Äänet myöhässä

Valikoima Äänet myöhässä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti Suomalaisia kuunnelmia 1968 – 1969. Teoksen alussa Pekka Lounela pohdiskelee lyhyessä kirjoituksessaan Saatteeksi ”äänen teatterin” osaa suomalaisen dramatiikan ja novellistiikan kentässä. Hän toteaa kuunnelmamonisteitten kysynnän kasvaneen. Kirjan loppuun, ennen luetteloa vuosien 1968 – 69 suomalaisista kuunnelmista, teoksen toimittaja Jyrki Mäntylä luonnehtii kuunnelmiin sisältyvän yhtä hyvin kertovaa ja runollista kuin näytelmällistäkin ainesta. Mäntylä arvioi ”jäävisti” tämän teoksen olevan tähänastisista seitsemästä kotimaisten kuunnelmien valikoimasta taiteellisesti korkeatasoisin ja monipuolisin ja kykenevän välittämään lukijalle kuvan ajan hengestä ja ongelmista. Hän myös kiittelee radion nykyjohtoa vapaamielisestä asenteesta, jonka myötä moni tämän valikoiman kuunnelmista on saatu radiossa esittää.

Bo Carpelan (1926 – 2011): Myöhäiset äänet (Rösterna i den sena timmen, suom. Tuomas Anhava, ensiesitys ruotsiksi 27.11.1968 ja suomeksi 13.1.1969): Pitää sanoa, että olin kyllä kuvitellut Carpelanin kirjoittavan aika lailla toisenlaisista aiheista kuin tässä. Kuvittelin hänet kirjailijana jonkinlaiseksi kaupunkilaiseksi Antti Hyryksi, joka tekee hiljaisia havaintoja ja pohdiskelee niitä mielessään. Niinpä en alakaan avaamaan tämän kuunnelman tapahtumia lainkaan vaan annan mahdollisen lukijan yllättyä omalla tavallaan.

Juha Mannerkorpi (1916 – 1980): Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (24.11.1969): Saku ja Roto löytävät sillankorvasta polkupyörän, jolla on rekisterinumero. Pyörän omistaja, sairaanhoitaja, on hypännyt jokeen. Hänen ruumiinsa on ajautunut jokisuun pohjalle päätyneeseen taksiin. Siellä nainen muistelee viime aikojen tapahtumia ja puhelee lohduttavasti Sakulle, jonka äiti oli hänen työtoverinsa. Uuvuttivatko sisaren työpaikan kovat vaatimukset vai kumauttiko biologinen kello jo liian monta lyöntiä?

Heimo Pihlajamaa (s. 1936): Illalla, keväällä (28.4.1969): Herkän runollisilla kevään sävyillä maalattu kuvaus 1960-luvun lopun kaupunkien opiskelijaliikehdinnästä. Syövätkö vallankumoukselliset toisensa vai nappaako heidät poliisi ja istuvatko he jo parin vuoden kuluttua eläkeviroissa katselemassa tv:tä ja lihomassa? Kaikkitietävän ja mihinkään johtamattoman keskustelun lisänä halu rakastaa.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Sirkan päivä (28.3.1969): Kuunnelma Toivosta, opettajasta, joka on hiljaa tympääntynyt työhönsä. Peruskoulu tekee tuloaan, elämä menee menojaan. Lisäksi pitäisi maksaa sähkölasku ja lähettää anopille nimpparikukkia. Voisi olla jakso Kantolan perheestä.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Tositoverit (7.3.1969): Karjalan renki tulee Helsinkiin hommiin, jossa tutustuu vähätöiseen aputyömieheen, joka järkkää hänet montunkaivuun Vuosaareen. Yhteiskunnan matalan tason hanslankareitten elämänmenoa, ryypiskelyä ja työväen hengennostatusta.

Pirkko Jaakola (s. 1940): Enoni kuolemasta lehdistölle antamani kuvaus (6.3.1968): Kuvaileva alaotsikko Kuunnelma kahtena muunnelmana. Jaakolan teksti muistuttaa laulurunoa, ellei peräti omalakista oopperaa. Laulurunostus syntyy osin lauluilla, osin toistolla, jolla tehostetaan tarinaa ja saadaan kuulija tarkkailemaan mitkä ovatkaan muunnelmien erot. Laitan tähän näytteen yhdestä laulusta:

Jos tahdot elää vanhaksi, niin nauti olutta heih!

- - -

Käyt ilman sitä kalvaaksi sut nappaa kuolema heih!

- - -

Ja ennenkuin sä huomaatkaan oot sivuuttanut olutmaan

ja enon lailla matkaat vain sä ohi kapakkain. Heih!

