Arcturuksen kaatopaikka

Puolalaisen Stanisław Lemin teksteistä valikoitu kolmiosainen kuunnelmasarja Arcturuksen kaatopaikka vuodelta 1983 tuli kuunneltua eilen Yle Areenasta. Kuunnelmasarja käsittää jaksot:

Prinssi Ferrix ja prinsessa Kide, suomentaja Matti Kannosto, ohjaaja Kari Paukkunen

Elektroninen runoilija, suomentaja Matti Kannosto, runojen suomennus Esko Salervo, ohjaaja Kari Paukkunen

Maimos omasyntyinen, suomentaja Esko Salervo, ohjaaja Outi Valle.

Kaikki jaksot on dramatisoinut Esko Salervo.

Seuraavaksi muutamia valikoituja ajatuksiani Arcturuksen kaatopaikan tiimoilta. Tyylilajina on scifi. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikissa tarinoissa on mukana teknisiä, yleensä sähköisiä vempeleitä. Niitten vempeleitten toiminnassa lienee jonkinmoista logiikkaa, en ole mikään tekninen hahmo, joten se ei minua kiinnosta vähääkään.

Oikeesti näissä kaikissa tarinoissa puhutaan ihmisestä. Mukana tosin on vain yksi ihmishahmo, prinssi Ferrixin kilpakosijaksi ilmaantuva valjunkainen. Kaikki muut hahmot ovat koneita, yleensä tietokoneita, kuten keksijä Trurl, joka päättää kehittää elektronisen runokoneen. Hän on aikaisemmissa keksinnöissään karkeasti epäonnistunut, mutta nyt Lem lempeässä tai vähemmän lempeässä viisaudessaan antaa Trurlin onnistua.

Maimos omasyntyinen taas on Arcturuksen kaatopaikalla sattuman ja entropian synnyttämä, irrallisista tavaroista kasautuva, jotenkuten toimiva ajatteleva kone. Maimos pitää aluksi itseään täydellisenä. Aistinelimensä ja muistinsa menetettyään hän yrittää sitten luoda olemassaololleen viisaustieteellisen selityksen ja tarkoituksen. Aluksi hän arvelee Gozmoksen ympäröivän häntä. Myöhemmin hän hylkää tämän ajatuksen alkaen uskoa Gozmoksen olevan hänen sisällään. Pehmeä-ääninen Paavo Pentikäinen esittää Maimosta, joka alkaa viihdyttää itseään luomalla päivittäin sisäiseen Gozmokseensa erilaisia olentoja, joilla on tiettyjä tavoitteita toimissaan. Pahaksi onneksi nämä tavoitteet risteävät ja syntyy sotia. Mutta ainahan voi alkaa alusta ja luoda jotain uutta!

Trurl sen sijaan tavoittelee omassa kertomuksessaan täydellistä runokonetta. Kilpailevien runorobottien kauhuksi Trurl onnistuu ja todellakin täydellisesti. Lopulta hänen muualle myymänsä runokone hehkuu kerrassaan avaruudellisen supernovamaista lumovoimaa.

Prinssi Ferrixin tavoittelema prinsessa Kide tajuaa katseltuaan kilpakosijoittensa kaksinkamppailua, ettei hän millään voisi elää limaisen, röhisevän ja piereskelevän valjunkaisen kanssa, vaan hän on kone jonka vain toisen koneen säihke voi täydellistää.

