Paholaiskuunnelmia

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Nikolai Gogol: Maahisten valtiatar. Meinasi minulta kokonaan lipsahtaa kuuntelematta tämä Gogolin ukrainalaistarina. Huomasin vasta eilen, että kuunnelma poistuu Areenasta sinä iltana ja kuuntelin sen sitten pikapäin. Vuonna 1835 ilmestyneen novellin suomenti Juhani Konkka ja sen muokkasi ja ohjasi kuunnelmaksi Jukka Voutilainen vuonna 1989.
Nuori filosofi (Eero Saarinen) kulkee kahden muun oppineen toverinsa kanssa jalkapatikassa kohti Kiovaa ja huomaa eksyneensä syrjäiselle seudulle. Ilta tekee tuloaan ja nälkäkin olisi, lopulta majapaikaksi löytyy mökki, jota asustaa vihaisen oloinen naisimmeinen (Tiia Louste). Nainen osoittaa kunkin vieraan yöpymään minkä minnekin, filosofin makuusijaksi tulee karjasuoja. Yöllä nainen tulee filosofin luo vierailulle ja alkaa villi ratsastus. Aamulla kolme kasakkaa tulee herättelemään filosofia, he komentavat kohteliaasti filosofin mukaansa lukemaan paholaisenkarkoitusloitsuja kasakkapäällikön tyttärelle, joka on löytynyt sinelmille piestynä. Perustuu kansantaruihin. Kesto vähän päälle 30 min.

Isaac Asimov: Umpinainen pronssikammio. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Asimovin novellin Gimmicks Three vuodelta 1956 pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Shapur-niminen paholaishahmo (Martti Tschokkinen) tarjoaa nuorelle Isidore Wellbylle (Yrjö Tähtelä) kymmenen vuoden kontrahtia, jona aikana Wellby saa elääkseen mukavan elämän. Sopimuksen loputtua Wellby päätyy Shapurin tekemään tiiviisti suljettuun pronssikammioon ja ellei hän puolessa tunnissa pääse sieltä poies, joutuu hän helvettiin. Tämä pieni, kestoltaan vain 14 min. kuunnelma osoittaa, ettei hyvää tarinaa tarvitse pilata tarjoamalla taiteennauttijalle pitkiä jaaritteluita, joista osa korostaa vain itseään ja osa kuvailee luontoa, jota voi itse kukin katsella ilman taidettakin. Tässä esitetään tarina tiiviissä muodossa kuin teräskuula tahi ainakin pronssikammio. Esa Helasvuon musiikki sisältää tuttuja efektejä Stanislaw Lemin tekstiin perustuvasta kuunnelmasta Salainen planeetta.

Robert Sheckley: Paholaiset. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Alkuperäisteos The Demons, vuodelta 1953. Tämänkin novellin sovitti kuunnelmaksi Ari Koskinen. Kertojan osuus on huomattava, kertojana satuääninen Kyllikki Forssell. Vakuutusasiamies Arthur Gammetiä esittää Erkki Luomala. Gammet joutuu kadulla kulkiessaan jonkin olennon sieppaamaksi. Olento kertoo nimekseen Neelsebub, häntä esittää Kauko Kokkonen. Neelsebub uhkaa vangita Gammetin pulloon ellei hän toimita sieppaajalleen jonkinmoista kultamäärää. Gammet lupaa yrittää, joten Neelsebub antaan hänen palata kotiinsa. Gammet ilmoittaa työpaikalleen sairastuneensa flunssaan ja tarvitsevansa muutaman päivän vapaata. Sitten hän siivoaa kotinsa ja paneutuu makuulle. Neelsebub sieppaa Gammetin uudelleen, jolloin Gammet pyytää häneltä lisää tietoja. Sheckleyn (1928 – 2005) kerrotaan olleen humoristinen tieteiskirjailija ja siltä vaikuttaa tämän tarinan perusteella. Tarvii pitää nimi mielessä. Kesto 13½ min.

Robert Sheckley: Kuninkaan toivomukset. Novellista The King’s Wishes, vuodelta 1953, kuunnelmaksi muokkasi Ari Koskinen. Tämäkin kuunnelma taltioitiin vuonna 1971. Ohjaus Sirkku Hiltunen. Kesto 20 min.
Hauskan arkipäiväisesti jutteleva Ferra (Paavo Piironen), jostain kaukaisesta menneisyydestä, käy nyysimässä sähkölaitteita nuoren parin kodista. Epätoivoinen pariskunta Janice ja Bob (Riittaliisa Helminen ja Rauno Ketonen) joutuu vain katseella seuraamaan miten heidän tuulettimensa viedään muinaiseen valtakuntaan. Lopulta heidän on keksittävä keino, jolla tämä ryöstely lopetetaan.

Erkki Koivusalo (1925 – 1988): Paholaisvalssi. Taltionti on vuodelta 1953. Ohjaus Eero Leväluoma. Tärkeässä sivuosassa on Paholaisvalssi, jonka sävelti Einar Englund. Vuonna 1952 Englund oli säveltänyt huumaavan musiikin elokuvaan Valkoinen peura. Tässä hengeltään Hitchcockin elokuvia Rebecca tai Spellbound muistuttavassa jännityskuunnelmassa nuori vaimo Christine (Rauha Rentola) alkaa pariskunnan kesäasunnolla ihmetellä lääkärimiehensä Pehrin (Kaarlo Halttunen) muita ihmisiä karttavaa elämää. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, jonka sitten kesäasunnon seuraavat haltijat, kirjailija ja hänen vaimonsa, joita esittävät Leo Riuttu ja Ritva Ahonen, löytävät ullakolta. He alkavat epäillä kieroa peliä pelatun aikaisempain asujain toimesta. Kahdeksalla henkilöhahmolla ja aikajanan hajoittelulla on saatu ihan toimiva keitos aikaiseksi. Kesto 67 min.

Ei yhtään huperompi potpurri kertynyt näistä pahulaiskuunnelmista. Alun totisemmista tunnelmista edettiin huumorin kautta valssin pyörteisiin.

Parit scifi-kuunnelmat

Ylen Audiona Elävästä Arkistosta kuuntelin parit scifi-kuunnelmat menneiltä vuosilta.

Tuhatvuotinen valtakunta. Vuonna 1969 taltioidun kuunnelman suomensi Kalevi Nyytäjä. Ylen Audio kertoo, että suomennos perustuu Upton Sinclairin (1878 – 1968) vuonna 1924 julkaistuun samannimiseen romaaniin, jonka nimi on englanniksi The Millennium: a Comedy of the Year 2000. Romaanin suomenti Vilho Torniainen vuonna 1925. Kuunnelmassa elellään siis vuotta 2000, joka vuosiluku kuvastelihe jokunen aika sitten tulevaisuuden maailmaa. New Yorkin keskuspuistoon on pykätty korkea rakennus, jossa ökyomistaja pitää hoviaan samaan aikaan, kun kansa nääntyy kuten tavallista. No, tilanne muuttuu, kun radiomiitin (ei ole sama kuin mopomiitti) keksijä räjäyttää tämän ihmeaineensa ja sen räjähdyksen myötä koko ihmiskunta muuttuu tomuläjäksi – omaksi tomuläjäkseen kukin ihmisparka. Kymmenen onnekkainta (?) pelastuu huippumoderniin lentokoneeseen. He ovat niitä hyväosaisia siellä tornipalatsissa. Radiomiitti on tuhonnut ihmiset, mutta ruuat ja juomat ovat säilyneet – toistaiseksi. Sähköä ei ole ja kaikki rupee pilaantumaan. Ylihovimestari Tuttle keksii kumminkin alkaa valmistaa ravintopillereitä. Niitten avulla porukat pysyvät eväissä, mutta jonkun nekin pillerit on valmistettava – ja kapitalisti pirulainenhan siitä hyötyy…

Kuunnelma ei pahemmin salaile sosialismin tai peräti kommunismin kaltaisen yhteiskuntamallin ihailua. Ihmiskasvoisen sosialismin jo näimme. Onko valtiojohtoiselle yhteiskunnalle sitten toimivaa vaihtoehtoa, sen aika saattaa näyttää piankin. Kuunnelman kesto lopputeksteineen noin 88 min.

Silkinhieno, pääskynnopsa. Vuoden 1974 taltionti Ari Koskisen kirjoittamasta kuunnelmasta, jonka pohjana oleva novelli The Silken-Swift oli osana Theodore Sturgeonin (1918 – 1985) vuonna 1953 julkaistua novellikokoelmaa E Pluribus Unicorn. Näin tarkistelin enkunkielisestä wikipediasta. Novellikokoelman kannessa tarinoitten kuvaillaan olevan Stories of Science and Sorcery. Fantasia-aiheisen kuunnelman ohjasi Jyrki Lehtinen ja musiikin sävelti Eero Koivistoinen. Valoisa musiikki toimii sikäli hyvin, että se pysyy taustalla eikä ota itseään suurempaa osaa esityksestä. Heikki Heino esittää yksisarvista, joka elää rämemailla, keskellä nevaa ja juo vain kirkasvetisestä lähteestä, jonka ympärillä kasvaa ihmeensinistä sammalta ja hullunmarjaa. Barbara on nuori neito, joka on niin vaitonainen ja hyveellinen, etteivät ihmiset hänen kauneuttaan edes huomaa. Del, nuori koijari, himoitsee nuoria naisia, mutta joutuu Ritan, paroonin tyttären, puijaamaksi. Noitakonsteista enemmän kuin miehistä innostunut Rita tahtoo omakseen yksisarvisen. Hän taottaa sepällä suitset taikaeläintä varten ja käskee Barbaran neuvomaan tien lähteelle, jonne koko kolmikko vaeltaa. Kyläläiset seuraavat tapahtumia matkan päästä valmiina nauramaan ja pilkkaamaan mikäli aihetta löytyy. Ja ainahan sitä. Sen verran. Kesto 33 min.

Tarina kuolleesta metsästä. Vuonna 1991 taltioidun monologikuunnelman kirjoitti Johanna Sinisalo (s. 1958) ja se perustuu samannimiseen novelliin, joka julkaistiin tieteisnovellikisaan perustuvassa antologiassa Jäinen vaeltaja vuodelta 1986. Erja Mantoa ohjasi kuunnelmassa Ilkka Toiviainen.

