Ensimmäinen joulukuusi

Tarina siis kertoo, että ensimmäinen joulukuusi koristeltiin Riiassa, ja siitä syntyi uusi perinne.

Joku paikalla ollut kirjoitti, että se tapahtui vuonna 1510 jälkeen Kristuksen. Matiaksen, hänen äitinsä ja mestari Johanneksen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Riian Raatihuoneentorin kiveyksessä on nyt muistolaatta siinä missä kuusi koristeltiin ensi kertaa.

Satu päättyy näin ja lapset käyvät sitä lukemaan tässä puheena olevan kirjan alusta. Kirja on julkaistu kolmikielisenä versiona, suomeksi nimellä Ensimmäinen joulukuusi, latviaksi Pirma Ziemassvētku eglīte ja englanniksi The First Christmas Tree. Tarinan kirjoitti Juris Zvirgdziŋš ja kuvitti Evija Stukle-Zuitiŋa ja se ilmestyi vuonna 2016. Suomentajana Mirja Hovila ja englannintajana Seppo Hovila.

Todellakin on olemassa tarina siitä, että ensimmäisen kerran joulukuusi olisi koristeltu Riiassa keskiajan lopulla. Tässä lapsille suunnatussa kuvakirjassa ei kerrota, että Mustapäitten veljeskunnan, Riian naimattomien kauppiaitten yhdistyksen, miehet lopuksi polttivat sen torille pystyttämänsä ensimmäisen joulukuusen. Varmaan parempi niin, ja ehkä minunkaan ei pitäisi siitä mitään mainita, kun en ollut itse näkemässä. Veljeskunnan miehet olivat huimapäistä joukkoa, joka osallistui taisteluihinkin. Heidän toisessa maailmanpalossa tuhoutunut talonsa rakennettiin jokseenkin uudelleen entiselle paikalleen vuonna 1999.

Tässä kirjassa Mustapäät ovat pienessä, mutta merkittävässä sivuosassa. Päähenkilö on nuori Matias, joka asuu yhdessä äitinsä kanssa Riian kaupungissa. Matias työskentelee nuohoojamestarin apulaisena. Hänen vaarallista työtään ei tarkemmin selitetä lukijalle. Tärkeimmälle sijalle nousee kuusi, jonka Matias käy noutamassa kaupunkiin nuohoustoimia varten. Kirjan kuvitus on kaunis ja avaa keskiajan kaupunkielämään mukavan lempeitä näkymiä. Vaikka kylmyys, köhät ja sudet ja ryövärit mainitaankin, säilyy tunnelma peräti jouluisena. Vai niistäkö se jouluinen vaikutelma juuri syntyy? Matiaksella ja hänen äidillään on kaupungin muurien suojissa oma turvallinen kotipesänsä, joka lämpiää risuilla. Mutta mitä tuumaa nuohoojamestari, kun pojan hakema horminrassauskuusi päätyykin herrojen ilonpidon välikappaleeksi?

Kiva jouluinen kirja, 47 sivua ja suuria, värikkäitä kuvia, luin sen tänä aamuna.

Carlo Ginzburg: Juusto ja madot

Italialainen historiantutkija Carlo Ginzburg (s. 1939) kirjoitti vuonna 1976 julkaistun teoksen Il formaggio e i vermi: Il cosmo di un mugnaio del '500. Kirjan suomensi Aulikki Vuola ja se julkaistiin suomeksi nimellä Juusto ja madot – 1500-luvun myllärin maailmankuva. Kirjan alusta löytyy Matti Peltosen kirjoittama esipuhe Ginzburgin suodatin ja sorron arkistot. Kirjan alussa on myös Ginzburgin itsensä laatima esipuhe. Se muodostui minulle esteradaksi, johon juutuin ainakin kuukaudeksi. Tekstissä oli paljon sulateltavaa, kirjoittajan monitahoinen näkemys olisi vaatinut pitkällistä pohtimista, mutta lopulta vain rynnistin sen läpi päästäkseni kiinni itse teokseen.