Tietyssä mielessä tässä Lemin tarinoitten valikoimassa käsitellään saman tyyppistä maailmaa, jota Isaac Asimov hahmotteli kertomuksissaan, joissa koneet joskus valloittaisivat kömpelöitten ihmisten maailman. Itse asiassa Philip K. Dickin romaani, josta on tehty nyt jo kaksikin Blade Runner-elokuvaa, käsittelee samankaltaista teemaa. Lemin teksteissä näihin synkänsävyisiin aihelmiin tulee mukaan koneitten lannistaman ihmiskunnan huumori. Koneet käyttäytyvät niissä kuin ihmiset, niillä on omia päämääriä, joita kohden ne ponnistelevat. Inhimilliset koneet saavat ihmisen piirteitä ja silloin niistä voi kertoa kuin ihmisistä. Koneet erehtyvät, tekevät ohjelmointivirheitä, mesovat maailmankaikkeudessa kuin härkä porsliinikaupassa. Täydellisyys toteutuu, kun pieni, satunnaisesta kaatopaikkaromusta syntynyt Maimos korroosion ja muitten hajottavien voimien toimesta lakkaa itse toimimasta Gozmoksineen kaikkineen.

Stanisław Lem: Futurologinen kongressi

Lukaisin puolalaisen Stanisław Lemin (1921 – 2006) pienen romaanin, joka ilmestyi Puolassa vuonna 1971 nimellä Kongres futurologiczny. Sen suomensivat Riitta Koivisto ja Kirsti Siraste ja kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1978 nimellä Futurologinen kongressi.

Silkasta sattumasta johtuu, että edellisen luettavani Bulgakovin kertomuskokoelman niminovelli Morfiini käsitteli huumausaineita ja tässä Lemin romaanissakin tajuntaan vaikuttavilla aineilla on merkittävä osansa. Koetan jatkossa rajoittaa tämmöistä.

Aikaisemmin olin lukaissut Lemiltä mm. kertomuskokoelman nimeltä Tähtipäiväkirjat, joitten sankarina hääräili avaruusseikkailija Ijon Tichy. Myös tässä romaanissa professori Tarantoga lähettää Tichyn matkalle, joka tosin suuntautuu Maan kamaralle, latinalaiseen Amerikkaan, levottomaan Costaricanan valtioon. Viattomasta tulevaisuuskongressista muodostuu Tichylle kaikkien aikojen trippi, joka vie hänet perimmäisten kysymysten äärelle. Tosin niin käy joka reissulla Tähtipäiväkirjoissakin. Tällä kertaa Tichy vain taittaa matkansa tuhannen hallusinogeenin kautta.

Lemin verbaalinen leikittely jatkuu tässä teoksessa Tähtipäiväkirjojen tapaan. Ja samaan tyyliin mukana on sekä huumoria että vakavampaa pohdiskelua. Onnistuneesti Lem taiteilee tieteistarinoille ja jonkin verran tieteellekin irvaillen (varsinkin viisaustieteelle ja kielitieteelle) sekä ihmiskunnan tulevaisuuden haasteita laskeskellen. Pelkäksi huumoriksi tätä teosta en haluaisi luokitella. Romaani kysyy mikä ihmiselle riittää? Mitä sitten tehdään kun raja tulee vastaan? Minusta Tähtipäiväkirjojen lyhyemmissä tarinoissa asiat kuvaillaan riittävällä tarkkuudella, tässä kirjailijalla oli sanottavaa aika tavalla, vähempikin olisi riittänyt.

Sen kummemmin selittelemättä haluan kirjata tähän näytteenä Lemin romaanin utopiayhteiskunnan palvelumuotoilusta seuraavan katkelman:

Mainitsette vain henkilön, täytätte kaavakkeemme, ilmoitatte mitä teillä on hampaankolossa, epäsopunne syyt. Tosin sekään ei ole välttämätöntä, sillä useimmiten tekee mieli olla paha ilman pienintäkään syytä, eli syynä voi olla toisen ihmisen selkeys, jalous tai kauneus. Selvitätte sen ja saatte luettelomme.

Tämä selvittääkin paljon siitä kaikesta nurjamielisyydestä, jota minua kohtaan joskus minulle täysin käsittämättömästä syystä tunnetaan. Eihän minun huumorini ihan Lemille särähdä, mutta selkeyttä, jaloutta tai kauneutta siitä varmaan löytyy...?