Aapo Junkola (1935 – 2017): Masaccio paikassa nimeltä Marina di Pisa (21.2.1968): Runollisuudella, historialla, musiikilla ja muilla hälyäänillä kyllästetty haahuileva ”ääniversumi”, jollaisia nykyisin kuunnelmat tuppaavat olemaan. Käydään läpi lähinnä kaupankäyntiä, riistoa ja väkivaltaa ja lopussa sitten mainitaan niitten yhteys luovuuteen ikään kuin se riittäisi selittämään kaiken.

Paavo Haavikko (1931 – 2008): Kilpikonna (6.5.1968): Olipa huojentavaa, kun tämä Haavikon kuunnelma ei ollut mikään kuningas lähdössä Ranskaan vaan kotoisa kilpikonna. Tietysti voisin tässäkin olla tunnistavinani vain näennäistä helppotajuisuutta, mutta enpä tunnista vaan ajattelen, että kyseessä on rakkaustarina ilman rakkautta. Sisäiset tyhjyydet ja muut olennaiset näennäisyydet jääkööt tällä erää käsittelemättä.

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995): Varjoon jäänyt unien lähde (28.7.1969): Kuuden henkilön iltakeskustelu kääntyy yhden naisen runolliseksi muisteloksi. Mitä tapahtui Viipurissa joskus kauan sitten, viattomuuden aikaan ennen syntiinlankeemusta, on kasvanut naisen mielessä ylisuuriin mittoihin. Mielestäni kertojanainen sekoittaa onnen ja rakkauden, mutta oli menneeksi. Eipä mennyt minun iltani siitä pilalle.

Kirjassa on 310 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

Suomalaisia kuunnelmia 1978 – 1981

Solja Kievari toimitti vuonna 1982 julkaistun valikoiman Suomalaisia kuunnelmia 1978 – 1981. Alusta löytyy Mirjam Polkusen kirjoitus Lyhyttä proosaa, jossa todetaan kuunnelman sijoittuvan lajityypiltään lähemmäs novellia kuin vaikkapa romaania. Tekstissään Käsikirjoituksesta esitykseksi kuvailee Solja Kievari kuunnelman toteuttamisen vaiheita ja mainitsee mm. kuunnelman olleen aiemmin vain näytelmällisen tekstin esittämistä radiossa, mutta sittemmin kehittyneen omaksi taiteenlajikseen. Uskallan kumminkin tarjota näitä kuunnelmakirjoja osaksi näytelmien lukuhaastetta Shakespearen sisarukset.

Lukemani teos sisältää mielestäni suomalaisen kuunnelman kultakauden huikeimpia onnistumisia, kuten Pirkko Jaakolan häkellyttävä Eksyssuon lapset ja Juha Mannerkorven toisenlainen rakkauden kuvaus Isot lapset leikkii. Suurinta osaa kuunnelmista en ollut ennen kuullut, niihin oli nyt hyvä syy tutustua.

Antti Tuuri (s. 1944): Lintujen kesyttäjä (ensiesitys 13.8.1978). Todella kovan luokan aloitus tälle valikoimalle. Upea kertomus miehestä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen lintujen kesyttämisen ja siitä, mitä tapahtuu kun hän saapuu uskovan pariskunnan maalaistaloon viivähtääkseen siellä viikon päivät. Kuten tunnettua yhteisö tuomitsee erilaisuuden.

Jussi Kylätasku (1943 – 2005): Uuni (8.10.1979). Perustuu tositapaukseen. Poika tulee vierailulle vanhempiensa luo. Äitiä ei kotona näy. Isä väittää äidin menneen jonnekin. Uuniin on rakennettu uusi muuri. Isä lämmittää uunia vimmaisesti. Käydään läpi perheen elämänvaiheita. Tästä on tehty myös tv-elokuva. Aihe ei ole ihan lemppareitani.

Marja Kurkela (1949 – 2017): Ja 80-luvulla ei mittään (14.10.1979). Tässä sitten kuunnelma minun mieleeni! Työttömyydestä kertova satiiri puraisee työttömyyttä pahasti omaan jalkaan kuvatessaan toimenpiteitä, joilla yhteiskunta työttömiä toimettomina pitelee. Työttömille tarjotaan terapiaksi puuhastelua ja visailua. Akateemisille tietokilpailua tai shakkia ja epäakateemisille jätkänshakkia tai uuninpankolla makoilua. Eikä puhettakaan työtoiminnasta. Julman hauskaa!

Juha Mannerkorpi (1915 – 15.9.1980): Isot lapset leikkii (4.5.1980). Kahden näyttelijän kuunnelma. Pariskunta päättää nähdä unta tietystä teemasta, joksi valikoituu kuukunanmuna. Kuulijalle/lukijalle paljastuu pian, että mies on sairas, hänen kuolioon tummuvia varpaitaan joudutaan poistamaan yksi kerrallaan. Kuunnelma kertoo lähestyvästä kuolemasta ja silti se on kauneimpia tuntemiani rakkauskertomuksia.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Surma (17.11.1980): Kauhutarina Suomen sodan ajoilta. Ei varsinaisesti noussut feivöriitikseni. Loogisesti etenevä silti, on myönnettävä.

