Leena Raveikko: Tinaenkeli

Kuopion seudulla vaikuttava Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti vuonna 2005 julkaistun fantasiakertomuksen nimeltä Tinaenkeli. Tämän 74-sivuisen teoksen kuvitti oikein nätisti Tarja Rissanen.

Tinaenkeli on fantasiakertomus, joka tuo mieleen sadun. Sen voisi mielestäni aivan kernaasti lukaista lapsosille, ainakin jos heille tarjotaan mahdollisuus pidellä toisiaan kädestä jännittävämmissä kohdissa. Kuvitus osoittaa, että kertomuksen päähahmo, tinaenkeli itse, muistuttaa lasta ja uskon lasten samastuvan tinaenkeliin varsinkin, kun kyseisellä hahmolla on siivet. Tinaenkeli syntyy uudenvuodenaattona vetiseen sinkkiämpäriin ja lähtee siitä sitten tutustumaan maailmaan. Kertomus loppuu juhannusyön salaiseen keijukaistanssiin, joten ihan vapahduttavaan lopputulemaan päädytään.

Koska kertomuksessa satuhahmo seikkailee osin tavallisten olentojen ja ilmiöitten maailmassa, tuli mieleeni vastaavantyyppisiä satuja ja tarinoita, joita en tässä rupea luettelemaan. Raveikon kertomus on kumminkin oma kokonaisuutensa, sen satuhahmossa on omaperäisyyttä ja näin siilinjärveläisenä olen tietenkin otettu siitä, että Siilinjärven maakuntaeläin, kultainen kauris (kertomuksessa peura) on mukana menossa. Raveikon kieli on sopivan maalailevaa sadun saunoitukseen tai fantasiaan. Yliyrittämiseen hän ei sorru, vaan kerronta säilyy ilmavana, lukijan omaan mielikuvitukseen luotetaan eikä aleta selittää joka yksityiskohtaa. Pieni näyte:

Peuran kylki oli yhtä kiiltävä kuin tinaenkelin mekon laskokset. Tinaenkeli mietiskeli peuran syntyperää. Se ei mitenkään ole voinut syntyä samaan sinkkisankoon, josta tinaenkeli oli kömpinyt ylös. Peura oli liian suuri. Tinaenkeli könysi peuran turvalle ja ylös korvaan, josta se löysi itselleen juuri sopivan kolon lämmitellä.

– Saanko viipyä täällä toistaiseksi? se kysyi peuralta. Se oli vähällä vierähtää ulos korvasta, kun peura nyökkäsi.

Kertomuksessa on 74 sivua. Lukaisin sen tänään.

Vepsän satuja

Elias Lönnrot keräsi aikoinaan kaikenmoista puheenpartta Karjalan kansain keskuudesta. Hänen vuonna 1842 Vepsänmaalta keräämistään saduista, sananlaskuista ja arvoituksista koosti Markku Nieminen vuonna 2006 julkaistun nykysuomelle sovitetun pienen vihkosen nimeltä Vepsän satuja. Kirjan upean kuvituksen teki Aleksei Maksimov.

Vepsäläiset sadut noudattavat yleistä kansojenvälistä satuperinnettä. Niissä on sikäli reippaasti väkivaltaa, että ihan iltasatuina eivät kaikki menettelisi. Toisinaan loput ovat sitä paitsi aika tylyjä, eikä niistä ihan helpolla löydä reiluntuntuista opetusta. Sen sijaan sitä opetusta, että maailmalla kannattaa pitää varansa eikä antautua haihatteluun ja helpon onnen etsintään, sitä kyllä löytyy. Ihmiset ja eläimet tekevät erehdyksiä, joista joutuvat maksamaan itse kalliin hinnan, ellei sitten erehdys koidu jonkun toisen kohtaloksi kuten sadussa Tsaari Pirras ja hänen koiransa. Toisinaan eläinsaduissa kettu on ilkeämielisen viekas, mutta joskus kettukin katkaisee koipensa.

Aikuiselle nämä sadut edustavat menneitten aikain tarinaperinnettä, jossa rajutkin otteet voi ottaa paksun huumorin kannalta. Kettu höynäyttää sutta sadussa Mies ja repo. Kettu vohkii ensin mieheltä kalat ja valehtelee sitten sudelle pyytäneensä ne hännällään avannosta. Susi menee koettamaan samaa konstia, jolloin sen häntä jäätyy kiinni ja rantaan pyykille tulevat akat hakkaavat suden kepeillä. Kettu aavistaa suden tulevan sitä syyttämään. Sillä aikaa kun akat hakkaavat sutta, kettu ahmii taikinan akkojen tiinusta ja hieroo vielä loput taikinasta päähänsä. Suden saapuessa kettu puolustautuu näin:

Repo siitä hukalle: ”Katsos minuakin, kuomaseni. Samoiten minua lyötiin, kun tulin kylään sinulle vahtia pitämään. Katso, kaiken pääni löivät rikki. Aivotkin ulos karkaavat.”

Kuten ymmärtää sopii, liikutaan näissä saduissa yleensä maalaismaisemissa tai metsässä. Sama pätee sananlaskuihin. Niitten viisauksien kanssa voi lukija käydä omaa hatarapäistä väittelyänsä. Onko aamu tosiaankin iltaa viisaampi? Yleensä aamulla on minulla vielä hippunen toivoa tallella, kun taas illalla olen menettänyt uskoni muuhun kuin yöuniin, eikä niihinkään aina ole luottamista. Lienee temperamenttikysymys, kumpi asenne kuvastaa viisautta – sekö jossa ei vielä osaa arvata tulevaa vaiko se, jossa on kyllästymiseen asti tulevia ja olevia nähnyt. Vaan melkeinpä aina on löydettävissä helmi ajatuksien kaurapellon vaiheilta. Niin nytkin, kun seisahduin seuraavanlaisen sananlaskun kohdalle:

Ei meri siitä pilaannu, jos koirat rannasta latkivat.

Tästä sananlaskusta johtui ensimmäiseksi mieleeni kuva nuoresta neitosesta, joka tyköistuvissa mansikanpunaisissa housuissaan kävelee ihmisyhteisön keskellä ja sitten pelästyksekseen huomaa muittenkin kuin nuorten ja mieleistensä miesten tsekkaavan katseillaan hänen vaatetuksensa viehkeitä linjoja. Hetken aikaa sanan äärellä seisahdettuani löysin itseni myös katselemasti itseäni ja naapureitani. Onhan se tietysti niin etteivät kaikki ihmiset suinkaan osaa olla niin reiluja naapureita kuin minä olen. Ja on selvää, että sellainen aikaa myöten alkaa rasittaa minun reilusukuisuuttani. Mutta enkö minä koteineni ole kuitenkin meri verrattuna niihin kulkijoihin, jotka tonttini ohitse ramppaavat? Enkö minä ole meri jonkin tuntemattoman taivaankappaleen pinnalla, tavoittamaton ja tyyni kuin Äänisen aalto jääkannen alla? Koirat rannalla latkikoot.

Vepsän satujen vihkosessa on vain 41 sivua, mutta siihenkin sain kulutettua pari päivää.

Meripihkameren satuja

Luin vuonna 1985 Neuvostoliitossa painetun kirjan nimeltä Meripihkameren satuja. Sulkumerkein rajatussa alaotsikossa kerrotaan, että kirja sisältää (Eestiläisiä, latvialaisia ja liettualaisia satuja). Venäjänkielinen teos on nimeltään Сказки янтарного моря (Сказки народов Прибалтики). Suomentaja Anita Mitrošin, taiteellinen suunnittelu A. Bemokin.