Kirjassa on 145 sivua ja luin sen tänään. Lainasin kirjan Siilinjärven kirjastosta. Sitä säilytetään siellä varastossa, ilmeisesti huonon kunnon vuoksi. Kirjaston virkailija kirjoitti kirjan oheen lapun, jossa kerrotaan, että kirja oli kehnossa kunnossa jo lainatessa, niin että jospa en ainakaan sitä joutuisi maksamaan, on sen verran harvinaiseksi jo käynyt, että saattaa tulla kalliiksi. Kirja on kovakantinen liimaselkäpainos, josta niteet repsottavat irrallaan. Ja tämän kirjan myötä sain vähän kiinni tavoitettani kuuden kirjan lukemisesta kuukautta kohti entisen itäblokin kirjallisuushaasteessani.

P.S. Unohdin mainita siitä, että jossain määrin kirjan pohjalta on israelilainen Ari Folman ohjannut elokuvan The Congress vuonna 2013. Elokuva on kansainvälinen yhteistuotanto. Se yhdistää näyteltyä elokuvaa ja tietokoneanimaatiota.

Stanisław Lem: Kyberias

Salaperäisiä merkkejä Atacaman autiomaassa tai vaihtoehtoisesti kahvimukin jälkiä sohvan istuinosalla

Puolalaiskirjailija Stanisław Lem (1921 – 2006) on tehnyt minuun sen verran suuren vaikutuksen, että luin scifi-haasteen robottiosastoon liittyen toisenkin hänen kirjansa nimeltä Kyberias (Cyberiada) vuodelta 1965. Kirjan suomensi englanninkielisestä versiosta Matti Kannosto vuonna 1982.

Kyberias kertoo kahdesta keksijärobotista nimeltä Trurl ja Klapausius. Robotit, joita tosin aluksi kutsutaan vain keksijöiksi, kulkevat satumaisista seikkailuista toiseen avaruudessa, jossa tähdet ovat kuin kilometritolppia galaksienvälisessä matkanteossa.

Trurl on keksijöistä impulsiivisempi mikä yhtäältä johtaa hänet kommelluksiin, mutta toisaalta aukaisee useampia uksia kuin arvata saattaisi. Jähmeäkäytöksisempi, harkitsevainen mutta myös äksy Klapausius pidättelee usein toveriaan, vaikka tämä käykin hänen hermoilleen. Jos näitä hahmoja vertaa elokuvasankareihin, voisi Trurl olla kuin Roger Rabbit ja Klapausius kuin Härski-Hartikainen. Osaamista, juonikkuutta ja keksiliäitä ratkaisuja löytyy molemmilta sankareilta hämmästyttävät määrät.

Kirja koostuu tarinoista, joista yhdeksän on nimetty seitsemäksi matkaksi ja lopun kaksi pidempää tarinaa muodostavat 3/8-osaa koko kirjasta. Tosin niihin kahteen viimeiseen jaksoon sisältyy lukuisia tarinoita tarinan sisällä ja lisäksi ne osaksi liittyvät toisiinsa yhden tarinan kautta, muodostavat tavallaan yhtenäisen kokonaisuuden keskenään kuten voitaneen sanoa koko kirjasta. Jos tämä kuulostaa jotenkin mutkikkaalta, esitän selventävänä tekstinäytteenä toiseksi viimeisestä jaksosta kohdan, jossa Klapausius on kohdannut erämaassa filosofi Klorianus Teorius Proffan, joka on kirjoittanut omalla kustannuksellaan useita häikäiseviä filosofisia teoksia, joita oikeastaan kukaan ei ole mitenkään huomioinut:

”Kuusitoistavuotiaana kirjoitin ensimmäisen opukseni nimeltä ”Jumalaattori”. Esitin siinä aposterioristen jumalien yleisen teorian, jumalien joita kehittyneemmät kulttuurit ovat joutuneet myöhemmin ymppäämään kaikkeuteen, sillä jokainenhan tietää että aine on aina ensin eikä siis aivan alussa ollut ketään ajattelemassa. Luomisen aamuna vallitsi siis täysi ajattelemattomuus, mikä on selvääkin selvempää kenelle tahansa, joka vain viitsii vähänkin katsella tätä meidän kosmostamme!”