Martti Joenpolvi (s. 1936): Syyskuussa (16.9.1978): Pelkäsin tämän olevan päämäärätöntä venerantakävelyä, mutta kuunnelmassahan onkin hyvä draivi päällä koko ajan! Helena on hoitanut appivanhempiaan vuosikaudet ja nyt hän puhuu kerrankin suunsa puhtaaksi, millä on puhdistava vaikutus kuunnelman lukijaankin. Hyvä Helena!

Esko Korpilinna (1928 – 1992): Biancan henget (4.8.1979): Aivan erinomaista ironista revittelyä pienen lapsen vanhempien tuskaisasta elämäntilanteesta. Erittäin omaperäistä mielikuvituksen lentoa kirjoittajalta!

Pirkko Jaakola (s. 1940): Eksyssuon lapset (11.8.1980): Tämä kuunnelma on kestoltaan vain 24 minuuttia eikä se tekstinäkään pitkältä tunnu. Jokin siinä kumminkin on, että muistijälki on niin vahva vielä neljän vuosikymmenen kuluttua. Enkä taida on ainut, sillä kuunnelman tapahtumapaikalla kuuluu olevan risti ja siellä vieraillaan tämän fiktiivisen, mutta tositapahtumiin perustuvan kertomuksen tunnelmissa nykyisinkin. Kuunnelman voi kuunnella Yle Areenassa.

Ilkka Kylävaara (s. 1946): Kunnon suhteet (11.9.1980): Mies ja nainen, nuorna naineet ja eronneet, tapaavat toisensa takanaan yhteistä riitaa ja rakkautta sekä suhteita muitten kanssa. Hengästyttävä ihmissuhdetemppurata kuulostaa valitettavan vakuuttavalta.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Juuret (16.10.1980): Ruotsiin siirtolaiseksi lähtenyt Kettukankaan Onni ja maata viljelemään jäänyt Raatikan Armas muistelevat lapsuuttaan, sadattelevat tämänhetkisiä ja sottailevat tonttikauppoja. Syksyiset kurjet säestävät.

Tommy Tabermann (1947 – 2010): Penissimo (21.8.1981): Nimestä voinee päätellä kuunnelman runollisen haahmon? Ujo, Surullinen ja Iloinen kertovat jotain itsestään. Naisääni pelittelee heidän kanssaan samaan pussiin. Luultavasti omaansa?

Alpo Ruuth (1943 – 2002) – Harri Huhtamäki (s. 1949): Syyskuun viidestoista (7.3.1981): Dokumenttikuunnelma, jossa sodassa havoittunut mies korjailee sotakokemuksistaan tehtyä dramatisointia ja muistelee tapahtunutta omin sanoin.

Kirjassa on 232 sivua. Lopusta löytyy lyhyt kuvailu kunkin kuunnelman kirjoittajasta. Lukukokemus vei minulta pari päivää.

Juha Mannerkorpi: Avain & Viilut

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1955 julkaistun monologin nimeltä Avain sekä vuona 1966 esitetyn kuunnelman Viilut. Nämä molemmat pienet teokset sisältyvät vuonna 1967 julkaistuun kirjaseen, jonka nimenä on Avain – Viilut. Ostin kirjasen jyväskyläläisestä Antikvariaatti Päijänteestä kahdeksalla eurolla.

Avain, alaotsikoltaan Luulevaisen Sydämen Yksinpuhelu, on monologi, jonka puhelee Johannes Pontto, kielenkääntäjä, jonka erityisalaksi ovat muodostuneet salapoliisiromaanit. Pontto viettää 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Hän on laittanut lehteen ilmoituksen juhlapäivästään ja varannut kotiinsa jonkin verran tarjottavaa: nakkeja, perunasalaattia, viinaa. Hän odottaa näkevänsä, ketkä oikein ovat hänen ystäviään, ketkä tulevat häntä onnittelemaan. Mutta kello lähenee yhdeksää, kerrostalon alaovi suljetaan pian – eikä ketään ole vielä ilmaantunut. Lopulta Ponton on todettava, ettei kukaan saavu hänen luokseen. Tämän lannistavan toteamuksen lisäksi hän huomaa avaimensa kadonneen. Epäluuloinen mieli alkaa kehitellä teorioja salaliitoista. Yhtä paljon lohdukseen kuin harmikseenkin Pontto alkaa käydä keskusteluja vieraitten kanssa, jotka eivät ilmaantuneetkaan. Keskustelut polveilevat ympäriinsä, Pontto avaa itsensä lukijalle ilman avainta, mutta pääseekö lukijakaan sisään? Teoksen lopussa Pontto huutaa ikkunastaan Eliasta ja tajuaa sen itsekin, toteaa: ”Katso, hän huutaa Eliasta.” Minulla meni hetki aikaa, kun piti muistutella, että kenenkäs sitä Raamatussa luullaankaan kutsuvan Eliasta? Sitten muistin, että Jeesushan se ristillään huutaa: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani!”

