Kuunnelmien naiset muuttuvassa maailmassa

Ote arjesta. Rauha Knuuttilan kirjoittama kuunnelma sai ensiesityksensä vuonna 1972. Ohjaajana Pekka Parikka. Kuunnelmassa pohjalainen maanviljelijäperhe painiskelee voivuorien ja rahoitusongelmien parissa. Auttaisiko tuotantosuunnan muutos? Kuunnelman nimi on nätisti kahdella tapaa ymmärrettävissä. Arjesta olisi hyväksi saada ote, nottei rupia asiaat käsiistä luistamahan. Tytär tuskailee koulunkäyntinsä kanssa mutta hyräilee Love Storyn teemaa, vanhemmat ja maamieskoulun käynyt poika taloudenpidon ja maatilatalouden uusien tuulien kanssa. Tuotannon koneellistaminen on eräs mahdollisuus, mutta se tulee kalliiksi. Lisäksi pitäisi kenties hankkia palkkatyötä kotitilan ulkopuolelta. Hongkongilainen jyllää ja pakistanilaisiakin pitäisi avittaa. Luin tämän kuunnelman tammikuussa ja totesin varsin mainioksi kuvaukseksi, otteeksi arjesta tosiaankin. Hyvät näyttelijät saavat esityksen myös maistumaan aidolta. Murrekin on juuri sopivankuuloosta näin savolaisen korville. Kuunnelma loppuu niin mukavasti, että jää oikein odottamaan jatko-osaa. Kesto 63 min.

Onneksi on rahaa. Kirsti Hakkaraisen kirjoittaman kuunnelman ohjasi Marja Rankkala vuonna 1966. Teinityttärien, joita esittävät Elina Salo ja Aila Arajuuri, isä on kaatunut sodassa ja äitikin on kuollut sota-aikaan. Tytärten tehtäväksi jää järjestellä äidin hautajaiset. Reippaasti ja innolla tytöt ryhtyvät järjestelyihin. Siunaustilaisuudesta sovitaan, hautapaikka valitaan ja Lahdesta käydään bussilla hankkimassa arkku, kukat ja hautajaisvaatteet ja kuolinilmoitus ja muut tarjoilut. Onneksi tytöillä on käytössään äidin saamat sotakorvausrahat. Ja niistä vielä jäljellekin. Lopuksi tytöt nauttivat annoksen silakkalaatikkoa puoliksi. Luin kuunnelman tammikuussa ja ihastuin siihen kerta kaikkiaan. Niin ovat ilmeisesti ihastuneet monet muutkin. Kuunnelma taisi olla mukana eurooppalaisella kuunnelmafoorumillakin. Jännä kyllä siinä kuunnelmakirjassa mainittiin ensiesityksen tapahtuneen vuonna 1965 – ja mitenpä se muuten olisikaan kirjassa, jonka nimi on Suomalaisia kuunnelmia vuosilta 1964 – 1965. Kesto 32 min.

Muutto keskelle Kemiä. Tuula Mehtosen kuunnelman vuodelta 1976 ohjasi Ilkka Toiviainen. Teini-ikäisen Sirkan perhe myypi talon ja tavarat ja muuttaa maalta asumaan keskelle Kemiä. Sirkan äiti iloitsee lämpimästä vedestä, jota saa suoraan hanasta, mutta Sirkka ei meinaa osata innostua mistään. Toverit sentään houkuttelevat hänet mukaansa Dannyn keikalle Urkille – näkyy olleen komealinjainen urheilutalo, kaareva katto ja kaikkea, silloin ”vähän ennen kyyneleitä”. Tärkeän osan kuunnelmasta muodostaa kuvaus nuorten bileistä. En ole muistaakseni sellaisiin osaa ottanut, mutta kuulostaa kovin aidon tuntuiselta. Sirkka löytää poikaystävän ja käypi koulua. Isän kommunismiakin sivutaan, 1970-lukuun minun mielestäni sopii mainiosti se, että Sirkalle kommari on vain kelju sana, jota kaverit käyttävät, vaikka on hänellä pioneereistakin kokemusta. Kiva kuunnelma, jossa ajankuva tuntuu oikeansävyiseltä eikä liioitteluun ratketa. Loppu on sopivan valoisa, muttei imelä. Kesto 60 min.

Kansan äänet – Suomalaisia kansankuunnelmia

Outi Nyytäjän toimittama pieni punakantinen kuunnelmakirja Kansan äänet – Suomalaisia kansankuunnelmia otti ilmestyäkseen vuonna 1973.

Irene Rajala: Karjakko ja kartanon kummitus. (1970) Tämän kuunnelman olinkin jo kuunnellut joskus toivekuunnelmien joukossa. Karjakko-kuunnelmassa on tavallaan kaksi teemaa: toinen on perinteinen kummitusjuttu ja toinen on maatilan työväen kurja asema. Tapahtumat voisi sijoittaa jonnekin 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Lypsäminen suoritetaan käsin, eläinlääkärin sijasta käytetään paikallista eläintenparantajaa. Taloon saapunut hyväjuoninen karjakko ottaa hommat hoitaakseen ja ryhtyy toimimaan kuin pääluottamusmimmi. Hänen suurimmat avunsa neuvotteluissa isäntäväen kanssa ovat asiantuntemus ja luja itseluottamus, pakkokeinona hän väläyttää poislähtöään. Kummitusjuttu nivoutuu kuunnelmaan kartanon työväen aikaisemman vielä kaameamman kohtelun kautta. Kummituksiin karjakko suhtautuu ihastuttavan maanläheisesti eikä ala kirkua tukka pystyssä niitä kohdatessaan. Karjakkoa esitti kuunnelmassa Eriikka Magnusson. Kuunnelma voitti Pohjoismaiden kuunnelmakilpailun Suomen palkinnon. Irene Rajalan kerrotaan olleen itseoppinut kirjailija, tunnustaa siltä kuin se näkyisi kuunnelmassa siten, että draamallisen uudistushenkisyyden sijasta korostuu tieto työväen huonoista asuinoloista ja karusta köyhyydestä (lue: todellisuudesta).