Koillisessa Italiassa sijaitsevassa Friulissa, pienellä paikkakunnalla nimeltä Montereale eli noin vuonna 1532 syntynyt mylläri nimeltä Domenico Scandella, josta kirjassa käytetään lempinimeä Menocchio, mutta tässä tekstissä ei käytetä. Hän levitteli kylillä omintakeisia uskonkäsityksiään ja joutui niitten vuoksi inkvisition kuulusteltavaksi. Koska inkvisition kuulusteluista ja oikeudenkäynneistä pidettiin tarkkaa kirjaa, voidaan pöytäkirjoista saada varsin laaja kuva Scandellan mielipiteistä. Ginzburg pyrkii kirjassaan rekonstruoimaan 1500-luvun talonpoikaisen ajattelijan käsityksiä uskonnosta ja maailmankaikkeudesta sekä varsinkin selvittämään miten hän oli niihin käsityksiinsä päätynyt.

Kirjassa käsitellään aika tavalla uskonkappaleita, joista kaikkia en ihan täsmällisesti tunne. Scandellan mielestä Raamatun voisi tiivistää seuraavasti: ”Rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi.” Näistä kahdestakin tärkeintä on tehdä hyvää lähimmäisille, sillä Jumala kyllä ymmärtää, jos ihminen ei kunnioita häntä, mutta koska Jumala on Scandellan käsityksen mukaan kaikissa ihmisissä (”minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni...” Matt. 25:40), kohdellessaan lähimmäistään hyvin tai huonosti tekee ihminen saman myös Jumalalle. Hänen uskonkäsityksensä on suvaitsevainen, Scandellan mielestä yhtä hyvin turkkilainen, juutalainen, kerettiläinen kuin kristittykin ovat Jumalan lapsia. Scandella ei pitänyt arvossa papistoa ja munkkeja saatikka paavia, joitten hän katsoi keräävän rahaa itselleen ja puhuvan Jumalasta yksinoikeudella, sakramentit ja lait olivat pappien keksintöä ja kauppatavaraa jne.

Kirjan nimi tulee Scandellan erikoisesta luomiskertomustarinasta, jonka mukaan maailmankaikkeus on syntynyt kaaoksesta: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta, joka on vellonut kuin juusto, joka syntyy maidosta. Lopulta massasta on noussut enkeleitä ja heidän joukostaan suurin on ollut Jumala. Enkelit ovat Scandellan mukaan syntyneet kuin madot (mätänevästä) juustosta. Ginzburg nimittää Scandellan, ja muutamien hänen aikalaistensa, tapaa kuvailla abstrakteja, metafyysisiä asioita yllättävillä, konkreettisilla vertauskuvilla alkukantaiseksi talonpoikaismaterialismiksi.

Ginzburg on tehnyt melkoisen työn käydessään läpi mm. Scandellan lukemien kirjojen tekstit ja löytänyt niistä paljon vastaavuuksia hänen käsityksiinsä. Kuulusteluissa Scandella mainitsi joitakin kirjoja nimeltä ja loput on päätelty hänen kertomansa perusteella. Tärkeänä ja maailmankuvaansa vakavasti ravistelleena teoksena Scandella mainitsi Ritari Zuanne de Mandevillan matkoista kertovan isolti sepitteellisen kuvauksen. Sen myötä Scandella lienee alkanut ajatella ”monikulttuurisemmin”. Tärkeä on ollut myös Decameronen kertomus kolmesta sormuksesta, jonka pohjalta hänen kristillinen veljeytensä laajentui käsittämään myös juutalaiset ja turkkilaiset (kirjassa käytetty termi). Pääasiassa Scandellan lukemat kirjat olivat uskonnollisia, mutta eivät aina ihan kirkon mieleisiä sittenkään. Kaikkiaan hänen kokonaan tai osittain lukemiaan kirjoja mainitaan ainakin kymmenen. Lisäksi Ginzburg arvelee Scandellan tutustuneen myös Koraaniin.