Tapahtumapaikkana Kuu. Tällä kertaa ilman natseja vaan ei ilman immeisiä. Gravitaatiogeneraattorin avulla Kuuhun on saatu aikaan vetovoima. Kuussa on kasvanut metsiä, vaan kasvaakos enää. Marraskuun-ryhmä on tehnyt sen. Vai sanoisinko ihminen? Kuun metsät kuulostaa kai sitten runollisemmalta kuin Kuun puut. Yhden kuun sisäiset asiat eivät kuulu muille, edes kuunnelmassa? Mutta voiko niinkin hyvää kasvualustaa noin vain hyljätä? Kesto likemmäs 18 min.

Jäätynyt mies

Yrjö Rauanheimo (1904 – 1949) kirjoitti vuonna 1948 Poikien seikkailukirjastossa julkaistun romaanin Jäätynyt mies. Ylen Aution tietojen mukaan siitä muokattiin samana vuonna radiossa ensiesitetty kuunnelmasarja. Kyseistä esitystä ei taltioitu, mutta vuonna 1965 taltioitiin uusi versio samalla käsikirjoituksella, ohjaajana Eero Leväluoma. Kuuntelin tämän kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan, jaksojen pituudet olivat jotain päälle 20 min./jakso. Alun kuuntelin perjantaina, loput kolme jaksoa tänä aamuna. Kuunnelman etenemisvauhti ei ole erityisen ripeä, joten pienet torkut taisin välillä ottaa ja pysyin mukana kuin Kauniissa ja rohkeissa, joissa en ole pysynyt mukana.

Tarina kertoo maisteri Simolinista, joka löydetään Newfoundlandin rannikon matalikolta jään sisään pakastuneena. Geologi Simolinia esittää Martti Katajisto, joka esitti prinssi Florestania elokuvassa Prinsessa Ruusunen (vuodelta 1949). Nyt on Simolin nukkunut ”ruususen unta” reilut sata vuotta. Hänetkin onnistutaan herättämään henkiin – ei suudelmalla vaan tieteellisillä menetelmillä, sulattamisella, hitaalla lämmittämisellä ja antamalla erilaisia virkistäviä ruiskeita.

Kun saadaan selville, että jannu on suomalainen, hänet uskotaan hoivattavaksi suomalaisen tiedemiehen, tohtori Kastelan hoiviin. Kastelaa esittänyt Kaarlo Halttunen esitti samaan tapaan mainostoimittajan elolle herättävää tiedemiestä kuunnelmassa Venuksen ihanat kukkulat. Toisaalta Halttunen myös esitti kuunnelmassa William ja Mary kuolemansairasta filosofia, jonka aivot jätetään henkiin, kun mies itse vaipuu tuonelaan. Tässä nyt puheenaolevassa kuunnelmasarjassa tohtori Kastela ei vaikuta erityisen filosofiselta, hänen empatiakykynsä tuntuu varsin soveliaalta poikain seikkailukuunnelmaan. Simolinilla oli näet Turussa rakastettu, joka odotti häntä kotiinpalaavaksi elämänsä loppuun saakka. Kun Simolin löytää hänen sukulaisistaan rakasta Bettyään muistuttavan nuoren neidon, ei Kastelalta löydy sydäntä sallia heidän ns. tutustuvan toisiinsa lähemmin. Tässä kuunnelma menettääkin minusta kiinnostavuutta melko roimasti. Lisää lunta kuunnelman tupaan on luvassa, kun lopussa keskitytään kaivamaan kultaa Huippuvuorilta löytäjä saa pitää -asenteella.

Tämän kuunnelman perusideasta – elon estradilta poistunut henkilö palaa näyttämölle myöhäisemmässä ajassa – tulee mieleen kuunnelmasarja Hautasi on Odessassa, joka perustuu Oskar Reposen romaaniin. Näitä molempia sarjoja yhdistää myös jonniimmoinen tiivistämisen tarve. Kovin pitkiä vatkutuksia en ainakaan itse jaksaisi kuunnella, vaikka onhan noita tullut kuunneltua tähänkin asti. Ehkä mulla alkaa kuunteluaika käydä vähiin ja muutun kärsimättömäksi. En viitsisi seuraavaan elämääni jättää kovin pitkäkestoista kuuntelemattomuuden perintöä, ehe-ehe.

Scifi-kuunnelmia vielä lissee

Kuuntelin muutaman kuunnelman, joissa kaikissa vieraillaan Maan päällä jostain avarammista kotoperistä.

Kuvat eivät valehtele. Scifiä vuodelta 1968. Katherine MacLeanin novellin Pictures Don't Lie, vuodelta 1951, mukaan kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Ohjaajana Tuomas Vesterinen. Alussa on muutama minuutti taustaääniä, joissa jokin raketintapainen on lähestymässä. Sitten alkavat sotasetät ottaa vieraita vastaan. Ollaan jossain vastaanottokeskuksessa, jossa laskeskellaan tuulennopeuksia ja muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Ladataan ja valmistaudutaan. Vieraita on tulossa. Krakataun purkaus ja Tunguskan räjähdys ynnä muut salaperäiset ilmiöt mainitaan. Professorit, sotilashenkilöt ja kielitieteilijät keskustelevat toimittajien kanssa esitettyjen teoriojen sekä tehtyjen havaintojen pohjalta. Kuvaa lähestyvistä muukalaisista on saatu, heille on lähetetty Disneyn filmejä katseltavaksi ja lisää ovat pyytäneet. Juu, ja moozarttia tietty. Tosi kivasti tunnelman välittävä ja jännitteensä säilyttävä pikku kuunnelma, joka saa sanotuksi jotain aattelemisen arvoista erilaisten maailmoitten erilaisuudesta. Kesto 36 min.

H-hetki. Ray Bradburyn novellista Zero Hour, vuodelta 1947, kuunnelmaksi laati ja ohjasi vuonna 1970 Marja Rankkala. Lapset huhuilevat Drilliä kuten kaveriaan tai lemmikkiään. Kuunnelman edetessä selviää, että Drill on peräisin tuolta toisaalta. Lassi Rajamaan elekdrooniselta kuulostava urkumusiikki tukee hienosti arkisen lasten leikin alle peiteltyä salaperäisyyttä. Onnellinen rauha vallitsee pikkukaupungissa, mutta lapset ovat mukana uskomattomassa suunnitelmassa. Tämä kuunnelma edustaa sellaista Maissilapset-tyylin tarinointia. Kesto 28 min.

Marsilaisten maihinlasku -77. Ray Bradburyn novellista The Concrete Mixer, vuodelta 1949, kuunnelmaksi laati Marja Rankkala ja ohjasi Kauko Laurikainen vuonna 1969. Marsilaismarssin sävelti Arthur Fuhrman. Marsilaiset puhuvat hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten. Ettil (Yrjö Tähtelä) kieltäytyy lähtemästä sotaretkelle Maahan, koska hän on lukenut maalaisten kirjoja, joissa aina marsilaisten hyökätessä joku yksinäinen irlantilaisheppu tai vastaava pelastaa Maan asukkaat – näin ollen hyökkääminen Maahan on tuhoon tuomittu ajatus. Tästä näemme miten lukeminen kannattaa, tosin Ettil tuomitaan kuolemaan marsinpetturina. Tuomio tosin kumotaan ja niin sitä lähdetään sotimaan Maahan. Maassa on kumminkin aika rauhanomainen meininki ainakin päällisin puolin. Perinteisen sodankäynnin sijasta harrastetaan kaupankäyntiä, joka sekin voi tähdätä taloudelliseen riistoon. Eikä tässä Mars tarkoita jotain toisenlaista yhteiskuntajärjestelmää, ei puhettakaan. Kesto 39 min. Special Guest Star: Yrjö Jyrinkoski.

Jouluvieraita avaruudesta. Paavo Rintalan kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 1963 Kauko Laurikainen. Uljas Kandolin, Kauko Kokkonen ja Pentti Siimes esittävät kolmea viisasta miestä, jotka laskeutuvat avaruuden korkeuksista maan pinnalle, havumetsien katveeseen. He ovat tulleet etsimään joulua ja joulun lasta, mutta ovat alusta lähtien aika eksyksissä kirjallisista ohjeista huolimatta. Vanhaa rovastia esittää Paavo Jännes, hän uskoo viisaita miehiä ja auttaa etsinnässä. Kuunnelmassa laulavat kolkkamatikoitten kuoron lisäksi myös tietäjät ja lasten kuoro. Kuunnelma päättyy gongin sijasta kirkonkellojen soittoon. Tämä pitääkin jatkossa kuunnella joka joulu pariin kertaan. Kesto 40 min.

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi (kuunnelmana)

Kuuntelin varsin tunnetun scifi-romaanin perusteella tehdyn viisiosaisen kuunnelmasarjan. Ursula K. Le Guin (1929 – 2018) on scifi-kirjallisuuden suuria nimiä, jolta en ole lukenut yhtään mitään. Tämän romaanin The Left Hand of Darkness, vuodelta 1969, ostin suomennettuna eräälle tuttavalleni synttärilahjaksi. Hän taisi loukkaantua teoksen nimen takia, eikä hän sitä paiten tykännyt scifistä. Joitakin aikoja myöhemmin hän palautti kirjan minulle, yritin sitä lukea, mutta eipä se sujunut minultakaan. Nyt kuuntelin sen pohjalta vuonna 1993 valmistuneen kuunnelmasarjan nimeltä Pimeyden vasen käsi. Kuunnelman suomenti ja kuunnelmaksi sovitti Kalevi Nyytäjä, sen ohjasi Ilkka Vanne, seikkailutarinaan sopivan musiikin sävelti Johnny Lee Michaels.

Tarinassa galaksien välisen yhteisön, Ekumeenin, lähettiläs Genly Ai (Jussi Lampi) lähetetään tutustumaan jääkautta elää helkyttelevään Talvi-planeettaan tarkoituksena saada planeetan valtiot liittymään 83 planeettaa ja kolmen tuhatta valtiota sisältävän Ekumeenin tähtien piiriin. Puuttuisi vain, että Genly Ai olisi nimikkeeltään yhdentymiskomissaari. Talvi-planeetalla eli Gethenillä on kaksi keskenään vihamielistä valtiota: Karhide ja Orgorey. Karhiden puolelle laskeuduttuaan Genly tutustuu loordi Estraveniin (Marja-Leena Kouki), joka kumminkin karkoitetaan pian Orgoreyn puolelle maanpetoksen vuoksi. Jatkossa tarina seuraa Genlyn ja Estravenin vaiheita sekä erikseen että sittemmin taas yhdessä.

