Vesa Oja: Toinen Eurooppa

Vesa Oja (s. 1953) on ottanut valokuvia Helsingin Sanomille parikymmentä vuotta. Vuonna 1999 julkaistu kirja Toinen Eurooppa sisältää Ojan valokuvia itäisen Euroopan alueelta vuosilta 1981 – 1999. Kuvat on aseteltu aikajärjestykseen, millä tahdottaneen sanoa jotain itäisen Euroopan kehityksestä kyseisenä ajanjaksona. Kirjan tekstiosuudessa saavat esittää sanottavansa virolainen Jaan Kaplinski, Vesa Oja ja Jukka Mallinen.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan:

Työssään kuvajournalisti joutuu tekemään jatkuvasti valintoja.

Tässä teoksessa valinta on jatkuvasti kohdistunut niihin kuviin, joissa itäinen Eurooppa näyttäytyy ankeuden, köyhyyden ja väkivallan kotiseutuna. Olen tähän aika pettynyt. Onneksi Jaan Kaplinski omassa puheenvuorossaan Euroopan lapsipuolet sanoo seuraavaa:

Tämän muutoksen myötä kellot ovat soineet Euroopan viimeisille diktatuureille, mutta soivatko ne samalla myös kansanomaisten tapojen ja perinteiden kirjolle, perinteisille pehmeille viljelymenetelmille, erämaille ja villille luonnolle? Tuleeko Itä-Euroopastakin tarkkaan hyödynnetty, hieman tylsä maisema täynnä moottoriteitä, istutettuja metsiä, motelleja ja McDonaldseja, Shellin ja Coca-Colan mainoskylttejä kylä kylän jälkeen, maisema ilman haikaroita ja ihmisiä, jotka laulavat kansanlauluja heinäpeltoja niittäessään?

Hyvä että Kaplinski pitää itäisen Euroopan lempeitten piirteitten puolia! Täällä meillä ne piirteet tahdotaan työntää syrjään tuomittavan erilaisuuden vallatessa koko kuvan itäisen Euroopan elämästä.

Vesa Oja kertoo kirjoituksessaan Bosniassa toimittajantyönsä vaaratilanteesta Bosniassa. Kuvaus on monella tapaa uskottava. Kirjoituksessaan Bysantin jäljillä Jukka Mallinen harrastaa vaativaa saturunoilua kertoessaan itäisen Euroopan olevan Bysantin perillinen ja yrittäessään ponnekkaasti korostaa miten tärkeitä erilaisten kulttuurien raja-alueet ovat maailmankulttuurin kannalta. Luulenpa että hän tulee kuvanneeksi sen syyn miksi niin monet kulttuurisuomalaiset toivottavat monikulttuurisuuden tervetulleeksi maahamme. Sehän on niin kiva kulttuurin kannalta ja eihän se meihin satu!

Kirjan lopussa on kartta itäisestä Euroopasta. Oudon enteellisesti Ukrainasta ei näy ihan koko laajan maan alue vaan Krim ja Donbass eivät ole mahtuneet samaan kuvaan muun Euroopan itälaidan kanssa.

Kirjassa on 101 sivua, joista suurin osa kuvasivuja. Tekstit löytyvät suomeksi ja englanniksi. Lukaisin parissa tunnissa. Pitää viedä kirjastoon, laina-aika päättyy.

Vesa Oja: Finglish

Kuvajournalisti Vesa Oja (s. 1953) läksi vuonna 2004 etsimään 1920-luvulla Amerikkaan lähteneitten sukulaistensa elossa olevia jälkeläisiä. Matkalla syntyi päätös tehdä valokuvareportaasi amerikansuomalaisten nykyoloista. Pitkän projektin jälkeen vuonna 2013 pidettiin Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä näyttely ja julkaistiin nyt puheena oleva teos Finglish. Teoksen johdantona olevassa kirjoituksessaan Kultasantaiset tiet Vesa Oja kertoo kulkeneensa Pohjois-Amerikan suomalaisalueet läpi useampaan kertaan. Teos sisältää parisataa sivua isoja, kauniita ja paljonpuhuvia valokuvia, joista useimpiin löytyy Päivi Ojan laatima kuvien taustoja avaava teksti kirjan lopusta.

