Euripides: Kuusi vuonna 2020 suomeksi julkaistua näytelmää

Lukaisin läpi vuonna 2020 julkaistun kirjan, joka pitää sisällään kuusi antiikin kreikkalaisen Euripideen näytelmää, joista viimeistä hän ei luultavasti kirjoittanut.

Ennen näytelmiä käsitellään kirjan alkuteksteinä Euripidestä näytelmäkirjailijana. Vesa Vahtikari kirjoittaa otsikolla Euripides – antiikin suosituin tragediarunoilija siitä, miten Euripides eli eli mitä siitä tiedetään ja mitä siitä on kertoiltu. Euripides syntyi noin vuonna 484 eaa. Makedoniassa, jossa myös kuoli 406 eaa. Hänen elämäntyönsä, näytelmät, esitettiin pääosin Ateenassa, jossa hän lienee asunut. Euripides luetaan antiikin kolmen suuren tragediarunoilijan joukkoon. Hänen edeltäjänsä, Aiskhylos ja Sofokles, olivat aikansa tragediakilpailuissa Euripidestä suositumpia. Myöhempi aika on alkanut pitää arvossa Euripideen edeltäjiään mutkikkaampia, sofistisia näytelmiä, jotka näyttämöesitysten sijasta tunnetaan ”nojatuolidraamoina”. Vahtikari kuvailee antiikin ajan näytelmien esittämistä sekä erikseen Euripideen säilyneitä ja kadonneita näytelmiä, niitten teemoja ja tyylikeinoja sekä lopuksi Euripideen merkitystä jäljemmille polville.

Timo Heinonen ja Heta Reitala kirjoittavat otsikolla Euripides, tragedia ja dramaturgia siitä miten Euripideen tekstejä on tulkittu. Jo Euripideen aikalainen, tunnettu komediakirjailija Aristofanes laski leikkiä Euripideen tyylistä ja muista ratkaisuista. Aristoteles piti Runousopissaan Euripidestä kaikkein eniten tragediarunoilijana. Varhaisromantiikan ajan Saksassa (1700- ja 1800-lukujen vaihteessa) Schlegelin veljekset pitivät Euripideen näytelmiä osoituksena antiikin näytelmärunouden rappiotilasta. Myös Nietzsche oli nähnyt Euripideen näytelmissä kehnoja elementtejä. Nykynäkemys lienee, että antiikin tragedioista on säilynyt nykypäivään niin vähän, että sen vähän perusteella on vaikea arvioida juuri muuta kuin säilyneitä näytelmiä sinänsä. Niitä Heinonen ja Reitala sitten käyvät läpi hyvällä kielenkäytöllä. Euripideen kerrotaan käyttäneen mieluusti jumalallista väliintuloa (Deus/Dea ex machina). Hänen näytelmiensä leimallinen piirre on myös alun kertojan tai kuoron pitkä puhe näytelmän alussa, jossa alkuasetelma tehdään tiettäväksi joko vain yleisölle tai myös näyttelijöille, samoin sanansaattajien ja vastaavien hahmojen esiintymiset näytelmän keskellä – he kertovat usein väkivaltaisista tapahtumista, joita teatterin lavalla ei esitetty – sekä jumalten esittämät ennustukset ja tulevat kohtalot. Euripideen näytelmien komediallisia osuuksia Heinonen ja Reitala arvioivat paikoitellen traagisuutta vahvistavaksi komediallisuudeksi.

Alkestis. Ensiesitys 438 eaa. Suomensi ja esseen Eloon jäävä kuva laati Tua Korhonen. Tapahtuu ennen Troijan sotaa. Thessalialaisen Ferain nuori hallitsija Admetos joutuu Artemis-jumalan suututettuaan kuolemaan nuorena, ellei hän löydä jotakuta toista kuolemaan puolestaan – ainut joka suostuu on hänen vaimonsa Alkestis. Näytelmä alkaa päivästä, jolloin Alkestis tekee kuolemaa. Alkestis jättää pitkät jäähyväiset oopperatyyliin ja kuolee näyttämöllä, mikä ei ollut ajan teatteriperinteen mukaista. Admetos toivottaa ”kevyet mullat hautasi päälle”. Tarusankari Herakles noutaa Alkestiin maanalisilta mailta takaisin eläväin kirjoihin.