Luettujen kirjojen ohella Ginzburg tutkii Scandellan lukutapaa ja toteaa sen aggressiivisen omaperäiseksi. (Olikohan kyseessä esi-isäni?) Ginzburgin mielestä Scandella käytti lukiessaan jonkinlaista lukukoodia tai suodatinta, jonka puitteissa hän lähinnä haki luettavasta vahvistusta omille käsityksilleen. Kuulostaa jotenkin tutulta! Lukutapa tulee esille niitten viittausten kautta, joita pöytäkirjoista voi lukea. Luettava teksti on paikoin jäljitettävissä, mutta Scandellan oma ajattelu on muuntanut sitä.

Päämaali Ginzburgin kirjassa näyttäisi olevan sen selvittely, oliko Scandella päätynyt näkemyksiinsä oman ajattelunsa tuloksena vai oliko hän saanut vaikutteita ajatteluunsa ulkoapäin ja vielä tarkemmin, mitkä näistä vaikutteista olivat tulleet hänen säätyään ylemmistä luokista ja mitkä hänen oman, talonpoikaisen taustansa tasolta. Niinpä Ginzburg on myös nähnyt vaivaa yrittäessään selvittää, onko Scandellan ajattelulle löydettävissä vastaavuutta hänen oman aikansa talonpoikaisen väen ajattelusta. Näihinkin kysymyksiin vastaukset on haettu ”sorron arkistoista”. Ginzburg on löytänyt Italiasta pari muuta ajattelijaa, paimenen, joka kirjoitti kumouksellisia uskonnollisia runoja ja toisen myllärin, joka levitti monelta osin saman tyyppistä julistusta kuin Scandella. Ainakin näitten yksittäisten, samankaltaisten ajattelijoitten perusteella Ginzburg tulee siihen johtopäätökseen, että kun keskiajalla ja myöhäiskeskijalla korkeakulttuurin juuret olivat kansankulttuurissa, niin 1500-luvun loppupuolelta lähtien vallanpitäjät alkoivat pelätä kansannousuja ja ero hallitsevien luokkien ja kansan syvien rivien välillä jyrkkeni. Valtaapitävä luokka alkoi tukahduttaa ja hävittää kansankulttuuria.

Ginzburg selittää lukijalle millaisissa paineissa katolinen kirkko oli luterilaisen uskonpuhdistuksen ja Rooman kirkon sisällä kasvaneitten muutospaineitten kanssa piehtaroinut. Uudet opit olivat rapauttaneet Rooman kirkon arvovaltaa, jolloin kirkko oli alkanut vastustaa niitä kovin ottein. Ginzburg sanoo Scandellan kaltaisten ajattelijoitten edustaneen talonpoikien uskonnollista radikalismia.

Vuoden 1599 lopulla Domenico Scandella poltettiin roviolla harhaoppisena.

Kirjassa on viiteluetteloineen 262 sivua. Lukeminen kesti kauemmin kuin odotin, varsinaisen tekstin selvittelin neljässä päivässä.

Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu

Kanadalais-amerikkalainen historioitsija Natalie Zemon Davis (s. 1928) kirjoitti vuonna 1982 julkaistun teoksen Le retour de Martin Guerre. Kirja ilmestyi Aulikki Vuolan suomentamana vuonna 2001 nimellä Martin Guerren paluu. Kyseessä on kuvaus 1500-luvun puolivälin Ranskassa sattuneesta merkillisestä tapauksesta ja sen nostattamasta oikeusjutusta. Kirja valottaa tavallisten 1500-luvun ihmisten elämää yksittäisen tapauksen kautta. Siinä pohdiskellaan myös sitä, miten totuus on mahdollista saada esille mutkikkaassa oikeustapauksessa ja elämässä noin ylipäätään. Takakannessa teosta luonnehditaan sosiaalihistorian klassikoksi ja mikrohistoriallisen tutkimuksen kulmakiveksi.