Joku voisi ajatella, että ei tällaisen valokuvateoksen läpiselaaminen lukemista ole, mutta vanhan sanonnan mukaanhan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja koska minä taas kerran vähän hökelsin, katselin ensin kuvat putkeen ja huomasin vasta sitten ne kuvia selittävät tekstit kirjan lopusta. Niinpä sain kerrata kuvat uudelleen tekstien kanssa. Olikin aika jännä ensin itse tarkastella kuvia ihan vain kuvina, jolloin huomasi niitten toimivan silläkin tavoin. Monissa kohdin teksti avasi kuvista sellaista mitä en mitenkään olisi voinut arvata.

Koska monet kuvista ovat henkilökuvia, en ollut pelkistä nimistä tajunnut keitä olin katsellut. USA:n ja Kanadan suomalaistaustaisissa on tunnettuja hahmoja, joista kirjassa ovat esillä keramiikkataiteilja Otto Heino, josta esitettiin toukokuussa dokumenttiohjelma teemalla, valokuvataiteilija Arno Rafael Minkkinen, Jefferson Airplane -yhtyeen kitaristi Jorma Kaukonen sekä tv:stä tutut yhdeksänkymppiset Hannulan veljekset Calumet, Michiganista, joitten esityksen Summertime-kappaleesta monet muistanevat. Veljekset ovat huumorimiehiä ja toteavat kirjassa, että heidän kotipaikkansa kivisistä pelloista on ollut se hyöty, että kiuaskivet ovat löytyneet läheltä. Tunnettujen hahmojen lisäksi tutuiksi tulevat valokuvan ja sanan voimalla monet muut suomalaisista sukujuuristaan ylpeät ihmiset omassa elämänpiirissään.

Millainen kuva amerikansuomalaisista kirjan kautta sitten aukeaa? Mielestäni tähän Vesa Oja vastaa tähän oivallisesti omassa kirjoituksessaan Kultasantaiset tiet. Lainaus lopusta:

Kanadan Sioux Lookoutissa syntyneen serkkuni vanhemmat Eino ja Hanna olivat supisuomalaisia, mutta heidän Amerikassa syntyneet lapsenlapsensa ovat jo neljännen polven amerikansuomalaisia, tai oikeastaan myös amerikanpuolalaisia, amerikanranskalaisia ja amerikanenglantilaisia, riippuen keneltä heidän sukulaiseltaan kysyy. He ovat siis tyypillisiä amerikkalaisia.

Ojan valokuvissa on hienoja taustoja, kanteleryhmä poseeraa Kaliforniassa koivujen katveessa, vanhan pariskunnan kotona on könninkello ja räsymatto, pyssysankarin tyttären takana kohoavat havupuut ('mies on niinkuin petäjä ja lännen nopein vetäjä'). Myös kuvat tärkeistä suomalaisseuduista kertovat paljon. New Yorkin entisellä suomalaisalueella on pääasiassa kiinankielisiä ilmoituksia, baarin seinälle ripustettu hirvisonnin pää katselee tyhjää baaritiskiä ja monikerroksista pullorivistöä, vanha hopeakaivos on ruostunut pystyyn. Kulttuuriperinnön katoamista henkii vahvasti kuva, jossa kuluneella puupenkillä on kulmista nikerrettyjä suomenkielisiä julkaisuja ja vieressä saavillinen polttopuita. Minua miellytti eniten kuva Saskatchewanista, Kanadasta, New Finland -nimisen paikkakunnan kirkosta. Kirkko näyttää suomalaiselta, siinä on perinnettä ja uutta mukana hyvällä tavalla.

Kirjassa on reilut kaksisataa sivua ja sen läpikäymiseen meni minulta päivä.

