Naisnäkökulmia mielisairaaloihin

Inkeri Kilpinen: Tuntematon potilas. Näytelmä vuodelta 1964. Tarina oli minulle tuttu puolen vuosisadan takaisena MTV:n tv-näytelmänä. Voi olla, että muistoni ovat muuttuneet, sillä hieman erilaisilta tapahtumat tuntuivat.

Keskushenkilönä näytelmässä on kokousneuvos Egolin, joka yhdessä näytelmän neljän muun erilaisissa lautakunnissa istuvan jäsenen kanssa päättää mutu-tuntumalta monenmoisista asioista. Asiantuntijoitakin kokouksissa vierailee, tässä tapauksessa mielisairaalan ylilääkäri, mutta vaikka hän saakin esittää asiansa, on lautakunta jo mielenpuolensa valinnut – päätökset noudattelevat aikaisemmin valittuja linjauksia.

Näytelmän aiheena on mielisairaanhoidon tulevaisuus. Sairaalan ylilääkäri ehdottaa osittaista luopumista kaukana asutuksesta sijaitsevasta laitoksesta, kun taas lautakunnan jäsenet eivät tahtoisi potilaita ihmisten ilmoille. Lautakunnan aika kuluu suun pieksemiseen ja talouspuolen neuvonantajan puunivahan käyttöä koskevan tutkimuksen esittelyyn.

Kohtalon sorkka puuttuu tapahtumiin: mielenterveyspotilas ryövää Egolinin vaatteet hänen ollessaan avantouinnilla ja potilaan vaatteisiin verhoutunut Egolin toimitetaan puheena olleeseen Myttylän sairaalaan. Sairaalassa Egolinin väitteitä henkilöydestään ei uskota, vaan hänen katsotaan kärsivän suuruusharhoista. Hoitolaitoksen käytäntöihin uutta potilasta koulii vuosikausien kokemuksella vanhempi potilas, riski ja isokokoinen mies, joka tunnetaan nimellä Euroopan Keisari.

Oli kiva lukea näytelmää, kun sain käyttää apunani näytelmäteoksen alusta löytyvää Kansallisteatterin vuoden 1964 esityksen roolitusta. 107 sivua, luin parissa päivässä.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan vuonna 2009. Siilinjärvi.

Sina Kujansuun ohjaama tv-näytelmä Poltettu oranssi vuodelta 1980 perustuu Eeva-Liisa Mannerin näytelmään lisänimeltään: balladi sanan ja veren ansoista. Pääosassa nuorena Marina-neitosena Anne Nielsen, tohtori Frommina Göran Schulman. Tallenne on MTV:n teatteritoimituksen tuotantoa.

Elellään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, paikka on suomalainen pikkukaupunki, joskus nähdään tsaarillinen kotkankuva. Ajasta kertoo myös kepeä viihteellinen musiikki. Psykiaateri Fromm puhuttaa Marinaa yksityisvastaanotollaan. Kerronta on runollista, hevonen sumussa, puutarha. Hevosen nimi on Poltettu oranssi. Myöhemmin se on Marinan uusi nimi. Siinä seuduin tohtori toteaa: ”Kukka on puhjennut hulluuden puutarhassa.” Itseensä sulkeutuneesta nuoresta neidosta kasvaa tohtorin hoidossa tai siitä riippumatta jokseenkin lukkiutunut ja avun ulottumattomissa oleva mielisairaalan potilas. Loppuvaiheisiin maallikon juurevaa näkemystä tuo tohtorin avustaja, jota esittää Katriina Rinne. Muistaakseni hän esiintyy myös Tuntematon potilas- tv-näytelmässä.

Vaikka kuvaus onkin kaunista ja runollista, on pohdiskelu mielen sairauksista ja niitten hoidosta välillä sen verran koukeroista, etten jaksanut sitä seurata. Sitä paitsi tieteen kyky tunnistaa ja selittää saatikka sitten hoitaa asioita asetetaan näytelmässä kyseenalaiseksi, mikä ei varsinaisesti lisää kiinnostusta tekstin syvempään ymmärtämiseen. Tohtori tuntuu pitävän yhtenäiskulttuuria kaikenlaisen pahan alkuna, ihmisten originelliys ei ole muodikasta vaan kaikkien pitäisi olla tavallisia ja samanlaisia. Tämä tekee poikkeavan ihmisen elämästä erityisen raskasta.