Juu, ja nämä ihmiset siellä Gethenillä ovat kaksineuvoisia eli voivat olla tarpeen tullen miehiä tai naisia. Tätä tarvetta he kutsuvat nimellä kemmer. Se tulee heidän osakseen kerran kuussa neljäksi päiväksi. Jotta tämä sattuisi sankariparin yhdessäolon aikoihin, joutuvat he kulkemaan pakoreissulla ylitse mannerjään kahteen pekkaan, mihin kuluu sopivan pitkä aika.

Tarinaan on sisällytetty uskontoa, jossa on taolaisen ajattelun jin&jang-piirteitä, mikä reilusti lausutaan ilmi Terra-planeetalta kotoisin olevan lähettilään toimesta.

Aika pitkä kuunnelmasarja, viisi osaa, joista kukin kestää noin 50 min. En epäile, etteikö romaanissa moniin asioihin paneuduttaisi syvällisemmin kuin kuunnelmassa on mahdollista tehdä. Hyvin tämä kumminkin sopi kuunneltavaksi näin tiukkana pakkastalvena, jolloin saattaa itse kunkin mielessä häilähtää vanha kysymys: kuljemmeko kohti uutta jääkautta? Tähän viittaa myös tekstin oheen liittämäni kuva, jossa voi hyvällä mielikuvituksella nähdä vaikka avaruusmiesten jalanjälkiä outerplanetaarisilla lumilakeuksilla.

Scifi-kuunnelmia

Laskentakeskus. Neuvostoliittolaista scifiä – pitäkää varanne! Tätä ei tarvitse politisoida. Anatoli Dneprovin aiheen mukaan Yleisradiolle kirjoittanut Jarmo Lavila. Ohjannut vuonna 1969 Eero Leväluoma. Pohjana oleva Dneprovin novelli on julkaistu wikipedian mukaan vuonna 1960 Neuvostoliitossa. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat Saksaan. Kleinstädtcheniin on perustettu pieni, yksityinen laskentakeskus Kraftstudt ja kumppanit. Laskentakeskus sijaitsee osoitteessa Weltstraẞe 12, pikkukaupungin laidalla, kuoppaisen sivutien päässä, samassa osoitteessa kuin paikallinen mielisairaala. Professori Rauch (Kauko Helovirta) uskaltautuu viemään sinne muutamia yhtälöitään laskettavaksi ja tapaa johtaja Boltzin (Yrjö Järvinen) sekä itse pääjohtaja Kraftstudtin (Jussi Jurkka). Rauch tilaa ratkaisut yhtälöihinsä ja pääjohtaja tilaa häneltä luentosarjoja kuvanauhalle tallennettuna. Jo seuraavana päivänä monimutkaiset yhtälöt on ratkaistu ja tulokset toimitetaan Rauchin kotiin lyijykynällä käsinkirjoitettuna (28 liuskaa). Laskentakeskuksessa hyödynnetään menetelmää, jossa tekoälyn sijasta käytetään hybriditeknologiaa, ovathan ihmisaivot aika mojova kone, jota on vaikea päihittää, varsinkaan sopivasti stimuloituna. Toiminta on pidettävä salaisena, jotteivät liikesalaisuudet päätyisi kilpailijoitten käsiin... Kesto 75 min. Tilasin itselleni Dneprovin kertomuskokoelman Purppuramuumio, vuodelta 1968.

Kirje tulevaisuuteen. Iida Hämeen-Anttilan kirjoittama ja ohjaama lastenkuunnelma vuodelta 2016 kertoo Ahora-nimisestä tytöstä, joka alkaa pohtia millaista on tulevaisuudessa. Sanomalehdissä tulevaisuutta edustavat lähinnä tulevat tv-ohjelmat. Kun vastausta ei löydy kotoa eikä koulusta Ahora menee metsään, josta hän löytää korkeakattoisen keltaisen talon ja sen asukkaan, jota esittää Kati Outinen. Outo asukas neuvoo Ahoraa kirjoittamaan kirjeen tulevaisuuteen. Kaksiosaisen kuunnelman toisessa jaksossa Unelma löytää Ahoran viestin ja vastaa siihen. Kivasti toteutettu kuunnelma, johon on saatu sopivan elävänkuuloiset taustat. Avustajina on toiminut vuoden 2016 Lauttasaaren 3D-luokka. Ahoraa esittää Niina Koponen. Kesto 2 x 13 min.

Aikavuoto. Kiia Kallion kirjoittama ja Eila Arjoman ohjaama kuunnelma vuodelta 1987 sijoittuu koulupojan elämään. Koulu on Pekka Virtaselle poikaporukan kiusattavana olemista, mitä pakoon päästäkseen hän rakentaa aikakoneen. Se räjähtää, mutta ehtii tuoda tulevaisuudesta hänen luokseen hänenlaisensa kiusatun nuoren kaverin. Tulevaisuuden maailmassa kuuluu olevan paljon sekä erilaista että samanlaista kuin nykymenossa. Siinä missä Pekka on varhaiskypsä keksijä, on tulevaisuuden Tomppa kypsä solmimaan suhteita tyttöihin. Kaikki asiat eivät ratkea, joiltain osin ongelmat vain ottavat lisiäkseen, mikä saanee Pekan jatkossa pysyttelemään kotinsa suojissa ja keksintöjensä parissa. Kesto 30 min.

Napoleonin vaihtoviikot. Eija Elo käsikirjoitti ja Heikki Määttänen ohjasi lyhytkuunnelman vuonna 1991. ”Menneisyys on sopeutumattomien viimeinen turvapaikka”, toteaa kuunnelman kertoja miehestä, joka käyttäytyy moukkamaisesti toisia tyrkkien kulkiessaan hienostuneen tulevaisuuden kaupungin kadulla Jarren Zoolook-musiikin säestämänä. Aikamatkat Oy järjestää retkiä menneisyyteen, sinne päähenkilö Karoly Menai mennä pötkeltää muuttaakseen historiaa, mikä on vastoin matkatoimiston periaatteita. Tässä on minusta hyödynnetty hauskasti aikamatkailun kaikkien jo tuntemia oletettuja vaikutuksia historiankulkuun. Karoly näet lähetetään tuntemattoman korsikalaisen upseerin Napoleon Buonaparten nahkoihin, hänen kun ei tiedetä tehneen ihmeempiä historiaa mullistaneita tekoja. Lyhytkuunnelmaan ei kuitenkaan mielestäni sovi pitkähkö kohtaus Aikamatkojen agenttien epäonnistuneesta yrityksestä estää Karolyita. Se latistaa muuten nopsasti kasattua tunnelmaa. Mutta kuten sanottu, hauska näkökulma aikamatkailuun. Kesto 24 min.

Muutamia scifi-kuunnelmia

Olen kuunnellut tässä joutessani muutamia scifi-kuunnelmia. Heitän niitten tiimoilta pari sanaa ilmoillen:

Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä, Arthur C. Clarken (1917 – 2008) aiheen mukaan Yleisradiolle kirjoitti Pekka Lounela ja ohjasi Johanna Rajamaa vuonna 1968. Kesto 42 minuuttia.

Tämän olin kuunnellut aikaisemmin, ehkäpä joskus 70-luvulla? Munkkien salaperäinen, kärsivällinen, maailmalle selkänsä kääntänyt odotus jäi tuolloin mieleeni. Nyt ratisi matriisikirjoitin muistoja herättävästi.

Turvallisuustarkistus, Arthur C. Clarken novellin mukaan Yleisradiolle kirjoitti Pekka Lounela ja ohjasi Kauko Laurikainen vuonna 1977. Kesto 15 minuuttia.

Vähän vaikea uskoa, että tämä olisi vuodelta 1977. Luulisin, että on samalta vuodelta kuin edellinenkin tai ehkä näitten kuunnelmien esitysvuodet ovat vaihtuneet keskenään? Joka tapauksessa nautinnollista kuunneltavaa. Jussi Jurkka esittää koneitten korjaajaa, joka sotkeutuu suurempaan projektiin kuin arvaakaan. Kyllikki Forssell on kertojana oikea unelma. Lyhyessä kuunnelmassa esitetään mojova kertomus ja ehditään silti kuunnella muutama minuutti Rhapsody in Blueta.

Ei seuraavaa aamua, Arthur C. Clarken novellista Yleisradiolle dramatisoi ja ohjasi Marja Rankkala vuonna 1977. Suomensi Matti Kannosto. Kesto 17 minuuttia.

Mies on raketti-insinööri. Hänet on jätetty, rakkaus ei ole rakettitiedettä. Thaar-planeetan hyväntahtoinen yhteydenotto läsähtää kiville kuin ilmastosopimus Amerikoissa. Tässäkin sanotaan pienessä ajassa paljon, mutta ei niin viihdyttävästi kuin edellisessä.

Venuksen ihanat kukkulat, C. M. Kornbluthin (1923 – 1958) satiirista Yleisradiolle dramatisoi Pertti Nieminen ja ohjasi Saulo Haarla vuonna 1968. Kesto 1 tunti 27 minuuttia.

Kiinteistönvälittäjä vaipui elämän ja kuoleman väliseen tilaan satoja vuosia sitten ja nyt hänet herätetään uuteen, kehittyneeseen maailmaan. Mutta kehitys ei miellytä kaikkia maapallon asukkaita. Ihmiskunta on laiskuuttaan tyhmentynyt, joten merkittävää työtä tekevät vain kaikkein fiksuimmat ja hekin salaa muilta valtavan työpaineen alla. Kiinteistönvälittäjä keksii oitis ratkaisun maapallon liikakansoitukseen, mutta ahnehtii provikoitten suhteen. Sakari Jurkka vetää räväkästi pääosan.

Aikasafari, Ray Bradburyn (1920 – 2012) novellin A Sound of Thunder (1952) dramatisoi Marja Rankkala ja ohjasi Annika Idström vuonna 1980. Kesto 38 minuuttia.