(Kertomus kuningas Neropatin kolmesta tarinakokeesta)

Myöhemmässä tarinassa Klapausius rakentaa Jumalaattorin, minkä seurauksena häntä avustanut onneton robotti kokeilee millaisia karmeita seurauksia siitä koituu, jos ihmiset saavat kyvyn tuntea toistensa tunteita. Kun taas tätä ennen – tarinassa Maimos Omasyntyisestä, jonka isä oli Sattuma ja äiti Entropia – kerrotaan mm. miten keksijä Trurl tuli tahattomasti ja tietämättään osallistuneeksi ratkaisevalla tavalla kosmisen maailmankaikkeuden (tosin ihan pienen vain) syntyyn ja tuhoon.

Suomentajalle kirja on tarjonnut melkoisen tehtävän. Ensimmäisen matka (A) eli Trurlin Elektrubaduuri, sisältää pitkiä mitallisia soinnuteltuja runoja, joissa on mutkikkaita sanastollisia haasteita oivallisesti ratkottuina. Myös eräät sanaleikit ovat kääntyneet englannin kautta suomeksi kerrassaan mainiosti.

Lemin teksti on kielellistä ilotulitusta, jollaista en kyennyt ihan solkenaan ottamaan vastaan. Välillä piti palautua musiikkia kuuntelemalla. Jostain syystä tunsin pääseväni samalle taajuudelle kuunnellessani Jimmy Whiten kappaletta ”A Perfect Day to Chase Tornados”.

Avaruuden alkusyyhy tai sitten pannukakku uunissa.

Kirjan sivumäärä on 266 ja lukea tahkosin sitä viisi päivää.

Stanisław Lem: Tähtipäiväkirjat

Puolalainen Stanisław Lem (1921 – 2006) tunnetaan varsinkin science fiction -kirjoistaan. Tähtipäiväkirjat (Dzienniki gwiazdowe, vol. 1) on kokoelma kertomuksia kuvitteellisilta avaruusmatkoilta. Kertomukset on kirjoitettu useitten vuosien kuluessa. Seitsemän matkoista sisältyi ensimmäiseen, vuonna 1957 julkaistuun kokoelmaan. Vuonna 1966 ilmestynyt toinen kokoelma sisälsi viisi uutta matkaa, kun taas matka 26 oli poistettu. Minä luin vuonna 1971 ilmestyneestä laitoksesta tehdyn suomennoksen, joka sisältää vielä kertomukset kolmesta uudesta matkasta eli yhteensä neljätoista matkaa. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1983. Suomentajat ovat Päivi Paloposki ja Kirsti Siraste.

Lem on erinomainen kirjoittaja, joka saa monimutkaisenkin aiheen käsiteltyä sulavasti, mutta silti sen ansaitsemalla terävyydellä ja tarkkuudella. Koska kirjoitukset ovat peräisin useitten vuosien ajalta, myös tyylilajissa on havaittavissa pientä heilahtelua eri matkojen välillä. Sitä paitsi matkakertomuksia ei ole kirjoitettu aikajärjestyksessä. Pääasiassa tyylilaji on mielestäni satiiria tai peräti parodiaa (usein koskien tieteiskirjallisuutta ja sen kuvauksia avaruusmatkoista ja ennen kaikkea ajassa matkustamisesta), mutta vakavammat aiheet (moraaliset, filosofiset, uskonnolliset, yhteiskunnalliset teemat) saavat myös ansaitsemansa, vakavamman käsittelytavan. Sävyn muutokset saattoivat minut välillä hämilleni, lukeminen hidastui merkittävästi ja minun oli otettava selvää kirjan syntyhistoriasta. Kirjan voi tietenkin lukea myös viihteellisenä seikkailukertomuksena mielikuvituksellisilta avaruusmatkoilta, mutta toistuva pakinoiva sävy sai aikaan, etten minä voinut sitä niin lukea.