Latvialaissaduista mieleenpainuvin on nimeltään Kissojen palatsi. Siinä tyhmänä pidetty (ja laiskanpuoleinen) nuorukainen antaa vanhan liinakkohevosen ja lautakärryjen viedä itsensä palatsiin, jota asuttavat kissat. Toinen jännä latvialaissatu kertoo Riian sammakosta ja Liepajan sammakosta, jotka saavat kumpikin päähänsä lähteä katsomaan millaista toisessa kaupungissa olisi. Matkan puolivälissä ne kohtaavat toisensa ja päättävät voimiaan säästääkseen nousta takajaloilleen toisiaan vasten ja katsoakseen miltä toisen kaupunki näyttää. Kun sammakoitten silmät ovat pään päällä, ne tulevat katsoneeksi omaa kaupunkiaan ja arvelevat, ettei naapurikaupunkiin asti kannata mennä, kun se on noin oman kaupungin näköinen.

Liettualaissaduissa toistuu muutaman kerran hauska loppukaneetti, jossa satuun ilmestyy yllättäen minäkertoja. Sama ilmiö esiintyy myös latvialaisessa Kissojen palatsissa. Liettualaissatujen minäkertoja luettelee aika lailla samoja satuiluja kuin latvialainenkin – väliin pisempään väliin lyhempään. Näin päättyy satu Kaksitoista mustaa korppiveljestä:

Kuningas järjesti pidot kaikelle kansalle. Olin niissä minäkin, paljon näin, paljon söin ja join, viiksille valui mutta suuhun ei osunut.

Liettualainen satu Strakalas ja Makalas kertoo naapuruksista, jotka kai pitävät toisistaan, mutta käyttävät loputtomasti aikaa itsensä kehumiseen ja naapurinsa vähättelemiseen.

Virolaisia (eestiläisiä) satuja on mukana eniten. Muutama pisempi satu vaikuttaa kirjailijan valmistamalta. Näistä saduista löytyy jo pieniä viittauksia kristinuskoon ja historiaan. Yleensä sadut operoivat tyypillisissä satujen valtakunnissa, joissa on kuninkaanlinna keskellä metsiä ja peltoja, rikas kuningas, kaunis prinsessa ja köyhiä talonpoikia. Satuolennoilla ja puhuvilla eläimillä on useimmiten tärkeä osuus tapahtumiin. Joitakin eläinsatuja on myös mukana. Sadussa Miten isäntä emäntänä oli kerrotaan miten peltotöitten rassaama mies saa kokeilla kotihommia.

Oli hauska löytää latvialaisista saduista tarina, jonka joskus lasten kanssa katselin tv:stä. Sadussa Miten Laima kolme toivomusta täytti köyhä vaimo ja mies saavat kolme toivomusta, mutta käyttävät ne hätiköiden niin, että vaimo saa itselleen makkaranenän, jonka mies sitten toivoo pois. Toinen juttu oli tuttu minulle omasta lapsuudestani, 1960-luvulta. Isot veljet opettivat minulle, että jos joku alkaa kysellä mitä olet tekemässä, pitää vastata, että kysyjän persiiseen tuluppoo. Virolaisessa sadussa Kiitollinen kuninkaanpoika sellainen neuvo todella annetaan, tosin aika paljon siistimmin sanoin.

Monessa sadussa toistuu asetelma, jossa talossa on kolme veljestä, joista kaksi vanhinta pitää nuorinta veljestä tyhmänä. Eräs saduista onkin nimeltään Tyhmyri. Yleensä nuoremman ratkaisuksi jää lähteä pois kodista suureen maailmaan, mistä hän sitten löytää vaimokseen prinsessan ja vauraan valtakunnan puoliskon. Virolaisessa sadussa Taikapeili tyhmä nuorin veljes ajetaan kotoa seuraavalla tavalla:

– Viekää hänet rannalle, sanoi kuningas pojilleen. – Pankaa hänet airottomaan veneeseen ja työntäkää merelle!

Vanhemmat veljet tarttuivat nuorimpaan ja työnsivät airottomalla veneellä merelle.

Kirjassa on 319 sivua. Lukeminen tuli suoritettua muutamassa päivässä.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Suomessa asuva suomeksikin kirjoittava slovakialaiskirjailija Alexandra Salmela (s. 1980) kirjoitti ja slovakialainen Martina Matlovičová (s. 1975) kuvitti vuonna 2013 julkaistun satukirjan nimeltä Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Kirja julkaistiin samaan aikaan Slovakiassa ja Suomessa, näin luin Teos-kustantamon sivuilta.

Kirahviäiti toimii todellakin vahvasti sekä satujen että niitten kuvitusten kautta. Sadut ovat keskenään jokseenkin samanpituisia, kahden aukeaman kertomuksia, kirjasinkoko on aika reilu. Kuvat vievät sivualasta keskimäärin noin kolmanneksen. Kuvitus on monin paikoin kollaasia, joka koostuu tarinan tapahtumia kuvaavista lapsenomaisesti tai vähintääkin satukirjamaisesti tyylitellyistä piirroksista sekä niitä merkillisellä tavalla täydentävistä mainoksista, ilmoituksista, huomautuksista, postimerkeistä ja -leimoista, kartoista, tuoteselosteista ynnä oppikirjoista ja muista kirjoista saksituista katkelmista, joitten tekstien kieli voi olla suomea, slovakkia, venäjää, saksaa, englantia ym. Toisinaan saksitut leikkeet vaikuttavat liittyvän olennaisesti tarinaan, useimmiten eivät.

Satujen asenne on kursailematon, asiat hoituvat sadun logiikalla. Lapsen elämän rankkoja ja jännittäviä eteensattumia ratkotaan reippaalla meiningillä, jossa tähtäimenä on mukavat olot kotipesän lämpimässä tai yhteinen leikki. Aikuiset saattavat joskus olla vähän hölmöjä, mutta kuitenkin aikuinen tarjoaa lapselle turvan ja aikuisenkin lapsi saattaa herätellä leikkiin mukaan kuten lopulta käy sadussa Leijasynttärit, josta pieni katkelma:

Sami päästi leijan ulos, mutta piti lujasti köydestä, jottei se karkaisi tuulen kanssa. Leija lenteli ylös alas sukellellen silmukoita.

”Hyppääpäs kyytiin”, se houkutteli.

Sami tarttui sen häntään ja leija nousi kaupungin ylle. He leijailivat tv-tornin ympärillä, kirivät sorsaparven kiinni ja heiluttivat Boeing 737:n matkustajille.

Tykkäsin ensimmäisestä ja viimeisestä sadusta, joissa seikkailivat samat lapset ja heidän äitinsä. Musiikillista nautintoa myös aikuiseen makuun tarjosi satu Nina ja Simone, jossa pianon sisältä ilmestyy musta tyttö. Raisuhko luovuus on kyllä kukassaan näissä Salmelan saduissa. Vaikea sanoa miten ne kulloinkin mahtavat toimia unisatuina. Lyhyydestään huolimatta sadut sisältävät lämpimiä, oivaltavia ajatuksia.

Kirjassa on 91 sivua, lukaisin sen tänään.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Tove Jansson (1914 – 2001) kirjoitti muumien elämästä kertovan kirjan nimeltä Muumipapan urotyöt. Alkuteoksina mainitaan kirjat Muminpappans bravader (1950) ja Muminpappans memoarer (1968). Minusta tuo ”bravader” kuulostaa komeammalta. Oli miten oli teos ilmestyi Laila Järvisen suomentamana vuonna 1968 ja minä lukaisin vuonna 2010 ilmestyneen version, jossa lukee että Suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010. Teos on Tekijän kuvittama. Tekijällä tarkoitetaan Tove Janssonia. Hyvästä syystä: hän oli todellakin Tekijä.

