tänään on mikkelinpäivä, arkkienkeli Mikaelista nimensä saanut.

Sen eteläisemmän Savon pääkaupunki on Mikkeli, ruotsiksi S:t Michel. Täällä pohjoisemman Savon puolella pääkaupunkina toimii Kuopio, ruotsiksi Kuopio. Olin varmaan silloinkin aloitteleva oppikoululainen, kun Kuopion Palloseura, lyhyemmin KuPS, pelasi taas kerran Väinölänniemellä jalkapalloa vastustajanaan Mikkelin Palloilijat, lyhyemmin MP (lausutaan empee).

Isäni halusi käydä katselemassa tuon kamppailun osana sankkaa yleisömerta. Hän hankkiutui istumaan pääkatsomoon. Minä taisin majailla kentän luoteispäädyn alueella.

Sinipaitaisesta vierailijajoukkueesta jäi mieleeni Vilho Rajantie. Kovin selvää mielikuvaa ottelusta ei ole jäänyt, peli varmaankin aaltoili puolelta toiselle ja molemmilla oli vissiin mahdollisuutensa voittoon. Kuopiolaisten pettymykseksi voiton peri MP lukemin 2 – 3.

Isäni, joka oli Varkaudesta, kannusti vierailijajoukkuetta. Ainakin hän kertoi huutaneensa ”Hyvä Empee!”, jolloin joku oli heittänyt häntä selkään ohjelmalehtisnipulla. Sanotaan, että tapakulttuuri maassamme olisi heikentynyt viime aikoina, mutta tällaiset hauskat muistumat antavat ymmärtää, että on sitä osattu ennenkin ja ehkäpä vielä räikeämmin kuin näinä päivinä.

Jokunen vuosi sitten vierailin vaimoni kanssa Mikkelissä kesälomareissulla. Sain ohjelmaan sovitettua käynnin Urskilla, Mikkelin Urheilupuistossa, MP:n kotikentällä. Siellä pelattiin ottelu, jossa MP joutui nöyrtymään Paraisten Piffenille, lyhenne nimestä Pargas Idrottsförening (PIF). Lukemat olivat kiinnostavat 2 – 3. Saatiin pelin loputtua ostettua viimeiset grillimakkarat. Seuraavan aamuna hotellin aamiaispöydässä kohtasimme kaksi paraislaista miestä, jotka eivät tienneet ottelusta tuon taivaallista.

Tällä kaudella MP ja KuPS Akatemia (KuPSin kakkosjoukkue) ovat pelanneet samassa sarjassa. Se on Suomen kolmanneksi korkein sarjataso, tästä syystä nimenä on Ykkönen. Koska syksy oli vielä kohtuullisen lämmin, vain hieman alle 10 ºC, päätin käydä katselemassa ottelun.

Ajelin Kuopioon ja tankkasin Prisman ABC:llä, jossa bensa oli litrahinnaltaan 5 centtiä halvempaa kuin Siilinjärvellä. Sain auton parkkiin ihan kentän viereen, puoliajalla vilkuttelin autolle ohi kulkiessani. Pääsymaksu eläkeläiseltä oli 5 euroa. Sain otteluohjelman samaan hintaan. Minut turvatarkastettiin, jonka jälkeen kävin pissillä ja sitten kävelin aurinkokatsomoon, joka sijaitsee pääkatsomon vastapuolella. Olin ainoa katsoja siellä, tosin kamera-aitiossa oli ottelun kuvaaja ja kenties selostajakin. Katsojia vaikutti olevan noin sata henkeä, vaikka pelin jälkeen väitettiin katsojia olleen 250. Suurin osa kuulosti saapuneen Mikkelistä. Sieltä oli tultu seuraamaan tätä ottelua, jossa MP:n oli mahdollista varmistaa nousunsa Ykkösestä Ykkösliigaan, jonne joukkue hyvin sopisi. KuPS Akatemia oli päättänyt tehdä tästä noususta kivikkoista.