Onko kyseessä siis hengellinen pohdiskelu? No, sitähän voi pohdiskella. Mitä hengellisyys on? Ja näin poispäin. Vaikka Pontto lopussa huutaa Eliasta, ei Ponton isä esiinny hänen yksinpuhelussaan. Vai esiintyykö? Ovatko kaikki miesvieraat, jotka eivät tulleet, Ponton isähahmoja? Onko tämä liian syvällistä? Äiti kyllä mainitaan. Äiti ottaa avaimen ja antaa sen äidilleen, joka taas antaa sen äidilleen jne. Pikku-Johannes saa äidiltä piiskaa, kun läträä lätäkössä. Hänen palikoista kokoamansa torni sortuu kerran toisensa jälkeen. Johannes rakentaa tornia nähdäkseen Jumalan taivaassaan. Onko Jumala isä? Yläkerran naapuri soittaa pianolla Ukko-Nooaa... Johannes on yksinäinen ihminen. Norsunluutornissaan hän näpertelee teosta, jonka nimeksi tulisi Yritys eräiden inhimillisiä suhteita koskevien peruskäsitteiden yksiymmärteiseksi määrittelemiseksi. Siitä on valmiina tyhjä kansio ja hajanaisia lippusia. Löytääkö Johannes ymmärryksen? Aiheesta pieni katkelma:

Missä tarkoituksessa sellainen raastava, sellainen tukehduttava ymmärtämisen velvoitus? Ihminen ei ajan mittaan kuitenkaan voi sietää toista ihmistä muuten kuin rakastamalla häntä. Ja voiko rakastamaan oppia ymmärtämällä?

Viilut on kuunnelma, jossa viisikymppinen mies joutuu tohtoroinnin kohteeksi. Mies on napannut jonkun auton ja ajanut sen mäsäksi. Hän muistaa miten asfaltilla maatessaan näki tuulessa keltaisia lehtiä. Vähän kerrassaan hän muistaa yhtä sun toista muutakin. Hoitajalle ja lääkärille mies kertoo ammatikseen yksityinen. Hän esittää, ettei hänellä ole varsinaisesti mitään ammattia. Mies kuvailee tilannettaan seuraavassa katkelmassa:

Yksityinen niinkuin sanoin, ettekö käsitä, minulla ei ole ammattia, ei liioin taipumusta muuhun kuin olemaan se mikä olen, minulle naurettiin jo koulussa kun aloitin aineen lauseella ”Jokaisella täytyy olla jokin ammatti tai olotila”, hekään eivät käsittäneet että kukaan voisi elää pelkässä olotilassa.

Tästä tai jostain muusta johtuen lääkärin valvomana miehelle suoritetaan kokovartaloviilutus ja viilujen pesu taudinkuvan tai muun virheellisyyden määrittelemiseksi ja kenties korjaamiseksi. Tunnelma on vähintään surrealistinen tai absurdistinen. Kyllä tämän tekstinäkin voi lukea, mutta ehkä kokonaisuus toimisi parhaiten juuri kuunnelmana.

Kirjassa on 91 sivua ja lukaisin sen päivässä.

Juha Mannerkorpi: Sudenkorento

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1970 julkaistun fiktiivisen teoksen Sudenkorento, alaotsikoltaan erään Pakaraisen esittävät seikkailut.

Sudenkorentoa voisin tässä luonnehtia vaikkapa Mannerkorven alter egon, Kaaleppi Pakaraisen, autofiktioksi. Kaaleppi, Kaappeli, Kaapeli Pakarainen, Pakarahinen, Pakrahainen jne. (muunnelmia kirjassa piisaa) muistelee elämäänsä epämääräisessä järjestyksessä ja vaihtelevilla kerrontatavoilla ja -tyyleillä. Kirja alkaa runolla von Münchhausen ja loppuu Satu n:o 2:een. Mitä siinä välissä sattuu, jää osaksi lukijan pääteltäväksi. Selväksi kuitenkin käyvät eräät tietyt Kaalepin elämän perusväittämät, joista osa saattaa olla ihan tottakin. Kirja on pääosin proosatekstiä, joissain kohdin tajunnanvirtaa, ei silti yleensä nonsenseä. Mannerkorven kirjoitusten toistuvat perusteemat ja huomion kohteet ovat mukana myös tässä teoksessa.