Kun sitä joskus ihan pysähtyy miettimään, kuka olisi merkittävä suomalainen kirjailija, tulee ja jää mieleen Tove Jansson. Tässä puheena oleva pieni seikkailukertomus Muumipapan nuoruudesta on eräs todiste Janssonin hämmästyttävistä sadunkertojan lahjoista. Muumien maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, merkillisiä seutuja ja niitä kansoittavia otuksia. Satumaiset tapahtumat ja juonenkäänteet putoilevat lukijan eteen kuin kypsät hedelmät puista, pehmeinä ja mehukkaina, ne maistuvat luonnollisilta kuin unet, ne eivät sisällä keinotekoisia väriaineita ja jos sisältävätkin, niin sopivasti tarinaan pirskoteltuina. Aikuinen lukija varmaankin lukee kirjaa hykerrellen kuin mikäkin salaviisas ja kuvittelee, etteivät lapset ihan kaikkea tarinaan sisäänujutettua huumoria ymmärräkään. Aikuinen voi hykerrellessään olla oikeassa tai ei, joka tapauksessa aikuinenkin nauttii niistä terävistä havainnoista, joilla kirjailija Jansson kuvailee erinäisiä elämänilmiöitä sadulla verhoiltuina.

Minuun teki suuren vaikutuksen seuraava kohta, jossa Jansson vaikuttaisi ikäänkuin ottavan kantaa Suomen juhlavuoteen, jollaista oli vietetty vuonna 1967 ja nythän sitä taas vietetään kaksikerroin yhtä suuresta syystä:

Pohtikaa tarkoin tätä rohkean ajattelun tulosta, kun hääritte loukoissanne, tongitte ja pengotte, puuhaatte ja puhutte roskaa. Me odotamme edelleen teiltä suuria tekoja, te onnettomat, epäonnistuneet, hellästi rakastetut alamaiseni. Yrittäkää levittää hieman loistoa ja kunniaa Meidän kukkuloittemme ylle, ja ellette siihen kykene, niin huutakaa ainakin eläköön päivän sankarille!

Kirjan alussa kuvattu tätihahmo, josta käytetään nimeä Hemuli, kuvataan persoonallisuudeltaan sangen vaativaksi. Hän ei kuitenkaan kärsi itse vaativuudestaan, joten hän on työkykyinen henkilö riippumatta siitä tuottaako hän muille kärsimyksiä. Muumipeikon isä joka tapauksessa lähtee hänen seuransa ansiosta omille teilleen, mikä osoittautuu Muumipeikon isän kannalta oivalliseksi ratkaisuksi. Myös kyseinen Hemuli saa palkkansa kirjan loppuvaiheissa.

Siinähän sitä juttua tuli. Hieno kirja, ostin sen noin kympillä Nilsiästä, K-market Ruotsalaisesta, jossa on ihan kelpo kirjaosasto. Kirjassa on 158 sivua ja sain sen luettua parissa päivässä. Luen tähän häntään vielä toisen satukirjan.

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan

Venäjän kirjallisuuden suuri Leo Tolstoi (1828 – 1910) kirjoitti romanttisen blaa-blaan lisäksi myös asiapitoista kirjallisuutta. Kansansatujen ja oman luonnonhavainnointinsa pohjalta Tolstoi kirjoitteli pienimuotoisia, osin lapsillekin soveltuvia kertomuksia. Martti Anhava kokosi ja suomensi niistä valikoiman, joka julkaistiin vuonna 2008 nimellä Kuinka hanhi jaetaan. Kuvituksen kirjaan teki Matti Pikkujämsä oivallisella tyylillään.

Tämän kirjan lukeminen oli ollut mielessäni jo muutaman vuoden. Kun huhtikuun loppupuolella kävin kirjastossa laimaamassa ne kuusi viimeksi lukemaani kirjaa, joista olen tätä ennen blogeerannut, vilkaisi tämän kirjan kannen veikeä hanhi minua sillä silmällä ja minun oli otettava hänet mukaani seitsemänneksi. Kirja ei kuulu Leningrad – Ost-Berlin -lukuhaasteeseeni.

Löysin kirjan siis kirjaston lastenosaston hyllystä. Kaikkia tarinoita en silti noin vain kenelle lapselle tahansa suosittelisi. Ihan kaikki lapset eivät kykene käsittelemään tarinaa veturinkuljettajasta, jonka junan raiteilla on yllättäen hevosajoneuvo. Epäilen sitä paitsi koko tarinan järkevyyttä. Nämä kertomukset sisältävät paikoitellen muutoinkin sellaista maalaishenkistä juurevuutta, joka ei aina kaupunkilaisajattelijan vartalolle sovellu. Tarina, jossa kasvimaalta kurkkuja varastamaan mennyt mies saa selkäänsä tai toinen, jossa rosvo alkaa lopuksi itkeä ja pyytää piispaa rukoilemaan puolestaan, ovat varmasti jopa räiskintäpeleihin tottuneille lapsosille aika rankkaa kamaa, niin sanoakseni. Myös kertomus kulta-aarteen löytäneistä veljeksistä saattaa jäädä avautumatta aika monelle aikuisellekin, enkä sanoisi että sen tarvitsisikaan avautua kertojan esittämässä muodossa.

Tolstoi tuntuu olleen kiinnostunut luonnon havainnoinnista. Erityisesti termodynamiikan ilmiöt (lämpötilaerojen tasoittuminen) ovat kiehtoneet hänen mieltään. Lisäksi Tolstoita on kiinnostanut eläinten kyky aistia ja siitä johtaen ehkä myös se mitä kaikkea ihmiseltä jääkään huomaamatta aistiemme vähäisemmän herkkyyden vuoksi. Kaikkein parhaimmillaan nämä pikku kertomukset ovat kun Tolstoi kertoo omista kokemuksistaan puitten hoitajana. Vaikka hän joutuu suhtautumaan puihin aika käytännölliseltä kannalta, hän myös lähemmin puitten elämää tarkastellessaan näkee puut elävinä olentoina, joitten juurivesat ovat puitten lapsia. Jos ei muu sulata jäätä kriittisen lukijan rinnasta niin tämä nyt ainakin.

Vaikka Tolstoi tunnetaan laajoista rakkauskertomuksistaan niin kuin Sota ja rauha, esiintyy hän joissakin lukemani kirjan tarinoista humorististen kertomusten taitajana. Nimikertomus Kuinka hanhi jaetaan toimii ovelan matematiikan keinoin ja herättää tarinan sisälläkin hersyvät naurunpurskahdukset. Lähemmässä tarkastelussa tarinan maailmankuva on säälimätön: rikas tilanherra on todellakin herra, joka voi päättää asioista oman mielensä mukaisesti ja vain häntä viihdyttämällä voi köyhä talonpoika saada apua talouteensa. Herkemmin huumori toimii vielä lyhyemmissä tarinoissa, kuten opiskelijanuorukaisen oppiessa muistamaan mikä se harava oikein on. Hauska pikku tarina Keisari ja paita kertoo sekin entisaikojen karmeista elintasoeroista sekä Tolstoin elämänkatsomuksen syvyydestä ja tekee sen kaiken huumorin keinoin.

Kirjassa on melkein sata sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

Muita blogiarvioita kirjasta:

kirjava kukko

luettua elämää

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Neuvostoliiton lastenkirjallisuuden tunnetuimpia hahmoja Suomessa lienee Fedja-setä eläinystävineen. Eduard Uspenski (s. 1937) kirjoitti vuonna 1974 ensimmäisen Fedja-sedän seikkailuista kertovan kirjan Дядя Фёдор, пёс и кот. Sen suomensi Martti Anhava ja suomenkielisenä teos ilmestyi jo vuonna 1975 nimellä Fedja-setä, kissa ja koira.

Vaikka en ollut aikaisemmin lukenutkaan tämän sarjan kirjoja, en ollut voinut elellä huomaamatta mainintoja niistä julkisuudessa. Kyseistä tarinaa esitetään toisinaan teattereissakin enkä kirjan luettuani yhtään ihmettele. Tosin tuntuisi siltä, että animaatioelokuva sopisi vielä paremmin.

Fedja-setä on kuusivuotias, pikkuvanha poika. Hän osaa lukea ja valmistaa itselleen keittoa. Fedja on perheen ainoa lapsi, hänellä ei ole riittävästi seuraa ja hän haluaisi lemmikkieläimen kohtaamastaan kissasta. Tiukkapipoinen äiti ei hyväksy kissaa ja isäkin niin sanoakseni yhtyy äitiin, kun äiti asettaa hänet valitsemaan joko hänet tai kissan. Fedja on kovaluontoisempi ja valitsee kissan. Hän lähtee kotoa ja asettuu puhuvan kissansa kanssa asumaan Prostokvashinon kylään. Siellä he tutustuvat myös puhuvaan koiraan sekä posteljooni Petshkiniin.