Ottelu oli hyvin tasainen ja vauhdikas. Tuomari Minka Vekkeli salli monessa kohdin nk. railakkaat taklaukset. Jossain vaiheessa hän näytti ulkomaalaistaustaiselle Mikkelin miehelle, että häntä oli työnnetty olkavarrella, mikä onkin hyväksyttävää. Yksi rankkari ottelussa oli kumminkin tuomittu, mutta se tuli niin pian toisen puoliajan alettua, että olin silloin pissillä. Viileähkö sää saa tällaista aikaan. Rankkarista syntyneen maalin ehdin nähdä. Peli oli vähällä päättyä MP:n tai KuPS Akatemian voittoon 3 – 2, mutta sen sijaan se päättyikin tasapeliin 2 – 2. Tämä oli sarjataulukon kannalta molemmille joukkueille vähän hankala tulos.

MP johtaa sarjaa kuuden pisteen erolla Oulun Luistinseuraan (OLS). Tosin OLS:lla on yksi ottelu vähemmän pelattuna. OLS luultavasti voittaa Jyväskylän JJK:n ja viimeinen peli molemmilla on Mikkelissä, jossa MP ja OLS sitten ratkaisevat kumpi nousee Ykkösliigaan. KuPS Akatemia kamppailee enää kolmannesta sijasta Kokkolan Pallo-Veikkojen (KPV) kanssa. Nimittäin jos JJK ei voita OLS:ia.

Kotimatkan aluksi Justas Stasevskij toivotteli radiossa Herojem slava! Sen jälkeen hänen sisarensa Dalia Stasevskan johtama Lahti Sinfonia esitti osan Helvi Leiviskän sävelteoksesta. Kultainen kauris-patsaan jälkeen oli pellolla kaksi kaurista. Kotona odotti lämmin sauna.

Elonleikkuukuu

Elokuussa elo leiskuu, vattupehke tuoksuaa.
Elokuussa elon leikkuu, kasvu hiipuu, taukoaa.
Kuutamolla elokuun voi viljan varren katkoa.
Kuu on juusto, uninaama, taivas musta lakana.
Elokuu on lintuparvi, kesän tuotot järsinyt.
Intohimon runsas sarvi, ylkä kaikki kärsinyt.
Elokuu kuin punaviini, hapan, juovuttava on,
eikä etanakaan muista mihin laittoi kotilon.

Kuukauden kolme kuvaa reportaasisarjani tulee päätökseensä. Viimeisenä saa vuoron elokuu. Kirjoitin aiheesta runon, joka ei liity kuviin, joten se siitä.

Ensimmäinen kuva on otettu metsästä, jota ei enää ole. Metsänomistaja, jota en tunne, korjasi metsänsä tuoton todennäköisesti. Minä ja vaimoni kuljimme toisinaan kävelyllä sitä tietä pitkin, jolta kuva on otettu. Autioituneet maisemat eivät sittemmin enää ole kiinnostaneet. Otin samalla kertaa kolme samankaltaista kuvaa, joista joku oli oman aikansa tietokoneellani taustakuvana. Kuva on otettu 13. päivä elokuuta vuonna 2013. Kuusien juurella aluskasvustona on pihlajia, mikä tuo mieleeni aikoinaan Puijolla ottamani diakuvasarjan nimeltä Näre ja pihlaja. Puijon metsässä vanhojen kuusten juuressa kasvaa nuoria pihlajia, jotka lehtevinä näyttävät herkiltä kuin runotytöt. Puijolla pihlajat kuitenkin syksyn tullen kaadetaan kuin runotytöt, niin että niitten on kerättävä herkkyytensä seuraavana kasvukautena uudelleen. Nimittäin pihlajien. Runotytöistä en tiedä. Minä en ole kaatanut runotyttöjä enkä pihlajia, älkää kuvitelkokaan. 