Hevonen, Poltettu oranssi, lentää Marinan kertomuksen mukaan ulos ikkunasta punainen harja hulmuten. Tämä toi mieleeni Pentti Saarikosken loppuvaiheen runosarjan, jossa harjalintu käväisee pihalla ja myöhemmin joku lintu lennähtää ikkunasta sisään. ”Että auttaa sen ulos, on runo.”

Kuunnelmien unia ja tarinoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eeva-Liisa Manner: Varjoon jäänyt unien lähde. Vuonna 1969 taltioidun kuunnelman ohjasi Pekka Lounela. Areenan ominaisuus, jossa voidaan tarjota kuuntelijalle edes yksi kuva kuunnelmasta nousee tässä mainiosti oikeuksiinsa antaessaan kasvot näyttelijäluettelon nimille.

Kuusi henkilöä järjestää yhden pariskunnan luona ”sitsit” eli illanistujaiset viinin, juuston ja muun naposteltavan äärellä. Sitsien aiheeksi nousee rakkaus – onko sitä ja jos on niin mitä se on. Liikkeelle lähdetään kyynisillä heitoilla ja naureskelulla, sitten eräs osallistuja, jota esittää Kyllikki Forssell, kertoo muistonsa kunnon rakastajasta. Espanjassa hän on saanut viettää hetkensä rakuunan seurassa. Muisto on rempseähkö eikä sille oikein tahdo löytyä jatkajaa, kunnes itseensä sulkeutunut Leena (Eeva-Kaarina Volanen) kertoo oman, perin runollisen muistonsa vuosikymmenten takaa, Viipurista, Monrepos’n puistosta. Juttu laajenee Leenan selittäessä käsitystään maailmasta ja ihmisen mahdollisuuksista, hän kertoo toisenkin muiston, joka aukenee kuin kuori, joka on sulkenut todellisuuden sisäänsä ja nyt päästää sen säteilemään omiin sfääreihinsä, joissa aika on maisema jne. Runoilijat pitävät jatsista ja kuunnelman taustalla soivat Espanjalaiset portaat tai jokin vastaava MJQ:lle maistuva tulkinta. Luin tämän kuunnelman pari vuotta sitten ja arvelin, että ehkä tajuaisin siitä jotain kuunneltuna, mutta hieman liian runolliseksi juttu luiskahtaa. Ilmankos muistinkin siitä vain tuon Monrepos-kohtauksen. Kesto 70 min.

Ja Shehrezad lainasi lentävän maton. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mukaan Yleisradiolle kirjoittanut ja ohjannut Marja Rankkala. Tarinat suomenti J. A. Hollo. Taltiointi on vuodelta 1971. Tarinankertoja Shehrezadea esittää Elina Salo, sulttaani Shahriar on Topi Reinikka. Ohjeistukseksi on Areenaan lisätty: Shehrezadin tarinat sisältävät julmuuksia ja pitkiä lemmenöitä, eivätkä sovi lasten korville. Hätävarjelun liioittelua, sanoisin. Samoin kuin edellisen kuunnelman rasististen ilmaisujen kuunteluohjeet.