Tämän tarinan luin joskus lukion lukukirjasta, varmaankin lyhennelmänä. Ei se tosin tässäkään turhan pitkä ole. Helppoa ymmärtää miksi teksti teki vaikutuksen. Tarina toimii edelleen erinomaisesti. Ehkä sen sanomaksi nykyeuroissa muodostuu ajassa matkustamisen absurdius vaikka se tässä esitetäänkin vaarallisena viihteenä.

”R.U.R.” Raison's Universal Robots, alunperin Rossum's Universal Robots, Karel Čapekin (1890 – 1938) kollektiivinen näytelmä vuodelta 1920. Kolmiosainen kuunnelma. Suomentaja Jalo Kalima, radiolle sovitti Harri Kaasalainen ja ohjasi vuonna 1965 Eero Leväluoma. Kesto 1 tunti 35 minuuttia.

Pian viedään viimeistä kuukautta iloisesta kymmenluvusta. Uusi uljas 20-luku odottaa meitä ennennäkemättömin haastein. Tosin jo sata vuotta sitten löytyi ajattelijoita, jotka kykenivät näkemään tulevaan. Siltä ainakin tuntuu, kun kuuntelee tätä Čapekin näytelmän kuunnelmaversiota. Olkoonkin, että osittain Čapek saattaa pohtia uuden neuvostojärjestelmän mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, hän nostaa näytelmässään esiin myös väestönkasvun pysähtymisen kehittyneissä maissa. Omanarvontuntoon heräävät robotit voi nähdä myös kehittyvien maitten väkenä, joka seisoo hyvinvoinnin porteilla vaatimassa osaansa. Voittaako rakkaus kaiken? Mitähän Čapek sanoisi tänään?

Arcturuksen kaatopaikka

Puolalaisen Stanisław Lemin teksteistä valikoitu kolmiosainen kuunnelmasarja Arcturuksen kaatopaikka vuodelta 1983 tuli kuunneltua eilen Yle Areenasta. Kuunnelmasarja käsittää jaksot:

Prinssi Ferrix ja prinsessa Kide, suomentaja Matti Kannosto, ohjaaja Kari Paukkunen

Elektroninen runoilija, suomentaja Matti Kannosto, runojen suomennus Esko Salervo, ohjaaja Kari Paukkunen

Maimos omasyntyinen, suomentaja Esko Salervo, ohjaaja Outi Valle.

Kaikki jaksot on dramatisoinut Esko Salervo.

Seuraavaksi muutamia valikoituja ajatuksiani Arcturuksen kaatopaikan tiimoilta. Tyylilajina on scifi. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikissa tarinoissa on mukana teknisiä, yleensä sähköisiä vempeleitä. Niitten vempeleitten toiminnassa lienee jonkinmoista logiikkaa, en ole mikään tekninen hahmo, joten se ei minua kiinnosta vähääkään.

Oikeesti näissä kaikissa tarinoissa puhutaan ihmisestä. Mukana tosin on vain yksi ihmishahmo, prinssi Ferrixin kilpakosijaksi ilmaantuva valjunkainen. Kaikki muut hahmot ovat koneita, yleensä tietokoneita, kuten keksijä Trurl, joka päättää kehittää elektronisen runokoneen. Hän on aikaisemmissa keksinnöissään karkeasti epäonnistunut, mutta nyt Lem lempeässä tai vähemmän lempeässä viisaudessaan antaa Trurlin onnistua.

Maimos omasyntyinen taas on Arcturuksen kaatopaikalla sattuman ja entropian synnyttämä, irrallisista tavaroista kasautuva, jotenkuten toimiva ajatteleva kone. Maimos pitää aluksi itseään täydellisenä. Aistinelimensä ja muistinsa menetettyään hän yrittää sitten luoda olemassaololleen viisaustieteellisen selityksen ja tarkoituksen. Aluksi hän arvelee Gozmoksen ympäröivän häntä. Myöhemmin hän hylkää tämän ajatuksen alkaen uskoa Gozmoksen olevan hänen sisällään. Pehmeä-ääninen Paavo Pentikäinen esittää Maimosta, joka alkaa viihdyttää itseään luomalla päivittäin sisäiseen Gozmokseensa erilaisia olentoja, joilla on tiettyjä tavoitteita toimissaan. Pahaksi onneksi nämä tavoitteet risteävät ja syntyy sotia. Mutta ainahan voi alkaa alusta ja luoda jotain uutta!

Trurl sen sijaan tavoittelee omassa kertomuksessaan täydellistä runokonetta. Kilpailevien runorobottien kauhuksi Trurl onnistuu ja todellakin täydellisesti. Lopulta hänen muualle myymänsä runokone hehkuu kerrassaan avaruudellisen supernovamaista lumovoimaa.

Prinssi Ferrixin tavoittelema prinsessa Kide tajuaa katseltuaan kilpakosijoittensa kaksinkamppailua, ettei hän millään voisi elää limaisen, röhisevän ja piereskelevän valjunkaisen kanssa, vaan hän on kone jonka vain toisen koneen säihke voi täydellistää.

Tietyssä mielessä tässä Lemin tarinoitten valikoimassa käsitellään saman tyyppistä maailmaa, jota Isaac Asimov hahmotteli kertomuksissaan, joissa koneet joskus valloittaisivat kömpelöitten ihmisten maailman. Itse asiassa Philip K. Dickin romaani, josta on tehty nyt jo kaksikin Blade Runner-elokuvaa, käsittelee samankaltaista teemaa. Lemin teksteissä näihin synkänsävyisiin aihelmiin tulee mukaan koneitten lannistaman ihmiskunnan huumori. Koneet käyttäytyvät niissä kuin ihmiset, niillä on omia päämääriä, joita kohden ne ponnistelevat. Inhimilliset koneet saavat ihmisen piirteitä ja silloin niistä voi kertoa kuin ihmisistä. Koneet erehtyvät, tekevät ohjelmointivirheitä, mesovat maailmankaikkeudessa kuin härkä porsliinikaupassa. Täydellisyys toteutuu, kun pieni, satunnaisesta kaatopaikkaromusta syntynyt Maimos korroosion ja muitten hajottavien voimien toimesta lakkaa itse toimimasta Gozmoksineen kaikkineen.

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Amerikkalainen Kurt Vonnegut (1922 – 2007) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun romaanin Timequake. Vuonna 1998 siitä ilmestyi suomennos nimellä Ajanjäristys, suomentajana Erkki Jukarainen. Teoksen piti olla Vonnegutin viimeinen. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt vielä kirja, joka on julkaistu suomennettuna vuonna 2007 nimellä Maaton mies.

Minä luin kuitenkin toistaiseksi vain tämän Ajanjäristyksen. Siinäkin oli minulle tekemistä.

Vonnegut aloittaa Ajanjäristyksen kertomalla näkemyksensä Ernest Hemingwayn pitkästä novellista, joka on julkaistu suomennettuna nimellä Vanhus ja meri. Joku kalastaja oli kertonut Vonnegutille, että novellissa kuvatun vanhuksen olisi pitänyt ottaa pyytämästään miekkakalasta parhaat palat veneeseensä ja jättää loput haitten ruuaksi. Vonnegut kertoo kirjoittaneensa kymmenisen vuotta romaania nimeltä Ajanjäristys, kunnes hän oli päättänyt tehdä sille niin kuin vanhuksen olisi pitänyt tehdä miekkakalalle. Lukijana olen kiitollinen Vonnegutille tästä päätöksestä lyhentää romaaninsa suomennettuna vain 246-sivuiseksi. Siinäkin oli minulle lukemista.

Itse ajanjäristys ei minusta ole kovin kiinnostava ajatuksena eikä juuri muutenkaan. Kyse on siitä, että maailmankaikkeus eräänä hetkenä helmikuussa vuonna 2001 päättää lakata laajenemasta ja alkaakin supistua, niin että Maapallon asukkaat palaavat äkillisesti elämässän kymmenen vuotta taaksepäin. Sitten maailmankaikkeus alkaa kuitenkin heti laajeta ja ihmiskunta joutuu elämään kymmenen vuotta uudestaan täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Romaanissa esiintyvä kuvitteellinen scifi-kirjailija Kilgore Trout kirjoittaa tapahtumasta muisteloteoksen Kymmenen vuottani automaattiohjauksella. Tätä ja melko monta muutakin Troutin tekstiä Vonnegut käsittelee romaanissaan. Mukana on kuitenkin myös Vonnegutin oman elämän tapahtumia, ainakin sellaisina ne esitetään. Vonnegut muistelee oman elämänsä lisäksi nimeltä mainiten perheenjäseniään, sukulaisiaan, tuttaviaan, kollegoitaan ja muita hemmoja. Mikäpä hänessä. Onhan siinä lukemista.

Kirjaa lukiessani minut valtasi usein nyreys. Se johtui siitä, että Vonnegut itsekin myöntää eläneensä hyvän elämän. Eikä pelkästään niin, vaan hän kertoo jutelleensa toisen kirjailijan kanssa ja heidän päätyneen siihen tulokseen, että tällä planeetalla elämisen arvoista elämää viettää vain 17 % ihmisistä. Kokenut lääkäri oli kuulemma pitänyt arviota jokseenkin osuvana. Hän sanoi miettineensä mikseivät hänen potilaansa tee itsemurhaa. Myöhemmin kirjekuoriostoksilla Vonnegut kohtaa köyhiä ihmisiä, joitten elämä ei ole silmiinpistävästi elämisen arvoista. Minun on vaikea ottaa tätä kaikkea huumorina, mustanakaan. Samastun liiaksi planeetan enemmistöön. Siinä sitä on samastumista.

Vaikka toisaalla kirjassaan Vonnegut sanoo kertomakirjallisuuden olevan ”ele-englantia”, jossa todellisuus sovitetaan tukemaan kerrontaa, hän on kuitenkin huolissaan kirjojen tulevaisuudesta. Hänen mielestään ihmiset haluavat löytää kirjoista samansuuntaisuutta oman ajattelunsa kanssa. Vissiinkin juuri tämän vuoksi minun on vaikea samastua Vonnegutin tekstiin. Hän kun ei kuulu planeetan enemmistöön. Hän näkee taideteoksen olevan vain puolet kahden ihmisen (taiteilijan ja taiteennauttijan) välisestä keskustelusta. Siihen kuuluu hänen mukaansa olennaisena osana tieto siitä, kuka ja millainen taiteilija on. Jos kyse olisi keskustelusta, eikö taiteilijankin siten pitäisi tuntea taiteennauttija? Tätä sanastoa soveltaen taideteos pikemminkin julistaa kuin keskustelee. Ehkä Vonnegut kumminkin jotenkin aavistaa minut lukijana, sillä hän kirjoittaa:

hölynpölyn hyväksyminen on olennaisen tärkeää, mikäli haluaa nauttia runoista ja romaaneista ja novelleista ja myös näytelmistä. Jotkut kirjailijoitten esittämät väitteet ovat kuitenkin niin tolkuttomia, ettei niitä voi millään uskoa.

