Tapani Bagge (s. 1962) kirjoitti ja
Jussi Kaakinen (s. 1978) kuvitti selkoromaanin nimeltä
Alligaattori. Kirja ilmestyi vuonna 2017 eli tänä vuonna! ja
kun nyt luin sen, se tarkoittaa, että Alligaattori on
ensimmäinen blogiaikanani (2011 alkaen) lukemani teos, jonka olen
lukenut sen ilmestymisvuonna! JEE!!! Nyt voin kerrankin osallistua
vuoden parhaan kirjan äänestykseen blogistaniassa! Toivottavasti
selkoromaanitkin hyväksytään mukaan kilpaan. Tai voisihan kisassa
olla oikein selkoromaanisarja meille blogistanian vanhemmille
lukijoille? Uskon, että Alligaattori olisi vahvoilla!
Mutta sitten itse selkoromaaniin.
Kirjastossa kulkeissani lähellä blogihistoriani keskipäivää
huomasin kirjastonhoitajain esille asettamana tämän kirjan nimeltä
Alligaattori. Koska olin jo aikaisemmin lukenut ainaskin pari Tapani
Baggen rikosromaania, tiesin hänet taitavaksi ja myös
monipuoliseksi kirjoittajaksi. Bagge on kirjoittanut Cottoneita ja
Muumeja, historiallisia dekkareita ja Kummisedän hautajaisia.
Lisäksi hän suosii melkein yhtä lyhyttä hiuslaitetta kuin
minäkin. Ja on melkein minun ikäiseni. Ja kun en ollut
selkoromaania tietääkseni koskaan lukenut, poimin kirjan
esittelyhyllystä ja pistin pussiin. Kirjaston ulko-ovella sitten
muistin, että unohdin itsepalvelulainata kirjan, joten käväisin
senkin vielä tekemässä.
Olen katsellut Ylen selkouutisia
eräänkin kerran. Olen ajatellut tallentaa niitä unilääkkeeksi,
mutta vaimo ei ole suostunut tähän. Sen sijaan tämä Baggen
romaani (höystettynä Kaakisen sähäkällä kuvituksella) ei ole
mitenkään unettavaa luettavaa. Se on nopeasti etenevää,
viihdyttävää ja kuitenkin hyvin kertojan asettamissa raameissa
pysyvää, sanalla sanoen taitavasti sepitettyä
viihdekirjallisuutta. Huumoria riittää vaikka romaanin henkilöihin
kohdistuvilta aineellisilta ja terveydellisiltä vahingoilta ei
vältytä. Ei tässä silti sokersaksilla sormia katkota kuten
jossain kovahenkisemmässä kirjallisuudessa. Mutta hampaat napsavat
ja jalat kapsavat, ainakin karkuun juostessa. Loppuhaminoissa tuli
mieleeni jopa Mynkhaussen, mikä tosin on tyypillistä miehisten
veijaritarinoitten niissä vaiheissa, joissa pitää keksiä selitys
poissaolosta kodin hengettärelle. Baggen tarjoamia meriselityksiä
on ainakin hauska lukea. Näyte peräkärryn kiinnityksestä Volvon vetokoukkuun:
- Toivotaan. Mutta onko kärryssä paino liian takana?
mietin ääneen.
- Volvon perä meinaa koko ajan nousta ilmaan,
huomautin.
Koskela huitaisi kättään.
- Sata kilsaa... Sen mä ajan vaikka takapyörät ilmassa,
Koskela sanoi.
Niin hän välillä ajoikin.
En oikeastaan viitsi erityisemmin
kertoa romaanin juonesta, sillä tässä juoni on niin oleellinen osa
tarinaa, että siitä ei paljoa huoli paljastaa. Mutta sen voin
kumminkin sanoa, että käänteitä siinä juonessa riittää vaikka
päällisin puolin seikkaillaan vain Sipoossa ja Nurmijärvellä.
Kannatan huraa-huutojen saattamana
Tapani Baggen Alligaattoria vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi
romaaniksi blogistanian äänestyksessä.
Kirjassa on 136 + 2 sivua. Lukaisin
kirjan päivässä.