Kun olen tänä kesänä lukenut jo neljä Mannerkorven tekstiä, eli hänen runojensa valikoiman, libreton oopperaan Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, päiväkirjan (oli fiktiivinen tai ei) Päivänsinet ja nyt tämän Sudenkorennon ja kun tämän lisäksi olen kuunnellut muinoin hänen kuunnelmansa Kuikka käskee lähtemään, Isot lapset leikkii ja Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, rohkenen tähän luetella aakkosjärjestyksessä eräitä teemoja, jotka näissä teoksissa usein esiintyvät: hukkuminen, kuolema, luonto, lääkärit, muistot, parisuhde, sienet, sokeritauti, unet, varpaat. Tietenkin jokaisessa teoksessa on omat erityispiirteensä, Sudenkorennossa jatkosodan lopulla on osuutensa tapahtumiin, kuten tietysti myös kuunnelmassa Kuikka käskee lähtemään, joka rakentuu samojen henkilöhahmojen, Kaapelin ja Dooroon oleskeluun Karjalassa, ehkä Kannaksella ja heidän evakkomatkaansa. Kaikissa teksteissä viitataan muihin taideteoksiin, Sudenkorennon motto on Aaro Hellaakosken runosta Hukkuva minä, toista Hellaakosken runoa siteerataan myöhemmin. Raamattuun ja virsiin viittauksia löytyy tavan takaa. Sudenkorennon kerronta hyppelee Kaapelin ja Dooroon tarinan yli, Kaalepin seuraavaan avioliittoon ja yhteiseloon Sinisen Kukkaismenninkäisvaimon kanssa.

Mannerkorven kirjoitustyylistä pieni näyte, jossa Kaaleppi on yrittänyt usuttaa itsensä näkemään yöllä unia kuukunanmunista, pienistä valkeista sienistä, jotka vanhetessaan mustuvat (kuin varpaat) ja puhjetessaan pölähtävät mustia itiöitä ympäriinsä:

Unia munia maamunia pirunmunia kuukunanmunia. Käsnätuhkelot. Maamuna makkula, taivaan takkula, mihin minä isken, siihen tulee paise. Kuulkaapas lapset, Pekka Maija Liisa, ja Kaaleppi, et saa Kaaleppi tuprutella tuolla tavalla päin silmiä, etkö sinä tiedä että siitä voi tulla sokeaksi. Kumma ettei tullut. Taikka mistä sen tiesi. Hänhän olikin, melkein. Ehkä itiöpöly vaikutti vasta vuosikymmenien kuluttua.

Tämä kohta sisältyy myös kuunnelmaan Isot lapset leikkii. Samassa yhteydessä Kaaleppi makustelee sienten nimiä, käsittelyn kohteena mm. sienet tupasmalikka, suomuorakas ja musta torvisieni. Omalaatuisia jupatuksia kirjassa edustavat tarkoituksellisen yksityiskohtainen kuvaus tylsästä vierailusta kanavalla ja sitä seuraava kuvaus värinauhan asentamisesta kirjoituskoneeseen, missä kirjoituskonekin saa suunvuoron. En voi sanoa läheskään kaikilta osin pitäneeni kirjan sirpaleisesta kerronnasta, sen sijaan kuunnelmissa asiat esitetään selkeästi, mutta runollisen kauniisti.

Kirjassa on 232 sivua ja luin sen muutamassa päivässä.

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet

Joskus, jossakin, nuorena poikana, unta. Oli ilta, tai yö, siinä unessä. Seisoin aukean kentän laidalla ja katselin kentän yli taivaanrantaan, ja ilma, ilmatila, koko avaruus oli sininen, ei sillä tavoin kuin taivaankansi on sininen, vaan avaruus itse, läpinäkyvänä ja -kuultavana ja sinisenä, ja jostakin kuului, ei, ei niin voi sanoa, sini, rajaton sininen tila soi, oli korvissani samanlaisena kuin silmissäni, auer, urkujen hyminä, näkymättömän jousiorkesterin piano pianissimo. Se oli lumoava uni.

(Juha Mannerkorpi, Päivänsinet)

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1979 julkaistun teoksen Päivänsinet. Alaotsikkona on Muuan loppukesä, merkintöjä. Kirjoittaja, tässä tyylillisesti pikemminkin runoilija kuin proosakirjailija, pitää päiväkirjaa, jossa tarkkailun kohteena ovat runoilijan ja hänen vaimonsa huonekasveina kasvattamat päivänsini-nimiset köynnöskasvit. Samanaikaisesti runoilija kertoo terveydentilastaan. Hän on kieltäytynyt tärkeästä leikkauksesta. Sokeritauti on vienyt varpaita, vatsassa ei ole kaikki kohdallaan ja sydänkin alkaa temppuilla. Taivasta kohti kipuavat päivänsinet ovat runollinen vertauskuva, auettuaan kukkaset kukoistavat vain päivän ja kuihtuvat pois. Runoilija tutkii kasvia, perehtyy sen siemenkotien sisältöön, omien sanojensa mukaan suorittaa luonnonopillisen ruumiinavauksen eli panteistissävytteisen hartaushetken.