En kokenut näytelmää millään lailla komediallisena, vaikka siihen viittaavia sävyjä siinä kuulemma on havaittu. Pulmat eivät lopussa vaikuta ratkeavan, vaan pariskunnan elämä jatkunee melkoisten epäluulojen sävyttämänä. Selkeä ja helposti ymmärrettävä kertomus harhautti minut lukemaan sen turhan nopeasti. Tarina ja Euripideen näytelmä ovat herättäneet kiinnostusta myöhempien aikojen taiteilijoissa, oopperoita on sävelletty 1600-luvulta lähtien, näytelmiä ja runoja on syntynyt myös.

Foinikian naiset. Ensiesitys n. 410 eaa. Suomensi ja esseen Maan kiroista veljessotaan laati Liisa Kaski. Joukko foinikialaisia naisia on matkallaan ajautunut Theebaan. He toimivat kuorona, kertojina näytelmää edeltäneille, myyttisille tapahtumille. Sanansaattaja kertoo isoimman osan näytelmässä kuvatusta sodasta. Äitiinsä Iokasteen sekaantuneen Oidipuksen pojat äityvät sotimaan keskenään siitä, kummalle kuuluu kaupungin hallitsijan osa. Oidipuksen lisäksi mukana on toinenkin sokea hahmo, Teiresias. Näitten kahden sokean, mutta selkeänäköisen lisäksi tärkeitä hahmoja näytelmässä ovat Kreon, Iokasten veli ja Antigone, Oidipuksen ja Iokasten tytär. Aivan kauhea tragedia. Ei iloista ihmistä.

Suomentajan essee Maan kiroista veljessotaan olisi minun kannattanut lukea ennen näytelmää. Suosittelen samaa muillekin. Esim. kuoron osuus avautuu vasta esseen kautta. Foinikia on kuulemma tuonut sanana alkuperäisen yleisön mieleen veren ja murhan, joita sana muistuttaa. Lisäksi Foinikiasta tulleet naiset korostavat jatkumoa Theeban kaupungin myyttisestä syntymästä, jolloin ihminen on vallannut maan luonnolta. Näytelmän vertauskuvien mukaan luonto kostaa nyt ihmiselle: syttyy veljessota, jossa voittajia ei ole. Näytelmässä käsitellään myös valtaa ja ihmisen arvoa.

Foinikian naiset on säilyneistä antiikin draamoista pisin, 1766 säettä. Näytelmänä se on tunnettu Euroopassa, sitä on kopioitu, latinannettu ja adaptoitu ja mm. romantikko Schiller saksansi sen 1780-luvun lopulla. Kiinnostava on tieto näytelmän esityksestä vuonna 1941 Ateenassa, saksalaismiehityksen aikana.

Turvananojat. Ensiesitys noin vuonna 423 eaa. Suomensi ja esseen Eleusiin naiset ja tehtävänä demokratia kirjoitti Liisa Kaski. Näytelmän tapahtumapaikka on Eleusiissa sijainnut Demeterin pyhäkköalue. Ajankohtana on aika juuri edellisessä näytelmässä kuvatun Theeban veljessodan jälkeen. Hävinneen osapuolen kuningas ja kaatuneitten sotapääliköitten äidit saapuvat pyytämään apua Ateenan johtajalta Theseukselta saadakseen kaatuneitten poikiensa ruumiit haudattaviksi.

Näytelmää käsittelevä essee käsittelee mm. näytelmän kuvailemaa demokratiaa. Näytelmässä Theeban sanansaattaja kuvailee Ateenan demokraattista järjestelmää siten, ettei maataan viljelevä mies jaksa tarkkaan perehtyä valtion asioitten hoitoon. Tulee mieleeni, että jäljempien polvien näkemys Ateenan demokratiasta on saattanut ainakin osaksi perustua tässä näytelmässä esitettyyn? Toisaalta näytelmä ei ole Euripideen tunnetuimpia ja sitä paitsi lopussa jumalatar Pallas Athene neuvoo hävinnyttä osapuolta kostamaan – demokratiasta viis.