Rankkala on leiponut yhden pisemmän tarinan kehyskertomukseen, jossa sulttaanin ja Shehrezaden lisäksi on Liisa, joka alussa kutsuu Shehrezadea – ja kuten saduissa ainakin hän pölähtää paikalle lentävällä matolla. Lopussa Liisa ja Shehrezad pohtivat naisissa mikä tarinoitten merkitys ja hyöty mahtaisivat olla. Pääosan kuunnelmassa saa tarina, jossa seitsemän visiiriä, joita kaikkia esittää Matti Ranin ja toisaalta kuninkaan lempivaimo, jota esittää Mai-Brit Heljo, koettavat vakuuttaa kuningasta siitä, onko kuninkaan surmattava poikansa, jonka lempivaimo väittää koettaneen vietellä hänet, vaikka lempivaimo onkin käyttäytynyt Potifarin vaimon tavoin. Kumpikin osapuoli kertoo kuninkaalle tarinoita, jotka pyrkivät osoittamaan miten kavalia toisaalta miehet ja toisaalta naiset voivat olla. Kuutta kavalaa naista esittää Ritva Oksanen ja kuutta narrattavaa miestä Rauno Ketonen. Muitakin osia on ihan riittämiin. Lisäksi kuunnelmassa esitetään itämaisen oloista musiikkia, josta vastaa Esa Helasvuo. Musiikkiin liitetyt tarinaa eteenpäin johdattelevat lauluosuudet eivät juuri vakuuta, ne olisin toteuttanut lauluntapaisena lausuntana, olisi paremmin saanut selvää sanoista. Mutta ihan satumais-itämaista ääniteatteria. Kesto 83 min.

Pirkko Jaakola: Prättäkitti, noita Nousiaisista. Marja Rankkala ohjasi kansantarinoihin perustuvan kuunnelman 1600- tai 1800-luvulla Loimaan-seudulla eläneestä voimakkaasta ja kovaäänisestä noidasta. Monenlaisia osia esittänyt Terttu Soinvirta on pääosassa Prättäkitti, hänen puolisonaan, Tepon isäntänä Ossi Ahlapuro, Prättäkitin poikana Seela Sella, hänen ystävänsä, Pytyn Kaapro on Ismo Saario. Kuunnelmassa on paljon musiikkia, jonka on tehnyt Pekka Laitinen. Musiikki sisältää laulettuja osuuksia ja toisin kuin edellisessä kuunnelmassa, laulut ovat siinä määrin helppoja, että näyttelijät selviytyvät niistä mainiosti, Terttu Soinvirta kerrassaan erinomaisen räväkästi.

”Ilman ääret tärähtää ja taivaan kannet paukkaa,
Prättäkitti, velhon tytär, saarelleen taas laukkaa.”

Kerrottava ei ole erityisen yllättävää, kun tietää varautua Pirkko Jaakolan kuunnelmiin. Prättäkitti vaikuttaa edustavan vanhojen uskomusten taitajaa, laulussaan hän toistaa olevansa velhon tytär. Sen sijaan hänen poikansa tuntuu kääntyvän muitten tavoin kunnon kristityksi, ei vähiten Pytyn Kaapron vaikutuksesta, vaikka tämä aikansa sutena juokseekin.

Kuunnelma on taltioitu vuonna 1981. Kesto 115 min.

Ylelle sen verran muikkaria, että ajassa 1 h 20 min 15 sek. kuunnelman loppupuoli alkaa uudestaan. Lieneekö Prättäkitti noitunut kuunnelmalle sudenhännän? Tai ketunlenkin?

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995) kirjoitti vuonna 1968 valmistuneen näytelmän nimeltä Poltettu oranssi. Alaotsikon mukaan kyseessä on Balladi sanan ja veren ansoista ja vielä niinkin että Tapahtuu pikkukaupungissa kymmenluvulla ennen I maailmansotaa. Vuonna 1980 katselin tv:stä Maikkarin tuotantona Sina Kujansuun ohjaaman version tästä hienosta näytelmästä. Pääosia esittivät Göran Schauman ja Anne Nielsen. Luin kirjan osaksi senkin takia, että halusin nähdä löytyykö kirjasta mieleeni painunut lause: ”Kukka on puhjennut hulluuden puutarhassa.” En ainakaan huomannut sitä lukiessani.

Kirjoitin ylioppilaaksi sinä keväänä kun näytelmä esitettiin tv:ssä. Ranskan aineessa kirjoitin muistaakseni jokseenkin näin: ”Les arbres font un toit sur ma tête et donnent un sentiment du sécurité.” Kuvasin kävelyä metsässä ja ihan selvästi lainasin tämän ajatuksen Poltetusta oranssista.