Tähän minun on uskominen?

Luin kirjaa aika pitkään, joskin loput 109 sivua päivässä, kun tunsin saavani kirjan luettua.

Pietari Virtanen: Planeettojen kapellimestari

Vuonna 2014 julkaistiin Planeettojen kapellimestari -niminen kokoomateos Pietari Virtasen scifinovelleista, jotka on julkaistu pääosin vuosina 1983 – 1991. Yksi novelleista on vuodelta 2009. Alunperin Virtasen novellit julkaistiin kirjoittajanimellä Pekka Virtanen. Koska en saanut hankittua Planeettojen kapellimestaria kotiini, luin nämä novellit poikkeuksellisesti tietokoneelta, mikä ei ole minulle ihan edullisin lukupaikka, olohuoneen nojatuolia tulee peräkammarissa ikävä. Lattiakin on aika kylmä, koska tila ei ole eristetty asuinkäyttöä varten vaan se on pikemminkin lämmin varasto. Niinpä siirsin lukemista, kunnes pahin pakkasjakso meni ohi.

Julkaisuun sisältyy kaikkiaan 35 novellia. Ihan kaikista en ala novelli novellilta kommenttia tähän väsäämään. Ensimmäinen novelleista on nimeltään Perinne. Se oli minulle tuttu jo vuodelta 1991, jolloin se esitettiin luentana radiossa Ylen scifi-illassa. Minulla on novelli tallennettuna c-kasetille, mutta lienen lainannut sen jollekin, joka tarvitsee sitä minua paremmin. Perinne kertoo ihmismäisestä apinapopulaatiosta, jonka asuinpaikka sijaitsee ylittämättömien vuorten sisällä. Populoita pitää eineessä kiinni maanalainen joki, joka kuljettaa kuolleita eläimiä ja muuta tarveainesta alkukantaista eloa viettävälle väelle. Sulkeutunut yhteisö riippuu kiinni perinteissään, vaikka sitkeä alakultturikin löytyy.

Scifissä saatetaan vierailla kaukaisissa galakseissa tai maapallolle voi saapua vierailijoita ulkoavaruudesta. Vaikka kertojan mielikuvitus luo outoja ympäristöjä ja eriskummaisia olentoja scifiseikkailuihin, kertoo myös scifi ennen muuta ihmisestä. Kyse on ihmisapinan elosta tarinankertojan näkemyksen ja kokemuksen kautta. Niinpä Virtasen novelleissa – jos ei muuten niin päähenkilön muistoissa – siintyy savusauna ja isä kylpee alarahilla. Rintava naisimmeinen herättää matkamiehen himot, yksinäinen ja syrjitty nuori mies haluaa antaa panoksensa koko ihmiskunnan hyväksi, uskonto ahdistaa ihmistä turhan tiukkaan muottiin ja eläkeikää lähestyvä avaruusmatkaaja haaveilee mukavasta mökkielämästä maapallolle palattua.

- En minä tule ulkoavaruudesta.

- Tiedän. Tulet sisäavaruudesta.

(novellista Pyhyys )

Novellit muuttuvat vakavanpuoleisista enemmän huumoria sisältäviksi kokoelman loppua kohden. Ehkä ne on tarkoituksella siten järjestelty. Toisaalta jonkin verran näyttäisi kirjoitusajankohtakin vaikuttaneen asiaan. Lopun humoristisista novelleista eniten minuun vetosi läheisen Lapinlahden kunnan Juurikan kyläkouluun sijoittuva seikkailu Opettaja Korhosen kuuraketti. (Anoppini tai hänen äitinsä on muuten asunut ennen sotia Juurikassa.) Aiheena on koulun käsityötunneilla laudoista oppilastyönä rakennettava avaruusalus, joka saa käyttövoimansa kolmesta mopon moottorista ja jonka ikkunoihin koulun tytöt saavat ommella verhot. Tunnelma vaikuttaa kovin aidolta, Virtanen kertookin Juurikan kyläkoulun olleen hänen ensimmäinen työpaikkansa.

Parissa novellissa käsitellään myös Virtasen romaanin Katajanukke tärkeää sivuteemaa eli itse katajanukkea. Minusta se vaikuttikin romaanissa jotenkin irralliselta osaselta, mutta aika hienosti tunnelmaan sopivalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan Virtanen on erittäin pätevä kirjoittaja, hänen novellinsa eivät ole mitään pienoisromaaneja, tapahtumat etenevät ilman pitkiä maisemakuvauksia, novelleissa on pointti, jonka lukija kyllä tunnistaa. Avaruusmatkailuun liittyvät tekniset seikat käydään tekstissä läpi sujuvasti ja selkeästi niin, että minunlaiseni lukija, joka ei niistä ihmeempiä ymmärrä, ei joudu vaivaamaan päätään tekniikan maailmankaikkeudella. Kertomukset eivät myöskään liiaksi toista itseään, ne rakentavat yhdessä kuvaa ihmisestä maailmankaikkeuden pienenä osana, jonka kyky kohdata muita vastaavia osasia vaihtelee tapauksittain. Hyvin usein avaruudessa matkaava henkilö on aluksessaan yksin keskellä kaiken, minkä seikan itse kukin voi kokea runollisena tai kammottavana tai vapauttavana.

Luin novellit kahdessa päivässä.

Pekka Virtanen: Katajanukke

Pekka Virtanen (s. 1944) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun scifiromaanin nimeltä Katajanukke. Ostin kirjan kuopiolaiselta kirpparilta kolmella eurolla ja nyt lukaisin sen. Risingshadow-sivustolla kirja on luokiteltu scifiin ja spekulatiiviseen fiktioon kuuluvaksi. Se sisältää myös kauhuelementtejä.

Kirjan alussa on lyhyt kuvaus kirjailijasta. Hänen kerrotaan syntyneen Kivijärvellä. Niinpä tämän hänen esikoisromaaninsa tapahtumatkin sijoittuvat Kivijärven maisemiin, tosin Kannonkosken kunnan puolelle. Jos haluaisin julkaista Helmet-lukuhaasteen innoittamana oman lukuhaasteeni, voisin ehdottaa tätä kirjaa luettavaksi kohdassa ”Kirjassa seikkaillaan Kivijärvellä”. Edellinen lukemani kirja voisi sijoittua kohtaan ”Saksalaista romantiikkaa”, sitä edellinen teos kohtaan ”Blogeeraajan kirjoittama kirja” ja vielä sitäkin edellinen kohtaan ”Kansikuvassa on kehon osa”.

Katajanukke on selvästikin romaani. Siinä on kehittelyjakso, jonka aikana lukija tutustutetaan päähenkilöihin, joita on viisi: Kuopiossa asuva minä-kertoja Pekka, aviopari Martti ja Leena sekä kertojan lisäksi vieraiksi pariskunnan mökille saapuvat Jana ja Heinz. Porukat tuntevat toisensa esperanto-harrasteen parista. Niinpä lukuhaasteessani kirjan voisi sijoittaa myös kohtaan ”Kirjassa puhutaan keksittyä kieltä”. Kehittelyjakson jälkeen hahmottuu vähän kerrassaan kirjan varsinainen aihe. En viitsi tarkemmin sitä alkaa kuvailla, koska se veisi terän kirjaa vielä tuntemattoman henkilön lukukokemuksesta. Kerron kumminkin sen verran, että kyse on ”kingiläisestä” mystisestä ilmiöstä, josta romaanin henkilöt alkavat ottaa selvää. Koska ilmiö on sanalla sanoen kaiken-kattava, kuluu romaanin loppuaika arvoituksen ratkaisun hakemiseen. Romaanin nimi, Katajanukke, on tavallaan sivuosassa, mutta toisaalta merkittävän oloisessa sellaisessa. Takaumajaksojen kautta minä-kertoja selvittelee oman menneisyytensä suloisia ja kipeitä muistoja.

Kerronta tapahtuu lyhyillä, toteavilla lauseilla tahi virkkeillä. Toisinaan arkisia asioita kuvataan melko tarkasti, mikä luo arkista mökkeilytunnelmaa ja rakentaa siten kontrastia jännitteelle, jonka mystinen ilmiö synnyttää. Siellä täällä vilahtelee humoristisia sanailuja, jotka voi ihan hyvin jättää huomiottakin tai ottaa ne kaupunkilaisen kertojan hieman tuskastuneena sarkasmina, joku voi vaistota tässä tyylikeinossa savolaisuuttakin. Mikään varsinainen huumoripläjäys ei kuitenkaan kyseessä ole. Kyllä Katajanukesta jännitystä löytyy, ihan kauhuakin. Näyte:

Heinz avaa luukun. Luukun alla ovat portaat ovelle. Laskeudun portaat. Tarttuessani ovenripaan minut täyttää äkkiä varma tunne, että perunakellarin pimeydessä minua odottaa jokin. Avaan hitaasti ovea ja päästän auringonvalon sisälle. Niin pitkälle kuin pystyn esteettä näkemään, kellari on tyhjä.

   Seison ja katselen sisälle. Pimeys ruumiillistuu ja minä otan askelen taaksepäin. Lävitseni käy väristys ja lapsuuden peikot potkivat aivoistani kuvat esiin.

Kirjassa on vain 156 sivua, joten jopa minäkin lukaisin sen parissa päivässä. Tekstiä on muokattu hakurobottien invaasion patoamiseksi. Tekstin muokkaus purettu 12.4.2020.

V. Arti: Etelämeren salaisuus

Vuonna 1945 julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjailijanimimerkki V. Artin (1885 – 1963) nuorisolle suunnattu romaani Etelämeren salaisuus alaotsikoltaan Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Lukemani kappale edustaa teoksesta vuonna 1959 ilmestynyttä kolmatta painosta. Kirjan alkusivulle on kirjoitettu omistuskirjoitus Juhalle Jouluna 1965.