Sadun- tai unenomaisella helppoudella asiat sujuvat ja järjestyvät vaikka tiettyjä pieniä pulmatilanteita ilmaantuukin silloin tällöin. Fedja asustelee maalla kissan ja koiran kanssa ja tapaa muitakin eläimiä sekä hankkiin itselleen traktorin, joka toimii ruualla. Toisinaan huumorissa on pilkahduksia, jotka avautuvat vähän paremmin aikuiselle lukijalle, jolla saattaisikin toisinaan olla naurussa pitelemistä, ainakin lapsille lukiessaan. Uskon kuitenkin, että lapsetkin pitävät siitä mutkattomuudesta, jota tarinan tapahtumainkulku on tulvillaan. Lukiessa tulee tunne kuin kirjailija olisi sepittänyt satua sitä kirjoittaessaan, tietämättä itsekään mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kirjan lopussa isän ja äidin keskustelu saattaa avatakin aavistusta tähän suuntaan:

Äiti huokaisi:

– Koko ikäsi sinä olet puhunut pelkkiä hömpötyksiä. Aivan höpsyjä neuvojakin sinä annat, eikä se minua hämmästytä. Mutta sitä minä en ymmärrä kuinka sinun hömpötyksesi aina sattuvat oikeaan.

– Siksi, vastasi isä, – että paras neuvo on aina odottamaton. Ja odottamattomuus tuntuu aina höpsyltä.

Isän ja äidin ikävä ja huoli kotoa karanneesta pojasta tietysti saattavat toimia vahvemmin aikuiseen lukijaan kuin lapseen, joka tarinan edetessä tietää, että pojallahan on kaikki hyvin.

Kirjassa on 112 sivua ja luin sitä muutamana päivänä. Kiva kun tulin lukeneeksi tämän. Olisi muuten jäänyt neuvostokirjallisuuden lukeneisuuteni pahasti vajaaksi.

Ääniä Nooan arkista & Kaiken maailman eläinsadut

Luetut kirjat:

Carmen Bernos de Gasztold: Ääniä Nooan arkista

Alkuteos: Prières dans l'arche (vuodelta 1962)

suomennos Rauni Turkia 1965

kuvitus Osmo Omenamäki (63 sivua)

Kaiken maailman eläinsadut (vuodelta 2011)

toimittanut Katriina Kauppila

kuvitus Matti Pikkujämsä

useita kirjoittajia, useita suomentajia (165 sivua)

Ranskatar Carmen Bernos de Gasztold, jolle löytyi netistä vain syntymävuosi 1919, kirjoitti osin sota-aikaan tekstejä, joissa eläimet rukoilevat. Tosin ensimmäisenä kirjassa on Nooan rukous, hän on ainut ihminen, joka on saanut kirjaan oman rukouksensa. Kirjoitukset on järjestetty kirjaan siten, että ne ovat Nooan arkissa pelastumista odottavien huokauksia.

Toisaalta useimmissa rukouksissa eläimet puhuvat niinkuin ne eläisivät tavanomaista elämäänsä, mukana ovat mm. pienen kultakalan ja vetojuhdan rukoukset.

Runot/rukoukset tuli luettua sen verran rapsakkaan tahtiin, että hieman hämmästelin, oliko nämä tekstit alunperin tarkoitettu aikuisten luettaviksi. Kirjastosta kirja löytyi lasten- ja nuortenosastolta. Kuvitus liikkuu niillä rajoilla, että nuorisoteoksesta voisi olla kyse. Joka tapauksessa minuun vetosivat eniten aasin ja apinan rukoukset, koska niissä oli dramaattista huono-osaisuuden vetovoimaa. Aasia lyödään, apinaa pidetään narrina, porsas saa pelätä murean lihansa päätyvän ihmisten ruuaksi, kultakala toivoisi pääsevänsä uiskentelemaan kaislikkoon. Jokainen rukous päättyy sanoihin Tapahtukoon niin! Viimeiset rukoukset esittävät kyyninen korppi ja toivoa, iloa ja lempeyttä kuvastava kyyhkynen. Ihan oma juttunsa on, vastaavatko eläinten luonnehdinnat niitten todellista luonnetta.

Kaiken maailman eläinsadut  on tuore satuvalikoima, jossa sadut on järjestelty kolmeen osastoon. Aluksi ääneen pääsevät vanhat kansansadut, sitten vuorossa ovat klassikot ja lopuksi esitellään lukijalle uusia satuja etupäässä Suomesta. Mukana on sopivasti satuja, jotka olivat ketjukolaajalle tuttuja ja tuntemattomiakin löytyy.

Kansansatujen joukosta minua ilahduttivat tietysti eniten sadut, joita en entuudestaan tuntenut: intiaanisatu myyrän ja kilpikonnan riitaantumisesta, afrikkalainen satu hämähäkistä ja intialainen satu puheliaasta kilpikonnasta. Hienopuheisimmin puhutteli kuitenkin venäläinen satu, jossa karhuisä etsii karhunpojilleen lapsenpiikaa. Päästäkseen kiinni karhun korppusäkin sisältöön lapsenpiian paikkaa hakee useampikin metsän eläin. Jänis antaa työhönottohaastattelussa karhulle seuraavan työnäytteen:

Minä hoivaan pentujasi ja puhelen niille: ”Pienet rakkaat karhut, kultaiset, pörröiset, herttaiset karhut! Istukaa hiljaa, simaturkit, älkää rähiskö, älkää tömistäkö, isäsenne tuo teille metsästä hunajaa ja mustikoita, hyvää kultaista hunajaa ja ämpärillä mustikoita. Karhuseni, malttakaahan, karhuseni!” Niin minä juttelen niille ja silitän niiden selkää ja pientä pehmoista mahaa, ja minä sanon: ”Oi te pienet karhut! Oi te hullunkuriset herttaiset mesimahat, mustikkasuut, hunajakämmenet karhut!”

(Suomennos Eeva-Liisa Manner, vuodelta 1966)

Jotta en pilaa lukijalta jännitystä, en paljasta, saako jänis piian paikan.

Vaikka perinteiset eläinsadut ovat aika tuttuja, Bremenin kaupungin soittoniekat jaksoi silti hauskuuttaa erikoisella ajatuksellaan eläimistä musikantteina. Ruman ankanpoikasen traagisesta kohtalosta lukiessani olin nukahtaa sohvalle.

Uusista saduista löytyi aika räväköitäkin tarinoita. Jukka Itkosen ja Kari Hotakaisen miehekkäät, parodiansävyistä, absurdinpuoleista huumoria sisältävät sadut saivat hymyn huulilleni. Hannele Huovin satu Kenguru kertoo poikasesta, jolle kasvavat jo viikset, mutta lähtö emon pussista ei vain houkuta. Sen voi laskea kuuluvan koko kirjan parhaimmistoon.

Yhteenvetona sanoisin sen, että on aika tarkka homma mitä eläinten voi kirjallisuudessa antaa toilailla – tai sitten on mahdollista mennä ylitse aika monien rajojen ja kirjoittaa kuten Itkonen ja Hotakainen. Satujen ja runojen kääntäminen ja ylipäätään niitten sepittäminen on myös tarkkaa touhua, jossa varomaton sanavalinta tai sekava sanajärjestys voi leväyttää muuten ihan kehityskelpoisen tekstin.

Kuten tunnettua ovat ihmiset nähneet eläimissä inhimillisiä piirteitä tai niitten käytöksessä piirteitä, jotka viittaavat johonkin ihmiselle tyypilliseen käyttäytymiseen tai ominaisuuteen. Niitä näkemisiä voi kritisoida tai ottaa ne vain sellaisenaan. Jos kirjassa kuvataan ahkeraa muurahaista, voi lukija vääntää asian mielessään siten, että kaipa muurahaiskekoon ahkeriakin muurahaisia mahtuu, vaikka muurahaiset suurimman osan päivästä lepäilisivätkin.