Kuka siis oli Martin Guerre ja mistä hän palasi? Martin Guerre oli baskisukuinen mies, joka asui Ranskassa, Garonnen kuohuvan sivujoen rannoilla. 22-vuotiaana hän jätti kotikylänsä Artigat'n, nuoren vaimonsa Bertranden ja pienen poikansa yllättäen, kenellekään kertomatta. Martin asui vuosikausia Espanjassa Burgosin kardinaalin palatsissa palvelijana. Sillä aikaa Bertranden kylään ilmestyi mies, joka ilmoitti olevansa Martin Guerre. Kyseessä oli Arnaud du Tilh, joka oli lähiseudulta lähtöisin. Hän oli opetellut kyläläisten nimiä ja tunsi Martin Guerren elämästä tarkkoja yksityiskohtia, niin että Martinin sisaret uskoivat miehen olevan heidän kadoksissa ollut veljensä. Kun myös Bertrande hyväksyi miehen puolisokseen, olivat melkein kaikki vakuuttuneita. Bertrande pyöräytti ”palanneelle miehelleen” kaksi lastakin. Lopulta uusi puoliso kävi ilmeisesti turhan ahneeksi ja halusi tarkemmin perehtyä itselleen kuuluvaan omaisuuteen, joka oli hänen poissaolonsa aikana ollut hänen setänsä hallussa. Hän nosti oikeusjutun setää vastaan. Silloin setäkin alkoi toimia ”veljenpoikaansa” vastaan ja väitti hänen olevan huijari. Syntyi iso oikeusjuttu, jonka yhteydessä Bertande ei koskaan suoraan myöntänyt uutta miestä huijariksi. Ei ennen kuin oikea Martin Guerre ilmestyi Toulousen parlamenttiin (oikeustalolle).

Natalie Zemon Davis on tehnyt aikamoisen työn käydessään läpi 1500-luvun asiakirjoja. Yksinomaan vanhoihin asiakirjoihin hänen ei ole kuitenkaan tarvinnut turvautua, sillä näin erikoisesta tapauksesta syntyi tuoreeltaan kirjallisuuttakin. Natalie Zemon Davis on viehättynyt erityisesti tapauksen todistajia kuulleen ja tuomioistuimelle selonteon ja tuomiosuosituksen laatineen Jean de Coras'n teokseen Arrest Memorable (1561). Coras on käynyt kirjassaan tiivistellysti läpi tapauksen käsittelyn oikeudessa. Teos lieneekin tarkin lähde kyseiseen oikeustapaukseen, sillä alkuperäiset rikosoikeuden asiakirjat vuotta 1600 edeltävältä ajalta kuuluvat kadonneen Toulousen parlamentista. Natalie Zemon Davis on myös tutkinut mm. Artigat'n kirkonkirjoja, saadakseen selville tietoja Martin Guerren kylän suvuista. Muuta kirjallisuutta on lähdeluettelossa seitsemän sivua.

Kirjan kirjoittajaa on kiinnostanut ajatus Martin Guerren puolison, Bertranden, osasyyllisyydestä tapahtuneeseen. Voi tosiaan kuvitella, ettei puolisolta olisi jäänyt huomaamatta, että kyseessä on eri mies. Tosin kirjassa esitetään tästä poikkeavakin näkemys. 1500-luvun puolivälin suuri ilmiö, uskonpuhdistus, nousee myös esiin Natalie Zemon Davisin spekuloinneissa. Lisäksi kirjoittaja pohdiskelee sitä, miksi Martin Guerre läksi pois mitään kertomatta ja miksi hän tuli takaisin juuri tuolla, kohtalokkaalla hetkellä. Coras oli ollut aikeissa suositella oikeudelle ratkaisua, joka perustui sille olettamukselle, että Arnaud du Tilh olisi todellakin Martin Guerre! Coras kuten ilmeisesti moni muukin oli luottanut Arnaud du Tilhin varmaan esiintymiseen ja uskomattomaan muistiin. Kirjoittaja ihmetteleekin miksi du Tilh näistä sympatioista huolimatta tuomittiin kuolemaan.