Toinen kuva on otettu 14. päivä elokuuta vuonna 2016. Auringonvalo lankeaa niin armollisena päälleni samalla kun kahvi valuu kulkkuuni. Pusakkani vasemmassa olkavarressa olevat koristenuolet näyttävät alaspäin, siihen suuntaan mihin kahvi elimistöni kautta kulkiessaan päätyy ja minä itse tässä joku päivä päädyn myös. Tosin olen suunnitellut kohdalleni suorahautausta, niin että paras osa kehostani kulkeutunee samaan suuntaan kuin kahvista kohoava höyry. Kuvan otti vaimoni Puijon maisemissa. 

Kolmas kuva on otettu elokuun 16. päivä vuonna 2009. Kuvassa on hetki kotiani ympäröivän aronia-aidan elämästä. Sade on virkistävänä langennyt aroniain päälle, vähäinen kosteus puhuttelee vielä näkyvänä lehdillä ja herkissä marjanraakileissa. Erillään, kuva-alasta jo poistumassa, roikkuu männävuotinen, kuivahtanut ja kuollut marjaterttu. Se muistuttaa meitä kuin sanoisi: ”Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat, sellaista on elämä!” 

Kesän 2025 tapahtumia

Vaikka en ole itse tehnyt mullistavan pitkiä lomamatkoja, on kuluva kesä silti pitänyt sisällään sitä ja tätä.

Kesäkuun alussa kävimme vaimon enon 80-vuotispäivillä Uudellamaalla neljän hengen sukulaisporukalla. Yhdellä autolla mentiin. Yövyimme Nurmijärvellä, Röykän kylässä, hotelli Kiljavassa. Se on vuonna 1950 valmistunut ammattiyhdistysliikkeen kansanopisto, isäni aikoinaan kertoi siellä olleensa Yrjö Kallisen luentoa kuulemassa. Röykän kylä näytti tosi kauniilta, tulisikohan käytyä siellä joskus uudelleen?

Kuopion Elon jalkapallojoukkue joutui luopumaan sarjapaikastaan rahavaikeuksien vuoksi. Masentava uutinen. Mutta kai se on ajateltava, että siitäkin on vain elolle eistyttävä.

KuPS sen sijaan peri makean 6 – 2 voiton Gnistanista Kuopiossa. Katselin maalin takaa, kun se on siitä halvempaa.

Heinäkuussa seurailin naisten jalkapallon Euroopan mestaruuskisoja. Olin Ylen maksuttomassa veikkauksessa mukana neljännesvälieriin asti, mutta kun lemmikkijoukkueeni Ranska putosi, meni minulta mielenkiinto veikkailuun. Olin silloin jossain 2000 – 3000 paikkeilla osallistujista. Espanja vielä tiputti Saksan ja meni loppuotteluun. No, Espanjalla on hyvä vasemman laidan hyökkäjä nimeltä Pina. Tykkään hänen pelaamisestaan. Italian hyökkääjä Cantore jakeli upeita maaliin johtaneita syöttöjä.

Tytär kävi reissussa keskisessä Euroopassa ja toi meille kaikille Brussels-sukat. Sitten vaimo lähti siskonsa kanssa Kööpenhaminaan ja toi meille kaikille Denmark-sukat! Pian on tytär lähdössä uudelle Euroopan reissulle. Mitähän sieltä tulee…? 

 

Ennen vaimon reissua kävimme tyttären ja hänen miesystävänsä kanssa Kuopiossa risteilyllä. Prisessanne-alus tiputti meidät Hietasalon saareen, jossa on kuulemma Kuopion hienoin hiekkaranta. Makkaranpaiston ja uimisen jälkeen sama alus haki meidät pois ja kierrätti vielä eteläisessä Kuopiossa. Enpä olisi tuntenut Kumpusaaren seutuja, jos niitä olisi minulle kuvista näytetty. Ei tainnut olla mitään jäljellä entisestä saunailtojen maisemasta. Paitsi muistot. Kuvasta voi päätellä, että pitäisi ruveta laihduttamaan, kun kerran horisonttikin menee vinoon vedessä kahlatessa.