Päiväkirjan merkinnät alkavat 2. heinäkuuta ja päättyvät 26. marraskuuta. Sinä aikana runoilija Mannerkorpi kuvaa tervapääskyjen kirkumista, katuporan jyrinää ja kampurajalkaisen ehtookävelyä. Hänen näkökykynsä on heikentynyt, mutta vaimonsa kanssa hän laskee päivittäin puhjenneitten kukkasten määrän ja mittailee jopa kukkasilmujen pituuksia. Nuppuja ne eivät ole, kuten veli oli hänelle vuosia sitten huomauttanut. Nuppu oli vain kärsimyskukassa, sen osoitti äiti runoilijan hääpäivänä.

Lomittain sairauskertomuksen kanssa lukija saa tietoa päivänsini-kasvista, sen alkuperästä Meksikossa, jossa se on rikkakasvi, sen siementen huumaavista ominaisuuksista, jonka tunsivat jo atsteekit ja tietenkin kasvin istuttamisesta, sen kiipeilynhalusta ja kukkasten koosta ja kukkavarsista, kukintovarsista, verhiölehdistä jne. Runoilija paneutuu asiaansa, hakee tietoa ja jos ei löydä haluamaansa, sepittää vaikka itse sadun päivänsinien luomisesta. Tosin luomisen suhteen hän on epäilevä, jalostettu Ipomoea tricoloris on runoilijan päätelmien perusteella tehty, ei syntynyt. Päivänsini, Amerikoissa Morning glory, Japanissa Asagao, Aamunkukka, tunnetaan Euroopan roomalaiskatolissa maissa Jumalanäidin viinipikarina. Muutkin ovat kukasta kiinnostuneet. Eräässä puutarhalehdessä on järjestetty jopa kilpailu siitä, kenen yhteen päivänsinen köynnökseen tulee eniten kukkia kesän aikana. Voittajalla kukkia on ollut yli neljätuhatta. Mannerkorpien yhden päivän ennätykseksi muodostuu 32 kukkaa.

Kuvaus terveydeltään hiipuvan runoilijan kotielämästä on hyvin todentuntuinen ja rikas. Kertoja ei kätkeydy kukkiensa taakse vaan korostaa niitten kehityksen ja kuihtumisen kautta omaa tilaansa. Suhde vaimoon on niin vahva, ettei sitä tarvitse erityisesti korostaa, vaimo on runoilijan tuki ja turva, ystävä ja kiukuttelujen kohde, silloin kun sukat tai silmälasit ovat kateissa. Vaimo käy asioilla, hän voi liikkua kodin ulkopuolella, runoilija itse käy vain kerran sairaalassa. Kirjan viimeinen päiväkirjamerkintä on kuten muutkin keskittynyt Sinisen Ihmetorven suuntaan, ylöspäin.

Kirjassa on 128 sivua. Luin sen muutaman päivän aikana.

Parit libretot

Lukaisin tänään kaksi oopperalibrettoa. Toinen teksteistä oli tullut tutuksi kuunnelmana, toisesta tiesin vähemmän kuin oletin. Joka tapauksessa aika vähällä lukemisella näitten kanssa selvisin. Käyn libretot läpi lukujärjestyksessä.

Lauri Kokkonen: Libretto oopperaan Viimeiset kiusaukset, säveltäjä Joonas Kokkonen, ensiesitys vuonna 1975.

Viimeisten kiusausten libretto on kirjamainen, siitä löytyy kuvia oopperan esityksestä käsittääkseni Savonlinnan oopperajuhlilta. Mukana on Timo Mäkisen kirjoittama kuvaus säveltäjä Joonas Kokkosen (1921 – 1996) musiikista sekä kirjoitus kirjailija Lauri Kokkosesta (1918 – 1985), joka kuuluu käyneen keskikoulunsa Kuopion Yhteiskoulussa. Kokkonen kirjoitti oopperan libreton näytelmänsä Viimeiset kiusaukset pohjalta. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 1959. Tämän lisäksi kirjassa on emerituspiispa Olavi Kareksen (1903 – 1988) laatima uljaan runollinen kirjoitus Paavo Ruotsalaisesta, oopperan keskushenkilöstä, savolaisesta herätysliikkeen kulttihahmosta. En malta olla poimimatta muutamia lauseita Kareksen kirjoituksesta tähän näytteeksi:

Hän oli valittu ase Suomen kansaa varten sen pitkällä korpivaelluksella.

- - -

Ja Raamatustaan hän ennen muuta löysi Jumalan salaisuuden, Kristuksen.

- - -

Hän vaikutti usein karkealta ja hiomattomalta, jopa tylyltä.

- - -

Syvissä vesissä hän sai kahlata viimeiseen asti.