Tähtipäiväkirjat on kokoelma matkakertomuksia, jotka on laatinut avaruusseikkailija Ijon Tichy suorittamiensa enemmän tai vähemmän tärkeitten avaruudellisten tehtävien hoitajana vieraissa galakseissa ja yhdessä kertomuksessa Maan pinnalla. Kirjassa tosin vihjaillaan myös siihen, ettei mitään matkoja olisi ylipäätään tehtykään. Vastaus jää kuitenkin avoimeksi – tai lukijan päätettäväksi. Mikä mies oikeastaan on Ijon Tichy, jonka sukunimi olisi pitänyt olla ”Cichy” (puolaa, tarkoittaa ”Hiljainen”)? Mikä mies on professori Tarantoga, jonka luona Tichy vierailee ja joka kuuluu tehneen erikoisia keksintöjä:

”Hän on keksinyt muun muassa ikävien muistojen häivytysnesteen, loputtoman suuret setelit joiden tunnuksena on kyljellään makaava kahdeksikko, kolme tapaa jolla sumusta saadaan silmää hivelevän värinen ja erityisen jauheen jolla pilvet voidaan puristaa pysyvän jähmeään muotoon.”   

(Kahdestoista matka)

Tarantoga on niinikään keksinyt syttymättömät tulitikut, etteivät lapset tulitikkuleikeissään vahingoita itseään. Tulipahan siinä lukiessa mieleen, että suuri setelin muotoinen suorakaide voisi vaikka syntyä vuoteella makaavan henkilön tuijottaessa potilashuoneen ovea ja siinä kyljellään makaavaa kahdeksikkoa. Tämä nyt on vain eräs tulkinta...

Kuten sanottu kirjassa käsitellään avaruushuumorin lomassa myös vakavia aiheita, kuten geenimuuntelun moraalisia uhkakuvia, tietotekniikan ongelmia, uskonnon ja ateismin taistelua, totalitarismia, markkinatalouden lopputulemaa. Minulla on hyvin vähän lisättävää Lemin teksteihin, esimerkiksi 21. matkan kuvaus uskosta on niin vaikuttava, että se saa itsensä Ijon Tichynkin toteamaan, ettei hän sen jälkeen ole sama mies kuin ennen. Ehkä en sanoisi omalta kohdaltani ihan niin vahvasti, mutta kyseessä on joka tapauksessa merkittävä teos, jonka ostan itselleni heti kun näen sen. Kirjassa on 336 sivua ja sen lukemiseen kului minulta viisi päivää.

Koska kirja vei minut niin hauskoihin ja mielenkiintoisiin seikkailuihin, haluan edes jotenkin maksaa takaisin. Ijon Tichy tuntuu olevan paistettujen kananmunien ystävä, mutta kirjassa häneltä valitettavasti jäävät munat syömättä, kun ne luiskahtavat paistinpannulta lattialle. Niinpä valmistin kolmen häränsilmän munakkaan varta vasten Tichylle ja itse asiassa söinkin sen hänen muistokseen. Resepti on seuraava:

3 kananmunaa rikotaan kuumalle öljytylle paistinpannulle, maustetaan kurkumalla, pienellä määrällä mustapippuria ja suolalla. Paistetaan molemmin puolin, mutta mausteet vain toiselle puolelle, jotta saadaan kevyempi maku. Ruokajuomaksi omenamehua ja jälkkäriksi annos kahvia. Smacznego!

