Czesław Miłosz: Issan laakso

Puolalainen runoilija ja kirjailija Czesław Miłosz (1911 – 2004) asui lapsuusvuotensa nykyisen Liettuan alueella. Maailma sitten vieroitti hänet kauemmas asumaan. Vuonna 1955 Pariisissa ilmestyi kirjailijan lapsuudenaikoihin perustuva romaani Dolina Issy. Romaanin suomennos nimellä Issan laakso ilmestyi vuonna 1981, suomentajana Kirsti Siraste. Tämä oli neljäs tai viides Sirasteen suomentama kirja, jonka olen lukaissut.

Issa, liettuaksi Jiesla, näyttäisi waterwaymap.org-sivuston mukaan olevan pieni laskujoki jossain Liettuan maaseudulla alle 100 km Kaunasista pohjoiseen. Maatalousyhteiskunnassa maailma oli pienempi kuin nykyeuroissa, pienelle poijalle Issa-joen seutu on ollut maailma.

Romaanin pieni poika, Tomasz, elää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vanhassa ja rappeutuneessa aateliskartanossa, jota isännöi lempeästi puolensapitävällä tavallaan vanha aatelissuku. Suvun valta-asema on kuihtunut olemattomiin, mutta kyläläiset suhtautuvat perinteen pohjalta kunnioittavasti kartanon väkeen. Muutos on kuitenkin tulossa, pitääkö kruunu poijistaan huolen, mitäs arvelette?

Tomasz, jonka vanhemmat ovat huitelemassa omilla teillään omassa maailmassaan, kasvaa isovanhempien ja vanhojen palvelijoitten suojissa. Hän tutkii kartanon puutarhaa, sen kasveja ja eläimiä, tutustuu kartanon kirjastoon ja viehättyy erityisesti lintukirjoista. Tomasz jäljentää vihkoonsa kuvauksia linnuista, tieteelliset nimet kiehtovat häntä. Paikalliset lapset ovat hänen leikkiseuranaan, kunnes Tomasz etsiytyy lähiseudun vähäisemmän aatelisperheen, talonpoikaista elämää viettävän Romualdasin seuraan. Aikuinen Romualdas ottaa luonnosta ja eläimistä kiinnostuneen pojan mukaansa metsästysretkille. Metsästyksen kuvaus on tärkeässä osassa ja kiinnostaa ihan yhtä vähän kuin Bim mustakorvassa. Ajan kuluessa Tomasz ryhtyykin ajattelemaan metsästyksen mielekkyyttä. Puolisyvälliset viisaustieteelliset ja uskontoa lähentelevät pohdinnat valtaavat muutoinkin alaa kirjasta siinä määrin, että kerronta on vaarassa puuroutua. Lisäksi romaani jakautuu seitsemäänkymmeneen lukuun, jolloin usein pompataan asiasta toiseen. Henkilöhahmojen määrä on minulle turhan laaja, enkä oikein saa siitä moninaisuudesta paljoa irti. Totta silti on, että kirjan loppupuolella henkilöt tulevat tutummiksi, mutta heidän toimintansa vaikuttimet jäävät toisinaan hämäriksi. Laitan tähän yhden pohdinnan lainauksena tekstistä:

Jos toiset tekivät meistä pilkkaa, syynä oli se että he eivät päässeet tunkeutumaan sieluumme asti. Ihminen kantoi mielessään kuvaa itsestään sielun kanssa yhteen kasvaneena, mutta yksi ainut vieras katse riitti rikkomaan tuon liitoksen ja näyttämään ettemme olleetkaan sellaisia kuin haluaisimme olla.

Hyvää kirjassa on se, että siinä on ihan kohtuullinen saunomisjakso ja sen päälle vielä mehevähkö naimisen kuvaus, jota ilman nykyään ei ole kirjamarkkinoille menemistä.

Kirjassa on 292 sivua, alussa on Kirsti Sirasteen kirjoittama kuvaus Czesław Miłoszista. Lainasin kirjan syyskuussa, puolivälissä lukemista tuli stoppi, loput luin eilen ja tänään.

Eduard Mörike: Mozartin matka Pragiin

Saksalainen Eduard Mörike (1804 – 1875) oli romantiikan tyylisuunnan runoilija ja kertomusten kirjoittaja. Vuonna 1856 julkaistiin hänen kertomuksensa Mozart auf der Reise nach Prag. Vuonna 1987 kertomus julkaistiin Eeva-Liisa Mannerin suomentamana nimellä Mozartin matka Pragiin. Ostin ntamo-kustantamolta pikku kirjasen, joka sisältää myös suomentajan alustuksen nimellä Möriken viimeinen proosateos. Manner käy ansiokkaasti läpi Möriken uraa kirjoittajana ja oppineena sekä kertoo Möriken eristäytyvästä luonteesta ja hänen proosatuotannostaan, erityisesti kyseisestä teoksesta.

Kertomuksessa suuri säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart matkaa vaimonsa Konstanzen kanssa Wienistä suuntana Praha (saksaksi Prag). Mozartin matkan tarkoitus on viimeistellä ensiesitystä varten oopperansa, jonka me tunnemme nimellä Don Giovanni, mutta jota kertomuksessa kutsutaan nimellä Don Juan. Muutaman matkapäivän jälkeen he pysähtyvät vaunuillaan majatalolle, jonne Konstanze jää lepäämään.

Mozart lähtee käppäilemään läheisen linnan puutarhaan, jonne hän menee omine lupineen. Linna on kreivin kotilinna, hänellä on hieno puutarha, jonka lehtimaja, etten sanoisi orangérie, vetää säveltäjäneroa puoleensa. Lehtimajassa on puuastioissa kasvavia appelsiinipuita, oleantereita sekä pomeranssipuu. Mozart menee pomeranssipuun luo ja puoliksi vahingossa tulee irrottaneeksi puusta yhden hedelmistä. Jostain syystä hän vielä halkaisee sen veitsellä. Sillä siunaaman hetkellä paikalle ilmestyy puutarhan edeskäypä joka syyttää Mozartia pomeranssin anastamisesta.

Kreivin linnassa valmistaudutaan juhlimaan kreivin nuoren veljentyttären Eugenien kihlajaisia. Pomeranssipuu ja sen yhdeksän hedelmää oli varattu erityissyistä juuri kihlajaisjuhlaa varten. Mozartin pelastaa nolosta tilanteesta se, että isäntäväki, eikä vähiten juuri Eugenie, fanittavat suurta säveltäjää ja pyytävät hänet vieraakseen.

Loppuosa tarinan ajassa etenevistä tapahtumista keskittyy kihlajaisjuhliin. Samalla Mörike antaa sekä Wolfgangin että Konstanzen selvittää tapahtumia, jotka ovat edeltäneet Prahan reissua. Mozart kuvaillaan ulkonaisesti hyväntahtoiseksi, hieman lapsekkaaksi luonteeksi, jonka rahankäyttö on tuloihin nähden turhan avokätistä. Hänen neroutensa tuodaan selvästi esille monella tavoin, suosikkini on seuraava kaunispuheinen Möriken näkemys:

Sävellys oli noita loistavia kappaleita, joissa puhdas kauneus vapaaehtoisesti, kuin oikusta, suostuu eleganssin palvelukseen, mutta siten, että samalla kun se näennäisesti verhoutuu mielivaltaisten muotojen leikkiin ja kätkeytyy häikäisevien valojen paljouteen, se paljastaa oman jalon luonteensa jokaisessa liikkeessä ja tuhlaten purkautuu uljaaseen paatokseen.

Nerouden ja hyväntahtoisuuden vastapainona on Mozartin taipumus vaipua synkkyyteen. Konstanze tuntee miehestään tämän luonteenpiirteen. Hän yrittää hoitaa perheen taloutta ja kannustaa miestään harrastamaan liikuntaa. Satunnaisia myönteisiä onnistumisia on tapahtunut, mutta mustat pyörteet myllertävät säveltäjän sisimmässä. Kihlajaisjuhlien lopulla Mozart esittää pianolla osia Don Giovannista ja nuori Eugenie käsittää musiikin heijastavan säveltäjän mielen synkkiä piirteitä. Kertomus päättyy böömiläisen kansanlaulun sanoihin, joissa orastavan kasvun muistutetaan nousevan hautaasi koristamaan.

Möriken viimeiseksi mainittu proosateos on hyvä esimerkki romantiikan tyylin kertomuksesta. Mieleen tuli kotimaisesta kirjallisuudesta Runebergin idylliseksi mainittu runo Hanna, jossa täydellisen onnen ja kukoistuksen takana lymyää toukkien maailma. Mörike itse kävi elämänsä ehtoopuolella araksi, melankoliseksi ja passiiviseksi, kunnes hiipui hiljaa pois.

Mannerin alustusteksti on 14 sivua pitkä ja itse kertomus kattaa 85 sivua. Eilen aloin tätä lukea, mutta olin edellisyön vähistä unista niin väsyksissä, että kirja putosi käsistäni kolme kertaa, jolloin annoin periksi ja kuuntelin radio-ohjelmaa, jonka ääreen nukahdin. Viime yön nukuin kohtalaisesti, joten kirja tuli melko nopsaan lukaistua.

Kirjasta tulee tietysti monissa kohdin mieleen Milos Formanin elokuva Amadeus (1984), joka pohjautuu Pushkinin näytelmään Mozart ja Salieri, vuodelta 1832. Oli kieltämättä vaikea karistaa elokuvan hahmoja mielestään kertomusta lukiessa.

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Antti Tuuri (s. 1944) kirjoitti vuonna 1978 ensi kertaa esitetyn kuunnelman Lintujen kesyttäjä. Vuonna 2023 julkaistiin hänen aiheen pohjalta kirjoittamansa samanniminen romaani. Luin romaanin nyt, kuunnelman luin viisi vuotta sitten.

Pidän Lintujen kesyttäjää yhtenä parhaimmista lukemistani kuunnelmista. Odotukseni romaanin suhteen olivat sen vuoksi korkealla kuin pääskyset pilvettömän taivaan sinessä. Pääskyset lentelevät Tuurin romaanissa, joka paikantuu Pohjanmaalle, vissiin Vimpeliin, ihan toisella tarkkuudella kuin kuunnelma. Sadunomaisuuden tilalla on tarkkarajaisuus henkilökuvauksessa. Edes pääskyset eivät ole paperinohuita, onhan ne eritelty räystäspääskyihin, haarapääskyihin ja tervapääskyihin.

Keskushenkilönä toimiva nuori poika, kirjan minäkertoja, elää kesälomaa keskikoulun päätyttyä ja Pietarsaaren lyseon alkua odottaessa. Hän on käynyt rippikoulun ja saa naapurin tytöiltä tanssinopetusta. Hänen isänsä on maatalon selkeä päämies, eläinlääkäri ja despootti, jonka tahtoon muut saavat tyytyä.

Taloon saapuva erikoinen vierailija kertoo olevansa lintujen kesyttäjä. Erikoinen hahmo saa kohtelun, jota sopii odottaa. Juuri eilen Huomenta Suomessa psykologi Julia Pöyhönen hienosti kiteytti miksi jo lapset suhtautuvat erilaisuuteen niin torjuvasti. Hän nimesi kolme syytä: ensiksi erilaisuus herättää pelkoa, toiseksi erilaisuutta kohtaan tunnetaan ennakkoluuloja ja kolmanneksi erilaisen henkilön kiusaamisesta voi tulla osa vallankäyttöä. Nämä kaikki seikat tulevat hyvin esille Tuurin romaanissa.