Näytelmä kertoo nuoresta tytöstä, Marina Kleinista, joka selkeästi kärsii henkisestä häiriötilasta. Psykiaatteri Fromm alkaa työnsä puolesta ja tytön äidin pyynnöstä ottaa selvää Marinan vaivasta ja sen syystä, vaikka jo alusta lähtien hänen tyylistään voi päätellä sen, minkä mielenterveysalan ihmisten tyylistä asiakkaitten suhteen yleensäkin voi päätellä: tänne tulit ja tänne jäät. Eikä siinä sitten oikein auta sanat eivätkä veret, ansaan tippunut on kihokin ruokaa. Toisaalta ehkäpä puhelu ammattiauttajan kanssa on sittenkin hoidokin parasta aikaa? Sillä empiretyylin sairaalarakennusten seinät ovat kalseita ja niitten seinien sisällä loppuelämä lääkittynä tuntuu pitkältä vaikka se olisi lyhytkin. Vähintään yhtä paljon kuin Marinan, avaa näytelmä myös Frommin sisintä näytelmän lukijalle ja katselijalle. Tohtorin väsynyt puheenvuoro Marinalle kertoo jotain siitä tuskasta, mitä auttaja kokee autettavaansa seuratessaan:

Ehkä se on mahdotonta. Mutta älkää silti luulko, että elämä on muualla, toisessa kaupungissa ja toisessa talossa – vaikkapa tässä talossa – sen herttaisempaa ja parempaa. Ette löydä mistään maailmaa, joka sopisi teidän temperamentillenne. Nyt en enää uskottele teille. Elämä on joka paikassa mahdotonta.

Tohtorin oma menneisyys paljastuu näytelmän loppupuolella. Marinan menneisyyden lukot aukenevat osittain, mutta mihin se riittää?

Mutta tässähän sitä tuli juonipaljastuksia ja oman elämänikin lukittuja salaisuuksia. Hieno teos, vaikka ehkä pikkisen lyhyempi loppujaarittelukin olisi riittänyt. Kirjassa on 92 sivua ja tämän päivän nimiin se tuli selviteltyä.

Äänet myöhässä

Valikoima Äänet myöhässä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti Suomalaisia kuunnelmia 1968 – 1969. Teoksen alussa Pekka Lounela pohdiskelee lyhyessä kirjoituksessaan Saatteeksi ”äänen teatterin” osaa suomalaisen dramatiikan ja novellistiikan kentässä. Hän toteaa kuunnelmamonisteitten kysynnän kasvaneen. Kirjan loppuun, ennen luetteloa vuosien 1968 – 69 suomalaisista kuunnelmista, teoksen toimittaja Jyrki Mäntylä luonnehtii kuunnelmiin sisältyvän yhtä hyvin kertovaa ja runollista kuin näytelmällistäkin ainesta. Mäntylä arvioi ”jäävisti” tämän teoksen olevan tähänastisista seitsemästä kotimaisten kuunnelmien valikoimasta taiteellisesti korkeatasoisin ja monipuolisin ja kykenevän välittämään lukijalle kuvan ajan hengestä ja ongelmista. Hän myös kiittelee radion nykyjohtoa vapaamielisestä asenteesta, jonka myötä moni tämän valikoiman kuunnelmista on saatu radiossa esittää.

Bo Carpelan (1926 – 2011): Myöhäiset äänet (Rösterna i den sena timmen, suom. Tuomas Anhava, ensiesitys ruotsiksi 27.11.1968 ja suomeksi 13.1.1969): Pitää sanoa, että olin kyllä kuvitellut Carpelanin kirjoittavan aika lailla toisenlaisista aiheista kuin tässä. Kuvittelin hänet kirjailijana jonkinlaiseksi kaupunkilaiseksi Antti Hyryksi, joka tekee hiljaisia havaintoja ja pohdiskelee niitä mielessään. Niinpä en alakaan avaamaan tämän kuunnelman tapahtumia lainkaan vaan annan mahdollisen lukijan yllättyä omalla tavallaan.