Stanisław Lem: Solaris

Puolalaisen Stanisław Lemin vuonna 1961 kirjoittama science-fiction-romaani Solaris on hänen tunnetuin teoksensa. Suomennoksen on ranskankielisen käännöksen pohjalta tehnyt Matti Kannisto vuonna 1973. Solaris on tullut tutuksi scifi-yleisölle myös elokuvana. Kirjan luettuani katselin venäläisen Andrei Tarkovskin ja amerikkalaisen Steven Soderberghin Lemin kirjan pohjalta ohjaamat elokuvat. Kaikki nämä taideteokset havaitsin hyviksi ja kiinnostaviksi. Kumpikin elokuva kertoo kirjan pohjalta hieman omanlaisensa tarinan. Tarkovskin Solaris (vuodelta 1972) lisää kertomukseen mukaan päähenkilön kodin ja vanhemmat, kun taas Soderberghin elokuva (vuodelta 2002) keskittyy ennen muuta rakkaustarinaan. Kirjassa tieteisfantasia-aihetta on käsitelty monipuolisimmin ja ehkä myös monimutkaisimmin, mistä syystä romaanin lukeminen kesti minulta kymmenen päivää. Välipäiviä oli useita ja ainakin kerran nukahdin kirja sylissäni. Elokuvat katselin putkeen noin neljässä tunnissa.

Romaanissa psykologi (kerrotun perusteella voisi olettaa hänen koulutuksensa laveammaksi ja syvemmäksi) Kris Kelvin lähetetään pitkälle avaruusmatkalle toisessa galaksissa sijaitsevaan aurinkokuntaan, jossa on kaksi aurinkoa, sininen ja punainen. Tutkijoitten ihmeeksi aurinkokunnasta on reilut sata vuotta sitten löytynyt planeetta, joka uhmaa tähtitieteen lakeja. Se näet pystyy säilyttämään kiertoratansa vakaana, vaikka oletusten mukaan sen tulisi olla vaarassa sulautua toiseen auringoista. Tutkijat ovat havainneet, että hyytelömäinen plasmameri, joka ympäröi lähes koko planeetan, kykenee vaikuttamaan planeetan liikkeisiin ja onnistuu pitämään sen radan vakaana. Planeettaa ja varsinkin sen merta on tutkittu jo 78 vuotta. Tutkimus on synnyttänyt kokonaisen tieteenhaaran, solaristiikan, ja tuottanut valtaisan määrän teorioita ja tutkimustietoa, mutta meri on edelleenkin mysteeri. Onko meri elävä olio, planeetan ainoa asukas vai onko se apsyykkinen massa, joka toimii tuntemattomien fysiikan lakien ohjaamana?

Kelvin saapuu Solariksen yläpuolella, 300-400 metrin korkeudella, planeettaa tarkkailevalle avaruusasemalle selvittääkseen erikoisia tapahtumia, jotka ovat kohdanneet aseman kolmen hengen miehistöä. Saavuttuaan hän huomaa epäsiistin yleisvaikutelman ja sen, ettei kukaan ole häntä vastassa. Eräästä hytistä löytyy tutkija Snaut, joka vaikuttaa olevan joko juovuksissa tai muuten sekavassa mielentilassa. Hän kertoo, että toinen tutkija, Gibarian, on tehnyt itsemurhan ja kolmas, Sartorius, on sulkeutunut laboratorioon eikä päästä ketään sisään. Pian Kelvin huomaa, että asemalla on muutakin väkeä. Kaiken huipuksi hänen hyttiinsä ilmestyy hänen kymmenen vuotta sitten kuollut tyttöystävänsä. Näistä alkuasetelmista käynnistyy elämän ja ihmisyyden rajoja pohdiskeleva ajatusleikki, jota kirjailija terästää aika ajoin kuvailemalla solaristiikan epämääräisiä saavutuksia ja todentuntuisia oppiriitoja.