Kuunnelmassa syrjimistä tasapainottavana tekijänä on erilaisuuteen sisältyvä uuden keksiminen, tuoreen näkemyksen versominen esiin ja halu hyväksyä sen tuoma muutos. Tätä tarkoitan sadunomaisuudella. Romaanista sitä ei paljoa löydä. Kuunnelman talonväki suhtautui kiinnostuksella lintujen kesyttäjään, romaanin perheestä tällainen asenne tulee ilmi peitellymmin. Vastaanottavaiset asenteet uusien näkemysten suhteen jäävät piiloon, niitä ei uskalleta tuoda julki. Tämä takaa romaanin realistisuuden, mutta ei osoittaudu kovin innostavaksi.

Sekä kuunnelmassa että romaanissa uskonto nousee esiin kovana seinänä, joka saartaa erilaista henkilöä. Lintujen kesyttäjä ei ole uskonnolle allerginen, romaanissa hän lukee kirjaa pyhästä Franciscuksesta, jonka vitsikkäästi nimeää kollegakseen. Kertojan setä, työtä vaille jäänyt pappi, tekee lintujen kesyttäjästä pilkkaa ja pyrkii saattamaan hänet poliisin huostaan.

Kuunnelmassa on mukana voimallinen fyysillinen kuvaus lintujen kesyttäjän työn tuloksista. Romaanissa tuloksellisuuden arviointi jätetään epäselväksi, varsinkaan juureva aikuisväestö ei pääse sitä suoraan todistamaan. Tämä latistaa romaanin hohdokkuutta kuunnelmaan verrattuna.

Villieläimet voivat hyvinkin tottua ihmisen seuraan, kesyyntymisestä ei tarvitse olla kysymys. Huomasin talvella pihaa kolatessani miten aroniapensaita marjoista tyhjentävät tilhet aluksi pyrähtivät vauhdilla lentoon, kun kuljeksin pihalla kolan kanssa, mutta vähän kerrassaan ne arvelivat minut vaarattomaksi ja jatkoivat einehtimistään samalla kun putsasin pihaa lumesta. Tietysti pakkanen ja nälkä auttoivat asiaa. Ja ehkä tilhet vaistosivat, että halusin eroon niistä viime kesän marjoista.

On totta, että monet elämykset maistuvat parhaimmalta silloin ens alkuun. Luokan nätein tyttö, joka on vaihtanut kampaustaan, ei enää näytäkään niin nätiltä. Ehkä Tuurin kuunnelma jätti minulle niin suuret odotukset että pieni ja sujuvalukuinen romaani ei sitten millään mahtunut niitä täyttämään? Näen hyvät ainekset molemmissa. Pienoisromaanin koosta laajennettu tarina ei varmaankaan nostattaisi minussa ihmeempää innostusta. Satu saattaisi siihen pystyä.

Kirjassa on 168 sivua. Luin siitä aluksi puolet, mutta erinäisten lumitöitten ja muitten hoitotoimenpiteitten takia lukeminen jäi parin viikon tauolle, kunnes eilen lopettelin kirjan.

Miesnäkökulmia mielisairaaloihin

Claes Andersson: Kuvien takana. Alkuteos romaani Bakom bilderna, 1972, luin Pentti Saaritsan tekemän suomennoksen vuodelta 1973. Aiheesta valmistui vuonna 1975 samanniminen tv-elokuva, jonka tuolloin katselin.

Sivulta 13 alkaen löytyy kohta, jonka tahdon tähän tallentaa, vaikka se aika pitkä onkin:

Hän oli yhtä valtarakenteen kanssa, hän oli yhtä Sokkelon kanssa. Hänen avainnipussaan oli avaimet sen moniin lukkoihin, mutta hän ei käyttänyt niitä lukkojen avaamiseen, hän ei käyttänyt niitä vapauttamiseen vaan osallistui ovien sulkemiseen, telkeämiseen, riistoon, ulkopuolelle jättämiseen. Ja hän suoritti usein työtään tuntien tekevänsä jotain oikeaa, merkityksellistä ja vapauttavaa. Jotta voisi itse säilyttää vapauden illuusion täytyy toisia pitää vangittuina. Jotta tuntisi itsensä voimakkaaksi täytyy pitää heikkoja vallassaan. Jotta kokisi itsensä terveeksi täytyy tuntea hallitsevansa toisten sairaus. Toisten. Pois suljettujen ja erilaisten.

Kuvauksen kohteena on Carl, Sokkeloksi kutsuttavan sairaalan lääkäri. Carl on nuori psykiaatteri, jossain työtehtävien lomassa hän lopettaa suhteen naisystäväänsä ja alkaa kohtapuoliin uuden suhteen Sokkelossa työskentelevän psykologin, Bettyn, kanssa. Carl ja Betty ovat idealisteja, vankan vasemmistolaisesti suuntautuneita. He pistävät pystyyn oman hoitokokeilun. Vastalauseena sairaalan lääkityskeskeiselle hoidolle, heidän pienryhmähoitonsa perustuu yksilölliseen potilaitten kanssa vuorovaikuttamiseen. Toiminta, tekeminen ovat tärkeä osa hoitoa.

Romaanissa kuvataan puolta tusinaa hoidossa olevaa ihmistä, heidän taustojaan, heidän sairauttaan. Carl ja Betty haluavat nämä ihmiset ulos sairaalasta, elämään muitten parissa. Heistä sairaalajärjestelmä pyrkii vain putsaamaan sairaat pois katukuvasta. Onnistuminen uudella hoitomenetelmällä ei ole helppoa, Carl arvelee, että sairaus on osa yhteiskunnan rakennetta.

Romaani julkaistiin Suunta-sarjassa, joka oli kuulemma pamfletti-tyylisten kirjojen julkaisualusta. Paikoin romaanin pamflettikenttä on sen verran tiheästi miinoitettu, että väisteleminen vei mehuja lukemisesta. Siinä vaiheessa, kun kirjailija palaa romaanikerrontaan yhteiskunnallisesta latingistaan, luettava on sujuvaa ja kiinnostavaa. Yhteiskunnalliset väitteet sujahtavat ajatteluni läpi kuin armeijassa harrastetut tähdätyt heittolaukaukset ilmaan.

Sivuja kirjassa on vain 162, mutta lukeminen kesti viikkokausia.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan 2009. Siilinjärvi.

Lauri Törhösen elokuva Palava enkeli valmistui vuonna 1984. Käsikirjoituksen laati ohjaajan kanssa Claes Andersson psykologi Hannele Törrösen alkuperäisidean pohjalta.

Elokuvan keskushenkilönä on vastavalmistunut sairaanhoitaja Tuulikki (Riitta Viiperi), joka saa ensimmäiseksi työpaikakseen Kaiholan mielisairaalan suljetun osaston. Tuulikki täyttää työpaikassaan 21 vuotta, joten avo-osasto olisi varmasti soveltunut paremmin alkuvaiheessa. Työyhteisö on varsin itseensä sulkeutunut, liikepaikoille on pisempi matka. Nuori Tuulikki alkaa oirehtia.

Oma kokemus: Olin syksyllä 1981 lyhyen aikaa vipparihoitsuna Niuvassa avo-osastolla, en oikein sisäistänyt minkä olisi pitänyt olla tehtäväni, joten hoiturin ura jäi lyhyeksi. Avo-osastolla olivat ovet lukossa ja muutoinkin touhu aika tukossa. Jos olisin työskennellyt siellä kauemmin olisin varmaan alkanut purnata työn vähyydestä ja potilaitten elämän tuhlaamisesta. Parempi että laittoivat minut sieltä pois. Olin tuolloin 20 v.

Tuulikki sotkeentuu toisaalta omaan kasvuunsa ja toisaalta riittämättömyyteensä, hänen kapinansa suuntautuu naisille tyypillisesti sisäänpäin.

Oma kokemus: Minä pääsin laitoksesta ulos vähäisemmin vaurioin. Viimeisenä päivänä riisuin valkoisen takin yltäni ja nautin kahvit potilaitten pöydän ääressä. Hyväkuntoinen vanhempi setä, jota ei kirjoitettu sairaalasta ulos, koska ei ollut enää jäljellä paikkaa mihin hän olisi mennyt, sanoi minulle, kun olin lähdössä pois: ”Olehan kilttinä poikana, ettet joudu meidän kanssa tänne piinapenkkiin.” Hän vaikutti tyyneltä, mutta tuska painoi sanoissa.

Näyttelijäntyö on valitettavan epätasaista, lisäksi aiheen työstäminen tarinaksi vaikuttaa jääneen puolitiehen. Kaihola viitannee Joensuun lähellä sijaitsevaan Paiholaan.

Kesto 101 min.

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Luin hirveellä kiireellä tämän pikku kirjasen, jonka olin hankkinut Punaisen ristin Kontista hintaan 1,50 € joitakin vuosia sitten. Petronius Arbiter (27 – 66 jaa.) kirjoitti romaanin Satyricon, joka on säilynyt vain osittain. Trimalkion pidot on osa tuota romaania.

Satyricon-romaanissa seikkailee tuolloisesssa Rooman valtakunnassa 2 + 1 nuorta roomalaista jannua, joilla tosin on kreikankieliset nimet. Minä-kertojana toimii heistä Enkolpius. Nuoret miehet hommautuvat kestitykseen rikkaan miehen luo. Pitojen isäntä Trimalkio on entinen orja, joka on rikastunut erinäisellä kaupanteolla, kuten hän tarinan lopuksi kuvailee. Nousukasmainen pröystäily tekee jonkinlaista sivistystä saaneisiin herroihin keljun vaikutuksen. Heitä pakkaa naurattamaan se, miten Trimalkion on selitettävä erinäisiä Kreikan mytologiaan kuuluvia kertomuksia, joitten suhteen hän on pahemmin virtojen vietävänä kuin Oidipus lautasellaan. Trimalkio myös esittää runoja, mutta esitykset eivät aina suju ihan nappiin. Sanalla sanoen Trimalkio on kuten ketjukolaaja ainakin. Paitsi etten ole ökyrikas, enkä rikas oikein mitenkään, ihme että olen vielä vapaana, mutta kaipa naapurusto järjestää tämän asian piakkoin.

Tarinan on suomentanut Edwin Linkomies vuonna 1945. Linkomies laati myös esseen Petronius ja hänen teoksensa. Linkomies kuvaa armoitetusti sekä koko Petroniuksen teosta, siltä osin kuin sitä on säilynyt, sekä luonnehtii Petroniusta kirjoittajana hyvin monipuolisella tavalla. Luin tämän Linkomiehen tekstin aluksi. Huomiotani herätti jo tuolloin tapa, jolla Linkomies kuvailee tämän humoristiseksi tarkoitetun teoksen huumoripuolta. Näin hän kirjoittaa:

Tässä varmaan voidaan todeta Petroniuksen oma perusvire, joka on ivailijan ja pilkkaajan. Petroniusta voi tuskin pitää suurena humoristina, sillä ollakseen sitä häneltä puuttuu todellinen myötätunto kuvattaviinsa. Lähimmäksi todellista humoristia Petronius tulee ”Trimalkion pidoissa”, joka kaikissa suhteissa on hänen romaaninsa säilyneen osan loistokohta.