Monica Vikström-Jokela – Eero Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

 Aviopari Monica Vikström-Jokela ja Eero Jokela sepitti muutaman sarjan moraalisesti kasvattavia satuja Kyrkoposten-lehteen. Puheena olevassa kirjassa julkaistiin satusarjat:

Dumma Kungen och kungsorden

Dumma kungen vet allt om...

Det Goda Livets Träd

Sagor om att vara som folk

Kaarina Hakkaraisen suomentamina ja Nina Haikon veikeästi kuvittamina vuonna 2008.

Kahdessa ensimmäisessä satujen sarjassa seikkailee kuningas Tollo, joka viettää helppoa elämää, kun toiset hoitavat hänen puolestaan kaikki tylsät jutut. Kuningas Tollo odottaa saavansa kaiken valmiina, hän ei imuroi sänkynsä alusta eikä korjaa legoja lattialta. Asiaintilaan tympääntyneet kansalaiset lähettävät muori Ikiviisaan sivistämään kuningasta inhimillisen kanssakäymisen pelisääntöjen osalta. Kuningas saa kuulla nöyryydestä, rakkaudesta, lempeydestä ja sen semmoisesta. Hän ottaa opit vastaan ohikulkijan avomielisyydellä ja viittaa kintaalla useimmille neuvoille. Kuningas ihan oikeasti vaikuttaa rennolta tyypiltä, joka saattaisi olla mukavaakin seuraa. Tietty töykeys kuuluu ihmisen olemukseen ja puheena olevaa hemmoa se tavallaan pukeekin. Kuningas Tollo ei ”ota sitä vakavasti” vaan elää hetkessä. Luultavasti lapset tykkäävät kuningas Tollosta ja kuuntelevat silmät kiiluen kertomuksia hänen päähänpistoistaan. Itse tykkäsin eniten sadusta Kuningas Tollo tietää kaiken ystävällisyydestä ja ystävyydestä.

Kirjan jälkimmäinen osio askartelee Raamatun luomiskertomuksen Paratiisin myyttisen Elämänpuun parissa. Aihetta käännellään ja tarkastellaan monelta taholta. En usko syyllistyväni pahanilkiseen rehellisyyteen paljastaessani pitäneeni eniten ensimmäisestä tarinasta eli kertomuksesta nimeltä Rakkaus. Kertomus tuntui heti lukiessa tutulta jo entuudestaan ja jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä on muunnelma tarinasta, josta Kai Hyttinen laulaa iskelmäsuomennoksessa nimeltä Nosta lippu salkoon. Wikipediasta löysin arvion, jonka mukaan tarina olisi amerikkalaista folklorea eikä sen alkuperää ole tarkalleen kyetty selvittämään. Tämän kirjan sisällysluettelo vahvistaa, että siitä juuri on kyse, sillä kertomuksen mainitaan olevan Monica Vikström-Jokelan mukaelma tarinasta Tie a Yellow Ribbon. Kertomuksen ainut ”puute” tai hankaluus on, miten välttää sortumasta itse itkuun lukiessaan sitä lapselle.

Pidän myös Elämänpuu-osiossa esitetystä ajatuksesta opettajan hautamuistomerkiksi. Siinä voi nähdä paitsi erään kauniin version siitä miten selittää ylösnousemusruumis ja lisäksi siitä heijastuvat Raamatun sanat ”hedelmistään puu tunnetaan”.

Viimeisen osion kertomukset sijoittuvat lasten maailmaan. Niistä parhaimpana nostaisin esiin kertomuksen Kiitos tyhmästä lahjastasi! Sen opetus on otsikoitu: Kuinka puhutaan ”kieli keskellä suuta?” Lasten välinen kiusoittelu, joka niin kovin helposti jämähtää pitkäkestoiseksi kiusaamiseksi on tässä kertomuksessa onnistuneesti kuvattu. Jännitys myös puretaan riittävän uskottavalla ja esimerkiksi kelpaavalla tavalla.

Ihan kivoja luettavia nämä satukertomukset ovat. Ja varmaan lapsi sukeltaa niitten tarkoitukseen omalla tavallaan. Minun sukelteluni ehkä on lähinnä erään Kuningas Tollon tahatonta kohellusta. Kirjassa on 138 sivua ja lueskelin sitä pari päivää.

J.W. von Goethe: Taru Käärmeestä ja Liljasta

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) kirjoitti kertomuksen nimeltä Das Märchen. Tässä puheenaolevan kirjan suomentajan mukaan kertomus ilmestyi vuonna 1795 osana kertomuskokoelmaa nimeltä Unterhaltungen deutscher Ausgewanderten. Kertomuksen suomensi Aila Meriluoto ja suomennos ilmestyi omana kirjasenaan vuonna 1982. Kirjan lopussa kääntäjä Meriluoto kertoo erityisesti Rudolf Steinerin esittämästä tulkinnasta tähän satumaisen vertauskuvalliselta tuntuvaan kertomukseen.

Koska kertomus on kirjaksi varsin lyhyt – 74 isolla kirjasimella painettua sivua ja siitäkin muutama sivu Meriluodon jälkisanoja – olisi hupsua käydä tarkemmin selostamaan kertomuksen juonta. Vielä hupsummaksi juonen selostamisen tekisi se, etten kovin tarkkaan siitä saa selkoa. Goethen kertomuksesta on vaikea nimetä varsinaista päähahmoa. Suomenkielisessä nimessä mainitut Käärme ja Lilja ovat kieltämättä molemmat merkittävässä osassa, mutta niin ovat monet muutkin kertomuksen hahmot kuten lyhtymies ja hänen eukkonsa, virvatulet ja prinssi. Lautturi, jätti ja vuoren sisällä olevat kuninkaat taitavat sentään jäädä sivuosiin. Niinpä minun huomioni kiinnittyykin maisemaan, tapahtumien ympäristöön ja sen mahdolliseen merkityksellisyyteen.

Kertomus alkaa keskiyöllä, suuren, tulvivan virran varrella. Virran lautturi joutuu yötöihin kuljettamaan matkalaisia virran yli. Öisestä, tulvivasta virrasta tuli mieleeni Nuoren Wertherin kärsimykset, jossa Goethe kuvaa Wertherin pettymystä elämään käynnillä öisen, tulvivan virran rannalla. Lautturista tietenkin tulee mieleen Manalan lautturi, joka kuljettaa sieluja elämästä kuoleman maahan. Varsinkin kun vastarannan puolella asuu tässä kertomuksessa jätti, jonka varjo ulottuu päivisin joen yli. Siitä taas tulee mieleen, että Raamatussakin taidetaan nimittää maanpäällistä elämää ”kuoleman varjon maaksi”.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, ettei tarinassa ole kyse mistään elämän ja kuoleman välisestä kamppailusta tai vastakkainasettelusta. Joen vastarannalta näet Käärme löytää vuoren sisältä oudon luolan, jossa majailee neljä jalometallista kuningasta. Näille kuninkaille – tai niitten edustamille ominaisuuksille – kertomuksen loppuselvittelyissä annetaan sitten nimetkin. Nimet eivät oikeastaan erityisemmin sovellu siihen tulkintaan, jonka kertomuksesta olen näperrellyt, mutta häliäkös vällä! Tuskinpa kertomusta ihan täydellisesti voi selittääkään.

Käärmeen tulkitsen itse raamatulliseksi vertauskuvaksi. Käärmehän johdatti Adamin ja Eevan Hyvän ja Pahan tiedon lähteille ja siitä arvelen tässäkin kertomuksessa olevan kyse. Vaikka tarinan voi mielestäni tulkita vaikkapa ennustukseksi seksuaalisen vapautumisen suhteen, olisin itse taipuvaisempi lukemaan sen ennustuksena tieteen tulevasta voittokulusta. Käärme nauttii kultarahoista, sen tulkitsen viittauksena alkemiaan, tieteen alkulähteille. Käärme myös uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi, ei suinkaan turhaan, sillä siitä muodostuu säihkyvä ja kimaltava virran temppeli – ihmisen kyky valjastaa käyttöönsä luonnonvoimat.