Hekabe. Ensiesitys noin vuonna 424 eaa. Suomensi ja esseen Kurjuuden kuningatar kirjoitti Vesa Vahtikari. Tapahtumapaikka Traakian Khersonesos, nykyisen Turkin Euroopan puoleisella alueella. Ajankohta Troijan sodan loputtua. Hekabe on Troijan entisen hallitsijan puoliso, joka on nyttemmin kreikkalaisten orjana. Hekabe menettää tyttärensä Polykseneen kreikkalaisten uhrina ja saa tietää poikansa tulleen murhatuksi traakialaisessa turvapaikassaan. Tämän kaiken kertoo murhatun pojan, Polydoroksen, haamu jo näytelmän alussa, pitkässä ja ainoaksi jäävässä puheenvuorossaan. Hekabe, joka tuntee olevansa murskattu, päättää kostaa edes jollekin. Koska hän ei voi kostaa kreikkalaisille, hän kostaa Polymestorille, poikansa murhaajalle. Kosto noudattelee antiikin tragediojen julmuusluokkaa yksi, joka on korkein mahdollinen. Polymestorilla on kumminkin lopuksi sanansa sanottavana kostajalle. Kreikkalaiset näytelmässä paitsi että surmaavat Hekaben tyttären, katsovat sivusta Hekaben kostoa. Näytelmä on tunnettu länsimaissa, sillä jo 1500-luvun alussa Erasmus Rotterdamilainen latinansi sen. Niinpä Shakespeare mainitsee Hekaben Hamletissa.

Andromakhe. Ensiesitys noin vuonna 425 eaa. Suomensi ja esseen Naisen osa kirjoitti Liisa Kaski. Huvin vuoksi mainitsen, että näytelmän nimi voisi olla savon murteella Entruunmakkee, suomeksi vaihtelunhaluinen. Tosiasiassa kyseessä on tälläkin kertaa murhenäytelmä. Neoptolemos-sankarilla on nimittäin kaksi vaimoa: nuori aviovaimo Hermione ja vanhempi, mutta pojan Neolle synnyttänyt, Troijan sankarin Hektorin leski Andromakhe. Menossa on siis eräs Troijan sodan jälkinäytöksistä, tapahtumapaikkana Spartan liittolaisiin kuulunut Fthia. Hermione alkaa syyttää Andromakhea kierosta pelistä ja kertoo isänsä tulleen murhaamaan hänet kun kerran Neo on sopivasti Delfoissa uhraamassa. Peliin puuttuu viime hetkellä Neon isoisä Peleus. Kaikki voisi ratketa rauhanomaisesti, ellei narttumainen Orestes ilmaantuisi paikalle houkuttelemaan Hermionea följyynsä.

Esitysajan ateenalaisyleisölle näytelmä on sisältänyt puolustustahtoa nostattavaa aineistoa, sillä Sparta oli tuolloin Ateenan vihollinen. Toisaalta Troijan sotaa, sen syitä ja seurauksia pohditaan siihen sävyyn, että näen näytelmän rauhaankehottavana.

Rhesos. Ensiesitys mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomensi ja esseen Uni hevosilla ratsastavista susista kirjoitti Tua Korhonen. Epäillään, ettei näytelmä olisi Euripideen kirjoittama, mutta sitä on pidetty hänen teoksenaan, sillä se oli mukana kymmenen Euripideen näytelmän valikoimassa, jota keskiajalla käytettiin koulutuksessa varsinkin Bysantissa. Siitä valikoimasta ovat peräisin kaikki po. kirjan näytelmät.

