Friedrich Nietzschen runokokoelma Dionysos (Dionysos-Dithyramben) vuodelta 1889, poikkeaa filosofin teksteistä runollisen luonteensa vuoksi, vaikka se heijastaakin monelta osin hänen filosofisia näkemyksiään. Runot suomensi Aarni Kouta vuonna 1909.
Runokokoelma koostuu kolmesta osastosta, jotka ovat nimeltään Ecce homo, Dionysos-dityrambeja ja Katkelmia. Lukemani kokoelma on todellakin vuodelta 1909, eikä se näköjään sisällä kaikkia Nietzschen kirjoittamia dityrambeja. Joukosta puuttuu ainakin kaksi, jotka ältsinhyvän saksankielen taitaja voi käydä lukemassa Gutenberg-projektin sivuilta, jos nyt siltä tuntuu.
Sana dityrambit tarkoittaa saksankielisen wikipedian mukaan antiikin Kreikan kuorolyriikkaan kuuluvia hymnejä, joita esitettiin Dionysos-jumalan kunniaksi. Kreikkalaisen tragedian on oletettu saaneen alkunsa dityrambeista. Hymnejä esitettiin kuoron ja esilaulajan vuorolauluna ja ne olivat sävyltään kärsimyksentäyteisiä, myrskyisiä ja ekstaattisia ylistyslauluja Dionysos-jumalan kunniaksi. Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittanut Dionysos-jumalasta Niin&Näin -lehdessä julkaistun artikkelin, jonka voi lukea netissä.
Nietzsche, joka oli tutkinut antiikin Kreikan historiaa, tunsi vetoa Dionysos-kulttia kohtaan. Dionyysinen merkitsi Nietzschen estetiikassa muutosvoimaa, alttiutta reagoida välittömästi ja ilmaista itseään. Dionyysisiä taiteilijoita ovat hänen mukaansa näyttelijät, miimikot, tanssitaiteilijat, muusikot ja lyyrikot. Suomalainen runoilija Edith Södergran arvosti suuresti Nietzschen ajatuksia ja hänen runoudessaan on havaittavissa samaa henkeä kuin näissä lukemani kokoelman runoissa.
Kokoelman alkuosa, Ecce homo, sisältää lyhyitä ja keskipitkiä runoja, joissa on mitallisuutta, joissakin kerrassaan erinomainen mitta ja loppusoinnut. Ensimmäinen runo, trokeemittainen Ecce homo, on varmasti kokoelman iskevin, se ilmentää Nietzschen leiskuvaa, hurjaa tyyliä ja ehdottomuutta vaikka tuhoon saakka. Alkuosaston päättävä tanssilaulu Mistralille sisältää myös hurjaa menoa, vauhtia ja kohtalonuskoista syöksymistä kohti elämää. Runoilija nimittää Mistral-tuulta saman sylin esikoiseksi itsensä kanssa – siis kaksosekseen, villiksi luonnovoimaksi. Vaikka kyse on ”tanssilaulusta” ovat menossa mukana hyrskyt ja myrskyt, jumalat ja kohtalot aina tähtiin asti.
Dionysos-dityrambit alkavat runolla ”Vain narri! Vain runoniekka!” jonka alussa voi lukea runoilijan tuskaisuutta valitsemastaan osasta. Tunteeko runoilija totuuden vai onko hän vain valehtelija? Runoilijan kuvaksi hahmottuu peto, joka kaipaa takaisin luonnontilaan, sen syntisen-terveeseen elämään? Välillä kyseessä on kotka, välillä pantteri, jonka autuus on ”repiä jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä”. Seuraavana on vuorossa ”Erämaan tyttärien joukossa”, joka alkaa muutamasivuisella proosarunojohdannolla, jossa puhutaan Zarathustrasta ja hänen seuraajistaan. Itse runollinen osuus on minulle sen verran dionyysinen, että minulta juuri nyt puuttuu käsitteellinen kieli sen kuvailemiseksi. Muissa dityrambeissa tunnelma on kohtalokkaan odottava. Runon kertoja sytyttelee Zarathustran merkkitulia ja odottelee yksinäisyydessään, että joku korkeampi taho ottaa yhteyttä. On huomattava, että Nietzsche valmisteli näitä runoja julkaistaviksi alle vuosi ennen vakavaa sairastumistaan. Minusta niistä kuultaa lävitse kuoleman läheisyyden vaistoaminen. Rahaa ja mainetta runoilija ei odota, sen sijaan iäisyys ja ehdottomuus häntä houkuttavat.
Kolmas osio, Katkelmia, sisältää todellakin lyhyitä runonpätkiä, sellaisia, joista paremmalla ajalla olisi voinut kehkeytyä enemmänkin. Runoissa on nähtävissä myös yleisinhimillisen kiinnostuksen kohteita, mutta näissäkin viimeisissä painiskellaan osaksi filosofin ikuisuuskysymysten parissa. Näytteeksi tästä liitän loppuun runon, joka selvästi näyttää liittyvän teemaan ”Epäjumalten hämärä”:
Se ollut ei rohkeutes, ett' epäjumalia kaadoit:
vaan että sä itsessäs epäjumalan-palvelijan
löit maahan, se oli sun rohkeutes.
Kirjan lukemiseen meni minulta pari päivää.