 

Ennen Euroopan matkaansa tytär käväisi luonamme hellettä pitämässä. Juhlimme etukäteen hänen synttäreitään ja kävimme Iisalmen Koivukujabiennaalissa. Teemana oli Totta vai satua? Kaupungin halki kulkevan Pohjolankadun keskellä on koivukuja ja sen keskellä kävelytie. Tälle kävelytielletielle on pystytetty taidenäyttely, jossa on komeaa nähtävää kellenkä vain. Esimerkkeinä Alexander Reichsteinin teos Minotaurus  ketjukolaajalla maustettuna ja detalji Kim Simonssonin teoksesta Kaalimaja.

Kävimme Iisalmessa Pyhän Elian kirkossa, josta ohessa pieni kuva alttarin edustalla olevasta ikonista, jossa Simeon siunaa Jeesus-lapsen. Kuvassa on myös Anna, suomeksi Hanna. Lopuksi einehdimme Kultakupoli-ravintolassa. Minä söin kaksi uunimakkaraa.

Heinäkuu: odottelua, autoilua ja kahvia

Jatkan rakastettua sarjaani kolme kuvaa kuukaudelta. Olen modifieerannut lähestymistapaani tähän tehtävään siten, että etsin kunkin kuukauden otoksia pisemmän ajan kuluessa ottamistani kuvista. Tällä kertaa teen harvinaisen poikkeuksen, koska ajattelin pitää kesälomaa tästä hommasta. Satuin melko vähällä hakemisella löytämään kolme soveliasta kuvaa vuoden 2021 heinäkuulta. Niissä näyttäytyy elämäni yhdeltä tai useammalta karvaalta kantiltansa. Kuvat ja selitykset seuraavat ketä kehtaavat.

Ensimmäinen kuva on otettu 10.7.2021. Katselen siinä tv:stä jotain ohjelmaa. Kuvatekstissä kysytään: ”Odotellaanko vielä yön yli?” Jos minulta kysyttäisiin, niin luultavasti odotellaan. Aikoinaan katselin tv:ssä esitetyn William Saroyanin näytelmän Elämäsi paras aika. Wikipediassa näköjään sanotaan, että näytelmän nimi on Elämäsi parhain aika. No, eniveikkari, sen nyt kumminkin katselin ja siinä Kari Franck eräänä hahmona sanoo, että 23 ½ tuntia vuorokaudesta on odottamista. Siinä mennään siis yön yli että heilahtaa. Odottamisesta voi tulla elämäntapa. Voi olla, että niin on käynyt minun kohdallani. Monet vanhenevat ihmiset, johon luokkaan useimmat meistä kuuluvat, saattavat hyvinkin ajatella, että kannattaa elää mahdollisimman pitkään, kun saa kerran eläkettä. En tiedä miten tämä nyt mihinkään liittyy, tulipahan vain mieleeni.

Toinen kuva on otettu 16.7.2021. Olemme juuri palanneet joltain autoreissulta. Kerätessäni tavaroita autosta, löysin viimeiseksi nurmikolta silmälasini, joitten päälle olin tallannut. Olin aluksi pahalla tuulella, mutta sitten ajattelin ikuistaa lasien kunnon valokuvauskoneella, jollainen kännykästä nykyisin löytyy. Kun nyt katselen tuota useitten vuosien takaista kuvaa, näyttää kuin silmälasien sanka heittäisi minulle heipat. Sellaisia ohimennen tallottuja kun molemmat satumme olemaan.