Näytelmässä kuvataan kohtaus Troijan sodasta troijalaisten kannalta nähtynä. Päätehtävissä näytelmässä toimivat Hektor (troijalaisten sankari ja Hekaben poika) sekä yövartio (kiertävä partio joka suojelee troijalaisten leiriä ja toimii näytelmän kuorona). Lisäksi mukana on yksitoista muuta hahmoa. Koko näytelmä tapahtuu yhden yön aikana. Troijalaiset epäilevät akhaijien (kreikkalaisten) sotajoukon olevan aikeissa karata, sillä troijalaiset ovat sodassa niskan päällä. Troijalaiset lähettävät vihollisleiriin suden nahkoihin pukeutuneen vakoojan. Samana yönä troijalaisten leiriin ilmaantuu traakialainen sotajoukko, joka haluaa auttaa Troijan puolustajia ajamaan kreikkalaiset hyökkääjät tiehensä. (Psst: troijalaisten tunnussana on Foibos.)

Esseessä tutkaillaan tätä lyhyehköä tragediaa monelta kantilta. Eräs merkittävä seikka on tietenkin se, onko kirjoittaja Euripides. Erilaisia teorioja on, mutta täyttä selvyyttä asiasta ei ole saatu. Näytelmää on esitetty vähän, mikä saattaa kertoa esittäjien pienestä snobbailusta – olipa näytelmä Euripideen tai jonkun muun, on se silti antiikin tragedia ja sellaisenaan muistomerkki omasta ajastaan. Näytelmän suhtautuminen sotaan on valitettavan käytännönläheinen.

Lukaisin tämän kirjan parissa viikossa. Näytelmät ja esseet vievät sivulle 619, selitykset, kirjallisuusluettelo ja ääntämisohjeet jatkuvat sivulle 684. Luin kaiken sivulle 619, siitä eteenpäin valikoiden tai en ollenkaan. Oma hommansa oli kirjoittaa näitä tekstejä. Minulta saattoi jäädä kirjasta  pari kohtaa kommentoimatta, sori.

Euripides: Ifigeneia Auliissa

Antiikin Hellaan näytelmäkirjailija Euripides (n. 485 – 406 eKr.) kirjoitti noin vuonna 405 eKr. ensiesityksensä saaneen murhenäytelmän, jonka K. V. L. Jalkanen suomenti nimellä Ifigeneia Auliissa. Luin sen vuonna 1966 ensimmäistä kertaa ilmestyneestä kirjasta, jossa on kaksi Euripideen näytelmää, nimittäin Medeia ja tämä Ifigeneia Auliissa.

Olen lukenut tämän nimenomaisen Ifigeneian tästä samasta kirjasta ainakin kahdesti aiemmin ja kun kerran olen opetellut ulkoa yhden pienen katkelman, voisi vaikka olettaa, että näytelmä on merkinnyt minulle jotain joskus nuorempana. Nytkin se tuntuu tosi hienosti sommitellulta ja vetoaa tunteisiini voimakkaasti. En itke koskaan ihan vollottamalla, mutta kyllä vesiä vuodattelin tätä lukiessa ja laajoja pätkiä luin ääneen, kuvittelin niihin sopivat näyttelijätyypit ja annoin mennä Euripidesta tunteella ja lujaa.

Näytelmän juoni lyhyesti. Muinaisen Kreikan sotalaivasto on lähdössä Troijan sotaan. Tuulet eivät ole suotuisat, Artemis-jumalatar vaatii tietäjän mukaan kreikkalaisilta ihmisuhria. Eikä ketä tahansa vaan kreikkalaisten sotapäällikön Agamemnonin  tytärtä Ifigeneiaa. Agamemnon suostuttelee tyttärensä tulemaan Auliin satamaan, jossa Kreikan laivasto odottaa kärsimättömänä sotaan lähtöä. Isä-Agamemnon valehtelee kirjeessä vaimolleen, että tytär vihitään ennen sotaretken alkua. Ifigeneia ja hänen äitinsä Klytaimestra  saapuvat Auliiseen onnen odotuksin, mutta vähän kerrassaan heille paljastuu, että tyttären on kuoltava, jotta kreikkalaiset pääsevät hakemaan Troijaan ryöstetyn naisen, Helenen takaisin. Seuraa syvä mielenmyllerrys, jonka päätteeksi Ifigeneia päättää suostua uhriksi. Hänelle selitetään sen tapahtuvan Kreikan tulevaisuuden turvaamiseksi (ettei enempiä naisia ryöstettäisi Troijaan). Lisäksi soturit uhkaavat ryhtyä aseelliseen yhteenottoon, ellei uhria ala kuulua.