Trimalkion pidot ei minusta näytä loistokohdalta. Petronius laskee leikkiä Trimalkiosta. Hänen virityksensä ei toimi samalla tapaa kuin vaikkapa Woody Allenin elokuvassa Keksejä ja konnia (Small Time Crooks, 2000), jossa vaimonsa keksibisneksellä äkkiävaurastunut mies pitää kutsuja asunnossaan, joka on pakattu täyteen kaikennäköistä muodikasta roinaa. Siinäkin miestä pidetään tyylittömänä nousukkaana, mutta jotenkin hauskemmin. Kuten Kekseissä ja konnissa myös Trimalkion pidoissa asetelma kehittyy loppua kohden ja Trimalkio pääsee esittämään oman näkemyksensä elontiestään. Kaverusten asenteeseen tämä ei vaikuta, he haluavat vain paeta paikalta. Petronius voisi ottaa seuraavaan romaaniinsa oppia Allenilta. Ei sitä kaikkien Oscaria tarvitse voittaa.

Kirjan lopussa on selityksiä noin kolkyt sivua. Näitten selitysten selaaminen lukiessa ei ole kivaa. Sellainen syö pahasti tehoja lukuelämyksestä. Tarpeen ne selitykset silti ovat.

Kirjassa on 155 sivua. Sain sen lukaistua parissa päivässä. Nyt voin osallistua klassikoitten lukemis-haasteeseen. Huomenna on toivottavasti muuta puuhaa. Onhan tässä jo kaksi kirjaa kolattu tämän vuoden aluksi.

Sylvi Kekkonen: Amalia

Sylvi Kekkonen (1900 – 1974) kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin nimeltä Amalia. Teoksen nimiösivulla Amalian kuvailevana alaotsikkona on Kertomus.

Amalia on maalaistalon tytär. Hänen isänsä on kauaskatseisena miehenä lohkaissut tiluksistaan jo ennen Amalian naimisiinmenoa tyttärelle oman maatilan, Iikkalan. Iikkalaan on rakennettu hirsistä maalaistalo, aitta ja navetta. Amalian aviomies on isän talossa renkinä ollut Taavi, joka on joitain vuosia Amaliaa nuorempi. Sekä Amalia että Taavi ovat molemmat työnsä hyvin hoitavia. Amalia on vakavahenkisempi, usko on perua äidiltä. Taavi viihtyy työt tehtyään myös kylillä, viinakin maistuu. Heillä on yksi poika, Antti. Muutakin sukua kuvataan, henkilögalleria ei kumminkaan paisu turhan vaativaksi.

Kirjan tapahtumat alkavat sota-ajasta ja jatkuvat hyvän matkaa 1950-luvulle, aika lähelle kirjan julkaisuajankohtaa. Näin tulevaisuuden pilvistä asiaa tarkastellen kirjassa kuvataan erinomaisesti sitä muutosta, joka maaseutuja odotti kaupungistumisen myötä. Takamaan kylälle oli saatu tie, jota pitkin oli helppo muuttaa pois. Asiat eivät romaanissa kuitenkaan etene kuin tiekarhu maaliskuussa, nykylukijana on koskettavaa lukea tähän ajankohtaan kirjoitettua teosta, jossa kaikki merkit tulevasta ovat jo nähtävissä, vaikkeivät romaanin henkilöt Amalia mukaanlukien itse valinnoistaan päätellen tätä vielä oivalla.

Amalia on pitkä, hoikka nainen, jolla on arpi otsassa. On paha mennä sanomaan määrittääkö se häntä jopa enemmän kuin hänen elämänsä maatalon tyttärenä ja sittemmin emäntänä. Kirjan alussa Amalian ulkomuotoa kuvaillaan seuraavasti:

Ruma Amalia, sitä hän on aina ollut siron Eeva-siskon rinnalla. Jalatkin kuin miehellä. Arpiotsainen kaiken muun lisäksi.

Vanhempien kotitila on nimeltään Eevala. Eevaa ei tilalla juuri nähdä, maailma on vieroittanut hänet kodostaan. Amalian tehtäväksi lankeaa kuin arpana luvatusta maasta huolehtia molemmista tiloista. Koska hän on sitkeä, venymiskykyinen nainen, hän myös selviää töistään käyttämällä aputyövoimaa, milloin ei ratkea ihan joka kohtaan itse.

Amalian elämä on työntekoa. Tärkeäksi sivuhahmoksi nouseva Paavo-veli käy sentään Amalian luona vanhalla kotitilallaan, viettääpä kerran koko kesän siellä perheineen. Paavo antaa Amalialle uutta luettavaa, Amalia perehtyy Undsetin romaaniin Kristiina Lauritsantytär ja Hamsunin romaaniin Nälkä. Välillä hän uneksuu olevansa Norjan tunturinhuipulla päivännousua odottamassa. Olisiko Amaliasta voinut tulla kirjablogeeraaja? Tätä emme saa tietää ja parempi niin.

Kun on lukenut kaikenlaisia kummia ja kamalia, oli ihan kiva lukaista tämä Amalia, jossa elämänmeno perustuu aikaisempien sukupolvien hyviksi havaitsemille perinteille ja jossa ihmisiin ei suhtauduta vihamielisesti, jos vaikka erimieltä satuttaisiin olemaan. Sanaharkassa poikansa kanssa Amalia aloittaa puheenvuoronsa sanoilla:

Ole hyvä ja selitä.

Millaista korutonta itsehillintää ja puhetoverin kunnioitusta!

Se on myönnettävä, että romaanin näkökulma asettuu melko vahvasti Amalian puolelle alusta loppuun, mutta eiköhän Amalia ole sen ansainnut. Sitä paitsi tykkäsin kovasti siitä, ettei romaaniin ole ahdettu kaikkea mahdollista, vaan se säilyy pienimuotoisena kuin tekonahkainen käsilaukku, äkta konst, saattaisi joku tuumata. Ei sitä kaikkien seutukuntakuvausten tarvitse täyttää koko kirjahyllyä.

Kirjan hankin itselleni viime keskiviikkona Iisalmen Lähetys Kirppu-myymälästä kahdella eurolla. Siellä olisi saattanut olla muutakin ostettavaa, mutta oli niin kuuma, että minun piti sulamista vältelläkseni poistua liikkeestä. Ostin yhden kirjan tämän lisäksi, saahan tiedä tuleeko luettua niin letkeää tekstiä kuin sisältääkin – on tuo lukeminen ollut kuin kerman juontia mustan kahvin nauttijalle. Muutama päivä vierähti tämän Amalian parissa. Sivuja 251.

Paavo Rintala: Sarmatian Orfeus

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti vuonna 1991 julkaistun romaanin Sarmatian Orfeus. Aiheesta muutama sana.

Sarmaatit olivat kansa jossain antiikin lopun ja keskiajan alun vaiheilla. He lienevät elelleet etupäässä kaakkoisessa Euroopassa, nykyisen eteläisen Ukrainan alueella ja siitä Roomaan päin hyvän matkaa. Kriminkin lienevät vallanneet skyyteiltä. Netistä löysin 1700-luvulla sommitellun Sarmatian kartan. Siinä mennään Balkanilta itäisen Euroopan kautta aina Suomen seuduille asti. Karjalan kannaksen itäinen puoli ja osia Suomen ja isompia osia Venäjän puolen Pohjois-Karjalasta on myös luettu Sarmatiaan, samoin Viro ja Liettua. Jotkut lukevat Sarmatiaan myös eteläisen Suomen. Nykyään Sarmatia on saanut nimellistä tunnettuutta Venäjän kerrottua valmistaneensa joukkotuhoaseen nimeltä Sarmat.

Orfeus oli antiikin tarujen hahmo, joka meni noutamaan puolisoaan Eurydikeä manalan luolasta. Orfeus melkein onnistui laulullaan ja soitollaan saamaan vaimonsa takaisin elolle.

Itä-Preussi on historiallinen alue, joka nykyään kuuluu Venäjälle (Kaliningrad), Puolalle ja Liettualle.

Johannes Bobrowski (1917 – 1965) oli itäpreussilainen, sittemmin itäsaksalainen kirjailija. Häneltä julkaistiin vuonna 1961 runokokoelma nimeltä Sarmatische Zeit. Hänen runojaan on suomennettu eri teoksiin. Nyt puheena olevassa romaanissa on muutama hänen runonsa Rintalan suomentamana. Bobrowskilta on suomennettu vuoden 1964 romaani Levinin mylly. Bobrowski palveli Wehrmachtin joukoissa toisen maailmansodan alusta vuodesta 1939 lähtien pääosin itärintamalla, kunnes jäi venäläisten sotavangiksi vuonna 1945. Hän vapautui vankeudesta vuonna 1949 työskenneltyään mm. kaivoksessa Donetskin hiililaakiolla. Rintalan romaanissa jäljitetään Bobrowskia toisen maailmansodan melskeissä. Matkassa kuljeksivat seuraavat historialliset henkilöt:

Konsuli Marie-Henri Beyle (1783 – 1842) tunnettu kirjailijanimellä Stendhal osallistui Rintalan kertoman mukaan Napoléonin sotaretkelle Moskovaan. Pakomatkalla Vilnassa konsuli pääsee toipumaan fyysisesti, mutta järkyttyy perinpohjaisesti korkea-arvoisten saksalaisten lakitieteen tohtoreitten ja upseereitten ideologiasta ja etenkin sen täytäntöönpanosta Ponarin tammilehdossa. Lainaus:

Huomasitteko, että teloittajat eivät koskaan käyttäneet sitä verbiä, he puhuivat erikoistoimenpiteistä.

Jud Süß nimellä tunnettu Josef Süß Oppenheimer (1698 – 1738) toimi Württembergissä hovijuutalaisena talousneuvoksena ja rikastui, mitä ympäröivä luterilainen väki ei sietänyt. Vilnassa hänen hahmonsa karkaa valkokankaalta Jud Süß-nimisestä juutalaisvastaisesta propagandaelokuvasta, jonka hän katsoo antavan väärän kuvan itsestään. Lainaus:

Ihmisellä on suuret ja pöhöttyneet aivot, mutta madon selkäranka ja punkin sydän, eikä hän jaloksi muutu.

Aleksis Kivi (1834 – 1872) Suomen kansalliskirjailija, joka piipahtaa Helsingin herrojen puheilla romaanihahmojensa keralla. (Bobrowski sepitti runon Aleksis Kivestä.)

Ruhtinas Igor tunnetaan Aleksandr Borodinin samannimisen oopperan hahmona, joka vangittuna laulaa haikeasti ettei tässä oikein saa unta eikä lepoa, kun entisiä vain muisteleepi. Romaanin lopussa Rintala kertoo yhden version Siverian ruhtinaasta Igorista (1000-luvulla jKr.), joka päättää lähteä sotaretkelle Kertsinsalmen ja Krimin suuntaan. Kertomuksen sielun muodostavat kaksi munkkia, jotka löytävät tien paratiisiin nykymarkoissa muinaisen Tmutarakanin kaupunkivaltion muurinharjalta. Kertomukseen johdattaa sokean laulajan tuntemattomalla kielellä Novgorodin kirkolla esittämä laulu.

Lisäksi kirjassa on osansa sinisuohaukoilla, viiriäisillä, Vilnan juutalaisghettolla sekä lukuisalla määrällä erilaisia henkilöitä, tavaroita, ilmiöitä ja historiallisia faktoja ja niitten kuvaelmia. Löytyykö Sarmatian Orfeus eli Johannes Bobrowskin runoilijantien alku Memelinmaalta, Ilmajärveltä, hiilikaivoksesta vai onko etsintä löytämistä tärkeämpi, saatte arvata.

Kirjassa on 253 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, mutta tulipahan tehdyksi.

Armas J. Pulla: ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!”

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1941 julkaistun romaanin ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!” Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Pariisiin. Päähahmona on runoilija François Villon (1431/2 – 1463), joka esitetään kirjassa varsinaisena veijarina ja peijarina.