(Poimintoja Olavi Kareksen tekstistä: Paavo Ruotsalainen – erämaan profeetta)

Kirjassa on samat tekstit suomeksi, ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Tosin suomen- ja ruotsinkielisenä ei löydy kuvausta, joka englanniksi on otsikoitu Paavo Ruotsalainen – A Historical Introduction. Kirjoituksessa selvennetään mm. oopperan tapahtuma-aikaan vallinneita oloja. Luulenpa että monet muutkin kuin minä olisivat mielellään lukeneet sen suomeksi, vaikka menihän tuo englanniksikin. Koska koko oopperan tekstiosuus on neljällä kielellä, on luettavaa siis huomattavasti vähemmän kuin kirjan satakunta sivua saattaisi antaa otaksua. Vain harvoissa kohdin kehtasin vertailla käännöksiä alkuperäistekstiin.

Itse oopperan tarina on aika rankka. Se kertoo 1800-luvun alun kovista oloista, jotka vaativat veronsa myös Paavon perheessä. Toisaalta pääpaino on koko ajan Paavoa painostavissa itsesyytöksissä. Hänellä on syytä soimata itseään perheensä jättämisestä oman onnensa nojaan, kun hän perheenpäänä on viipynyt matkoillaan levittämässä Jumalan sanaa. Ooppera käynnistyy Paavon kuolinvuoteelta, mutta pääasiassa kerronta soutaa unenomaisissa kamppailuissa, joissa Paavo käy läpi elämäänsä läheistensä kautta ja puntaroi kai sitä, onko saarnatouhussa ollut mieltä.

Toisena luettavana minulla oli Kalevi Ahon (s. 1949) ooppera Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, valmistumisvuosi 1995/1999. Säveltäjä Ahon libretto perustuu Juha Mannerkorven samannimiseen kuunnelmaan vuodelta 1969. Kuunnelma oli minulle tuttu entuudestaan, se teki minuun vahvan vaikutuksen, kun sen joskus 1970-luvulla kuuntelin.

Oli mielenkiintoista ja ehkä hieman yllättävääkin todeta, miten tästä libretosta löysin viittauksia vain muutama päivä sitten lukemaani Juha Mannerkorven runoon ”Että he kaikki yhtä olisivat”. Tästä esimerkkinä seuraava katkelma:

Sen ainoan yön olin tosi, olin yhtä,

me kaikki minussa, hän minä,

potilaat sairaalassa, kuolevat ja

eloon jäävät,

me kaikki, sinä yönä.

Mutta minä valehtelin.

Minä olinkin vain minä,

enkä jaksanut yksin.

Kuten näytteestä huomaa, on teksti hyvin runollista. Tarina kertoo sairaanhoitajattaresta, joka hyppää sillalta jokeen ja hukuttautuu. Eikä tämä ole mikään spoilaus vaan asia tehdään täysin selväksi heti alussa. Hukuttautunut nainen on oopperan kertoja. Hän käy läpi elämäänsä ja tarkastelee myös mitä tapahtuu hän kuoltuaan. Nainen ajelehtii joen pohjalla lojuvaan romuautoon, sen etupenkille. (Auton merkkiä ei kerrota.) Mannerkorven kuunnelman pohjalta on kuulemma valmistunut 1970-luvun alussa monologinäytelmä, jota Eeva-Kaarina Volanen on esittänyt. Minulle kuunnelma jäi mieleen osaksi siinä esitetyn musiikin ansiosta, joten olin vähän hämmästynyt, kun huomasin, että Kalevi Aho on halunnut ikäänkuin säveltää koko homman uusiksi. Ehkä Ahokin on innostunut erikoisesta aiheesta? Mannerkorpi on käsitellyt teemaa hallitusti, aiheen raskautta hälventää naisen kauhistelematon kerronta. Lisäksi mukana on suloinen poikahahmo sekä naaratessaan rupattelevat poliisimiehet, jotka paitsi keventävät, myös laventavat tapahtumien kuvausta.

Oli mielenkiintoista havaita miten lyhyillä libretoilla on mahdollista tehdä kokonainen ooppera. Ahon libretossa on tiiviisti painettua tekstiä vain kaksitoista sivua.

Huhtikuun lopulla kokeilin itse kirjoittaa oopperalibreton omasta aiheestani. Kun näihin vertaa niin kyllä siitä minun tekstistäni taisi tulla korkeintaan operetti. Vaikka niin se lienee kuten sanovat, että operettia ei synny rikkomatta hiljaisuutta?

Juha Mannerkorpi: Runot 1945 – 1954

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) on tullut minulle tutuksi lähinnä kuunnelmiensa myötä. Niissä on kiehtova tunnelma, varsinkin myöhäisimmissä kuunnelmissa kuvatut hetket pariskunnan elämästä ovat puhutelleet minua.

Nyt luin kumminkin Mannerkorven runoja. Pienessä, kierrätyskeskuksesta puolella eurolla hankkimassani kirjassa vuodelta 1980 (ensimmäinen painos 1962) on kolmen kokoelman runot.

