Anna-Mari Kaskinen (s. 1958) on
virsirunoilija ja hengellisten laulujen sanoittaja sekä lukuisien
muitten hengellisten runojen taitava sepittäjä. Luin hänen
tuotantoaan vuonna 2001 ilmestyneestä runovalikoimasta nimeltä Minä
en sinua unohda.
Heti aluksi haluan korostaa, että
pidän Kaskista erittäin taitavana mitallisen ja loppusoinnutellun
runon sepittäjänä. Kokoelman runoissa ei esiinny lyhenneltyjä
sanoja, sanasto on nykykielistä ja helppotajuista, sanajärjestys on
selkeä, kielikuvat ovat kauniita ja toimivia. Runojen logiikka ei
vaadi erityisempää myytinmurtamista, melko vähäisellä
kristinuskon oppien tuntemuksella pärjäilee alusta loppuun. Monet
runoista tuntuvat lauluilta ja aivan ilmeisesti ovatkin lauluja tai
virsiä. Useimpien runojen teemana on Jumalan ja Jeesuksen ylistys
tai kaipuu taivaan kotiin.
Kaskisen runot osoittavat, että
perinteisellä runolla voi sanoa asioita aivan yhtä lailla kuin
vapaamuotoisella nykyrunolla. Itse seisahduin kuitenkin miettimään,
sanooko Kaskinen itse runoissaan juuri muuta kuin ylistää ja
kaipaa? Monet runoista koostuvat toisintosäkeistä, joissa tämä
ylistys ja kaipaus eivät juurikaan etene. Ne ehkä toimivat paremmin
lauluina, mutta toiminevatko niin mainiosti siinäkään
tarkoituksessa?
Kun Raamatussa Jumalan kerrotaan
sanoneen Moosekselle: ”minun kasvojani ei kukaan saa nähdä”,
tuntuu joissakin runoissa olevan tavoitteena monien muitten
kristittyjen tavoin kyetä kumminkin määrittelemään Jumalan tai Jeesuksen
olemusta tai tehtävää. Tehtäviä tai vertauskuvia myös löytyy
pilvenpyörtein pimein. Olisin itse toivonut hieman enemmän ihmisen
omassa ympäristössä liikkuvia tekstejä, sen hakemista, millaista
on elää kristittynä. Sikäli kuin ihmisen elämää kuvataan, on
siinä sekä päivänpaistetta että varjoja, mutta kaikki johtaa lopulta taivaan kotiin, mitä myös päädytään odottamaan.
Useammassa peräkkäisessä runossa tällainen ratkaisu ei jaksa
innostaa. Tietysti valikoiman voisi lukea vähän kerrassaan, mikä
saattaisi auttaa keskittymään.
Mukana on myös rakkausrunoja, jotka
voisivat olla kiitollisia tunnustuksia puolisolle sekä
juhlapäivärunoja, jotka voisivat olla onnittelukortista tai
vieraskirjasta. Aika usein runoista kuvasteleikse sellainen
kiiltokuvamainen hengellisyys, joka ei onnistu minua koskettamaan –
ei ainakaan toivotulla tavalla. Lisäksi mukana on kansalaisopiston
runopiiristä minulle tutuksi tullut runo Mikä mies! Siinä
äiti ylistää vastasyntynyttä poikaansa. Omaa sukua kuvaavat runot
ovat myös kivoja. Tämäntyyppistä olisin kernaasti lukenut
enemmän.
Ollakseni reilusti ristiriitainen,
haluan lainata loppuun viimeisen säkeistön runosta Hän ohitse
ei kulje. Se on kumminkin samoilla halmeilla oman uskonkäsitykseni kanssa:
Ei poistu täältä tuska,
ei kärsimyksen yö,
vaan kaaoksenkin alla
Jumalan sydän lyö.
Hän hallitsee jo aikaa,
se kerran katoaa,
ja silloin keskellämme
on uusi taivas, maa.
Kirjassa on 260 sivua ja luin sen
kolmessa päivässä.