Kertojana romaanissa toimii suomalainen Bartolomeus Karppanen, hurskas nuori mies, joka saapuu kaupunkiin opiskellakseen yliopistossa, jotta voisi valmistua papin ammattiin. Kertoja pöyristyy siitä paheellisesta menosta, jota kaupungissa on kenen tahansa nähtävissä ja varsinkin opiskelijoista, jotka viettävät aikaansa viinituvissa nauttien viinistä ja naisten seurasta. Heidän johtohahmonaan häärii runoilija Villon, joka neuvoo mm. miten viininsä ja eineensä voi saada maksamatta. Opiskelijat viettävät hedonistista elämää, jossa opintojen etenemistä tärkeämpää ovat omat nautinnot ja hauskanpito.

Pulla on humoristi, hän vyöryttää lukijan eteen sujuvaan tapaan kepposia, joita Villon tekee niille epäonnisille pariisilaisille, joilta hän ottaa tarvitsemansa rahan tai tavaran erinäisin juonin ja konstein. Tämän on tarkoitus huvittaa lukijaa, mutta itse siirryin muitta mutkitta Karppasen leiriin paheksumaan tällaista menoa. Ei se minua ainakaan naurattanut. On totta, että luottavaiset ihmiset ovat sukkelasanaisten heppujen puijattavissa – mikä siinä tosiseikassa on hauskaa, tiedä häntä. Jos kaikki rakentaisivat elämänsä juoniin ja kujeisiin, mahtaisimmeko elää onnellisemmin? Romaanin perusteella Karppanen tosin joutuu myöntämään, että vaikka Villonin toiminta on usein todella häikäilemätöntä, mies itse on rakastettava. Minusta nykyään pienyrittäjät käyttäytyvät tuskastuttavan usein minua kohtaan kuten Villon tässä romaanissa. Ehkä kyse on oman puolustautumiskykyni puutoksesta? Tai ehkä pienyrittäjät vain ovat nykyään mieluummin rakastettavia kuin työnteon kunniaan pyrkiviä?

Kerronta on hyvin sujuvaa, tapahtumain kehys pysyy mainiosti tasapainossa, Pulla on taitava kertoja. Historiallisilla yksityiskohdilla ei mässäillä, pikemminkin tarjotaan tilaisuus naureskella keskiajan kulttuurille. Minua vain ei naurattanut. Villonin hahmo vaikutti niin ylivertaiselta ja kaiken kestävältä, että hänenkään puolestaan ei oikein osannut jännittää. Karppanen vaikutti sympaattiselta, mutta jotenkin tarkoituksellisen pökkelömäiseltä. Pulla oli Pariisin-tuntija, asui kaupungissa ja muistelen joskus lukaisseeni hänen kirjansa Viipurlaisii muisteloi ja Pariisilaisii. Uskon, että nyt lukemassani romaanissa varmaankin livahtaa minun hoksaamattani huumoria, jota en ymmärrä, mutta kestän sen kuin ketjukolaaja.

Kirjassa on 213 sivua. Lueskelin sen läpi noin viikossa. Kirja sai minut pohtimaan huumorin ja vitsien historiaa. Mitään erityisen selkeää en kuitenkaan osaa niitten pohdintojeni perusteella tähän liittää.

Ville Ranta: Kajaani

Ville Ranta (s. 1978) kirjoitti ja kuvitti sarjakuvaromaanin Elias Lönnrotin elämästä. Teos julkaistiin vuonna 2008 nimellä Kajaani. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Elias Lönnrot työskenteli vuosina 1833 – 1853 Kajaanin piirilääkärinä. Tästä ajasta Lönnrotin elämässä on Ville Ranta sepittänyt kuvauksen. Ei tarvitse olla lönnruudinkeksijä tajutakseen, ettei kyseessä ole suoranainen historiankuvaus vaan todellakin fiktio, jonka nimeltä tuttu keskushahmo seikkailee pienessä, hankien keskelle unohtuneessa kaupungissa. Kajaanissa mainitaan Lönnrotilla olleen vispilänkauppaa erään naishenkilön kanssa. Tässä sarjakuvaromaanissa kaupat saatetaan loppuun asti parit kerrat eikä juttu jää pelkkään tanssimiseen. Lönnrot nauttii myös viinaksia ihan hartaudella, hänellä on yksi hyvä ystävä, postimestari Gosman, jonka kanssa hän tätä harrastetta harjoittaa ja Oulusta pölähtää joskus lisää sivistyneitä putelintyhjentäjiä Kajaanin menoa ihmettelmään. Lönnrot on kutsunut vanhempansa ja veljensä Kajaaniin. Hän on hankkinut heille maatilan kaupungin ulkopuolelta. Velipoika harrastaa Eliaksen tapaan viinaksia ja naisia, joten maatilan hoidosta ei meinaa tulla mitään. Eliaksen elämässä on monenlaista harmia ja selviteltävää, lääkärin tehtävistä vähemmän kerrotaan. Kansanrunojen perässä sentään Elias matkustaa Vienan Karjalaan.

Minusta tämä Rannan näkemys tuo hieman valjunoloiseen Lönnrotin hahmoon elämän makua, tosin se elämä tuntuu melko usein kuvatulta viinoineen, naisineen ja rahahuolineen. Esitystapa on sujuva, käsiala ei ole yhtä kaunis kuin Lönnrotilla, välillä on muutama aukeama kuvia ilman tekstiä, muutoin tekstin osuus on minun silmissäni vallitseva. Ajattelin jopa, että tämähän on lähes valmis näytelmä tai kuunnelma, kun sen vain vuorosanoiksi totuttuun tyyliin kirjoittaa. Kuulun sarjakuvasukupolveen ja tv-sukupolveen. Minun on helppo ottaa vastaan tämäntyyppinen kerronta, kun taas kirjojen pitkät kuvaukset tuntuvat tylsiltä. Sarjakuvaromaani Kajaani ei ole tarkoitettu lasten luettavaksi, mutta voisi sitä yläkouluikäisille tarjota. Mieleeni tulivat rakastamani Asterix-sarjakuvat, joissa kuvataan eloa pienessä gallialaisessa kylässä. Eivät senkään sarjakuvan tapahtumat tai hahmot ole suoranaista historiankuvausta, vaan ovat ne minusta parempaa kuin historiankuvaus usein on. Tässä katsannossa voi olla ihan paikallaan, että Rannalle on myönnetty vuoden journalistipalkinto – ehkä ajankohtaiset pilakuvat ovat sitä zhurnalismia, joka saa ihmiset vielä kiinnostumaan itseään toistavista uutisista?

Kirjassa on 284 sivua. Lukaisin sen parissa tunnissa.

Georges Rodenbach: Kuollut Brügge

Belgialainen runoilija Georges Rodenbach (1855 – 1898) kirjoitti vuonna 1892 julkaistun romaanin Bruges-la-morte. Luin teoksesta Jalmari Saulin vuonna 1915 ilmestyneen suomennoksen nimellä Kuollut Brügge.

Kuollut Brügge on symbolistinen teos. Romaanissa kuvataan leskeksi jäänyttä mieshenkilöä, joka menetettyään suuresti ja intohimoisesti rakastamansa vaimon sulkeutuu suruunsa ja vetäytyy asumaan Brüggen kaupunkiin, jonka hän katsoo sellaisenaan ilmentävän hänen omaa suruaan. Tekijän alkulauseessa puhutaan autioista kaduista, vanhoista taloista, kirkoista ja kellotorneista sekä kanavien liikkumattomista vesistä, joita romaanissa verrataan kuolleen verisuoniin, joissa veri ei enää virtaa. Osin keskiaikaisen kaupungin ylle kohoavat kellotornit, jotka vartioivat asukkaita heidän inhimillisiltä, varsinkin seksuaalisilta haluiltaan, muistuttavat kuolemansynnistä kellonlyönneillään.

Rodenbachin romaani on tiettävästi ensimmäinen fiktiivinen teos, jota on somistettu valokuvilla. Kuvat esittelevät näkymiä Brüggestä – maisemallisia stillebeneitä – kaupungin katuja, aukiota ja kanavia – vain aniharvoissa kuvissa näkyy ihmisiä.

Päähenkilö Hugues Viane kuljeskelee yksinään iltaisin pitkin hiljaisia katuja sateen langetessa eikä huomaa ihmisiä, jotka tarkkailevat häntä kaihtimiensa takaa. Päivänsä hän viettää asunnossaan muistellen kuollutta vaimoaan kaipauksella. Hänen kotinsa on kuin museo hänen kadottamalleen rakkaudelle, puolison hiuksista tehtyä palmikkoa Hugues säilyttää pianon päällä läpikuultavassa kristallilippaassa. Kymmenen vuoden onnellista rakkautta on seurannut viisi vuotta surullista lesken elämää. Ja vaikka Hugues osallistuu jumalanpalveluksiin, on kaipauksesta tullut hänen uskontonsa. Sen sijaan hänen palvelijattarensa Barbara on juureva maalaisnainen, mikä tarkoittaa että hän on vahvasti uskonnollinen. Huguesin, Brüggen ja Barbaran lisäksi romaaniin ilmestyy neljäs hahmo, kun Hugues eräänä iltana kävelyllään kohtaa naisen, joka vaikuttaa täydellisesti muistuttavan hänen rakasta puolisoaan:

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen… Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista.

Vaan palataanpa symbolismiin. Mitä romaanin tarina vertauskuviensa kautta tahtoo kertoa? Vertauskuvan voinee lukija käsittää omista lähtökohdistaan. Runoilija Rodenbach opiskeli lakimieheksi, joskin opiskeluaikanaan hän harrasti opiskelutovereittensa kanssa runoutta, kirjallisuutta ja sen sellaista. Valmistuttuaan lakimieheksi hän kuitenkin ryhtyi runoilemaan. Niin tekivät monet hänen tovereistaankin. Kirjan alusta löytyvässä evästyksessä mainitaan, että he perustivat aikakauskirjoja, joita kukaan ei tilannut ja julkaisivat kirjoja, joita yksikään ei lukenut – taidetta taiteen vuoksi. Tämä avant garde meininki oli kummiskin rasittavaa ja Rodenbach muutti vuonna 1886 vapaaehtoiseen maanpakoon Pariisiin ja kuoli sittemmin siellä. Ehkä Rodenbachille lakitiede oli se suruaika, joka erotti hänet todellisesta intohimostaan - runoudesta? Kun hän sitten luopui lain harjoittamisesta, hän sai todeta, että ruusuinen nuoruuden intohimo olikin aikuiselle vain haalistuva muisto entisestä.

Voin paljastaa, että lukemani romaanin loppu on murheellinen. Hugues ei löydä onneaan yrittäessään Orphéen tavoin noutaa rakkaansa manalasta. Rakastettu on kuollut, lopullisesti menetetty. Uskonnollinen kulkue vaeltaa Brüggen kaduilla Pyhän Veren päivänä kantaen pyhäinjäännöstä, Kristuksen kylkeen pistetystä haavasta pusertunutta veripisaraa lippaassa, jonne sen kätkee rubiini. Brüggen kaupunki näyttäytyy rakasta Jeesusta surevien yhteisönä, jonka kiviset kadut ja rakennukset soivat hiljaista ylistysvirttä rakkaudelle syntien sovittajaa kohtaan.