Mitä tulee Meriluodon esittelemään Steinerin tulkintaan, näkisin sen toimivan aika hyvin varsinkin mikäli kertomuksen käsittää kuvaavan yhden henkilön sisäistä maailmaa, ehkä ennen kaikkea taiteilijan tai muun vastaavan suuren ajattelijan (ei siis minkään ketjukolaajan!).

No joo, koska kirja on tosiaan noinkin lyhyt, 74 sivua, luin sen muutamassa tunnissa. Tätä sepustusta kirjoitin noin tunnin.

Lutherin ja Melanchtonin satuja ja vertauksia

Uskonpuhdistaja Martti Luther (1483 – 1546) ja hänen työtoverinsa Philipp Melanchton (1497 – 1560) kirjoittivat kumpikin eläinsatuja lapsille ja kaikenikäisille. Kirjoitukset ilmestyivät kirjana saksaksi ilmeisesti vasta vuonna 1850 pastori Heinrich Otten eri kirjoituskokoelmista valikoimina ja muokkaamina. Alkuperäisen teoksen nimeä en kirjasesta löydä. Suomentaja on Einari Kaskimies, teos on vuodelta 1958. Kirjan kauniin kuvituksen on laatinut taiteilija Sorella Railo-Mattinen. Kirjassa on sininen teksti ja lieneekö sanomassakin tiettyä sinistymistä havaittavissa?

Omissa alkusanoissaan Luther ylistää Aisopoksen eläinsatuja viisaudessaan niin korkealle, että ylemmäs yltää vain Raamattu. Jopa ketjukolaakin huomaa Lutherin suuren esikuvan vaikutuksen tarinoissa. Eräänä esimerkkinä kertomus sudesta ja karitsasta, jotka juovat samasta ojasta – susi ylempänä ojaa väittää, että karitsa sekoittaa ojan veden juomakelvottomaksi. Karitsa puolustautuu osoittamalla suden väitteet vääriksi ja mahdottomiksi. Lopulta susi ei viitsi keksiä enempiä väitteitä vaan syö karitsan. Luther käyttää satua esimerkkinä maailman menosta, jossa vahvemman laki jyllää. Tämä kuulostaa ihan kurantilta.

Sen sijaan joissain paikoin selitykset tuntuvat jotenkin tarkoitushakuisilta tai jopa yllättäviltä. Jo ensimmäinen tarina ”Kukko ja helmi” yllätti minut. Kukko löytää ruohosta helmen, mutta jättää sen maahan makaamaan, koska se ei ole syötävää. Kukko puhelee helmelle lempeästi ja toteaa, ettei helmellä ole kukolle mitään arvoa ja että helmi saa kukon puolesta maata missä tahtoo. Itselleni tuli tästä ensimmäiseksi mieleen, että jopas olikin symppis kukko, kun vähät välitti joutavasta rihkamasta ja keskittyi siihen millä tosiaan on merkitystä eli jyvien ja toukkien noukkimiseen maasta. Luther kuitenkin selittää kukon käyttäytyvän kuten ihmiset, jotka vähät välittävät hengen elämästä, viisaista neuvoista ja opetuksista. Jaapatijaa – eipä olisi juolahtanut mieleenikään. Mutta minulta ovatkin jääneet helmet pääasiassa poimimatta.

Kirjan loppupuolella jouduin lukemaan muutamaan otteeseen läpi tarinan, jossa vertailtiin erilaisia kasveja sen perusteella mitä ihmiset niistä valmistavat. Jyvistä ja viinistä puhuttiin ylistävästi ja niitten sanottiin muuttuvan ”kristityissä ja jumalisissa ihmisissä Jumalan valtakunnan kanssaperillisiksi”. Pitkähkön pohtimisen jälkeen tajusin tällä viitattavan ehtoolliseen, jossa leipä ja viini saavat esittää meidän Herramme ruumista ja verta. Tämän jälkeenkin minusta tuntui, etten ymmärtänyt kovin paljoa kyseisestä tarinasta. Tosin ketjukolaaja onkin mies, joka ei asioista paljoa ymmärrä ja siitä lopustakin vain reilusti alle puolet. Minulle tarinoista jäävä vaikutelma perustuu varmasti juuri tähän edellä mainitsemaani mieskohtaiseen vahvuusalueeseeni. Tuntuu siltä että Luther ja Melanchton tavoittavat minut milloin he pitävät tarinansa simppelillä tasolla, eivätkä laajenna sitä tarpeettomasti metafysiikan puolelle. Niin Raamatun kuin varmasti myös Aisopoksen tarinoitten viisaus syntyy nähdäkseni juuri perinteeseen nojaavasta hyvin pitkästä kokemuksesta ja näkemyksestä, joka parhaimmillaan tuodaan esiin nasevan esimerkin kautta. Ja kyllä niitä esimerkkejä tästäkin kirjasta löytää.

Kirjassa on 132 sivua ja luin sitä nelisen päivää. Kuvitus piristää kirjaa verrattomasti.

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

Englantilainen Lewis Carroll (1832 – 1898) kirjoitti vuonna 1865 kirjan, jonka Anni Swan suomensi vuonna 1906. Kirjan nimi on Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland). Luin kirjasta painoksen, jonka on kuvittanut Tove Jansson.

Liisan seikkailut käynnistyvät kun hän on istuskelemassa puutarhassa isosiskonsa kanssa. Liisalla on unettavan tylsää, sisko lukee kirjaa, eikä siinä ole edes kuvia. Äkkiä ohitse viilettää valkoinen kani, joka mennessään höpöttää myöhästyvänsä. Kani vilkaisee liiveistään kaivamaansa taskukelloa ja katoaa pensaikon alla olevaan reikään. Liisa lähtee seuraamaan kania ja päätyy ihmemaahan.

Kuten nimikin kertoo, kyseessä on seikkailukertomus. Seikkailukertomuksilla on oma logiikkansa, melkein kaikella on oma logiikkansa. Nostan tämä logiikkaosaston esiin, koska sillä on oma merkityksensä Liisan seikkailuissa. Paikoitellen näet vaikuttaa siltä, ettei logiikkaa tahdo löytyä. Siinä saattaa kuitenkin olla kyse vain lukijan rajoittuneisuudesta. Se mikä ei omasta mielestä tunnu loogiselta, saattaa jonkun toisen mielestä olla itsestään selvää. Ja jos yhtä sienenpalasta syömällä suurenee ja toista syömällä pienenee, niin sehän on loogista.

Toisena tarinan aineksena nostaisin esiin Liisan. Hän on pieni tyttö. Tämän on ehkä syynä siihen, että tarina on sadunkaltainen tai sitten se on satu. Saattaa tosin olla niinkin, että juuri siksi koska tarina on satu tai sadunkaltainen, Liisa on pieni tyttö. Nimittäin puhuttaessa tarinasta tulee pitää kirkkaana mielessä, että tarinan kertoja viime kädessä – ja ensi kädessä myös – päättää millaisia hahmoja tarinaan tarvitaan. Näin ollen kertojan tarkoitus onkin voinut olla alun alkaenkin sepittää tarina, joka on satu tai sadunkaltainen ja tämän tarkoituksen viitoittamana päähenkilöksi on valikoitunut lapsi.

Kolmanneksi ihmemaa. Ihmemaa muistuttaa todellisuutta, mutta se on kuin todellisuuden vääristynyt kuvajainen. Ihmemaassa tuntuvat vallitsevan erilaiset tavat ja luonnonolot kuin maailmassa yleensä. Eläimet ja pelikortit puhuvat ja niillä on ihmismäisiä tapoja, niitten toiminnan logiikka on outo, mutta muistuttaa silti todellisuutta ikään kuin sen näkisi ensimmäistä kertaa, eikä ihan ymmärtäisi, kuin lukisi symbolistista runoutta tajuamatta siitä muuta kuin häthätää pintakerroksen.