Nuori Ifigeneia kasvaa näytelmän aikana huolettomasta, onnellisesta neitosesta täydellisen pettyneeksi kunnes hän lopulta urheana ja uljaana astuu uhrialttarille. Näytelmän esipuheessa Päivö Oksala  selostaa miten jumala_koneesta-ratkaisu oli Euripideen näytelmissä tavallinen tehokeino. Myös tässä näytelmässä murskaavaa loppuratkaisua lievennetään väitteellä, että juuri ennen Ifigeneian surmatuksi tuloa hänen tilalleen uhrikivelle ilmestyykin naarashirvi, jonka uhripappi veitsellään surmaa Ifigeneian asemesta. Äiti, jolle tapahtuneesta vain kerrotaan, epäilee tätä selitystä, eikä ihme, minäkin epäilen. Joka tapauksessa Euripides oli kirjoittanut jo aiemmin jatko-osan Ifigeneian tarinalle, näytelmän nimeltä Ifigeneia Tauriissa, jonka tapahtumista allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa.

Laitan tähän sen kohdan, jonka opettelin nuorna miesnä ulkoa ja kuulustelen sen sitten kaikilta lukijoiltani seuraavilla Hadeen kirjamessuilla:

Nyt kaiken yhteen mietelmääni keskitän:

On ihmislasten suurin onni valkeus.

Vain hullu Hadeen synkeyttä kaihoaa.

Elo kurjakin on autuaampi kuolemaa.

Oksala toteaa esipuheessaan, että Euripideen hahmojen luonteiden kuvaus on tarkoin eriteltyä ja perusteltua. Aristoteles  sen sijaan Runousopissaan  kummeksuu tämän näytelmän kohdalla, miten Ifigeneia rukoillessaan ei ole samanlainen kuin myöhemmin. Ifigeneia tosiaan muuttuu itkevästä armonanojasta nopeasti uljaaksi sankarihahmoksi suostuessaan uhrattavaksi. Minua se ei ihmetytä. Ifigeneia kasvaa tehtävänsä myötä, niin kuin nykyään sanotaan. Olipa tehtävän järkevyysasteesta mitä mieltä hyvänsä. Näytelmässä sitä paitsi selkeästi huomautetaan, että joukot ovat valmiita aseelliseen yhteenottoon ellei neitoa uhrata. Sotureilla on veren maku suussaan. Ifigeneia estää tämän asettumalla uhrattavaksi. Hänen puheroolinsa näytelmässä ei ole järin suuri, mutta sen merkitys on tähtien tasolla.

Lukaisin tästä kirjasta vain toisen näytelmän, jonka sivumääräinen pituus on selityksineen 75 sivua sekä esipuheen, jonka pituus on 12 sivua. Lukeminen sujui päivässä, tätä tekstiä mietin pisempään, mutta eipä siitä tämän kummempaa tullut.

Katkelmia Euripideen Bakkhanteista

Lukaisin tuossa aamutuimaan kirjassa Antiikin runoutta ja draamaa mukana olevat Pentti Saarikosken suomentamat katkelmat Euripideen näytelmästä Bakkhantit. Euripides (n. 480 – 406 eKr.) oli murhenäytelmistään tunnettu kirjailija antiikin aikaisessa Kreikassa, mutta hän kuoli Makedoniassa vähän myöhemmin. Lukemani katkelmakimara on varustettu Saarikosken johdannolla, joka alkaa Euripideen kuolemaan liittyvällä kertomuksella. Kerrotaan, että koiralauma olisi repinyt Euripideen kuoliaaksi hänen palatessaan juomingeista. Saarikoski arvelee, ettei tarina varmaankaan pidä paikkaansa.