Kirjassa on 176 sivua. Luin sitä viitisen päivää. Suomen Kuvalehden artikkeli Kuolemastaan elävä kaupunki vuodelta 1934 sisältää valokuvia Brüggestä ja perustuu isosti tähän lukaisemaani teokseen. Lehtijutun löytää wikipedian Bruggea käsittelevän artikkelin kautta. Lehtijutussa kuvataan Brüggen menneisyyttä vauraana satamakaupunkina, jonka satama kuitenkin madaltui vissiin joen tuoman lietteen takia. Merialukset alkoivat juuttua kiinni pohjastaan ja lopulta merenkulkijat siirtyivät käyttämään Antwerpenin satamaa, mikä romahdutti Brüggen merkityksen. Jatkosta sain selvää sen verran, että hiljainen kaupunki ei kiinnostanut miehittäjiä edes toisen maailmansodan aikana, mikä pelasti kaupungin tuhoilta ja sen ansiosta Brügge säilyi niin satumaisen lumoavana meidän päiviimme.

Kuolema Ylioppilastalolla

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio kirjoittivat vuonna 1994 julaistun tekkariromaanin Kuolema Ylioppilastalolla, alaotsikoltaan Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872.

Lukemani tekkari on kirjoitettu kahden kertojan taktiikalla, kertojina ovat serkukset Matilda ja Johannes. Johannes opiskelee oikeustiedettä ja asuu vuokralaisena Matildan vinttikamarissa. Onnettomien sattumien summana Johannes joutuu Ylioppilastalolla suomalaisten merkkimiesten kunniaksi vietetyn riemujuhlan ryyppäjäisten yhteydessä pidätetyksi lainopillisen tiedekunnan siviilioikeuden dosentin murhasta. Kuolleena laulusalin taffelipianon alta löytynyt Westman oli svekomaani, kun taas Johannes tietty fennomaani. Ryyppäjäisissä oli sattunut ja tapahtunut muutoinkin hämäriä yhteenottoja miesten ja jopa nk. tarkastusnaisten välillä.

Tekkarissa kuljeskellaan ympäri Helsinkiä ja vaikka tiettyjä paikkoja joskus kuvaillaan vähän tarkemmin, ei sellainen kuvailu muutu puisevaksi. Kaiken kaikkiaan romaani on kahden osaavan kirjoittajan laatima. En ole varma, ovatko vuorovetona kirjoittaneet, niin että Manninen olisi kirjoittanut Matildan osuudet ja Raivio Johanneksen osuudet. Tyyli pysyy samankaltaisena kaiken aikaa. Ehkä voimakkaammin eriävät tyylit olisivat piristäneet kerrontaa, mutta nyt on synnytetty tasalaatuinen muhennos, jota on helppo lukea.

Tornion DekkariNetti -palstalla kerrotaan, että edellä kuvailemallani vuorovedolla olisivat kirjoittaneet. Siellä myös mainitaan ajankuvaa historiallisesti paikkansapitäväksi. Sen verran tähän on sanottava, jotta kun kohtalokkaat juhlat järjestettiin kirjan alusta löytyvän mainoslehtisen mukaan keskiviikkona 30. päivänä tätä kuuta, niin seuraavan päivän kerrotaan myöhemmin olleen lyhyt marraskuinen päivä. Netistä löytämäni vuoden 1872 kalenterin mukaan ainut 30. päivä ja keskiviikko oli lokakuussa, joten sitä seuraava päivä olisi kyllä lokakuun 31. päivä. Tämä ei tietysti sulje pois mahdollisuutta, että lokakuun viimeinen päivä voisi tuntua marraskuiselta. Olen siis Tornion DekkariNetin kanssa lujasti samaa mieltä. Kuulemma Manninen ja Raivio ovat tehneet kuusikin tällaista historiallista tekkaria, joissa on samat kertojahahmot ja sitä tehen sitten sama kerrontatekniikka.

Tekstinäytteeksi minä akateemisesti sivistymätön ja muutoinkin villiluontoinen hahmo olen valinnut Yliopiston kirjastoa kuvailevan kohdan. Tuota kirjastoa olen kahdesti mennyt katsomaan sisältäpäin, mutta molemmilla kerroilla minut on ohjattu ulos. Viime kerralla sanottiin, että ohjataan varmaan jatkossakin.

Yliopiston kirjasto, joka valtakunnan parhaana kirjakokoelmana oli ylioppilaiden ja heidän opettajiensa lisäksi myös minun ja Emman kaltaisten säädyllisten ja hyvämaineisten kaupunkilaisten käytettävissä, oli talvisaikaan auki vain muutaman tunnin, sillä tulipalon pelossa siellä ei ollut sen paremmin kaasu- kuin muutakaan valaistusta.

Jos minä olisin kuulunut tämän tekkarin kirjoittajiin, olisin lisännyt tähän tekstin ”haloo onks valoo”. Se olisi tosin poikennut kirjan tyylistä jonkin verran, mutta niin kai minäkin poikkean Yliopiston kirjaston vahtimestaajien mielestä.

Kirjassa on 256 sivua. Lukaisin sen noin viikossa. Isänpäiväviikonloppuna lukeminen jäi muutaman siivun osaan.

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Hanna Hauru (1978 – 2021) kirjoitti vuonna 2008 julkaistun pienoisen romaanin nimeltä Utopia eli erään kylän tarina. Kirjalla on mittaa 109 sivua, joista useampi sivu on tyhjä johtuen ilmavasta asettelusta. Teoksella on silti sanottavaa mittaansa enämpi ja siitä huolimatta sain sen lukaistua muutamassa tunnissa tässä aamupäivällä. Nopealukuisuuteen vaikutti kerrontatapa, kylän tarina on pelkistetty viimeisten kyläläisten tarinaksi ja kyläläiset kertovat oman tarinansa kansanomaisen kompaktisti. Teosta voisikin luonnehtia monologien sarjaksi, mutta enpä kehtaa luonnehtia. Ja on siinä mukana myös unien poro sekä lopussa se vihoviimeinen kylään jääpä, joka on nähnyt kaiken tarpeellisen ja sen myötä yhtä sun toista muutakin.

Utopia paikantuu pohjoisen Suomen kylään, josta väki on poistunut palvelujen kadottua. Kylässä asuu enää viisi immeistä – nelihenkinen perhe ja heidän naapurinsa, yksinäinen keski-ikäinen nainen. Perheen lapset ovat jo aikuisia, nuorempi lapsista, Tyttö, on parikymppinen. Hän vaikuttaa kehityskelpoisimmalta ja tervehenkisimmältä, sillä hän kohtaa tuolloin tällöin unissaan poron, joka houkuttelee häntä lähtemään maalimalle mokomasta näivettyneestä kylästä. Perheen isä ja poika metsästävät ja lukevat vanhoja jalluja, kaikki harrastavat ryypiskelyä, kilju, kotiviini ja pontikka tarjoovat kyytiä isälle, pojalle, äidille ja tyttärelle sekä naapurin Birgitalle. Myös ruokakestejä järjestetään. Elämä vaikuttaa letkeältä ympärivuotiselta kesäasumiselta. Vuodenajat vaihtelevat ja vanhat maalaistalot elävät tavallaan, metsistä nousee marjoja ja sieniä, pottuhalmeesta perunii, järvestä kalaa ja saloilta metsänviljaa. Kahvi on vanhaa varastoa, mutta meneehän se kun laittaa eilen lypsettyä maitoa sekaan.

Sattumalta radiosta tuli lukemisen lomassa Roman Schatzin ohjelma, jossa kyseltiin, miksi miljoona suomalaista unelmoi maallemuutosta. Asia ei oikeastaan ohjelmassa selvinnyt, koska kaikki puhelivat isolta osin omista asioistaan. Toisaalta niinhän se onkin, että omien asioittemme suhteen olemme edes jonkinmoisia asiantuntijoita, ainakin itsemme aikalaisia ja vertaisia. Asuin minäkin joskus maalla, neljäntoista kilometrin päässä Siilinjärven keskustasta, peltojen ja erämaitten keskellä. Sen puoleen voin samastaa oman kokemukseni Haurun kirjaan. Valmistin siellä kotiviiniä ja aika hyvin se maistui. Nähtiin villiä luontoa, hiiret rapistelivat ullakolla, hirvet ja kauriit mennä humistivat pelloilla, joutsenet uivat läheisellä lammella, kerran nähtiin harmaahaikaroitakin. Vaikka maalla kolasin vielä isompaa pihaa kuin nyt puutarhalähiössä, ymmärrän silti jotenkin kutsuvana sen tunteen, kun talvella lumi työntyy kohti ikkunanpuitteita, mutta leivinuunin lämmössä kaikki ulkona näyttää vain kauniilta, talviselta sadulta. Tapahtuma-aika romaanissa on viimoisin vuosituhannen vaihde, vähän sitä ennen minä perheineni maalle muutin. Viisitoista vuotta sitten alkoi lasten opiskelu vaatia asumista maalikylissä, joten muutimme tähän nykyiseen kotikoloomme. Täytyy myöntää, että tiettyä kaipuuta maaseudulle tunnen.

Haurun romaanin utopiassa ei sähköä kylässä ole, kaikki toimii vanhaan malliin, edes postia ei tule eikä mene, televisiosta ja netistä puhumattakaan. Luulen, että sähköt pitää maallemuutosta unelmoitsijan mielestä kotona olla, kuka sitä nyt ilman astianpesukonetta pärjäisi.

Tekstinäytteeksi kävisi melkein mikä tahansa kohta tästä mainiosti kirjoitetusta romaanista, joten taidanpa valita summassa jonkin sattumanvaraisen katkelman. Voittajaksi valikoitui otos, jossa Birgitta kertoo kylän autioitumisesta:

Pirjon kapakka meni siinä vaiheessa konkurssiin, kun tänne eksyi bussilastillinen venäläisiä huoria ja jokainen kaljaa kitannut vanhapoika löysi mieleisensä Ljudmilan. Baariin jäi minun lisäkseni Mauri, ja penskat kävi joskus limukalla. Nyt sitä sitten elellään täällä viidestään.

Anu Kaipainen: Arkkienkeli Oulussa 1808 – 1809

Anu Kaipainen (1933 – 2009) kirjoitti vuonna 1967 julkaistun Suomen sodan aikaan sijoittuvan romaanin Arkkienkeli Oulussa 1808 – 1809. Luin sen.

Niin jostakin lähti liikkeelle huhu että arkkienkeli oli tullut Ouluun.

Ja joku tiesi kertoa että se oli juuri se arkkienkeli Miikkael, jonka tuloa kuningas oli odottanut.

– – –

Sillä oli pitkät kiiltävät siivet ja hulmuava tukka, ja ihmiset sokaistuivat sen kirkkaudesta niin etteivät osanneet sanoa kuin halleluja. Ja kun se kulki, puhkesi sen viitanliepeistä kukkia ja kaikki lapset ja eläimet tulivat syömään sen kädestä. Ja kun se tuli venäläisten kohdalle, venäläiset sanoivat: Anteeksi että me olemme tulleet tänne! ottivat pyssynsä ja tykkinsä ja vetäytyivät pois kaupungista ja koko maasta.

Mutta kaikki eivät halunneet tällaista arkkienkeliä.

Kaipaisen kerronta on kepeää ja ilkikurista, hän on itse kuvaillut kirjoittaneensa satiirin oman aikansa Oulusta etäännytettynä historiaan (Oulun kaupunginkirjaston sivuilta). Minun oli lukiessani mahdotonta tällaista satiiria paikantaa juuri Ouluun, vaikka tapahtumat sinne sijoittuvatkin. Romaanin tyyli toi mieleeni Bertolt Brechtin näytelmät, joita en osaa niitäkään mihinkään immeistä kummempaan kiinni sitaista.