Halusin kokeilla V. Artin omaa tekstiä, sillä olin joku vuosi sitten lukenut hänen suomentamansa valikoiman roomalaisen Ovidiuksen (43 eaa. – 17/18 jaa.) Metamorphoses-teoksen runoista. Nyt lukemani romaani tietenkin poikkeaa monessa suhteessa Ovidiuksen runoista, joskin taivaallisten olentojen kanssa tässäkin ollaan tekemisissä. Kirjassa nimittäin kuvataan pikkuplaneetta Marinan putoamista jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian väliselle merialueelle. Jotta taivaallisten asujaimien kanssa päästäisiin tekemisiin, täytyy pikkuplaneetan olla asuttu, ainakin joittenkin sen asukkaitten selvitä hengissä Tyyneen valtmereen molskahtamisesta ja lisäksi jonkun Maan asukkaan täytyy päästä heitä tapaamaan. Nämä kaikki ehdot täyttyvätkin romaanissa, joten maailmat voivat kohdata etelän merellä.

Ihmissukukuntaa romaanissa edustaa sankarina japanilaismies nimeltä Rishito Hokurai. Pikkuplaneetan putoamisen synnyttämän valtavan hyökyaallon tuhottua Uudesta Seelannista Australiaan matkalla olleen rahti- ja matkustaja-aluksen Hokurai haaksirikkoutuu oudolle saarelle ja saa siellä kokea monet ihmeet ja kummat. Kaiken huippu löytyy maan alta, jonne avaruuden asujaimet ovat kovertaneet itselleen kaupunkeja. Hokurai saa tutustua sivistyneitten avaruusolentojen elämään keskustellen heidän kanssaan ajatustenlukua hyväksi käyttäen. Monensorttista porukkaa maanalaisista kaupungeista löytyykin, uskokaahan pois.

Kirjailija V. Arti on selvästi ollut kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Jo kirjan etukannessa häntä mainitaan suomalaiseksi Jules Verneksi. Mikään kopion kopio Artin romaani ei silti ole. Hän on keksinyt muukalaisten olemukseen monenmoisia omia jippojaan. Kirja myös säilyttää tasapainoisen kuvauksensa alusta loppuun. Loppupuolella olin sen verran tarinan lumoissa, että ihmettelin miksei kukaan ole järjestänyt tutkimusmatkaa niille seuduin, minne pikkuplaneetta putosi. Tähtitieteen ja muilla planeetoilla mahdollisesti esiintyvän elämän suhteen Artin romaanin loppuhaminoissa todetaan seuraavaa:

Tähtien kemiallinen kokoomus on huomattu pääpiirteissään samanlaiseksi; miksi niiden eläjät poikkeaisivat kovin jyrkästi toisistaan? Mitä kauemmaksi avaruuteen Maa-planeetalta mennään, sitä eriskummallisemmiksi – meidän silmillämme katsottuna – elämänmuodot mahtavat muuttua. Pikkuplaneetat, joita tunnetaan kuutisensataa, kuuluvat vielä aurinkokuntaamme. Minkälaista lienee jonkin kaukaisen linnunradan aurinkojakiertävillä tähdillä ja niiden kuilla?

Ehkäpä ei sentään niinkään kovin toisenlaista kuin meillä.

Olen sikäli samoilla linjoilla edellä mainitun kanssa, että meillä Maan asujaimillakin on paljon samaa keskenämme, vaikkei sitä ihan kaikki heti huomaa. Minäkin vaimon kanssa muutin omakotitalosta rivitaloon ja samat ohjelmat täälläkin televisiosta näkyvät, paitsi että piti hankkia käytetty digiboxi, joka ymmärtää kaapeliverkon kieltä. Nyt on meillä paljon enemmän tallennustilaa kuin siinä vanhassa boxissa, jonka kovalevy oli aina täynnä. Tosin komerot ovat täällä täyttyneet tavarasta, vaikka iso osa vietiin kierrätykseen. Moottorisahakin pääsi jonkun toisen autotalliin.

Kirjassa on 143 sivua. Lukemiseen kului neljä päivää, tosin eilen pidin huilia lukemisesta.

Löysin netistä myös tällaisen blogeerauksen lukemani romaanin varhaisemmasta versiosta eli vuonna 1929 julkaistusta V. Artin romaanista Mereen pudonnut tähti, jota kirjailija sittemmin oli hieman laajennellut.

Järähtelyä rillumarekisterillä

Hei, rillumarei!   

Kotimainen elokuva vuodelta 1954. 

Ohjaus: Armand Lohikoski
Käsikirjoitus: Reino Helismaa
Musiikki: Toivo Kärki
Pääosissa: Esa Pakarinen ja Irja Rannikko, tärkeissä sivurooleissa Sirkka-Liisa Wilén, Heikki Heino, Matti Aulos ja Kai Lappalainen.

Mitä oli rillumarei? Sen voi lukaista wikipedian artikkelista. Kyseisessä artikkelissa sotien jälkeinen rillumarei mainitaan vanhan suomalaisen rekilauluperinteen jatkajana. Siinä välissä muuten olivat mm. sota-ajan viihdytysjoukot samantyyppisine ohjelmistoineen. Sotien jälkeen Armand Lohikoski ohjasi paitsi lukuisia Pekka ja Pätkä -elokuvia, myös jatkoa elokuvalle Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka tunnussävelmänä toimineen Reino Helismaan rallin mukaan nimettiin rillumarei, sotien jälkeinen rahvaanomainen musiikkiviihde.

Uusi elokuva sai nimen Hei, rillumarei! Sen sankarina esiintyy Esa Pakarinen, jonka roolihahmo on nimeltään Severi Suhonen, haitaria soitteleva ja lauleskeleva jätkä eli metsätyömies tai kullankaivaja. Severi saapuu osan matkaa junalla ja osan matkaa kävellen Lapista Helsinkiin sivistääkseen itseään. Kohtaaminen etelän elävien sivistyksen kanssa muodostaa elokuvan varsinaisen draivin, vaikka alkeellinen rötöstarinakin on sen päälle liimattu. Severi käy konsertissa, ihmettelemässä absurdistista näytelmää ja lopuksi oopperassa. Hän tiivistää kokemuksensa poistuessaan oopperan aitiosta kesken esityksen:

Ensin suap kuunnella laulamista, sitte näyttelemistä ja sitte tulloo molemmat yhtäaekoo!Minä oun sujut kulttuurin suhteen ja mänen kottiin.

Severi käy kipakkaa sanavaihtoa Kai Lappalaisen esittämän taidearvostelija Kehulan kanssa. Kriitikko kehottaa maalaismoukkaa pysyttelemään poissa taide-esityksistä. Severi nousee junaan matkustaakseen takaisin Lappiin ja kohtaa vielä samassa junassa entiset toverinsa, joitten kanssa alkaa pian sama rahvaanomainen rillumarei-rallatus kuin aikaisemminkin. Kohtausta katsellessa mieleeni hiipii isäni viljelemä sanonta: ”Jätkänmakkaraa koiralle ja koiranmakkaraa jätkälle.” Lisäksi mieleeni kasuaa ketjukolaaja-nimimerkillä kirjoitteleva nettihahmo, pitkäaikaistyötön merkonomi Savosta, miekkonen, joka yrittää lukea kaunokirjallisuutta sivistääkseen itseään vaikka Lentävä Kalakukko on odottanut asemalla jo vaikka kuinka kauan. (Tosin lienee niitäkin, jotka uskovat sen justiisa männeen.)

* * * *

Hei, rillumapunk!

Tuomas Salorannan kuningasajatuksesta kotimaisen scifi- ja fantasiakirjallisuuden uusrahvaanomaisen alalajin rillumapunkin maamerkiksi koottiin vuonna julkaistu 2015 antologia Hei, rillumapunk! Sen toimittivat Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs. Esipuheessaan Shimo Suntila kertoo teoksen synnystä ja mainitsee rillumarein olleen aikansa kapinaa, jollaisena myös rillumapunk kokee esiintyä eli kuten Suntila rillumareita kuvailee:

...rillumareissa vastakkain joutui kansan kursailematon maku ja taide-eliitin pönöttävä ynseys. Rillumarei oli kapinaa.

Löytääkö lukija rillumapunkista jotain kuvatunkaltaista kapinahenkeä vai onko rillumapunk tulkittavissa cityhenkisen ja syrjäisen elämänpiirin kohtaamisiksi, riippunee lukijasta. Seuraavaksi oma lukijan näkemykseni novelli novellilta:

O. E. Lönnberg: Peikonkulta. Hieno tarina, joka saa alkunsa meluisasta olutkapasta ja sittemmin omassa hiljaisuudessaan pohtii nykyihmisen suhdetta yliluonnolliseen.

Boris Hurtta: Ainahan on maksettava, eikös juu? Menevästi kirjoitettu, sotienjälkeiseen aikaan sijoittuva rilluttelu, jossa markkinahenkiset muusikot ja muut esiintyjät keikkailevat.
Eero Korpinen: Jätkän kulta. Kulkija bunkkaa realistisesti kuvatulla tukkikämpällä kummitusjuttujen, laulelmien ja sahanviilauksen säestyksellä.
Nina Korento: Nurjapuoli. Naisimmeiset tekevät neuleita ja punovat samalla juonia Jussin pään menoksi uusrahvaanomaisessa fantasiatarinassa.
J. S. Meresmaa: Pirunkeuhko. Koskenkorvaa ei hallitse vodka vaan joku ihan muu. Pääsevätkö uittomiehet palkoilleen? Fantasiaa rajantakaisin maustein.
Jussi Katajala: Kultaa kalliimpaa. Kullankaivajatarina Helismaan ja Outsiderin hengessä. Mukana Lemmenjoki, robotti, karhu, marsilaiset ja Rovaniemi.
Toni Saarinen: Merkillisiä muistiinpanoja Markkinoilta (ontologinen matkakertomus Akatemialle). Steampunkhenkinen (?) tarina, joka toimii eräänlaisena Hei, rillumarei! -elokuvan peilikuvana. Sivistynyt herrasmies matkustaa Kaupungista kauas Lappiin, jossa on meneillään markkinat. Hänen kokemuksensa Luonnosta, kuten hän kohtaamaansa nimittää, sivuaa vastakkaiseen suuntaan Severi Suhosen kokemusta etelän taidenautinnoista:

Se tapahtui sattumuksen oikkujen kautta, mutta jälkikäteen olen useasti epäillyt tätä käsitystä. Sivistyksen, viisauden ja tieteen nimeen vannovien valistuneisiin korviin se varmastikin kuulostaa pelkältä mielettömyydeltä. Näin olisin itsekin ennen uskonut, mutta nuo päivät, jotka vietin Lapissa, muuttivat perusteellisella tavalla ajatusmaailmaani. Ehkä voisi jopa sanoa, että koko maailmankuvani kammettiin siltä akateemiselta jalustalta, jolle olin sen pystyttänyt, eikä pienin rooli ole juuri tällä tapahtumalla, jonka pian pyrin teille toistamaan mahdollisimman tarkasti.