Kolmas kuva on otettu 24.7.2021. Olemme siinäkin jollain autoreissulla, muistelen että tulimme Jyväskylän suunnasta. En enää muista miksi. Olisi kai sinnekin voinut jäädä ja asettua odottelemaan jotain? Sen jostain syystä muistan, että minua alkoi pissittää, jolloin pysäytin auton johonkin levikkeelle ja kävin pissimässä kaseikkoon. Pois tullessani näin tiellä minua puhutelleen pahvimukin, josta luin tekstin: Kuuma kahvi ei sammaloidu. Jos sinä, rakas lukijani, osaat päätellä, mikä minua tekstissä puhutteli, saat kernaasti pitää sen omana tietonasi. Tuskin sillä enää niin väliä on.

Kesäkuun kiviset kuvat

Meinasi unohtua tämä potsaus. Onneksi ei jäänyt viime tippaan kumminkaan.

Kesäkuu on matkailun aikaa. Monilla myös heinäkuu menee samaan sivakkaan. Minne sen matkailun anti sitten menee, luultavasti sen kanssa käy kuten elämässä käy muutoinkin. Minulle se on tarkoittanut sitä, että kiville mennään. Mitään dramaattista ei tapahdu hyvässä eikä pahassa. Loma osoittautuu arjen pyhäpäiväksi, jonka jälkeen voi laskeskella kannattiko satsaus. Aina sanotaan, että matkailu avartaa. Jotkut lisäävät, että avartaa ainakin rahapussia. Toisaalta eikö olekin avartaa älytä, että jossain toisessa paikassa asiat eivät ole sen paremmin, korkeintaan vähän toisella tavalla. Odotukset elämältä ovat juuri senlaatuisia, että niitten suhteen kannattaa säilyttää maltti. On ihan sama mennä vain katsomoon ja istua kuten muutkin ja sitten poistaa tomumajansa paikalta, kun sen on aika.

Ensimmäinen kuva on Kilpisjärveltä. Tai oikeastaan Kilpisjärvestä. Ajankohta on kesäkuun 17. päivä vuonna 2005. Kävin perheeni kanssa lomamatkalla Lapissa. Ajeltiin ensin Kuusamoon, sieltä Soankylän kautta Kilpisjärvelle, Suomen suurtunturialueelle. Tiesin kyllä etteivät Suomen tunturit kovin suuria olisi, joten jatkoimme matkaa Norjan puolelle. Näimme siellä ohimennen Lyngenin Alpit ja jotain lampaita, ehkä ne olivat niitä rasvahäntälampaita? Norjasta päästyämme majoituimme johonkin mökkiin, jossa laipiosta tipahteli tukkimiehentäitä. Mitätön pikku juttu, jollainen ei edes jää mieleen, jos sen lisäksi tapahtuu jotain oikein kivaa. Nari-nari, sanoisi joku, eikä olisi ihan väärässä.

Toinen kuva on otettu 28. päivä kesäkuuta vuonna 2009. Olimme mökkilomalla Heinävedellä. Uimarannasta löytyi iilimato, grillin ympärille kerääntyi sisiliskoja ja autoon piti vaihtaa akku. Ilmeisesti myös auton radioantenni pöllittiin – luultavasti kylällä käydessä. Yritimme päästä venereissulle Saimaalle, mutta sekään ei luonnistunut. Uitiin rannassa ja nähtiin komeita kallioita. Lähdettiin pois päivää etuajassa, kun lapsia alkoi kyllästyttää.

Kreetalla kävin vaimoni kanssa jonkinlaisella 25-vuotishäämatkalla. Vaimo on myöhemmin sanonut, että ei se nyt mikään häämatka ollut. Laitan tähän sitten kuvan jostain fossiilintapaisesta, jota emme suinkaan itse löytäneet vaan jonka meille esitteli pienen eläinpuiston ystävällinen työntekijä. Onko kyseessä aito fossiili vai pseudosellainen, en tiedä. Siellä eläinpuistossa oli kameleontti, jolle tämä työtekijä ystävällisesti syötti eläviä kaskaita. Kun kuvasin innolla vuohia, hän ihmetteli, eikö Suomessa ole vuohia. Ei kai sitten ole, kun pitää vuohia ja rasvahäntälampaita lähteä ihmettelemään ulkomaille?