Päähenkilönä onkin kumma immeinen, Leena Schagg, onneton nuori nainen, joka on lapsesta asti kärsinyt änkytyksestä ja epilepsiaoireista (vetotauti). Naapurin tytön Agneksen hukuttua jokeen hääpäivänsä aamuna Leena on flipannut siinä määrin, että hänen perheensä, merkittäviä kauppiaita, on määrännyt tytön asumaan erillään muusta perheestä. Leenan asuntona toimii vanha sauna. Hän on käynyt kumaraiseksi, kulkee usein kädetkin maassa ja harjoittaa keräilytaloutta. Hän käy keskusteluja Agneksen ja Ruotsin kuninkaan kanssa, eikä suinkaan päänsä sisällä vaan kahdella eri äänellä. Agnes hänen sisältään lähettää pahansisuisia kommentteja oihkulkijoille, jotka nauravat herjaajalleen. Kuningas sen sijaan ruotii sotansa kääntymistä vetäytymisen puolelle. Leena haluaisi itselleen miehen ja Agneksen kannustuksella hän noukkii itselleen sellaisen sotaa käyvän Ruotsin armeijan sairashuoneen ruumiskasasta. Pian tämän jälkeen ruotsalaiset jättävät kaupungin kasakoitten armoille.

Kaipainen antaa väillä Leenan kuvitelmien vapaasti sekoittua todellisempien tapahtumien kanssa. Hilpeänsekavaa vaikutelmaa korostavat kansanlaulunpätkät ja erilaiset vanhat uskomukset. Tietysti kristinusko on mukana sekametelisopassa. Joulukirkkoon matkaavat Taavetti ja Tiina, tosin Tiina on tipahtanut kannoilta, mutta ikkunoissa on silti kaksi kynttilää. Leenan varakkaan kauppiasperheen keskinäinen dynamiikka tuo osuutensa kuvioihin, samoin kuin sekä ruotsalaisen että venäläisen sotilasjoukon touhuilu. Oululaisia venäläiset pitävät oudon juroina ja karuina ihmisinä, jotka eivät naura eivätkä itke eivätkä puhu mitään ymmärrettävää kieltä. Pääasiassa venäläisistä onkin esillä sotilaslääkäri, johon on helppo samaistua, kun ei miehestä muuhun niin sitten lääkäriksi (minusta ei ollut lääkäriksikään).

Kerronnasta vielä sen verran, että onneksi on aika paljon vuoropuhelua, sitä on kiva lukea. Selvästi huomasin lukemiseni tahmovan, kun tekstissä oli kuvailevia osuuksia. Tätä se tv-sukupolvisuus on. Kirjassa on 240 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Maarit Verronen: Saari kaupungissa

Maarit Verronen (s. 1965) kirjoitti vuonna 2007 julkaisun kaunokirjallisen teoksen nimeltä Saari kaupungissa. Onko kyseessä sitten romaani vai Aisla-nimiseen naisimmeiseen liittyvä kertomuskokoelma? Mitteepä tuosta. Luin sen kumminkin.

Kirja jakautuu neljää osioon, joitten nimet ovat Kaupunki, Sukupolvet, Tuttavat ja Aisla. Mutta pisin niistä on Aisla, joka käsittää noin puolet tästä pikku teoksesta. Sitä paitsi Aisla on kokijana myös omituisia kohtaamisia kuvailevassa Kaupunki-osiossa. Sukupolvet voisi kuvailla Aislan esivanhempia ja Tuttavat voisi esitellä Aislan tuntemien ihmisolentojen elämäntarinoita – niistä tulikin vähän mieleen Petri Tammisen mainio pieni teos Elämiä, tosin Verronen kertoo tarinansa omalla tavallaan ja hieman laveammin kuin Tamminen. Verrosen Tuttavissa minua miellytti tarina Kristiinasta, jolla ei ollut ammattia eikä työkokemustakaan. Lapsia siitäkin edestä. Tarinassa on sadunomaisuutta ja todellisuuden kosketus, joka saattaisi olla karukin, mutta Kristiinan lempeä olemusko sitten lienee se, mikä tasoittaa pahimmat karheikot.

Kirjan päähenkilö Aisla muistuttaa minun mielessäni kirjailija Verrosta itseään, varsinkin kun en häntä henkilökohtaisesti laisinkaan tunne. Aisla vaikuttaa aluksi itseriittoiselta, kuin saarelta kaupungissa, mutta kun aikansa lukee, paljastuu, että hänelläkin on ihmiskontakteja ja hän pitää niitä arvossa. Ihmiset vaikuttavat häneen, jotkut ärsyttävät, joittenkin seurassa on kuin kotonaan. Toisaalta hän asuu yksin, tekee pisempiä kävelyreissuja yksin (kuten minäkin varsinkin nuoremmiten) ja alkaa lopussa jopa melontaharrastuksen ilmatäytteisellä kanootilla. Myös monet muut hänen touhuilunsa ovat yksin tehtävää puuhastelua, kuten vaikkapa 1900-luvun vuosilukuihin liittyvät laskutoimitukset. Pitäisikö laittaa tästä esimerkki? En ole mikään matemaatikko, edes lentonäytökset eivät minulta onnistuisi, mutta kokeillaan nyt viihteen vuoksi:

Vuosi 1961:
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 1. Käytetään lukuja 1, 9, 6 ja 1:

-1 – √9 + 6 – 1 = 1
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 2:
1 – √9 + 6 – 1 = 2
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 3:
-1 – √9 + 6 + 1 = 3
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 4:
1 – √9 + 6 + 1 = 4
jne. 

Sain aikaiseksi todella yksitoikkoisia laskutoimituksia, Aisla on luovempi. Aisla vaikuttaisi ristisanatehtävien tai kryptojen ratkaisijalta, mutta ehkä hänen ominaispiirteisiinsä kuuluu valita itselleen harvinaisempia harrasteita? Toisaalta voisin kuvitella Aislan kiinnostuneen myös sudokuista, joissa päässälaskua saapi suorittaa.

Kai tästä kirjasta voisi pienen tekstuaalisen näytteen esille asettaa. Mikäs sopisikaan paremmin kuin juuri kertomus nimeltä Harrastukset, jonka loppuvaiheissa Aisla tuumailee mihin puuhaan voisikaan ruveta:

Yksi mahdollisuus olisi ollut jättää puuhastelut vähemmälle ja keskittyä niiden sijasta viininjuontiin. Aisla oli kokeillut sitä joskus. Yhdessä vaiheessa hän oli vähän kuvitellut, että hoksasi asioita paremmin parin lasillisen jälkeen. Mutta se ei ainakaan enää pitänyt paikkaansa. Rentoutumista ja turtumusta hän olikin enemmän hakenut, ja saanut. Se oli kuitenkin alkanut tuntua tylsältä.
Aisla arveli, ettei hänestä ollut alkoholistiksi.

Kirjassa on 162 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Lopuksi haravoin lehtiä. Siinä hommassa olisi Aislan apukin kelvannut. Ja vielä niitä jäi ja lisää tulee päivä päivältä, jos Aisla sattuu tämän lukaisemaan. (Votkaakin jäi jäljelle yli puoli putelia.)

Lempi Pursiainen: Pienenä tyttönä Savossa

Lempi Pursiainen (1919 – 2012) kirjoitti ensi kerran vuonna 1979 julkaistun muistelmalta kalskahtavan romaanin Pienenä tyttönä Savossa. Teos sai kirjailijalta seurakseen vuoden välein yhteensä tusinan verran jatko-osia. Anopin kirjojen joukosta poimin luettavakseni tämän kirjasarjan aloittavan teoksen, joka anopilla oli vuonna 1992 julkaistuna isotekstisenä versiona. Sitä oli kiva lukea tämän ison tekstin takia: paitsi että sai helpommin tekstistä selvän sai myös kääntää sivua useammin ja lukeminen tuntui etenevän nopeammin. Alunperäisessä kirjassa on 160 sivua, tässä isotekstisessä painoksessa 332 sivua. Pursiaisen kirjoja on julkaistu myös äänitteinä. 

Romaani vaikuttaa siis aika lailla muistelolta. Tosin väliin ovat muistot niin tarkkoja yksityiskohdiltaan, että ehkä niitä muistoja on teroiteltu vaikkapa muitten aikalaisten ja varsinkin perheenjäsenten kanssa käydyin keskusteluin? Kerronta tapahtuu minä-muodossa, aikamuoto paikoin huojahtaikse nykyisen ja menneen aikamuodon välillä. Mutta mitäs ajoista ja muodoista, tärkeintä lukemassani kirjassa on sisältö, joka koskettaa minua ylähengitysteitä ja kyynelkanavia myöten. Kirja noudattelee aikajärjestystä, joskin se on jaettu lukuihin, joissa käsitellään otsakkeessa mainittua asiaa. Ehkä ennen muinoin asiat tapahtuivat aikajärjestyksessä, minun elämässäni lähinnä epäjärjestyksessä. 

Kuten elämään vakavasti suhtautuva henkilö toimii, kirjailija käsittää oman elämänsä alkaneen jo ennen hänen omaa aikaansa. Niinpä aluksi kerrotaan isovanhemmista ja varsinkin äidistä. Äiti Reetta oli Polvijärven tyttöjä, jonka isä oli suutari. Kun Reetta oli vielä pieni, suutari-isä kuoli eikä äiti lopulta selvinnyt perheen elättämisestä vaan hän sai jäädä asumaan taloonsa vain yhden lapsen kanssa. Muut lapset laitettiin huutolaisiksi. Kuten Kalevalassakin todetaan: Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella. Pieni huutolaistyttö tekee parhaansa, mutta joutuu ilman omaa syytään kaameisiin tilanteisiin ja lopulta pakenee äitinsä luokse, jonne joksikin aikaa saa jäädä. 

Varttuneempana Reetta löytää työtä kestikievarista ja siellä hän tapaa elämänkumppaninsa, joka on punakka poika, savotan kymppi. Kertoja saa alkunsa kapinakeväänä ja syntyy tammi-helmikuisena yönä 1919 klo 24. Kertojan isä saa tehdä ikänsä kovia savottatöitä, joista ei suurta tuloa kerry. Äiti hoitaa kasvavaa lapsilaumaa, johon työhön myös kertoja esikoisena joutuu osallistumaan lähes aikuisen tapaan. Romaani onkin paitsi ylistys (tai ihmetys!) savolaiselle sitkeydelle, myös kuvaus äärimmäisen niukoista oloista, joissa uurastamisen kantimena on oman talon ja maatilan hankkiminen – periksiantamaton halu olla itsellinen. 

Tapahtumapaikkana on pääosin Rautavaaran soinen saloseutu, josta leivän kiskominen on jatkuvan kovan puurtamisen takana. Aniharvoin on tarjolla kahvia kummempaa herkkua, joskus sentään lapset löytävät juuresaidan ojittamattomasta notkosta valtavia mesimarjoja, jotka syövät suihinsa ennen kuin isä ehtii senkin jäkikön niittää. Kirjan sanasto haastelee paikoin omaa kieltään, mutta arvaamalla loput. 

