Asteroidi tulloo kohta

Asteroid. (2021) Dylan Averyn ohjaama ja yhdessä Korey Rowen kanssa käsikirjoittama komedia kertoo perheestä, joka muuttaa isän (Cuyle Carvin) johdattamana Oneontan pikkukaupunkiin. Isä on kyllästynyt suurkaupungin eloon ja tahtoo rauhaan. Rauhallinen talo on löytynyt loitolla taajamasta – niin loitolla, ettei siellä toimi edes internet. Teini-ikäinen tytär (Miley Rose) ei tykkää. Äiti (Mattie Jo Cowsert) suostuttelee isän hankkimaan internetin tyttären mieliksi. Isä suostuu ja reissulla Oneontan kauppoihin paljastuu seudun palvelurakenteen ero suurkaupunkiin verrattuna. Samalla isä tapaa muutamia paikkakuntalaisia ja kuulee ensimmäiset uutiset Maata lähestyvästä asteroidista, jonka arvellaan iskeytyvän Yhdysvaltoihin parin vuorokauden kuluttua.

Löysin elokuvasivustoilta tietoja tästä komediasta. Ilmeisesti sinne kirjoittelevat ihmiset ovat nuoria katastrofielokuvien ystäviä ja heidän käsityksensä katastrofista vaatii enemmän kuin avaruudesta laskeutunutta nokea – moukaria on tultava ihan kunnolla. Kuusikymppisenä olen nähnyt inhimillisiä tragedioita omassa elämässäni sen verran usein, että yksi asteroidi tuntuu vain räpsäkältä pierulta. Elokuvan komediallisuus aukenee minulle omakotitaloasukkina (”Get off my property!”) sen verran helposti, että nautin katselusta peräti tukevasti, samalla nautin hyviä sipsejä ja muita pikku herkkuja.

Kesto 84 min.

Things to Come. (1936) William Cameron Menzies ohjasi tämän H. G. Wellsin romaaniin perustuvan englandilaisen scifi-elokuvan. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Tulevia aikoja. Minä katselin sen youtubesta enkä ymmärtänyt läheskään kaikkea, mutta pääasia taisi kumminkin tulla selväksi. Isompi sota käynnistyy 1940 ja jatkuu 1970-luvulle asti. Ennen sotaa pohdiskellaan kiihdyttäisikö sota kehitystä vai lopettaisiko se sen. Tämä kiteytyy elokuvan sanomaksi. Sota vie yhteiskunnan aluksi rappiolle, polttoaineen loppu merkitsee sotakoneiston loppua, siirrytään käyttämään hevosajoneuvoja, yksinvaltainen heppu ottaa komennon rähjäisessä palatsissaan. 

Elokuvan tehokeinona ovat näyttävät kuvat, lavasteet ovat teatterimaisen komeita, näyttelijäntyö tehostaa vaikutelmaa. Kun kehittyneempi yhteiskunta valloittaa seudut, on heidän tekniikkansa niin ylitsekäypää, ettei vastaan ole sanomista. Syntyy jonkinlainen tuhatvuotinen valtakunta, jonka upean futuristiset kaupungit ovat kuin porsliinikauppa odottamassa härkää. Löytyykö ihmiskunnan pelastus sitten Kuusta vai demagogisen puhujan suusta tai onko kehitys välttämätöntä jää enemmäkseen katsojan itsensä pohdittavaksi.

Kesto 96 min.

From Other Worlds. (2004) Barry Strugatzin käsikirjoittama ja ohjaama komediallinen scifi-elokuva kertoo Brooklynissa asuvasta perheenäidistä Joannesta (Cara Buono), jota avaruuden muukalaiset lähestyvät yhtenä yönä. Nainen ahdistuu ja alkaa toimia oudosti, hän etsii apua niinkin epätoivoisesti, että osallistuu UFO-ryhmän kokoukseen. Siellä hän tapaa toisen ensikertalaisen, Norsuunluurannkolta kotoisin olevan komean miehen nimeltä Abraham (Isaach de Bankolé). Heitä kumpaakin vaikuttavat lähestyneen öiseen aikaan samat muukalaiset, jotka ovat jättäneet heihin merkkinsä. Tämä näennäisen epäsopiva, vaikka oikeastaan tosi näyttävästi yhteensopiva pari alkaa selvitellä mikä yhteydenoton takana mahtaa olla. Selkiytyäkseen elämän on sekoituttava ja niin myös käy. 

Elokuva ei sisällä mitään suurempaa sanomaa tai erityisen yliviritteistä jännitystä ja pauketta, komediallisten ainesten lisäksi juuri sopiva hippunen romantiikkaa piristää katselijaa. Mukana on sivumennen myös kivaa kuvausta metropolin katujen vilinästä.

Kesto 88 min.

Elo ja Varkaus

Punaisten muistomerkki. Varkaus.