Lyhtypolku (1945) sisältää esiinastuvan runoilijan runoja. Aiheina mm. pieni poika liian suuren lumipallon kanssa ja minäkertoja tapaamassa suurta mestaria. Nimirunossa Lyhytpolku runoilija esittää kovat vaatimukset taiteellisen kuvaamisen tarkkuudelle – elämän pienimmätkin askelenjäljet on tallennettava suuren hämärän keskellä kulkevan polun pintaan. Mittana on trokee, runon loppusoinnut laskeutuvat omille paikoilleen vapaammin kuin kaavamaisesti pakotetussa tyylissä. Runoilija vaikuttaa harkitsevan mitallisuudesta luopumista. Runosarja Multavärejä sisältää mitallisia, tiukasti riimiteltyjä runoja. Runon Tabula rasa viimeisessä säkeistössä runoilija astuu ulos tarkoituksettomuuteen alistuneen runouden piiristä ja valitsee tavoitteekseen pohdinnan, tarkoitusten etsimisen. Runosarja Polulla palaa sisältää kuitenkin erilaisia aiheita, joissa harhaillaan siellä täällä. Harhametsässä voi jälkiviisaana nähdä kehkeytymässä Mannerkorven tunnetuimman runon, ”Kylväjä lähti kylvämään” teeman. Sittemmin runoissa käyskennellään myös rakkauden ja luonnon helmassa, jotka nekin tuntuvat kuuluvan Mannerkorven kirjoittajanlaatuun.

Ehtoollinen lasikellossa (1947) lähtee vastaamaan runoilijan esikoiskokoelmassa taiteelleen asettamiin haasteisiin prologin, kuuden runosarjan ja epilogin voimin. Runossa Elän, kuolen...? runoilija kertoo asettaneensa kysymyksensä kokoelman alussa ja esittävänsä vastaukset lopussa. Ja mikäli lukija niin tahtoo voi hän lukea vastaukset ensin ja lopettaa lukemisen kysymyksiin. Kysymysosasto prologissa näyttää paljolti vastaukselta toistellessaan ”ei piirua puutu”. Nimiruno Ehtoollinen lasikellossa on runollisen ilmaisun lävistämä. Runosarjan kaikki runot luettuaankin täyttä varmuutta vastauksista ei minuun synny. Koska lukijana kuitenkin päätän itse mitä runoissa olen näkevinäni, taivun kannattamaan runoilijan vastauksen sulkeutuvan kestävän parisuhteen lasikellon aliseen maailmaan. Tosin lasikellon voi katsoa tarkoittavan vaikka taivaan kantta ja runon minä voi olla alttarilla myös kahden Jumalansa kanssa.

Kylväjä lähti kylvämään (1954) jatkaa aluksi mitallisen riimirunon linjoilla, joskin säkeet välttävät jankuttavan poljennon vaikutelman vaihtelevan pituutensa ja elävän riimikuvion kautta. Seitsensivuinen runo Eeli, Eeli, lama sabaktani on vuoropuhelun muotoon laadittu pohdiskelu. Runoilija makaa rantakalliolla auringon paahtamana ja alkaa vaivaisia hyönteisiä ja kallionkoloissa kellastuvia vesoja katsellessa esittää kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Keskustelutoveriksi tai vastaanväittäjäksi ilmaantuu Kylväjä itse. Rankasti pelkistäen elämä ei ole luotu ihmistä varten vaan ihminen elämää varten. Luoja ja luotu eivät ole erillisiä vaan samaa tuskaa ja ahdistusta kaikki tyynni. Vähä vähältä kokoelman runot luovat nahkaansa, riimit irtoavat pois, mitallisuus vähenee. Runosarja Ovet huipentuu Mannerkorven mielestäni upeimpaan runoon ”Että he kaikki yhtä olisivat”. Siitä näytteeksi seuraava helmi:

Sillä muuta täyttymystä ei ole,

eikä muuta määrää ihmisen ahdistuksella,

kuin että he kaikki,

että heistä edes jotkut,

edes kaksi heistä

yhtä olisivat.

Kokoelman viimeisenä on Mannerkorven tunnetuin runo Kylväjä lähti kylvämään. Runo alkaa Raamatun tekstillä, jota sitten avataan kahdeksan sivun verran. Siemenet päätyvät mitkä paahteiselle kalliolle, mitkä orjantappurain varjoon, mitkä hyvään maahan. Kasvualustansa perusteella siemeniä käsitellään runossa erikseen. Painotus on hankalien kasvupaikkojen siementen kuvauksessa, elämän turhuus on kohtalona kylväjän käden kautta. Lopuksi kuvataan hyvän maan viljaa, mutta mielen pohjalle jäävät rankoista kasvualustoista kärsivät.

Luin runot parissa päivässsä, kirjassa on 136 sivua.