Suomen Tasavallan satavuotisjuhlavuonna kulttuurikohtaamiset kaupunkien ja maaseudun välillä, jollaisia tämä novelli ja koko lukemani teos edustavat, yhdistävät pientä kansakuntaamme kiitettävälla tavalla.

Juha Jyrkäs: Tuopa tuoppi pirunkusta. Keittoa menee, kun vanhempi tilapäistyöläinen naistennaurattaja juorotellen paljastaa nuorukaisille menestyksensä salaisuuden.

Anu ja Eero Korpinen: Järvikylän Kaisa. Vieraan katiskan kokeminen tuottaa arvaamattomat seuraukset tässä uittomiesromantiikkaa hehkuvassa fantasiassa.
Jukka Särkijärvi: Viljaviinaa. Kammottavassa dystopiassa Alkon monopoli jyllää kylällä. Toisaalta poliiseja on vielä olemassa, toisin kuin meillä Siilinjärvellä, jossa nykyään järjestystä valvoo yksityinen vartiointiliike!
Jussi K. Niemelä: Tähtikalakukko. Spefiä ja fanifiktiota sisältävä juhannusidylli, jossa Suomisen perheen isä ja tähtien tasolla lentävä kalakukko pelastavat mitä pelastettavissa on varsinkin Hämeenkyrössä.
Kari Välimäki: Karhu ja savottalaiset. Vallattoman humoristinen fantasia, jossa karhu pelaa savottalaisten kanssa korttia.
Juri Nummelin: Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis! Spefiä ja fanifiktiota yhdistelevä, sananmuunnoksilla pelittelevä vauhdikas eläkeläistarina Floridan auringon alta. Sisältänee pientä kriittistä piikkiä rillumarein jälkeiseen(kin) kotimaiseen viihdetuotantoon.
Shimo Suntila: Norvajärven meteoriitti. Vanhojen kotimaisten elokuvien tyyliä mukaileva ja rillumapunk-novellit yhteenkutova kertomus geologisista tutkimuksista Rovaniemellä.

Ihan kiva oli tutustua tällaiseen vanhaa elokuvaa uuteen kirjallisuuteen yhdistävään teokseen. Kirjoittajat ovat soveltaneet rillumarei-ajatusta monipuolisesti ja raikkaasti jättäen silti paikoitellen loimilangat kuultamaan kertomustensa uudenaikaisten viritysten lomitse.

Kirjassa on 235 sivua. Sen lukemiseen kului aikaa kolmisen päivää.

Nova 2014

Turun Science Fiction Seura ry:n ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n vuodesta 2000 lähtien järjestämä vuosittainen scifi- ja fantasianovellikilpailu on suunnattu aloitteleville kirjoittajille. Vuoden 2014 kilpailun kymmenen parhaaksi arvioitua tekstiä julkaistiin vuonna 2016 antologiassa Nova 2014. Tämän sf/f-antologian toimittivat Pasi Karppanen ja Leila Paananen. TSFS:n lisäksi antologian tuotantoon osallistui Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry. Esipuheen kirjoitti Pasi Karppanen. Hän kertoo siinä maamme viime vuosien sf/f-kirjoituskilpailuista yleensä ja Nova-kilpailun historiasta erityisesti. Kilpailun todetaan täyttävän tehtävänsä uusien kirjoittajien foorumina. Karppanen huomauttaa lisäksi scifi-seurojen talouden niukkuudesta.

Muutama sananen jokaisesta novellista:

Tuukka Tenhunen: Ugrilainen tapaus. Mainio spefi- ja fantasiadekkaritarina kuvitteellisesta maailmasta, jota repivät kantaväestön ja maahanpyrkijöitten väliset jännitteet. Kansanuskomuksilla on tapahtumissa oma osuutensa. Kirjoittaja virittää alussa tunnelman hienosti ja vire myös säilyy koko novellin ajan.

Anu Korpinen: Tähden hauta. Kauniin runollinen fantasiaa ja scifiainesta yhdistävä kertomus, jonka alkutahdit soittaa Edith Södergranin runo Ihmeellinen meri. Runo sopiikin pohjustukseksi erinomaisesti, sen luoma viritys kaikuu novellin sanavalinnoissa, saturomantiikkaa hehkuvat näyt tuovat jopa mieleen Rimbaud'n runon Humaltunut venhe.

Taru Hautala: Jo joutui armas eilinen. Omintakeinen kertomus naishenkilöstä, jonka osaksi on tullut herätä uuteen päivään milloin minkäkin ikäisenä. Itse kullakin on riesansa, eikä varsinaisesti käy kateeksi hänen osansa, vaikka riittäähän siinä vaihtelua.

Susanna Hynynen: Synninsyöjä. Upea vire säilyy alusta loppuun. Selkeäsanainen, tasaisen verevä, tummasävyinen fantasiakertomus, juuri novelliin sopiva määrä kuvitteellista maailmaa, jonka tuore näkökulma viehättää minua erittäin paljon.

Liisa Näsi: Näkemisen taito. Täysin realistisesta tilanteesta kehittyvä fantasiatarina, jonka myötä sain vähän esimakua siitä, millaista eläkeläisen elämäni tulee olemaan – ei tarvitse enää odottaa pitkään ja silti maltan tuskin odottaa. Tasapainoinen, helppolukuinen novelli.

Maarit Leijon: Pyytävä tyttö. Sujuvaa luettavaa. Realistista kerrontaa ja kauhufantasiaa yhdistävä kertomus sairaanhoitajasta, joka työskentelee vanhusten ja heikkokuntoisten kotihoidossa. Niille, jotka pitävät fantasiakirjallisuutta outona eskapismina, pieni katkelma novellin realistiselta osastolta:

Äiti ei enää puhu. Hänen potilaskertomuksensa mukaan hän puhui vielä puolisen vuotta aikaisemmin, mutta hitaasti ja sanoja hakien. Sen jälkeen hän alkoi muuttua vaitonaisemmaksi, kunnes ei puhunut enää lainkaan. Hänestä on tullut vuodepotilas. Häntä täytyy syöttää ja juottaa, ja hänen asentoaan pitää vaihtaa säännöllisin väliajoin, jotta hän ei saa painehaavoja.

Inkeri Kontro: Hiljaa hiipuu hiillos. Joskus nuorna miesnä pidin totena, etteivät sauna ja seksi kuulu yhteen. Sittemmin olen tullut huomaamaan, että kaikki totuudet ovat vain päiväntotuuksia. Omaperäinen aihe on tässä novellissa, joten jätän edes jotain spoilaamatta sen fantasiasta.

Eero ja Anu Korpinen: Hämärän tyttö, suvannon sulho. Sanotaanko vaikka että keskiaikatyylistä tarufantasiaa kotimaisin maustein? Pitkähkön ja runsaan kuvallisen johdantojakson jälkeisen toimeliaisuuden myötä sukeutuu ihan kelpo kertomus. Kansanrunoista ja olmeista plussaa.

Maiju Ihalainen: Maan mahlaa. Kunnianhimoinen dystopiakuvaus kasvillisuuden valtaamasta kaupungista. Novelli lienee kyberpunkkia? Sujuvaa luettavaa, ei liikaa räiskettä ja mieleiseni loppuratkaisu.

Inkeri Kontro: Välitilassa. Kohtalona Mars. Kahdella aikatasolla operoiva novelli, jossa Marsissa diplomaattina olevan isän tytär Alina joutuu opettajan esimerkkitapaukseksi maalaisena, mutta aikuisena hän suhaa porukoita Marsiin avaruussukkulalla.

Oikein kivoja ja ansiokkaita novelleja! Tämän teoksen perusteella maamme scifi-kirjallisuudelta voidaan odottaa paljon ja monipuolista hyvää jatkossakin.

Kirjassa on 165 sivua ja se tuli lukaistuksi parissa päivässä.

Jäinen vaeltaja – sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta

Scifi-osastolla seuraavana luettavakseni tarjoutui Tähtitieteellinen yhdistys Ursan järjestämään novellikilpailuun ja varhaisempiin suomalaisiin scifi-teksteihin perustuva antologia Jäinen vaeltaja, alaotsikkona sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta. Antologian toimittivat Jari Koponen, Olavi Markkanen, Ritva-Liisa Pilhjerta ja Pentti Holappa. Kirja ilmestyi vuonna 1986.

Teos jakautuu kolmeen osaan, ensimmäisessä esitellään tuoreen novellikilpailun satoa, toisessa vanhempia scifi-tekstejä aina ensimmäisestä, vuonna 1886 julkaistusta pakinasta lähtien. Kolmas osa on luettelo suomalaisesta scifi-kirjallisuudesta. Aluksi kirjasta löytyy toimittajien laatima esipuhe, jossa taas mainitaan kilpailuun lähetetyn aineiston tasoa vaatimattomaksi, mikä väite osoittaa arvioijen vaatimukset turhan korkeiksi, sillä ainakin esillä olevat novellit ovat kelpo luettavaa. Sananen jokaisesta novellista:

Osa I: Ursan novellikilpailun satoa

Matias Ranta: Jäinen vaeltaja. Hitaasti elelevä avaruusolio tutkailee maailmaa jääkuoren alta. Tunnelma tihenee loppua kohden.

Harri Närhi: Tuulen tuoksu. Liikuttava kertomus pariskunnasta yksinäisellä planeetalla. Rakkautta avaruudessa.