Juha Mannerkorpi (1916 – 1980): Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (24.11.1969): Saku ja Roto löytävät sillankorvasta polkupyörän, jolla on rekisterinumero. Pyörän omistaja, sairaanhoitaja, on hypännyt jokeen. Hänen ruumiinsa on ajautunut jokisuun pohjalle päätyneeseen taksiin. Siellä nainen muistelee viime aikojen tapahtumia ja puhelee lohduttavasti Sakulle, jonka äiti oli hänen työtoverinsa. Uuvuttivatko sisaren työpaikan kovat vaatimukset vai kumauttiko biologinen kello jo liian monta lyöntiä?

Heimo Pihlajamaa (s. 1936): Illalla, keväällä (28.4.1969): Herkän runollisilla kevään sävyillä maalattu kuvaus 1960-luvun lopun kaupunkien opiskelijaliikehdinnästä. Syövätkö vallankumoukselliset toisensa vai nappaako heidät poliisi ja istuvatko he jo parin vuoden kuluttua eläkeviroissa katselemassa tv:tä ja lihomassa? Kaikkitietävän ja mihinkään johtamattoman keskustelun lisänä halu rakastaa.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Sirkan päivä (28.3.1969): Kuunnelma Toivosta, opettajasta, joka on hiljaa tympääntynyt työhönsä. Peruskoulu tekee tuloaan, elämä menee menojaan. Lisäksi pitäisi maksaa sähkölasku ja lähettää anopille nimpparikukkia. Voisi olla jakso Kantolan perheestä.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Tositoverit (7.3.1969): Karjalan renki tulee Helsinkiin hommiin, jossa tutustuu vähätöiseen aputyömieheen, joka järkkää hänet montunkaivuun Vuosaareen. Yhteiskunnan matalan tason hanslankareitten elämänmenoa, ryypiskelyä ja työväen hengennostatusta.

Pirkko Jaakola (s. 1940): Enoni kuolemasta lehdistölle antamani kuvaus (6.3.1968): Kuvaileva alaotsikko Kuunnelma kahtena muunnelmana. Jaakolan teksti muistuttaa laulurunoa, ellei peräti omalakista oopperaa. Laulurunostus syntyy osin lauluilla, osin toistolla, jolla tehostetaan tarinaa ja saadaan kuulija tarkkailemaan mitkä ovatkaan muunnelmien erot. Laitan tähän näytteen yhdestä laulusta:

Jos tahdot elää vanhaksi, niin nauti olutta heih!

- - -

Käyt ilman sitä kalvaaksi sut nappaa kuolema heih!

- - -

Ja ennenkuin sä huomaatkaan oot sivuuttanut olutmaan

ja enon lailla matkaat vain sä ohi kapakkain. Heih!

Aapo Junkola (1935 – 2017): Masaccio paikassa nimeltä Marina di Pisa (21.2.1968): Runollisuudella, historialla, musiikilla ja muilla hälyäänillä kyllästetty haahuileva ”ääniversumi”, jollaisia nykyisin kuunnelmat tuppaavat olemaan. Käydään läpi lähinnä kaupankäyntiä, riistoa ja väkivaltaa ja lopussa sitten mainitaan niitten yhteys luovuuteen ikään kuin se riittäisi selittämään kaiken.

Paavo Haavikko (1931 – 2008): Kilpikonna (6.5.1968): Olipa huojentavaa, kun tämä Haavikon kuunnelma ei ollut mikään kuningas lähdössä Ranskaan vaan kotoisa kilpikonna. Tietysti voisin tässäkin olla tunnistavinani vain näennäistä helppotajuisuutta, mutta enpä tunnista vaan ajattelen, että kyseessä on rakkaustarina ilman rakkautta. Sisäiset tyhjyydet ja muut olennaiset näennäisyydet jääkööt tällä erää käsittelemättä.

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995): Varjoon jäänyt unien lähde (28.7.1969): Kuuden henkilön iltakeskustelu kääntyy yhden naisen runolliseksi muisteloksi. Mitä tapahtui Viipurissa joskus kauan sitten, viattomuuden aikaan ennen syntiinlankeemusta, on kasvanut naisen mielessä ylisuuriin mittoihin. Mielestäni kertojanainen sekoittaa onnen ja rakkauden, mutta oli menneeksi. Eipä mennyt minun iltani siitä pilalle.