Luin kirjaa varmaan viikon. Siinä on 181 numeroitua sivua.

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys

Erasmus Rotterdamilainen (1466 – 1536) oli hollantilainen oppinut ja kirjoittaja. Vuonna 1509 tuli julkisuuteen hänen kirjoittamansa latinankielinen teos Moriae Encomium, Laus Stultitiae. Kirjan suomennos ilmestyi vuonna 1974 nimellä Tyhmyyden ylistys. Suomentaja Kauko Kare kirjoitti teoksen suomenkieliseen laitokseen esipuheen, jossa hän kertoo Erasmuksen tuotannosta ja kirjoittajanlaadusta sekä lopuksi lyhyesti hänen elämästään. Suomennoksen tarkasti ja selitysosan laati Kaarle Hirvonen.

Tyhmyyden ylistys alkaa johdannolla, joka on Erasmuksen ystävälleen, englantilaiselle Thomas Morukselle (Thomas More) lähettämä kirje. Kirjeessä Erasmus kuvaa sitä prosessia, joka sysäsi hänet kirjoittamaan Tyhmyyden ylistyksen. Hän mainitsee lukuisia antiikin ajan kirjoittajia, joitten vaikutus Erasmuksen teokselle on kirjan selitysosionkin perusteella selkeä. Mainittakoon heistä Lukianos, Ovidius ja Apuleius. Erasmus nimittää teostaan satiiriseksi puheenvuoroksi ja pakinakirjaksi, mutta mainitsee ohimennen myös filosofian ja retoriikan.

Kirjan tekstiä voi nimittää monologiksi tai pohdiskeluksi tai teorian perusteluksi. Jälkimmäisessä tapauksessa teoria lienee se, että Tyhmyys on jumalattarista tai luonnonvoimista ilahduttavin ja luonnollisin. Tyhmyys, jonka Erasmus nimeää naispuoliseksi, sepittää itse pitkän ja todistusvoimaisen ylistyksen itselleen. Koko teos koostuu Tyhmyyden puheenvuorosta perusteluineen. Tyhmyys ilmenee oman todistuksensa perusteella ihmisen alistuessa tunteisiin vetoaviin viesteihin. Se on hyvänsuopuutta, luonteen sovittelevuutta, joka auttaa ihmisiä sietämään toinen toisiaan. Tyhmyys on tärkeä osa sosiaalisuutta. Ollakseen järkevä ihmisen on viisainta käyttäytyä tyhmästi, sillä muuten hän loukkaa muita. Kun Viisaus kunnioittaa järkeä, ovat Tyhmyyden käyttövoimana halut ja intohimot. Ihmisen joka hakee nautintoja ja iloa elämäänsä, on syytä välttää viisaita ihmisiä. Tyhmyydellä on paljon seuralaisia, kuten Aistillisuus, Työnkaihtaja ja Mässääjä, mutta tärkeimmät vaikuttavat olevan Itserakkaus ja Imartelu.

Vaikka Tyhmyys käyskentelee muitten antiikin jumalien kanssa samoilla yläkerran foorumeilla, ei Tyhmyydelle ole pystytetty temppeleitä. Tosin Tyhmyys on sitä mieltä, että koko maan piiri on hänen temppelinään. Koko inhimillinen elämä on Tyhmyyden leikkikalu. Iso osio kirjasta kuvaa eri kansanryhmien tyhmyyttä.

Kirja käsittelee laajasti kristinuskoa, pappeja, munkkeja, paaveja ja uskovaisia ja heidän tyhmyytensä erityispiirteitä. Paavien ahneus, anekauppa ja uskonoppineitten käsittämättömät sananselitykset nousevat esiin. Tyhmyyden mukaan hurskas kristitty kieltää itseltään aineellisen elämän välttääkseen syntejä taivaskaipuunsa tähden ja koko kristinusko on eräällä tavalla muuan Tyhmyyden laji. Kirja lienee herättänyt kirkon piirissä jonkinmoista närkästystä.