Kirjan sain kierrätyskeskuksesta hintaan 0,30 euroa. Siinä on 110 sivua, mukavasti kuvia ja luin sen reilussa päivässä.

Charles Dickens: Joululaulu

Charles Dickens (1812 – 1870) oli englantilainen kirjailija. Hän kirjoitti vuonna 1843 lyhyen kertomuksen nimeltä A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas. Tarina on suomennettu useita kertoja ja joka kerta hieman eri nimiseksi. Lukemani suomennoksen on tehnyt Tero Valkonen vuonna 2001.

Joululaulu on taitavasti rakennettu kertomus, jossa joulun juhlimiseen nuivasti suhtautuvan miehen kautta seurataan 1800-luvun Englannin jouluperinteitten pinnallista, ulkoista olemusta kuin myös hahmotellaan joulun syvempää merkitystä.

Työkseen ehkäpä rahanlainausta harjoittava Ebenezer Scrooge on tarinan päähenkilö. Tarinassa käy ilmi, että Scrooge omistaa pienen liikehuoneiston Lontoossa. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa on kuollut seitsemän vuotta sitten ja Scrooge hoitaa liikettä oman mielensä mukaan apunaan nuori kirjuri Bob Cratchit, joka saa alati pelätä potkuja sydämettömän isäntänsä pienimmästäkin oikusta. Scroogella on sisarenpoika, joka käy toivottamassa enolleen hyvät joulut, mutta eno ei lämpene asialle. Hänen mielensä täyttävät liiketoimet, rahasta on muodostunut Scroogen elämän ainoa merkitys. Scrooge on sisäänpäin kääntynyt vanha, kärttyinen mies, jota muut ihmiset kavahtavat, mistä seikasta Scrooge on vain tyytyväinen. Hän haluaakin elää omissa oloissaan joulunkaltaisesta humpuukista piittaamatta. Pitkin hampain Scrooge päästää ainoan alaisensa yhden päivän lakisääteiselle joululomalle, kun jouluaattona työpäivä on saatu päätökseen. Goottilainen kauhu käynnistyy Scroogen nähdessä synkän kotinsa kolkuttimessa kuolleen yhtiökumppaninsa kasvot.

Kummitustarinalle on siis jo luotu kyllin kalseat puitteet, mutta kirjailija yllättää lukijansa asettamalla itaran Scroogen vapisemaan haamujen edessä. Menneitten, nykyisen ja tulevan joulun henget pakottavat Scroogen katsomaan elämäänsä uudelleen, päättämään onko hän se mies, jollaisena haluaa tulla tunnetuksi. Kirjan ratkaisu saattaa vaikuttaa lukijalle ilmeiseltä, mutta tarina ei silti ole liian sadunomainen, vaan sen voi lukea syvällisemmässäkin valossa.

Vaikka Dickensin tarina sijoittuukin jouluun, ei kristillinen joulu ole kuvauksessa kovin vahvasti mukana. Joulukirkko toki mainitaan, Bob Cratchit käy kirkossa raajarikon poikansa kanssa, ja isälleen poika kertoo toivoneensa, että ihmiset hänet nähdessään muistaisivat joulupäivänä kuka sai rammat kävelemään ja sokeat näkemään. Pääasiassa joulu näyttäytyy Dickensin kertomuksessa kuitenkin vapaapäivänä, juhlahetkenä arkisen työnteon vastapainoksi. Jouluun kuuluvat hyvät, yltäkylläiset ateriat, harvinaiset herkut, laulut ja leikit, koristeet ja hienot vaatteet sekä ennen kaikkea yhdessäolo. Toisaalta kirjassa käy toistuvasti ilmi se tosiseikka, että joulun aika talven keskellä on rankkaa aikaa niille, joilla ei ole mitään. Köyhien auttaminen, heikoimpien muistaminen hyväntekeväisyyden kautta pilkistelee jatkuvasti niin riveiltä kuin rivien välistä.

Joulun henget siis puhuttelevat Scroogea, mutta mitä ovat nämä joulun henget? Onko kyse omantunnon kolkutuksesta kolkuttimesta lähtien? Onko kyse vanhenevan ihmisen äkillisestä henkisestä pehmenemisestä? Vai voisivatko joulun henget tarkoittaa jotakin sanalla sanoen hengellistä? Tahtooko Dickens nimeltä mainitsematta puhua Pyhän Hengen kosketuksesta? Joka tapauksessa Scrooge päätyy elämäänsä tarkastellessaan ratkaisuun, joka sopii erinomaisesti yhteen kristillisen opin kanssa. Omaisuudestaan jakaminen kuulostaa Johannes Kastajan opetukselta, jonka mukaan ylimääräisen ihokkaan voi lahjoittaa sille, jolla ei ihokasta ole lainkaan.

Kirjassa on 111 sivua ja sen lukemiseen minulta kului yksi päivä.

Richard Bach: Lokki Joonatan

Amerikkalainen Richard Bach kirjoitti kertomuksen, joka julkaistiin kirjana vuonna 1970 nimellä Lokki Joonatan (Jonathan Livingston Seagull). Kirja sisältää runsaasti lokkiaiheisia valokuvia, jotka on ottanut Russell Munson. Tarinan Lokki Joonatanista suomensi Kaija Kauppi vuonna 1972.

Säveltäjä Johann Sebastian Bach on eräs kirjailija Richard Bachin esi-isistä. Kirjailija Bach on aikoinaan palvellut Yhdysvaltain ilmavoimissa lentäjänä ja esiintynyt taitolentäjänä. Niinpä tarina lokki Joonatanista on hyvin lennokas, henkevä ja taitavasti laadittu.

Joonatan kuuluu lokkiyhteisöön, joka elää meren rannalla päätoimenaan ruuan hankkiminen merestä ja syöminen. Kirjailija ilmaisee suoraan, etteivät lokit piittaa muista asioista kuin perustarpeittensa tyydyttämisestä. Tarinan jännite syntyy siitä, että Joonatan poikkeaa muista lokeista. Hän tavoittelee syömisen kustannuksella mahdollisimman suurta lentotaitoa. Nykylukija saattaisi harhautua ajattelemaan, että kyseessä on allegoria anorektisesta mäkihyppääjästä. Koska lokit kuitenkin ovat lintuja ja niille lentäminen on huomattavasti luonnollisempi liikuntamuoto kuin ihmiselle, vertauksessa tavoitellaan jotain vieläkin tärkeämpää kuin mäkihyppy. Teoksen alkuun onkin liitetty omistus ”sille todelliselle lokki Joonatanille, joka elää meissä kaikissa.”

Mihin lokki Joonatania sitten kuuluu verrata? Mistä tämä ilmiselvästi vertauskuvallinen tarina kertoo? Oikeastaan vastaus taitaa sisältyä tuohon omistuskirjoitukseen. Jokainen voi käsittää Joonatanin erilaisuuden miten itse parhaaksi näkee. Aiemmin lukemani perusteella minulle tuli aluksi mieleen, että kyseessä voisi olla nietzschemäinen filosofi, joka yrittää irrottautua oman aikakautensa kahlitsevista uskomuksista. Onnistuessaan pyrinnöissään hän on valmis auttamaan muita, jotka kokevat samansuuntaisen kehityksen kohdallaan toivottavaksi. Hän haluaa opettaa muut nousemaan itsensä yläpuolelle. Tai kuten Joonatanin opettaja Tšiang sanoo: oppiakseen lentämään kaikkialle yhtä nopeasti kuin ajatus, on lähdettävä siitä tiedosta, että on jo saapunut perille.