Sirpa Pasanen: Joulusauna. Mies rakentaa vieraalle planeetalle saunan tutkimusryhmän virkistysrahoilla ja osin omalla kustannuksellaan sekä hartiapankillaan. Kiva aihe!

Jouni Pohjola: Ruoho. Apokalyptinen myrsky tekee tuloaan. Mutta kuka polttaa ruohot?

Anetta Meriranta: Muumiot. Tutkimusapulainen kirjoittaa uskottavalla tavalla syrjäisen planeetan tutkijasta.

Kaj Niemi: Mikrobi. Keljumainen virus hankkiutuu maapallolle.

Harri Närhi: Kolmas kerta. Tieteellissävyisen alun jälkeinen tapahtumainkuvaus paljastaa kirjoittajan suurvaltapoliittisen paheksunnan.

Harri Närhi: Aurinkojumala. Turhaan selittelemättä tapahtunut hyppäys aikajatkumossa romahduttaa inkapapin uskon.

Johanna Sinisalo: Sorsapuisto. Tämän olin lukenut jo aikaisemmin. Oravat ja supikoirat ovat myös lisääntyneet epäilyttävästi meilläpäin.

Johanna Sinisalo: Tarina kuolleesta metsästä. Kirjoittaja nostaa terrorismin scifi-tarinan osatekijäksi.

Lumikki Tammi: Päivä vuonna miljoona. Aivan ihastuttavan naisellinen fantasiakertomus päivänpaisteisesta tulevaisuudesta.

Lumikki Tammi: Vierailu. Ihastuttavan arkipäiväinen kohtaaminen vieraan elämänmuodon edustajan kanssa.

Jussi Tanska: Vierailija. Harkittu, mutta tarinoivasti esitetty tarkanpuoleinen kuvaus toisenlaisesta eliöstä, jolla ei ole kahta jalkaa, kahta kättä ja kahta silmää yms.

Maarit Verronen: Saari ja lentäjä. Rennon keskustelun keventämä kuvaus vauhdikkaasta ja vaarallisesta avaruusturismista.

Osa II: Suomalaisia tieteisnovelleja sadan vuoden varrelta

Olavi Markkanen: Herätetyt. Pienoisnäytelmä vuodelta 1983. Tuo jotenkin mieleen Beckettin absurdistiset näytelmät. Tajusin yhtä paljon.

Seppo Lappalainen: Eliel tarjosi harvinaisen elämyksen. Novelli vuodelta 1975. Tulevaisuusvisio Helsingistä, jossa korkea veroaste on muodostunut työnteon kannustinloukuksi.

Ralf Parland: Kamreeri joka kavalsi kuun (Kamrern som försnillade månen). Vuodelta 1970. Kertoo jostakin. Mukana kamreeri, kuu, rapuja ja pomo.

Eila Pennanen: Viimeinen poikalapsi. Vuodelta 1959. Feminismi on saavuttanut huippunsa. Ainoa poikalapsi on naisten maailmassa kuin King Kong pilvenpiirtäjän huipulla.

Erkki Savolainen: Tietäjät itämailta. Vuoden 1937 novellissa käväistään aikakoneella Golgatalla erään pääsiäisen aikoihin. Sujuvasti kirjoitettu ja jännitteensä säilyttävä novelli.

Väinö Kanervo: Itään. Vuodelta 1930. Suomesta lähetetään länsimainen laivueellinen pommikoneita avustamaan nuorta Länsi-Siperian tasavaltaa taistelussa sosialismin jälkeen syntynyttä Itä-Slavian kuningaskuntaa vastaan. Suomen ja Ukrainan rajalla kaikki hyvin.

Toivo Pekkanen: Konehallitsijat eli tuhatvuotinen valtakunta. Tulevaisuusfantasia vuodelta 1929 kertoo siitä, miten ihmiskunta oppi olemaan nurkumatta koneitten toimiessa koko homman pomona.

Mika Waltari: Mies joka keksi ajatuksen siirron lait. Vuoden 1929 novellissa minä-kertoja kohtaa erikoisen nuoren kaverin, joka työkseen kaupittelee pölynimijöitä provisionipalkalla.

Arvid Lydecken: Tähtien tarhoissa. Ensimmäinen suomenkielinen scifi-novelli vuodelta 1912. Vuoden 2140 Helsinkiin ja muutamille muille paikoin sijoittuvassa tarinassa ratkeaa pelastaako Mauri Tanhua maailman, kun marsilaiset hyökkäävät. Kyseessä on nuorisolle suunnattu kertomus, jossa mm. mainitaan Luru Kiljusen keksimät mikrokiikarit.

Snygg illustrering av F. G. Ålander.

Viktor Pettersson: Kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Pakina tulevasta XXIV luvussa vuodelta 1886. Efter trettio år, suomentanut Erik Bäckman. Ensimmäinen suomalainen scifi-kertomus. Konkurssin tehnyt Trindlund-setä lähtee Amerikoihin, jossa nai varakkaan leskirouvan ja elelee 30 vuotta aviossa, kunnes rouva kuolee. Setä lähtee vaativaluontoisen tyttärensä Oppositan kanssa vierailulle Helsinkiin, syntymäkaupunkiinsa vuonna 1916. Pakinamainen kerronta sisältää kunnallispoliittista piruilua ja kirjoitusajankohdan tapain kritiikkiä. Mielenkiintoisin tulevaisuuskuva liittyy kahdesti mainittuun tunnelijunaan Helsingin ja Tallinnan välillä:

Salissa hän tutustui myös joihinkin naispuolisiin ilmailu- ja rautatieinsinööreihin, joista viimeksi mainitut olivat olleet rakentamassa Helsingin ja Tallinnan välistä uutta tunnelirataa. Onnistuttuaan nerokkaasti pitämään työntekijät aliravittuina ja täten pienentämään radan rakennuskustannuksia olivat insinöörit luonnollisesti saaneet tuntuvat lisäpalkkiot.

Kirjassa on 284 sivua. Lukeminen kesti ja kesti kolme päivää. Aika pientä merkkikokoa oli.

Hekuman huipulla – Eroottinen sf/f-antologia

Vuonna 2006 järjestivät Suomen Tieteiskirjoittajat ry ja Turun yliopiston Tieteiskulttuurikabinetti ry Hekuma-nimisen kirjoituskilpailun tavoitteenaan löytää uusia suomalaisia, eroottisin virityksin ladattuja scifi ja fantasia (sf/f) -novelleja. Kilpailun pohjalta julkaistiin vuonna 2008 nyt puheena oleva teos Hekuman huipulla, alaotsikkona Eroottinen sf/f-antologia. Kirjan toimitti Pasi Karppanen, joka myös laati esipuheen yhdessä Katja Salmisen kanssa.

Kirjan esipuhe johdatti minut erikoisen kokemuksen äärelle. Esipuheen mukaan kirjan novellien seksi ei ole lukijaa kiihottavaa, huumoria on vähän, kauhutunnelmia sitä enemmän ja dystopiatkin mainittiin. Seksuaalisuudesta näitten novellien kautta välittyvän kuvan ”mainostetaan” olevan synkkä. Olipa kyse esipuheen laatijoitten oveluudesta tai minun tunnetusta suurpiirteisyydestäni, novellit luettuani olin iloisesti pettynyt. En kokenut novelleja synkistelevinä, löysin teksteistä kivaa huumoria ja puhuttelevia tulevaisuusvisioita. Säkenöivän mielikuvituksellisia sepitteitä.

Kirjoitan pari sanaa jokaisesta kirjan novellista.

Lotta Dufva: Käärmeenlumooja. Tarina sirkuksen pop cornin -myyjän ihastumisesta käärmeenlumoojaan. Perinteisen oloinen tarinapainotteinen fantasianovelli.

Harri Erkki: Resonanssi. Korvaimplantti uudistaa naisihmisen eroottisen elämän.

Jenny Kangasvuo: Käenmuna. Tulevaisuuden eliölaji tarjoaa yhtä sun toista sille, joka antautuu symbioosiin sen kanssa. Pidin tapahtumapaikasta, Brasilian kuitupuuplantaasista.

Manna Kuusipalo: Korvike. Lyhyt novelli, jossa soturi ostaa seksiä porttolan parhaalta tanssijalta.

Jukka Laajarinne: Yövartio. Erittäin kiva novelli, jossa on hyödynnetty paitsi orwellimaista ajatusta, jossa isoveli valvoo, myös osuvasti napattu kodit väkivallan ja rikosten suunnittelun tyyssijoina valvonnan piiriin. Tässä novellissa on kirjan paras vitsi, kun valvontatyötä suorittaneen henkilön kiihottuminen haittaa hänen nukahtamistaan:

Haluaisin nukkua, mutta pikkuveli valvoo.

Marko Laihinen: Pahuuden pisarat. Siskokset pääsevät hetkeksi käväisemään ajassa, jolloin vielä luomuseksiä harjoitettiin.

Heikki Nevala: Sielun peili. Tunnetun satutarinan päivitys. Varsin onnistunut mielestäni.

Markku Penttilä: Näkymätön sydän. Koulun näyttävin tyttö kerää novellin kertojan ja hänen veljensä jakamattoman huomion.

Kalle Turakka Purhonen: Ari. Seksialalla työskentelevä mies pohtii talousasioitaan.

Mari Saario: Sateenkaari 2256. Novelli koostuu kuudesta erillisestä tarinasta, jotka on nimetty värien mukaan: Punainen, Oranssi, Keltainen, Vihreä, Sininen ja Violetti. Näistä Punaista ja Keltaista en oikein tajunnut, Vihreä ja Sininen eivät innostaneet, Violetti oli ihan ok, mutta Oranssi oli tosi hieno! Tuli ihan Arrival-elokuva mieleen ulkoavaruuden elämänmuodon kohtaamisesta. Erittäin kekseliäs tarina se Oranssi.

Tuomas Saloranta: Peniskuiskaajat. Kansansadunomainen kertomus kylästä meren rannalla. Näin voi käydä, kun feminismi menee liian pitkälle. Salorannan mielikuvitus on tuottanut huiman fantasian vai onko tämä tulkittava spefiksi? Kuopion kirjastossa näkyy löytyvän lisää Salorannan tuotantoa, saattaa käydä niin, että tutustun siihen kunhan ennätän.

Kirjassa on 124 sivua ja lopussa hauskoja mainoksia. Lukemiseen kului pari päivää.