Erasmus ei suoranaisesti viittaa uskonpuhdistukseen mutta tekstistä korostuu muutoksen tarpeellisuus. Erasmus esitti arvostelunsa Tyhmyyden nimissä. Luultavasti siten hän saattoi tarvittaessa vedota siihen, ettei hänen oma kantansa suinkaan olisi sama. Ajoittain tosin Tyhmyyden äänen läpi kuultaa tavallisen kuolevaisen puhe. Tämä kahdella tapaa käsitettävä tarinointi lienee aika tavalla muutakin kuin pakinaa. Kirja sisältää paitsi kritiikkiä kirkkoa kohtaan, myös filosofista asioitten päälaelleen asettelua, joka toisinaan huvittaa, toisinaan saa pohdiskelemaan. Erasmuksen lukeneisuus tulee ilmi paitsi hänen tekstistään myös kirjan lopusta löytyvästä selitysluettelosta.

Lueskelin kirjaa laiskanlaisesti, aikaa 165-sivuisen kirjan parissa kului kymmenisen päivää.

François Rabelais: Pantagruel Dipsodien kuningas

Ranskan kirjallisuuden suuri nimi François Rabelais (n. 1494 – 1553) kirjoitti neljä romaania Pantagruel-nimisen jättiläisen elämänvaiheista. Niistä ensimmäinen on nimeltään Pantagruel, roy des Dipsodes, restitué à son naturel, avec ses faicts et prouesses espoventables. Composez par feu M. Alcofribas, Abstracteur de Quinte Essence. Romaani ilmestyi vuonna 1532 Lyonin marraskuun markkinoilla ja vaikkakin se lienee mennyt kuin kuumille kiville, lienee kirjaa vielä saatavilla uusina painoksina – vanhempinakin rajoitetusti. Romaanin suomennos ilmestyi vuonna 1989 nimellä Pantagruel Dipsodien kuningas. Alaotsikossa sanotaan: Totuudenmukaisesti kerrottuna, ynnä hänen hirmuiset sankarityönsä ja urotekonsa Kirjoittanut herra Alcofribas-vainaa, Kvintessenssin tislaaja.

Romaanin ansiokkaasta suomennoksesta saamme kiittää Erkki Saloa, joka on myös laatinut tämän kirjan esipuheen. Salo kertoo esipuheessaan Rabelais'n elämästä ja tuotannosta. Kaiken minkä tiedän Rabelais'n vaiheista ja hänen kirjoistaan olen oppinut tuosta mainiosta esipuheesta. En sano että tietäisin paljon tai vähän vaan juuri sopivasti.

Esipuheessaan Erkki Salo mainitsee mm. kyseisen romaanin kääntämisen ongelmat. Rabelais'n teksti on verbaalista ilotulitusta, joka on monelta osin kiinni omassa ajassaan ja perustuu usein sanaleikkeihin. Kuten voimme kuvitella, sanaleikkien kääntäminen on puuhakasta hommaa – jo alaotsikon Abstracteur de Quinte Essence -nimikkeen erisuuntaiset vivahteet asettavat kääntäjän haasteen eteen. Saati sitten jonkun ketjukolaajan! Mitään suurta selitysluetteloa Salo ei ole kirjaan laatinut vaan hän kertoo pyrkineensä tuomaan käännöksessään esiin romaanin hilpeää luonnetta.