Väitän vahvasti että Solaris on kestänyt ja tulee kestämään aikaa erinomaisesti. Romaani on kirjoitettu 1960-luvun alun selkeällä kerrontatavalla, jossa lukija pysyy tähtikartalla vaikkei minun laillani galakseista mitään tietäisikään. Tarinan painovoimakenttä pitää hänet kotoisasti kiinni nojatuolissa. Helpolla lukija ei silti pääse. Kertomus haastaa hänet kysymään itseltään mikä on ihmisen pyrkimysten perimmäinen tarkoitus. Mitä etsiäkseen ihminen on halukas matkaamaan maailman ääriin? Vastaukseksi tarjotaan mm. peiliä. Mutta onko salaperäinen Solaris-planeetta se paikka, jossa ihminen pääsee kurkistamaan tuon pimeän peilin tuolle puolelle, näkemään itsensä kasvoista kasvoihin?

Myönnän kernaasti, että kirjan luomat uskontoon viittaavat ajatusrakennelmat viehättävät minua tavattomasti. Ehkä juuri se piirre scifi-tarinoissa saa minut niistä innostumaan. Löytyykö Jumala ulkoavaruudesta? Minkä lisävivahteen uskonnolliseen tuumailuunsa voi löytää tarkastelemalla muita, ihmisen elolle vieraita elämänmuotoja, olkootkin ne vaikka ateistiksi tunnustautuneen kirjailijan kehittämiä ajatusleikkejä? Ainakin minun mielessäni alkoi jostain syystä soida virsi 105, jossa todetaan: ”Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen”. Nostiko sen mieleeni kirjan ylösnousemusteema vai Solariksen kaksi aurinkoa, tiedä häntä. Ehkä se johtui vain lukemisen ajankohdasta pääsiäisen ja helatorstain välillä?

Kirjassa esitetään, että Solaris-tutkijoille yhteyden saaminen plasmamereen merkitsisi samaa kuin uskoville yhteyden saaminen taivasten valtakuntaan. Kirjoittajan taituruudesta johtuen tämän rinnastuksen voi nähdä paitsi piikittelynä kristinuskoa kohtaan, myös Puolassa tuolloin vallassa ollutta sosialistista järjestelmää kohtaan. Sitä voi myös pohtia sellaisenaan, osittain omalakisena ajatusrakennelmana, jota voi vaikkapa verrata Solaris-planeetan meren rakentelemiin valtavan kokoisiin symmetriadeihin. Symmetriadit kuvataan monimutkaisten matemaattisten ongelmien ratkaisumalleina, jotka pian valmistuttuaan sortuvat.

Solariksen meri ja tutkijoitten avaruusasema katselevat toisiansa läheltä, mutta silti niin kaukaa – jossain määrin samalla tapaa kuin berliiniläiset toisiaan kirjan julkaisuajankohtana rakennetun muurin ylitse. On mahdollista, että kirjoittaja on sisällyttänyt tarinansa rivien väliin arviointia, joka liittyy kirjoitusajankohdan maailmanmenoon. Ihan kirjan lopussa kerrotaan planeetan meren synnyttämästä mimoidista, jäljitelmästä, joka muistuttaa maanjäristyksessä tuhoutunutta marokkalaiskaupunkia. Vuoden 1960 suuria uutisia oli ollut Marokon Agadirin valtaisa maanjäristys. Silti kirjaa voi pitää klassikkona, sen arvo säilyy aikojen vaihdellessa. Soderberghin elokuva vain yhdeksän vuoden takaa todistaa siitä, ettei Solaris ole lakannut kiinnostamasta sukupolvia, joille 1960-luku on vain kappale musta-valkoista historiaa.

Oma suhteeni Stanisław Lemin tuotantoon on ollut pääasiassa Solaris-elokuvien varassa. Minulla on kuitenkin tallessa myös eräs tieteiskuunnelma, jonka nauhoitin radiosta parikymmentä vuotta sitten. Kuunnelma ”Salainen planeetta” perustuu Lemin teoksen ”Tähtipäiväkirjat” kertomukseen ”Neljästoista matka”. Olen nauttinut kuunnelmasta niin paljon, että olisi varmaan hyväksi, jos lukisin senkin tarinakokoelman. Aika näyttää mihin kiinnostus riittää.