Mikä muu kuin halu omasta tilasta saa perheen jaksamaan? Usko. Tämä tuodaan esiin alusta asti. Usko Jumalaan ja parempaan elämään kuoleman rajan takana kangastelee puheissa ja mielessä. Usko tuo lohtua silloin, kun elämä riistää lähimpiä ihmisiä viereltä, se kantaa siinäkin tilanteessa, kun yhdessä rakennettu toivo vaikuttaa sortuvan. Ripille päästyään kertoja rukoilee kirkon rappusilla yksikseen:

Rukoilin hyvää piikapaikkaa. Rukoilin ystävää, jonka kanssa voisin vieraissa ollessani puhua. Rukoilin äidille ja isälle terveyttä ja siskoille ja veljille leipää. Rukoilin, että Jumala auttaisi minua eteenpäin elämässä, antaisi minulle joskus oman kodin, olisi aina minun lähelläni ja antaisi minulle puhtaita ajatuksia.

Voi olla että luen jatkoa tälle tai sitten luen sen Sylvi Kekkosen muistelon Kannakselta tai jos vaikka molemmat? Saapas näkee minkä kenkä tekee, tapasi äitini luetella.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho (s. 1971) kirjoitti vuonna 2019 julkaistun romaanin Ensimmäinen nainen. Se kertoo presidentti Urho Kekkosen vaimon Sylvi Kekkosen (1900 – 1974) pohdinnoista muutamana elokuisena päivänä vuonna 1966.

Sylville tärkeä kirjailijaystävä Marjaliisa Vartio on kuollut pari kuukautta kirjan tapahtumia aiemmin. Yhdessä he ovat joskus käyneet Kekkosten kesämökillä Katermassa, Suomusjärvellä ja sinne Sylvi nyt lähtee järjestelemään tunteitaan ja tuumailujaan.

Sylvi ajaa mökille itse, kuningatar Elisabetin Suomen presidenttiparille lahjoittamalla sinivalkoisella Morris Minillä. Matkaseurana on Isa-koira. Mökki on pieni, ei Sylvi isoa mökkiä tarvitsekaan, koko kirjan matka on enämpi sisäinen, joskus parinsadan sivun paikkeilla Sylvi käväisee naapurissa ja kaupassa. Enimmäkseen hän ruodii menneisyyttään ja Marjaliisa on hänellä siinä työssä matkaseurana.

Taiteilijoille tärkeä aihe on rakkaus. Niinpä Venhon romaanin keskivaiheilla käsitellään Sylvin miehen lemmensuhteita ja Sylvin oman elämän seikkailuja – sikäli kuin niitä on ollunna. Monenlaisia entisaikain tuttuja nimiä mainitaan, loistava Olavi Paavolainenkin loistaa läsnäolollaan. Joo, ja on politiikan isoja nimiä ja kirjailijoita. Heistä ainoina ääneen pääsee kuitenkin Marjaliisa ja hänkin ikään kuin postuumisti sekä kuvanveistäjä Essi Renvall, joka yrittää omalla tahollaan löytää Sylvin sisintä olemusta Sylvistä valmistelemaansa rintakuvaa varten. Essi Renvall ei tuntunut minusta tutulta nimeltä, mutta sain selvää ihan wikipediasta asti, että hän on suunnitellut Kuopion sankarihautausmaalle veistoksen Haavoittunut sotilas. Sitä veistosta minä lapsena leikin äitini kanssa. Kun äitiä oikein väsytti kotityöt, hän pyysi että leikitäänkö haavoittunutta sotilasta, koska tiesi, että maltoin eläytyä osaani erinomaisesti. Että ehe-ehe.

Toinen tärkeä aihe taiteilijoille on taide. Siitä puhellaan myös ihan jonniin verran. Lisäksi sijansa saavat tietenkin jo mainittu menneisyys, muistot lapsuutta myöten. Sylvi lukee omia päiväkirjojaan ja löytää mukaansa ottamista papereista myös nivaskan tekstejä, joissa hän muistelee lapsuuttaan Karjalan kannaksen Metsäpirtissä, missä hänen isänsä toimi pappina. Vuonna 1968 julkaistiin teksteistä siintynyt kirja Lankkuaidan suojassa.

No, laitetaan tähän vielä lainaus tästä Venhon kirjasta. Essi Renvall se siinä puntaroipi kuinka ollakaan – taidetta:

Ei veistäjä saanut kuvata toissijaista, vaan ensisijaista. Jos kuvaisin toissijaista, en olisi parempi kun pahainen skribentti joka purkaa omia neuroosejaan mariseviin taidearvioihinsa, näitä on nähty.
Epävarmuus nousi nilkoista ylöspäin kuin mutavesi.

En oikein tiedä keitä nämä tämmöiset skribentit ovat. Jotenkin tuo kohta vain kosketti minua kuin mutavesi leveähuulista sammakkoa.

Kirjassa on 262 sivua. Luin eilen viimeiset sata sivua ja niitä edeltäneet sivut aikaisemmin. Kiitokseni tästä kirja-arvontalahjasta Sheferijm-blogin Ainolle!

Kuvauksia naisista ja miehistä

Lukaisin pari kirjaa. Nainen rinnastaa kirjansa otsikossa miehen kotimaahan ja mies asettaa naisen kulkemaan lomallaan sylikoiran kanssa.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto (1924 – 2019) kirjoitti vuonna 1977 julkaistun romaanin Kotimaa kuin mies. Romaania on kuvailtu varsin kiitettävästi Kirjanaisen blogissa. Sain vihiä kirjasta Elinan blogista, jossa on lueteltu naisten kirjoittamia kirjoja. En oikeestaan olisi halunnut nyt lukea maahanmuuttajakertomusta, mutta luinpahan kumminkin.

Tämä kirjoittais tähän vähän epäselvästi ja hajanaisesti. Romaani on tosiaankin runoilijan tekstiä, sen ilmaisu on paikoin sirpaleista, vaikka selkeitä osuuksiakin löytyy kosolti. Ajattelinhäntä silleen, että romaanissa kerrotaan sotalapseksi Ruotsiin lähetetyn Elinan tarina siten, että lukiessa voi vähän eläytyä Elinan tuntoihin. Kirjan keskeinen aihe, joka lukijalle vähän kerrassaan selkiytyy, on identiteetin etsiminen. Elina elää sotalapsena Ruotsissa useammassa perheessä ja välillä taas Suomessa, joka on häneltä alkanut jo unohtua ja sitten taas Ruotsissa, jonne hän sitten jää.

Elinan käsitys siitä kuka hän on ja minne hän kuuluu, on hajonnut kuin peili kehystensä sisällä. Osa palasista on pudonnut poikkeen, mutta valtaosa on vielä tallella. Ne eivät kuitenkaan heijasta tasaista, yhtenäistä kuvaa, vaan säröilevän, osin puutteellisen ja hauraan kokonaisuuden, joka järjestyy uudelleen, kun elämä sitä peiliä vähän ravistelee. Loppua kohden Elinan sirpaleinen identiteetti saa turvalliset kehyksensä ajan ja unohduksen myötä. Sitä ennen Elina kuitenkin omalla yritteliäisyydellään ja vähän tuurillakin järjestää itse niitä kehyksiä sopimaan yhteen sirpaleisen kuvansa kanssa.

Meriluodon romaani on kirjallista tekstiä, kuten fiktiiviset kirjat yleensä ovat, joten se sisältää ajatuksia kirjoista ja lukemisesta. Laitan tähän pari näytettä:

Elina ei sanonut mitään, syventyi kiireesti kirkkohistoriaan: kun oikein luki niin jokin irtiriistäytynyt mielen aaltoilu raukeni kuin öljyyn. Siitä kirjat tietysti olivat hyviä.

Minulla tuppaa käymään juuri päinvastoin. Kirjat tuovat mieleen niitä aaltoiluja ja saattavat kehittää ne myrskyksi, silloin on lukemiseen vaikea keskittyä. Kirkkohistoriasta tykkäsin koulussa.

Laina-aivot, Elina ajatteli. Oli sekin kuvitelma kirjastosta: hyllymäärin aivoja joita lainattiin ajattelemaan kun itse pelkäsi.

Elina työskentelee (tietenkin) kirjastossa. Kirjastojen ajatteleminenkaan ei ole omiaan rauhoittamaan minua.

No, eikös tämä nyt riitä. Kirjassa on 183 sivua. Taisin lukea tahkota sitä nelisen päivää.

Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira

Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti paljon novelleja. Luin Ulla-Liisa Heinon vuonna 1961 suomentamana vuonna 1990 julkaistun kolme Tsehovin novellia sisältävän pikku valikoiman, joka on nimetty yhden novellin mukaan.

Nainen ja sylikoira. (1899) Dmitri Gurov on Jaltalla lomailemassa. Kokeneena ja charmikkaana valloittajana hän saa tälläkin kertaa naista mutta ei sylikoiraa. Koiran nimi ei minulle paljastu eikä Gurovkaan sitä muista. Hämärän peittoon myös jää mitä koira tekee hotellissa sillä aikaa, kun hänen emäntänsä syli on varattuna. Näytteeksi kerrontatyylistä iäisyyksiä tavoitteleva kohta:

Jalta hädin tuskin näkyi aamusumun läpi, valkoiset pilvet seisoivat liikkumattomina vuorten huipuilla. Puitten lehdet eivät liikahtaneetkaan, heinäsirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen ja kumea kohina, joka kantautui alhaalta, kertoi rauhasta, siitä ikuisesta unesta, joka meitä odottaa.

Rotkossa. (1899) Uklejevon kylässä tapahtuvat asiat verkkaisesti, mutta tässä novellissa on tietyt säpinäkohtansa. Lukija voi niin halutessaan ajatella kertomusta pelkästään tietyn pienen kylän kuvauksena tai sitten tarkastella sitä laajan keisarillisen Venäjänmaan epäoikeudenmukaisten olojen kannalta. Immeiset elävät yksilöinä yhteiskunnassa, jonka rakenteet ihanpa huutavat syvällekäypää muutosta. Joka sitten tulikin, mutta paransiko sekään asioja? Näkisin novellin hengessä jotain tolstoilaista pienen jumaluskoisen ihmispolon kunnioitusta, noin niinkuin parhaampien ahneuden ja itsekkyyden arvostelun lisäksi. Laitan tästä yhden katkelman, joka jäi mieleeni:

Hän ei nukkunut, vaan huokaili raskaasti heittelehtien kuumuudesta ja viskattuaan yltään melkein kaiken - miten kauniilta ja ylpeältä eläimeltä hän näyttikään kuunvalossa!

Elämäni – Maaseutulaisen kertomus. (1896) Oikein hieno pisempi, minämuotoinen novelli, jossa kerrotaan maaseutukaupungissa asuvan aatelismiehen henk.koht. idealismista ja sen kestävyydestä. Myös rakkaus on mukana kuvioissa. Novellissa käsitellään monenmoisia asioja ja kuvataan erilaisia ihmisiä kaupungista ja maalta, niin että tämä on kuin Rikos ja rangaistus ilman rikosta ja rangaistusta ja viitisensataa sivua lyhyempänä, mistä kaikesta nöyrät kiitokseni. Tärkeällä sijalla ovat ylemmän luokan etuoikeudet ja alemman luokan tekemä ruumiillinen työ. Tätä teemaa korostavat henkilöhahmojen jäykät asenteet.

Luin nämä novellit tässä järjestyksessä, vaikka ne ovatkin kirjassa toisessa järjestyksessä. Lukeminen vei aikansa. Kirjassa on sivuja 206. Tosi hieno valikoima ja sujuvasanaista luettavaa.