Autokesä

Esa Kero (teksti) & Sami Perttilä (kuvat ja toim.): Kesäauto

Julkaistu vuonna 2007

Sami Perttilä: Immobile

Julkaistu vuonna 2006

Molemmissa kirjoissa on pituutta 96 sivua

Kun ei tuo lukeminen tunnu niin erityisesti maistuvan, lainasin kirjastosta kaksi pääosin kuvia sisältävää kirjaa. Valokuvaajana molemmissa sattuu olemaan Sami Perttilä. Tarkoitan tällä sitä, että valintani tein summittain, oman mieltymykseni mukaan.

Molemmissa kirjoissa painopiste on vanhoissa autoissa. Kesäauto käsittelee rakkautta vanhoja käyttöautoja kohtaan, kun taas Immobile sisältää kuvia hylätyistä käyttöautoista syrjäisissä viimeisissä leposijoissaan: metsiköissä, hatelikoissa ja ryteiköissä. Kesäautossa on mukana osiin hajoitettu fiktiivinen kertomus autoharrastajasta ja sen ohessa lyhyitä kuvauksia todellisista ihmisistä ja heidän kesäautoistaan.

Immobile on pääasiassa kuvakirja, mutta siinä on alussa alkusanat kuvaajalta itseltään sekä myöhemmin kuvaus valokuvaprojektin alkulähteiltä, lapsuusaikojen romuautoista ja yöstä valokuvien tunnelman luojana. Kirjasta löytyy Miikka Aallon kirjoitus ruostumisen monista muodoista sekä Timo Valjakan kirjoitus Auton toinen elämä, jossa tutkaillaan niin autoa 1900-luvun taiteessa kuin myös Sami Perttilän valokuvia tämän perinteen jatkajana.

Tuomas Anhava opettaa runossaan Yleiset opit, ettei tule pitää muinaisia autoja parempina kuin nykyisiä. Vanhoissa autoissa on kuitenkin kiistämätön tunnelmansa. Osittain on tietenkin kyse nostalgiasta, vanhojen aikojen muistojen herättämistä kadoksissa olleista tunteista ja tunnelmista. Toisaalta autot ovat myös käyttöesineitä. Ne ovat ajajilleen työkaluja, kulkuneuvoja, jotka auttavat elämässä eteenkinpäin. Myös matkustavat perheenjäsenet muistavat autot kuin vanhat työhevoiset. Kesäautossa autoja nimitetäänkin perheenjäseniksi, jopa käsite ihmisen paras ystävä mainitaan. Ja miksipä autoaan ei kohtelisi kuten lemmikkiä? Eivät lemmikkieläimet yleensä pyydä saada päästä ihmisen följyyn. Harvemmin autokaan itseään ostajalle tyrkyttää, vaikka mainoksista voi sellainen vaikutelma syntyäkin. Television hienoimpia sarjoja viime vuosikymmeninä on ollut Mies ja auto, jossa autovanhukset kaivetaan kuusikosta esiin kameran ja katsojien ihmeteltäviksi. Omistajien tunteet nousevat esiin suomalaisella juroudella.

Immobilen kuvat esittelevät pusikoitten autonraatoja pitkällä valotusajalla öisissä värivaloissa kuin teemapuistojen hassuja otuksia. Ovatko ne enää autoja, ovatko ne metsään suistuneita sotureita haurastuvissa panssareissaan? Perttilä on maalannut metsän ja autot oudoksi hehkuvilla värivaloilla ja antanut niille hetkeksi uuden elämän.

Nämä kuvat ja tekstit saivat minut ajattelemaan autoja jotenkin filosofiselta kannalta. Muutama vuosikymmen sitten odotettiin robottien tuloa ihmisten elämään, eikä tajuttu, että oikeastaan autot ovat jo osa elämäämme, meistä on jo tullut biologis-teknologisen koneen osia, niitä pikku ohjeistajia, jotka kertovat autollemme, minne pitää huristaa. Samalla tapaa kuin ratsastaja kokee ykseyden tunteen hevosen selässä, samalla tapaa kokee autoilija merkillisen kasvamisen tunteen päästellessään tehokkaalla masiinallaan ratin ja navigaattorin välissä. Aion lukea tänä kesänä muitakin autokirjoja, vaikken mikään autoihminen mielestäni olekaan – vai olenkohan sittenkin?