Pantagruel on jättiläinen, joka on kotoisin Utopiasta, joka taas sijaitsee luullakseni jossain Afrikassa, kenties Intian valtameren rannalla? Kirjassa lähdetään reippaasti käymään läpi Pantagruelin elämää ihan sukujuurista ja syntymästä saakka. Kasvettuaan jättiläiseksi Pantagruel lähtee opiskelemaan Ranskan eri yliopistoihin, päätyen lopulta Pariisiin, Sorbonnen yliopistoon. Siellä hän tutustuu monenmoiseen kirjallisuuteen, kuten romaaniin sisältyvä, reilut kuusi sivua käsittävä kirjaluettelo antaa ymmärtää. Kirjojen nimet ja aihepiiri sijoittuvat satiirisen irvailun ja kansanomaisten puujalkavitsien väliseen maastonosaan, joka on oikeesti aika laaja. Heti tämän jälkeen seuraa Pantagruelin isän, Gargantuan, kirje poijalleen. Kirje on niin idealistinen ja sivistyksen merkitystä kunnioittava, että ketjukolaajana kysyn vaan, onko se todellakaan tarkoitettu totena liiviin painettavaksi?

Aika monesta romaanin seikasta puhellessaan voi perään liittää kysymysmerkin, ellei sitten ota sellaista reilumpaa katsantokantaa ja lähesty koko juttua vain humoristisena kertomuksena, jonka pää ja häntä eivät ole niin tärkeitä kuin hurtti hauskanpito. Otsa rypyssä lukemista on maailmassa sitä paitsi liikaakin. En voi sanoa pitäneeni kaikesta kirjan huumorista, mutta on siinä ansionsa. Mahdollisesti se, että kirjan kerronta on aika lailla oman aikakautensa eri oksilla riippuvaa ja siten minun ajalleni paikoin mahdotonta ymmärtää, tekee tekstistä kuin olemattomassa aika-avaruudessa soljuvaa rupatusta, jota on mukava kuunnella lystisti uupuneessa tilassa virtuaalisen leirinuotion äärellä, ensimmäisten tähtien syttyessä ja kyyhkyjen pörähdellessä iltalennoillaan.

Kirjan mielestäni hauskin jakso, joka sisältää laveat määrät puheenpulputusta ja puutaheinää, keskittyy erikoiseen oikeustapaukseen, jota Pantagruel tunnettua nerona kutsutaan ratkaisemaan. Jutussa vastakkain olevat herrat esittävät asiansa pitkissä puheenvuoroissaan, joista ei ota erkkikään selvää. Pantagruel kuulee molempia osapuolia jotenkuten itsensä hilliten ja lausuu sitten tuomionsa samassa sävyssä kuin jutun osapuolet ovat kertoneet. Salomon tuomio kalpenee hänen selkeän ja yksiselitteisen päätöksensä edessä, josta seuraavaksi pikku katkelma:

Mutta sen tähden, että hän syyttää vastaajaa siitä, että tämä oli paikanparsija, juustosyöppö ja muumiontervaaja, mikä asiaa puitaessa ei suinkaan osoittautunut todeksi, kuten sanottu vastaaja hyvin on todistanut, sen vuoksi oikeus tuomitsee hänet luovuttamaan sanotulle vastaajalle korvauksena kolme lasillista ryytimaustettua, kurnuunkistua ja lorolaskettua piimää, kuten on maan tapa, ja lankeaa se maksettavaksi elokuun puoliväliin mennessä kuluvaa toukokuuta.

Puheenaolleessa jaksossa naureskellaan siis oikeuslaitokselle. Useasti romaanissa nauravat nakit kohdistuvat kirkonmiehiin. Yhtä usein lähdetään kaksimielisen puujalkahuumorin livettäville poluille. Kuten todellakin on sanottu – ohoh, meinasin kirjoittaa saunottu – romaanissa kerrotaan Pantagruelin elämänvaiheista. Hän tutustuu veijarimaiseen miekkoseen nimeltä Panurge, jonka seikkailut kattavat merkittävän osan kirjasta. Myöhemmissä romaaneissa herrat kuulemma seikkailevat lisää kuten jatko-osissa ainakin.

Ei mutta nythän tästä tuli pitkä kirjoitus, vaikka lyhyestä olisi tullut se kaunis virsi. Mutta jospa pitkä kasku olisi tällä kertaa parempi kuin ei kaskua ollenkaan? Kirjassa on 170 sivua. Lukemiseen meni kolme päivää. Suurimman osan luin eilen.