Toivo Lyytikäinen: Tivolielämää. (1970) Kiertävän tivolin hahmoja ja tunnelmia. Luettavaksi on enemmälti hahmoja, kuunneltuna saisi ehken enämpi irti. Miesten elolle viihdyn suovat korpikuusen kyynelet ja naisseura. Niin ja hanurinsoitto.

Kyllikki Leisti: Elian vaunu. (1968) ”Postibussilla” Juppurasta Kumppukseen matkataan tässä erikoisessa kuunnelmassa, joka muistuttaa kertomusta. Kertojan ääntä vain ei tarvita, sillä matkustajissa on sen verran puheliasta väkeä, että he kyllä selvittävät oudommallekin missä mennään ja mitä vauhtia. Kahdeksan ihmisen kuljettamiseen suunnitellussa ajokissa (moottorikelkka, jossa matkustamo?) matkaa tietöntä taivalta Utsjoen erämaassa melkein kymmenkertainen määrä joukkoa(!). Kuunnelma on äänitetty Kuopiossa.

Rauha Knuuttila: Ote arjesta. (1972) Suomalaisen maitotilallisen kalseasta tilanteesta huolimatta perustaltaan jokseenkin valoisa ja tervehenkinen kuvaus eteläiseltä Pohjanmaalta. Helpotettua murretta jutteleva nelihenkinen perhe asuu perintötilaa ja koettaa selvitellä reittiään maatalouden ja muunkin yhteiskunnan murroksessa, jossa viljelijä saa tehdä pitkää päivää siinä missä tavan työmies selviää kahdeksalla tunnilla. Nuorten omat murrokset menevät siinä sivussa. Hyvin sommiteltu kuunnelma.

Elsa Vuontisjärvi: Latusankari. (1970) Nouseva hiihtäjätähti lähtee kilpailureissulle ja vaimo jää lapsen kanssa kotiin. Vaimon luo tv:n ääreen pakkautuu muitakin urheilusta kiinnostuneita seuraamaan hiihtäjän menestymistä. Hauskaa, että urheilusta on tehty näin aidonoloinen kuunnelma, luulisi aiheen suomalaisia kiinnostavan.

Antero Viljanen: Elävän leski. (1971) Maalaiskylän pikku mökissä asuva Eeva, kahden pienen lapsen äiti on eronnut. Mies ei ole pitänyt puoliaan oikeudessa eikä ole saanut tapaamisoikeutta. Tämä jo aiheuttaa kitkaa eroparin väleihin. Miten naapurusto suhtautuu muuttuneeseen tilanteeseen, miten uuteen poikaystävään ja miten poikaystävä Eevaan? Hieno loppulause päättää erinomaisen, novellimaisen kuunnelman.

Tauno Terho: Aseeton sotilas. (1968) Vääpelin entinen koulutoveri ilmoittaa, ettei halua sodassakaan kantaa asetta uskontonsa vuoksi. Vääpeli hyväksyy asian, vaikka se tuottaakin vaikeuksia. Aseeton sotilas palvelee hevosmiehenä, vaikkei entuudestaan tunne hevosia. Vihollisen läpimurto nostaa aseettoman sotamiehen tilanteen esiin. Sota tuntuu kaipaavan yhtäkin miestä. Sokeiden kuunnelmapalkinnon voittaja. Sotamiehenä Seppo Kolehmainen.

Hannes Tompuri: Täällä ei kuulu tavallinen puhe. (1972) Metallivalimolla tapahtuu. Teollisuustyöntekijöitten arkea ja uhmaa kuvasteleva kuunnelma, jossa aloittelevaa nuorta miestä opastetaan sekä työhön että yleiseen asennoitumiseen sanotaanko vaikka yhteiskunnalliselta kannalta. Kiintoisana yksityiskohtana tulee esiin se miten työttömyyskorvauksen saanti riippuu puolison tuloista. On sitä ennenkin osattu.

Kirjan lopussa ennen vuosina 1970 – 1972 ensiesitettyjen kuunnelmien luetteloa on Outi Nyytäjän ja Pekka Lounelan teksti Uudet äänet. He kertovat miten Yleisradion vuonna 1966 järjestämä kuunnelmakilpailu vaikutti siihen, että ohjelmistoon alettiin valita kuunnelmia, joitten pääasiallinen voima ei ollut taiteellisessa vaikutelmassa vaan siinä, miten ne onnistuivat heijastamaan tiettyjä elämän osa-alueita. Nyytäjän ja Lounelan tekstiä seuraa lyhyt luonnehdinta jokaisesta teoksen kirjailijasta.

Kuolemantapauksia esiintyy kolmessa kuunnelmassa, kaikki ovat alkujaan suomenkielisiä. Kirjassa on 253 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.