Kasvihuone

Motto: Vaikka huomenna tulisi sarmat-ohjus, tänään antaisin vaimoni hankkia kasvihuoneen.

Toukokuussa purin tontillemme nelisenkymmentä vuotta sitten rakennetun leikkimökin. Se oli hyvin rakennettu, topakka kuin vanha kenkä. Juhannusviikonloppuna kaivoin maasta ylös leikkimökin betoniset, paikalla valetut anturalaatat, 4 kpl. Ne painoivat aika tavalla, jonakin päivänä käyn vielä mittaamassa miten leveitä ne ovat.

Mökin purkamisen ja anturalaattojen poiston välisenä aikana tontillemme kohosi polykarbonaattilevyistä ja alumiinirungosta valmistettu kasvihuone. Se toimitettiin meille osina kahdessa paketissa. Pitkän aikaa oletin, että kasvihuone olisi kiinalaista valmistetta, mutta ehkä se sitten onkin suomalainen?

Kokoamiseen meni kahdelta henkilöltä kokonainen päivä. Ainakin niin lukee kasvihuoneen kokoamisohjeissa. Meiltä meni kolme tai neljä viikkoa, eikä se vieläkään täysin valmis ole. En jaksa selostaa kaikkia yksityiskohtia, sillä olen niin väsyksissä koko projektista, vaikken edes itse tehnyt kovin paljoa. Vaimon sukulaismies teki pääosan asennuksesta, ajatuksin, sanoin, varmakätisin töin. Häneltä löytyy aikamoinen valikoima työkaluja ja taitoa käyttää niitä oikeissa paikoissa. Minä väsyin pelkästä katselusta.

Ihmiset sanovat, että kyllä tulee tomaateille hintaa, kun kasvihuone pitää olla niitten kasvattamiseksi. Samoilla ihmisillä saattaa olla kalastusvene, jonka hintaa en viitsi edes lähteä arvailemaan. Vaimon kasvihuone on sellainen harrastuskasvihuone, jossa kesällä saa kasvattaa tomaatteja ja mitäpähän lystää. Talvella siinä sopii säilyttämään enemmän rojua kuin entisessä leikkimökissä. Eikä tarvitse kumartua, kun ovesta kulkee. Eikä moksi ohtaansa räystäisiin ruohoa leikatessa, kun katto päättyy samassa kohti kuin seinätkin. Maksoihan se rahaa seittemisensattaa euromarkkaa. Mutta nyt on ”puutarhavaja” oikeammassa paikassa kuin leikkimökki oli. Kasvihuone sijaitsee neljä metriä asuinrakennuksesta ja 5 – 6 metriä naapurin rajasta. Paikka ei ole kasvien kasvatuksen kannalta ihanteellinen, mutta aika vähissä sellaiset paikat pienellä tontilla ovat. Aurinko paistaa kasvihuoneeseen keskipäivällä, mutta onhan polykarbonaattilevyissä uv-suojaus!

Nyt en jaksaisi enää isompia projekteja tänä kesänä. Tänään tulevat katonkaupittelijat. Saa nähdä miten heistä selvitään.

Urponpäiväiset juurisyyt

Jatkan kolme kuvaa kuukaudesta -projektiani. Vuorossa on toukokuu.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 2023. Se on otettu toukokuu 21. päivänä Orinorossa. Jollekin saattaa Orinorosta tulla mieleen Orinoco, mutta kyse on eri paikasta. Eikä orilla ollut noroa havaittavissa. Kuvan nimi voisi olla Juurisyyt. Sitä nimeä itse käytän kyseisestä kuvasta. Siihen on syynsä ja juurensa, mutta ei niistä sen enempiä. Kuva puhunee puolestaan. Juuret kierivät maassa paljaina kuin kärmeet auringonkilossa.