Joitakin vuosia sitten synnyin Varkaudessa. Muutimme sieltä Kuopioon ja yksi veljistäni pelasi Kuopion Elossa junioritasolla. Minä pelasin Kopareissa vielä juniorimmalla tasolla. Maailma meidät vieroitti ja nyt veljeni on ollut jo vuosikausia kokonaan toisella tasolla. Sen sijaan Kuopion Elo on noussut jostain syövereistä ja pelaa virkeästi kakkosdivisioonan C-lohkossa. Kävin asioikseni katselemassa kun Elo päihitti keskuskentällä OTP:n. Teki mieli huutaa kesken pelin, että TUL – hei, hei, hei! Mutta enpäs kumminkaan huutanut. Kiva oli nähdä että Elolla elonpäiviä riittää, kuten myös OTP:llä.

"Porukkoo on kun Elon pelissä."

Anoppini sen sijaan sai elonpäivilleen viimeisen kirjauksen kevättalvella. Hän oli jo päivitellyt eloa likemmäs yhdeksänkymmentä vuotta. Kaikki loppuu aikanaan, kokonaan ei milloinkaan, totesi Pekka Kejonen. Anopin jälkeen on tehty loppulitviikkiä monenmoista. Eilen tyhjennettiin vanhaa pientilaa, jossa anoppi oli nuoruutensa viettänyt. Anopin isän kaaduttua talvisodassa, oli anopin äiti löytänyt uuden miehen ja pyöräyttänyt tälle kaksi poikaa – tähän uuteen mieheensä hän viittasi myöhemmin sanoilla poekiin isä.

Anoppi kuoli suunnilleen samanikäisenä kuin äitinsäkin. Heidän entistä kotiaan eilen tyhjennettiin. Kokonainen jätelava tuli täyteen eikä riittänytkään. Entinen perunamaa kasvoi horsmikkoa ja monenmoiset lehtipuut rehottivat talon takana lupia kyselemättä. Tyhjensin vanhaa saunaa polttopuiksi varatuista hirsistä, joitten lahonpöly sumensi ilmaa, kun mätin hirrenpokaleita ulos. Kotona mietin oliko nekin hirret veistetty Venäjän vallan aikaan, kun ne kerran oli puretusta myllystä 1940-luvulla rakennettuun taloon hankittu. Polttopuuvarastossa niistä oli tullut pahvin painoisia.

Pahvin painoiset hirret.

Viime viikonloppuna kävin vaimoni kanssa Varkaudessa. Varkaus oli kauppala, kun synnyin, mutta asia korjattiin ja Varkaus on ollut kaupunki jo niin pitkään, että sen selkäranka on alkanut painua köyryyn. Väkiluku on kääntynyt laskuun, vanhoja taloyhtiöitä on ajautunut konkurssiin, kerrostalojakin on purettu. Minä asuin Varkaudessa Savontien varressa, 1920-luvulla rakennetun puutalon hellahuoneessa, tehtaan työläisten vuokra-asunnossa. Varkauden Konsti-museossa on näytteillä sellainen hellahuone, taisi olla noin 20 neliömetriä. Meitä asui semmoisessa pienessä asunnossa vanhemmat ja viisi poikaa. Omakohtaisia muistoja minulla ei siitä ole, koska muutimme Kuopioon, kun olin kaksivuotias.

Sen sijaan mummoni, joka oli hänkin saman tehtaan työntekijöitä, pääsi asumaan tehtaan vanhainkotiin, joka sijaitsi vanhassa kartanossa hyvän matkaa kaupungista. Mummon asunto oli sivurakennuksessa ja se oli hellahuone. Siellä vietin usein öitäkin lattialla maaten. Mummolassa oli oma tuoksunsa ja kartanon puutarhassa kasvoi pieni kirsikkapuu. Laiturin lautojen raoista tarkkailin veljeni kanssa miten salakat uivat laiturin alla.

Paatit.

Menin vaimoni kanssa Varkauteen, jotta saisimme jonkinmoisen kesälomareissun. Siilinjärveltä Varkauteen matkaa kertyy vain karvan verran yli sata kilometriä, joten kohtuuden rajoissa pysyttiin. Olin laatinut tarkan suunnitelman missä kävisimme ja ihmetykseni oli melkoinen, kun huomasin, että olimme unohtaneet vierailla naivistien kesänäyttelyssä. Eikä kirkkoonkaan ehditty. Sen sijaan piipahdimme hautuumailla, ruokailimme kuunnellen kevyttä klassillista musiikkia ja museossakin käväistiin. Erikoisin osuus oli risteily kahdella höyrypaatilla, jotka oli kiinnitetty toisiinsa, jotain vanhoja hinaajia vissiin. Matkan kestäessä saattoi vapaasti siirtyä aluksesta toiseen. Reitti oli minulle ihan tuntematon, taisivat paikalliset puhua Lehtoniemestä. Välillä satoi ja tuuli, mutta paistoi siellä aurinkoinenkin. Maihin tultuamme saimme nähdä ohikulkiessamme varkautelaisnuorison katselemassa katusählyturnausta. Oikein fiksuja nuoria, eivät alkaneet meille vanhoille räksyttää.

Oltiin hotellissa yötä, siellä ei ollut kenkälusikkaa eikä jääkaappia, mutta ilmainen parkkipaikka kyllä löytyi, vähän kuten meille kaikille joskus. Iltaravintolakin sulkeutui jo kymmeneltä, niin että yö oli rauhaisa.