Aikoinaan historianopettajani arpoi kaikille oppilailleen antiikin aikaiset nimet. Minulle arpa antoi nimeksi Euripides. Niinpä tämä näytelmäkirjailija on tuntunut jo tästä syystä lievästi kiinnostavalta. Lisäksi häämatkallani Vähän-Aasian rannikolla sijaitsevalla Samoksen saarella halusimme me nuoripari käydä paikallisessa bouzouki-ravintolassa kuulemassa aitoa reipashenkistä kreikkalaista musiikkia. Menimme syrjäkylillä sijaitsevaan ravintolaan pari tuntia liian aikaisin. Sanoin taksikuskille käyväni kysäisemässä moneltako mesta aukeaisi. Niin teinkin. Saavuttuani ravintolan piha-alueelle minut otti vastaan suurehko lauma vihaisesti räyhääviä koiria, jotka onneksi oli suljettu häkkiin. Koputin ravintolan oveen ja avaamaan tuli aran näköinen kokki, jolla oli kädessään suuri leikkuuveitsi. Rannekellostaan summittaista aikaa näyttäen hän ohjeisti minua tulemaan uudelleen jonkin verran myöhemmin. Kun palasin taksiin, kuski nauroi katketakseen ja nuorikkoni tähyili minua kasvot kalvenneina. Minä kerroin, että siellä oli toistaiseksi tarjolla vain koira-bouzoukia. Niin että jotain totta kertomuksissa saattaa ollakin...

Tämä Euripideen tarina tarjoillaan kirjassa vain muutamana katkelmana, yhteensä kolmisenkymmentä sivullista. Saarikoski on suomentanut tekstin säkeittäin (siis säe kerrallaan, ei kumminkaan säkitettyinä) ja vapaamittaisena. Siten näytelmä on kieltämättä helpompi lukea, kun ei tarvitse laskea. Nimittäin, että onko runomitta kohdillaan. Jolloin tarina saa luvan puhua.

Tarinassa on kyse naisista, jotka ovat villiintyneet Teebaan (Saarikosken suomennoksessaan käyttämä kaupungin nimiasu) saapuneista Dionysoksen palvojista. Bakkhantit ovat Dionysosta palvovia ja juhlivia naisia, jotka näytelmässä ovat vetäytyneet kaupungista lähiseudun vuorelle pitämään menojaan, joihin arvellaan liittyvän juopottelua ja irstailua. Minusta eräs tulkinta näytelmän teemasta voikin olla uskonnollisen hurmion riistäytyminen pahasti hallinnasta. Toiselta puolen tarkastellen näytelmässä myös kysytään voiko ihminen kylmästi kääntää selkänsä entisaikojen jumalille.

Koska näissä antiikin vanhemmissa näytelmissä on usein kyse myyteistä ja jumalista, on naisia villitsemässä Dionysos himself. Hän yrittää puhua järkeä ja rauhoitella nuorta Pentheusta, Teeban johtohahmoa, joka on erityisen käärmeissään naisten riehaantuneesta juhlinnasta, ovathan geimeissä mukana myös hänen äitinsä ja tätinsä. Dionysos antaa Pentheuksen jopa vangita itsensä (tosin tietämättä kuka hänen vankinsa oikeesti on), kunnes hän lopulta saa tarpeekseen ja päättää kostaa Pentheukselle. Jumalan kosto on julma. Siinä missä Sofokleen näytelmässä Oidipus tappaa isänsä ja nai äitinsä Thebassa, yllyttää Dionysos äitiä ja muita hurjistuneita bakkhantteja tappamaan Pentheuksen mitä julmimmalla tavalla –  koiralaumatarinalle on syynsä. Tuli muuten tuosta nimestä Pentheus ja nimestä Pentti ja Valamon luostarista mieleen juuri entisaikojen Jumalan puoleen kurkottaminen.