Siunattu hulluus kuunnelmana televisiosta

Pakinoitsijanimimerkki Aapeli (1915 - 1967) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun romaanin Siunattu hulluus. Kuuntelin televisiosta Rauni Mollbergin (1929 - 2007) ko. romaanin pohjalta laatiman ja Eugen Terttulan vuonna 1960 ohjaaman samannimisen kuunnelman. Päätehtävissä Rummukaisen veljeksinä seikkailevat Veijo Pasanen (Ana), Yrjö Järvinen (Vilippus) ja Seppo Mäki (Elmeri). Nykyään voi televisiosta kuunnella ratio-ohjelmia. Mukavampi omasta rakkaasta nojatuolista niitä onkin kuunnella kuin että kököttäisi tässä tietokoneen ääressä. On meillä nykyään myös semmoinen läppäritietokone, jonka voisi ottaa olohuoneeseen ja kuunnella sitä kautta, joskus olen sitäkin kokeillut, mutta kyllä elämys on maukkaampi, kun voi kuunnella kaiken hyvästä soundbarista ja saa sitä television kauttakin ihan kelpo lailla selattua audion ohjelmatietoja.

Siunattu hulluus on tullut minulle tutuksi tavallista romaania pisemmällä aikajänteellä. Olin teini-ikäinen kun näin televisiosta Rauni Mollbergin vuonna 1975 ohjaaman tv-elokuvan tästä teemasta. Vilippusta esittänyt Toivo Tuomainen taisi asua jossain naapuritalossa Puijonlaaksossa, koska näimme hänet tuolloin tällöin parkkipaikalla. Minusta Mollbergin elokuva edustaa suomalaisen elokuvan parhaimmistoa ja Mollbergin omasta tuotannosta se on mielestäni huomattavin onnistuminen. Siinä näkyy Mollbergin pitkä harrastus Aapelin tekstien parissa, ajatukset ovat siilautuneet nätisti toimivaksi kokonaisuudeksi ja elokuvan loppuun lisätty Ruusun osuus loistaa kauniina kruununa tälle karunhauskalle tarinalle.

Kuunnelmasta on leikattu pois yläkansakoulunopettaja Vilhelm Horsman osuus. Tv-elokuvassa häntä esittää Veijo Pasanen, jolla näin ollen on myös jatkumoa Aapelin teoksen esittämiseen. Sen sijaan kuunnelmassa jonkinlaisena kertojana toimii Liinu-tamma, Rummukaisten hevoinen, jonka ajatukset ja hirnahdukset esittää Eila Rinne. Kuunnelmaan ei kannata sisällyttää ihan kaikkia romaanin aineksia, tv-elokuvakin esitettiin kahdessa jaksossa ja Liinu-tamman sijasta veljekset liikkuvat paikasta toiseen traktorilla, jolle ei ole puheosuuksia kirjoitettu.

Onko Siunattu hulluus sitten pelkkä pölhökomedia? Kertomuksessa kaksi kansakoulun käynyttä maalaisveljestä lähtee viemään kolmatta, löysäpäisenä pitämäänsä veljestä hulluinhuoneelle. Aapelin romaani seuraa hiljaa hymyillen näitä toopeja, jotka lopulta peljästyvät, ettei sairaalan lääkärikään kenties erota kuka heistä on hullu ja kenet sinne sairaalaan pitäisi lopuksi iäkseen lukita. Ana ja Vilippus eivät sano tätä suoraan vaan muistelevat keskenään tuttavapiirissään ollutta vastaavanlaista tapausta. Aikoinaan kyselin isältäni, mitä Aapeli mahtoi romaanillaan haluta sanoa. Isä arveli, että siinä irvaillaan syrjäseutujen ihmisiä, joissa saattoi helposti ilmetä sisäsiittoisuutta. Tähän Aapeli kirjassaan lyhyesti myös viittaa. Mutta miksi minua sitten kiinnostaisivat syrjäseutujen ihmiset? Miksi heidän elämänsä olisi teemana riittävän innoittava herättämään ja pitämään herpaantumatta yllä minunlaiseni hienosti sivistyneen kaupunkilaisen kinostusta? Ja hymyileekö Aapeli kirjoittajana hyväntahtoisesti näille veljeksille ja kaikille muille, keitä he reissullaan kohtaavat? Vai onko hymyssä havaittavissa samankaltaista hammastelevaa asennetta kuin voisi olla vahvakätisellä miehellä, joka pitää itseään heiveröisempää hemmoa puristusotteessaan?

Aapeli kirjoitti enimmäkseen hupailevia pakinatekstejä. Niistä hänet ainakin tunnetaan. Myös Siunattu hulluus rakentuu lyhyille kohtaamisille ja juttutuokioitten esiinnostamille tarinoille, kuten veljesten keskustelu siitä, onko kumpikaan nähnyt oikein viisasta miestä. Aapelin tarinoinnin voi lukea kädellä peitettynä hymyilynä tai peilinä, joka osoittaa ihmisen kyvykkyyttä alastomimmillaan - vähän niin kuin tämä tekstini! Parhaimman nautinnon Aapelin tuotannosta saapi, kun ottaa vastaan nämä molemmat puolet.

Kuunnelman kesto 87 min.

Pauli Taskinen: Katiskalla hukutettu

Kuopion seudulla vaikuttava Pauli Taskinen (s. 1949) kirjoitti vuonna 2015 julkaistun rikosromaanin Katiskalla hukutettu. Luin sen vähän niin kuin kesätekkarina.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoden 2008 Kuopion seudun saariston kesään. Henki tarinassa on varsin perinteinen ellei peräti vanhahtava. Kuopio City vaikuttaa uinuvalta maakuntakeskukselta, joka se onkin – ja siinä juuri on Kuopion viehätysvoima. Ruutukaava-alueella ei juurikaan tapahduta, vaan kirjassa seurataan saariston paremmilla ja laajarantaisemmilla kesäasunnoilla eleleviä lomailijoita ja heidän naapureinaan elämäntyötään tekeviä maalaisia. Iso osa hahmoista on eläkeiässä, monet heistä vielä toimeliaita ja vereviä, toisin kuin ketjukolaaja.

Kesäasunnollaan kävijä on kirjan keskushenkilö Lauri Laitanen, joka on jonkinmoinen julkkis, tv-kasvo ja kirjailija. Hän harrastaa vanhempata kirjallisuutta, mm. Ernst Lampén sekä muut pakinoitsijat ovat hänen suosikkejaan. Lauri hankkii itselleen Lampénin teoksen Suomea maitse ja meritse, jonka sattumoisin lukaisin vuonna 2017. Pyyntihintana divarissa oli tuolloin 15 euroa, minkä hinnan Laitanen joutuu pulittamaan. Hän vierailee myös Vammalan vanhan kirjan päivillä divarinpitäjän kanssa.

Juu, ja muutakin enemmän tai vähemmän kiehtovaa kirjassa kuvaillaan. Kallaveden saaristo esitetään saarien sokkelona, jonka tunteva voi oikaista salakareja väistellen (mikä savolaisuuden mielikuva ”oikaista väistellen”). Taskinen kuvaa myös työntekoa, saariston väki on näppärää rakentelemaan ja muokkaamaan maastaan omanlaisensa.

Kirjailija Taskinen tuntuisi olevan kiinnostunut Suomen muinaisuskosta, jossain hänen näytelmässään aihetta käsiteltäneen. Myös pakinat ovat hänen sydäntään lähellä päätellen siitä, että hän on dramatisoinut pienoisnäytelmän Aapelin pakinain kestohahmosta Hermanni Hulukkosesta, jota isäni aikoinaan ihaili ja esittikin joissain juhlissa. Moni varmaan vielä muistaa Taskisen kahdesta tv-mainoksesta, toisessa hän esittää urheiluun kiihkeästi suhtautuvaa pappia, joka haukkuu erotuomaria ”samperin puusilmäksi” ja toisessa hän on formuloista vaikuttunut tarjoilija, joka kuohuviinipulloa avatessaan intoutuu suihkuttamaan kuohujuomaa ympäriinsä. Oikein hauskoja mainoksia!

Kirjassa on 238 sivua. Aloin lukea sitä heinäkuussa, mutta silloin taisi olla liian kuumat oltavat jo muutenkin. Nyt kelien viilennyttyä kirja tuli luetuksi kolmessa päivässä.

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri (s. 1944) on tuottelias ja arvossa pidetty suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen tuotannostaan valitettavan vähän, mutta monet hänen kirjojensa tarinat ovat siirtyneet elokuviksi, kuten Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Ikitie. Viime vuonna luin pari Tuurin näytelmää ja joitakin kuunnelmia. Tykkäsin erityisesti kuunnelmasta Lintujen kesyttäjä (1978). Joskus aiemmin luin romaanin Kylmien kyytimies (2007). Halpa-Halliin oli ilmestynyt viime viikolla muitakin kuin kristillisiä kirjoja. Lyhyen valikoinnin jälkeen ostin itselleni romaanin Aavan meren tuolla puolen, vuodelta 2018. On tässäkin kirjassa hengellinen ulottuvuutensa, joka lopussa vaikuttaa vahvistuvan.

Tuurin romaani kertoo Ruotsiin 1960-70-luvuilla siirtyneistä suomalaisista maahanmuuttajista, joita olemme tottuneet nimittämään siirtolaisiksi. Romaanissa viljellään tarkoituksella sanaa maahanmuuttajat, sillä vertauskohtana suomalaisten kokemukseen Ruotsista tuodaan esiin myös muilta maailman rannoilta kansankotiin saapuneitten maahanmuuttajain eloa. Tuuri kirjoittaa maahanmuuttajajoukkioista, joitten väkivaltainen toiminta on saanut ruotsalaiset pyörtämään aikaisempaa sallivaa asennettaan kuningaskuntaan tulijoihin nähden. Toisaalta romaanissa myös ymmärretään uudempien tulijoitten näköalattomuus ja toivottomuus. Riikinruotsalaisia hahmoja romaanissa on kovin vähän. Suurimmaksi osaksi suomalaiset saavat setviä omia näkemyksiään omasta ja toisten ryhmien maahanmuutosta. Muut väestöryhmät ovat mukana vain sivuhahmoina, peilailemassa suomalaisten asenteita.

Romaanin juonellisen rungon muodostaa kaksi dramaattista tapausta eläkkeellä olevan hanurinsoittajan perheessä. Ensin soittaja itse kuolee kotonaan ja sitten vielä hänen tyttärentyttärensä tytär katoaa kouluun tehdyn polttopulloiskun jälkeen. Mikään dekkaritarina ei kyseessä ole. Romaanin henkilöitä kuohuttavat tapahtumat sattuvat samana päivänä kuin poikain muurahaispesään heittämät kävyt. Saman päivän aikana myös jonkinlainen ratkaisu molempiin asioihin alkaa hahmottua. Minulta 222-sivuisen romaanin lukeminen vaati kyllä kolme päivää, mikä voi johtua lukemisen ajoittumisesta viikonloppuun. Sen sijaan näkökulman tai kertojan vaihtelu ei häirinnyt vaan pikemminkin piristi.

Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja Skövdeen, jossa ainakin olivat Volvon tehtaat. Lienevätkö vielä, int vet jag. Tehtailla työskenteli vuosien saatossa paljon suomalaisia maahanmuuttajia, myös iso osa romaanin henkilöhahmoista.

Laitan tähän häntään tekstistä lainauksen, joka mielestäni kuvaa hyvin myös lukemisen ymmärtämisen vaikeutta:

Olin kerran Dramatenin aikaan kurssilla, jossa henkilökuntaa koulutettiin puhutun ymmärtämiseen. Se on vaikein laji, mitä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on olemassa. Moni miettii jo toisen ihmisen puhetta kuunnellessaan, kuinka vastaisi tai kuinka alkaisi selittää omia asioitaan ja kuinka todistaisi toisen ihmisen mielipiteen vääräksi.

Mainiosti sanottu.