Kirjassa on 310 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet

Eeva-Liisa Mannerin runokokoelma Kuolleet vedet, vuodelta 1977, sisältää alaotsikon mukaan ”Sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista”. Huomasin mytologia- ja uskontoviittaukset jossain vaiheessa runoja lukiessani ja sitten vasta huomasin tuon alaotsikon. Ihan kaikkia viittauksia en varmasti ymmärtänyt, en edes kaikkia niitä, jotka oli nimetty. Lisäksi ymmärsin varmaan aika liudan aivan väärin. En voi kuin tulkita runoja omista lähtökohdistani, puutteellisista, myönnän kernaasti.

Usein toistuva vertauskuva runoissa on peili, joka on rajalinja kahden maailman, Jumalan maailman ja maanpäällisen elämän, välillä. Peilin läpi voi kurkottaa tuolle puolen todellisuutta. Pidän tästä symboliikasta, jota runoilija kokeilee oikein- ja nurinpäin. Absoluuttisen valon mustan aukon kautta voi pudota pimeästä peilin tuolle puolen. Järven pinta on peili, joka heijastaa avaruuden. Mannerin runoissa ovat läsnä uni, peili, savu, matkanteko ja sen loppuminen. Tärkeällä sijalla on myös kaipuu yhteyteen jonkin mystisen kanssa. Kuu lähettää kirjeen, nousee punaisena ja kääntää pimeän puolen, kun näkee mitä on tapahtunut – joku on kuollut, murhattu.

Johanneksen evankeliumin 1. luvun 5. jakeessa sanotaan: ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” Mannerin runossa Contradiction ”valkeudessa loisti pimeys”, jota valkeus ei käsittänyt. En saa ihan kiinni minäkään, mitä runoilija tässä tarkoittaa, ehkä sitä, että jotkut luulevat aina tietävänsä paremmin, olevansa oikean uskon airuita?

Ehkä eniten tykkäsin runosta, jonka kertojana on Marie Thérèse Paradis (18), sokeudesta ”parannettu”, joka on pettynyt näkemäänsä ja kaipaa takaisin sokeuden maailmaan, sillä ”kuva on vain heijastus, pimeys mietiskelyn syvempi kaihdin.” Hyvään menoon runoilija syttyy myös sinä-muotoisessa runossa El Rossinyol, jossa seinät kaatuvat päälle tavalla ja toisellakin, mutta kaikeksi onneksi sentään ritari ratsastaa ohi ja saa runoilijan huokaamaan: ”ole onnellinen: siitä että hän on ritari, ja että hän ratsastaa ohi.”

Runokokoelman lukeminen ei suju ihan yhtä kevyesti kuin sarjakuvalehden läpilukaisu. Sen vuoksi en tiedä voinko oikeastaan sanoa muuta kuin vasta silmäilleeni tätä teosta. Vaikea on myöskään sanoa kauanko lukeminen kesti, kun kirjaa on alunperinkin lukenut lomittain romaanien kanssa ja sitä paitsi lukeminen jatkunee vieläkin jonkin aikaa.

PS. Kokoelman lopussa on jostain syystä mukana ruotsalaisen Tomas Tranströmerin kymmenen runoa otsikolla ”Salaisuuksia tiellä”. Ehkä Eeva-Liisa Manner on kääntynyt ne runot? Asiasta en kirjasta löydä mainintaa eikä runojen mukanaoloa selitetä muutenkaan. Kieltämättä Tranströmer käsittelee näissä runoissa samankaltaisia uneen ja mystiseen toiseen maailmaan liittyviä teemoja. Ymmärrän Tomaksen runoista vielä vähemmän kuin Mannerin runoista. Ehkä parin runon kyytin (Lissabon ja Caprichos) jotenkin kykenen, mutta enimmäkseen menee minulle turhan hankalaksi.