Toinen vaihtoehtoinen ajatus voisi olla, että Joonatan on uskonnollinen toisinajattelija. Hänen oma, vanhakantainen yhteisönsä pitää kiinni ikiaikaisista normeista ja säännöksistä, heillä ei ole halua muuttaa mitään, koska näin on aina eletty. Ilmastonmuutoksen jälkiä katsellessa ei mikään pöllömpi ajatus sekään. Mutta ilmastonmuutos ei tietysti liity uskontoon, vaikka nykyään tosin puhutaan myös ilmastonmuutosuskovaisista. Sen sijaan voitaisiin ajatella, että Joonatan irtaantuu omasta yhteisöstään (joka oikeastaan sulkee hänet ulkopuolelleen) ja sitten hän löytää muita samanhenkisiä, kunnes lopulta uskonkäsitykseltään seestyneenä palaa takaisiin alkuperäiseen yhteisöönsä auttamaan ja opettamaan muita, jotka ovat samalla tavoin etsiviä sieluja kuin hän itse oli.

Ajatukset uskonnosta ja filosofiasta syntyvät varmasti sen vuoksi, että kirjassa liikutaan taivasten tasolla – ja todellakin voidaan käyttää monikkoa sanasta taivas. Sielunvaelluksesta puhutaan avoimesti, puhutaan intialaisen ajatustavan mukaisesta sielun kehittymisestä eri elämiensä aikana. Toisaalta – luettuani hiljattain Johanneksen evankeliumin – nousee uskonnollisista hahmoista Joonatanin vertauskuvana ennen kaikkea esiin Jeesus. Joonatanin kyvyt todetaan hänen kotoisessa yhteisössään ylimaallisiksi, lokkihan lentää kuin ”korkeimman lokin ainoa poika” tai ”saatana”. Kirjassa myös edetään kohden suurta lähimmäisenrakkautta. Niin suurta, ettei se oikein ole kiinni tässä maailmassa.

Kerronta on tasapainoista, muunkin kuin lentämisen osalta. Kirja on myös sikäli taitavasti rakenneltu, että alun kuvauksen lukee helposti ja nopeasti, mutta kolmeen osaan jaetun tarinan toisen osan aikana lukutahtia on pakko rauhoittaa ja pysähdellä testaamaan mielessään sitä uutta mitä kertomuksessa lyödään pöytään. Kirja ei ole pituudella pilattu. Lukemani teoksen sivumäärä on 93 sivua. Mukana olevat valokuvat vievät sivutilaa aika tavalla, joten suoriuduin kirjan lukemisesta muutamassa tunnissa. Välillä join kahvit.

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko kirjoitti sadun Pessi-peikosta ja Illusia-keijukaisesta vuonna 1944. Hän palveli tuolloin maataan jatkosodan rintamalla upseerina. On vaikea sanoa, onko Pessi ja Illusia tarkoitettu saduksi aikuisille vai lapsille. Kirjassa kerrotaan, että kirjailija sai aiheen satuun talvisen automatkan aikana. Hän kirjoitti tarinan rungon yhdessä yössä. Sen oli tarkoitus toimia hänen lapsilleen suunnittelemansa joululehden eräänä osana. Sadun lomassa kirjailija kertoo myös sodan tapahtumista, niin että kirja on siten myös eräänlainen kertomus sodasta. Jos tarinan näkee lastensatuna, sen tarkoitus lienee sodan osalta kertoa lapsille, että sodankin aikana luonto elää omaa elämäänsä, ihmisten väliset taistelut eivät tuhoa koko metsän elämää, niin että sodasta huolimatta toivo jää jäljelle. Aikuisille sodan mukana olo sadussa on irvokas muistutus ihmisen itsekkäästä, elämää hävittävästä toiminnasta. Aikuinen lukija löytää kirjasta paljon moitetta niin sotaa kohtaan kuin yleensäkin ihmisten keskinäistä käyttäytymistä kohtaan.

Sateenkaarella onnellisen elämänsä viettänyt Illusia on keijukaisneito, joka saapuu karjalaisen vaaran juurelle. Hän kohtaa siellä peikkopoika Pessin, joka on osaksi pessimistien sukua. Illusian isä taas on nimeltään Illusion. Pessi ja Illusia ystävystyvät ja sattuneesta syystä Illusia ei pääse takaisin kotiinsa, sillä alkukesä on kuiva eikä sateenkaarta ilmesty taivaalle. Tilanne pahenee vielä dramaattisesti, kun Ristilukki leikkaa siivet nukkuvalta Illusialta ja tämä on pakotettu unohtamaan kotiinpaluunsa. Kaiken huipuksi vaaran takana on jatkosodan rintamalinja, joka tuo lisämausteensa tarinaan.

Satu etenee yksittäisten tarinoitten kautta. Jokaisessa tarinassa esitellään yksi tai useampia metsän eläimiä tai kasveja. Tarinoitten sävy vaihtelee hieman. Kertoja tuntee perinpohjaisesti luonnontiedettä, tarinoissa vilahtelevat tieteelliset nimet, yksityiskohtaiset lajinmääritykset ja muuttolintujen talvehtimisseudut. Lastensadun tiedoiksi niissä on usein liikaakin. Kerronta muuttuu paikoin oppimestarimaiseksi, juoni etenee hieman laskelmoidun tuntuisesti aisoposmaisia opetuksia tavoitellen.

Mielestäni kerronta on parhaimmillaan, kun kirjailija unohtaa hetkeksi luonnontieteen ja päästää satusedän itsessään valloilleen. Ensimmäisen kerran näin tapahtuu tarinassa Ristilukista. Nimihahmo Ristilukki ei olekaan pelkkä hämähäkki, hän on kudontataiteen syvällinen tuntija, joka on jäänyt toiseksi vain Illusian isälle, Illusionille, vanhalle opiskelutoverilleen. Tämäkin tarina sisältää varmasti luonnontieteellisiä faktoja, mutta onneksi ne eivät pääse tukahduttamaan kerrontaa. Syntyy pahan kaunis tarina viattomuudesta, jolta leikataan siivet.

Jatkossa kirjan kerronta silmikoi vähä vähältä koko vaaran eläinkunnan satuun mukaan, mutta vasta kun mukaan tulevat biisami, närhi ja Surnia-pöllö sekä varsinkin Lumikko, kerronta saa siivet alleen ja etenee sujuvasti kohti loppuaan. Satu saa päähenkilöitten kannalta onnellisen lopun. Kirjailija on kuitenkin liittänyt loppuun myös oman kertomuksensa. Paljastuu että hän saa rintamalta työlomaa peräti kaksi kuukautta. Mutta hän ei saa lomaa kirjoitellakseen satuja. Kirjailija on lääkäri, hän menee takaisin omalle paikkakunnalleen harjoittamaan lääkärintointaan. Siellä, kodin turvallisessa ympäristössä, vaimon ja lasten seurassa, satu lopulta päättyy.

Kirjaa lukiessani olin välillä hämilläni lukiessani kuvausta sodasta ja sotilaista. Vähän kerrassaan kuitenkin minusta alkoi tuntua, että sodan mukana ololla tarinassa oli terapeuttinen tarkoitus. Sota oli tosiasia. Tämä satu ei sotaa ihannoi, eikä vähättele, se korostaa sitä mahdollisuutta, ettei ihmiskunta enää pilaisi luontoa sotimalla. Satu toimii myös lohdutuksena niille, jotka kuvittelevat, ettei luonto voisi millään toipua nykyaikaisen sodankäynnin tuhoista. Tuhoutuneen osuuskaupan lämpöpatterissa pesivä lumikkoperhe on siitä eräs osoitus.

Minulta meni lukemiseen viitisen päivää. Välillä pestiin anopin matot ja minä silpaisin sen homman päätteeksi kunnon kumarat, missä kaikessa meni ainakin yksi päivä toipumisineen. Kirjaa lukiessa tuli mieleeni toisen Yrjön, nimittäin Yrjö Jylhän runokokelma Kiirastuli. Sekin on kirjoitettu osin sodassa, tosin talvisodassa. Siitä seuraavaksi.