 

Menemme ajassa sekä eteenpäin että taaksepäin. Seuraava kuva on otettu Urponpäivänä (25.5.) vuonna 2020. Pihallamme tehdään remonttia. Vuorossa on autotallin ajoluiskan valu. Minä en ole kuvassa vaan osaava ammattimies, eikä hänkään ihan kokonaan näy, kun sementti pölisee sopivasti.

Lopuksi peruutamme vuoteen 2014. Urponpäivänä kukkii pihassamme omenapuu. Elämä näyttäisi hymyilevän, mutta mitenhän asia oikeasti lienee? Mitä kaikkea kesäinen ympärystö toukokuisella pihallamme kätkee katsojalta? Taistelun koristetuulimyllyjä vastaan? Kasaantuvatko pilvet aurinkoiselle taivaalle? Ja minkälainen kasa niistä syntyy? 

Kesälomalle Kajaaniin Pesismusikaaliin

Iskelmälaulaja Irwin Goodman lauloi aikoinansa mahdollisuudesta lähteä Kesälomalle Seutulaan, valtion täysihoitolaan. Tämä pulpahti mieleeni, kun ajattelin eilistä yhden päivän kesälomareissuani Kajaaniin. Oli sekin aikaa!

Kajaani, Kainuun pääkaupunki, oli tullut minulle tutuksi jo muutamalta aikaisemmalta käyntikerralta.Minulla on Kainuun kirjastokorttikin. Tälläkin kertaa käväisin kirjastossa, sillä aikaa oli ylenmäärin, mutta tekemistä sitäkin vähemmän. Luin siellä Suomen Kuvalehteä, jossa oli pitkähkö artikkeli Pohjanmaan ruotsinkielisistä suomalaisista KAJ-yhtyeen euroviisuedustuksen innoittamana.

Kirjastossa oli esillä myös Kajaanin kaupunginteatterin esittämän Pesismusikaalin mainos. Tämä musikaali se minut Kajaaniin vetikin. Alunperin olin ajatellut, että kävisin sen katselemassa vaimoni kanssa, mutta vaimoa ajatus ei lopulta kiinnostanut riittävästi, niin että tein yhden päivän junareissun Kajaaniin. Aikataulut vain pääsivät yllättämään minut.

En tykkää iltanäytöksistä, joten varasin ensin liput päivänäytökseen, joka alkoi klo 13 ja loppui vähän klo 15 jälkeen. Vasta varattuani teatteriliput tulin tarkastelleeksi liikenneyhteyksiä Kajaaniin julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ainut julkinen kulkuneuvo oli juna. Ja ainoat sopivat aikataulut olivat meno aamulla kahdeksan-yhdeksän seutuun ja paluu puoli vuorokautta myöhemmin. Eli olisin nalkissa Kajaanissa 12 tuntia. Yksi yö Bangkokissa saa kovankin äijän nöyräksi, niin väitetään. Miten kävisi minulle Kajaanissa, kun en ole missään lajissa kova?

Totuus osoittautui juuri sellaiseksi kuin lähtökohtaisesti oli kuviteltavissa. Päiväni Kajaanissa oli aurinkoinen. Minulla oli ylläni välikausitakki, jossa on paksu, hiostava kaulus. Olin lukenut säätiedotteista, että luvassa olisi pohjoistuulta, tosin vähäistä, lämpötila alle +15 ºC. Aurinko teki kuitenkin päivästä lämpimämmän kuin mitä viralliset, varjossa arvuutellut lämpötilat osoittivat. Bangkok tuli mieleen Kainuun kaupunkia tarpoessani.

Kävin sentään taidemuseossa, joka oli 1950-luvulla rakennettu poliisitaloksi. Sieltä löytyi vielä putkakin, melko alkuperäisessä kunnossa. Taide ei pahasti päässyt ihon alle, joten vierailuni kesti vain kymmenisen minuuttia. Myöhemmin piipahdin myös Kajaanin linnan raunioilla ja huomasin, että rauniot olivat haastava kuvauskohde.

Itse Pesismusikaali oli hauska rallatus, kuten KAJ:n esitys, joka oli kuulemma sijoittunut Euroviisuissa neljänneksi. Pesismusikaalissa oli oikeastaan paljon samaa juurta kuin KAJ:n musiikissa. Pesismusikaali kertoo maaseutu-Suomelle tärkeästä urheilulajista, joka elää yhä perinteisesti maaseutumaisilla alueilla kuten Porissa, Tampereella, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Vitsailematta voi joukkoon lisätä Joensuun, Vimpelin, Sotkamon, Siilinjärven, Lapuan, Kiteen, Alajärven, Hyvinkään ja Imatran. Ja paljon muita. Seurajoukkueitten kirjo on laaja, sitä käytiin pikakelauksella läpi musikaalissa.

Minua kiinnosti Pesismusikaali siitä syystä, että urheilu on läsnä kovin harvoin näytelmissä ja elokuvissa vaikka minusta urheilusta löytyisi paljon aineksia mistä tehdä draamallista taidetta. Pesismusikaalin olivat kirjoittaneet Sanna Heikkinen ja Janne Kinnunen, musiikin sävelti Joel Mäkinen. Pesistaustaa kirjoittajilta löytyi kenties kitsaammin? En minäkään koulun pesispeleistä välittänyt. Näytelmässä on mukana näyttelijä, jolla on pesistaustaa ja se on hyvä. Ilmeisesti yleisö oli tässä suhteessa asiantuntevampi minua, sillä toisinaan, varsinkin toisen näytöksen aikana, yleisöä nauratti hillittömästi sellaisissa kohdin, joissa itselleni nousi vaivainen hymynkare huulille. Taputin kyllä vilpittömästi mukana ja olin meiningissä kehollisesti tukevana (+110 kg).

Sanoituksista jäi mieleeni kertosäkeen Pesis pelastaa! ja kohta, jossa puhuttiin aution torin markkinahumusta tai jotain siihen suuntaan. Musikaalin rakenteen suhteen en ole ihan varma, oliko paras ratkaisu esittää musikaalin alussa viiden minuutin kertaus pesäpallon sääntöihin. Vai olisiko riittänyt, kun olisi vaikka mainittu, että ukrainalainen vieras kysyi pesisottelussa onko tämä finskij bejsbol? Musiikki oli rock-henkistä ja menevää, herkkyys kiteytyi kappaleeseen, jossa lapset kyselivät missä isä oli, kun he olisivat tarvinneet tukea. Isä rakensi pesisuraansa, tähän tuskaan voivat samaistua he, joilla on jokin työura ollut.

Pesismusikaali saa minulta hyvän arvion viihteenä, jossa tosin välillä uhkasivat jotkin läpilyönnit kadota Mantun monttuun tai Saarikentän jokeen. Yleisöä oli katsomossa nähdäkseni täysi tupa.

Siilinjärvellä minua odotti auringonlaskun punaama Siilinjoki, jonka taustalla häähmöitti pesiskenttä.

Musikaalin jälkeiset viisi tuntia ennen junan lähtöä olivat melko hikiset ja ellen olisi päätynyt samalle penkille paikallisen mieshenkilön kanssa juna-asemalla, olisivat kontaktit paikallisiin jääneet melko vähiin. Siinä sitten hetki puhella purpatettiin. Junassa lukeuduin kielivähemmistöön vaunussani. Venäjä, kiina ja jokin slaavilainen kieli olivat valta-asemassa. Tosin Iisalmessa vaunuun astui mieshenkilö, joka rupatteli ihan suomen kielellä.