Joni Skiftesvik: Viltteri ja Mallu

Joni Skiftesvik (s. 1948) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun kertomuskokoelman nimeltä Viltteri ja Mallu. Luin sen.

Viltteri on vanhoja, kehnokuntoisia autoja korjaileva nuorehko mieshenkilö. Mallu tunnetaan monista poikaystävistään. Mallu synnyttää pojan, Viltteri on isä, ja yhteinen elontie alkaa. Tosin tuttuja he ovat jo entuudestaan, Mallun veli Junnu, joka toimii joissakin kertomuksissa kertojana, on Viltterin kavereita. Toisinaan kertomuksissa käytetään hän-muotoa, toisinaan yksikön kolmas on se. Tällaiseen kotimaiseen rouheaan kantrikirjallisuuteen se taitaa sopia sointuvammin.

Viltteri ja Mallu viilettävät jossain Oulusa päin. Toisinaan ollaan matkalla Muhokselle, toisinaan Ruotsiin Tornion kautta. Ruotsissa asuu myös tuttuja, ikinuori Öövini ja Mallun sisko Riitta. Tuttuihin pidetään yhteyttä miten pidetään, jos pidetään. Tarinoissa harrastetaan veijarimaista vilunkipeliä, käydään kauppaa lyhytjännitteisesti ja pelkän myynnin toivossa sen kummemmin miettimättä asiakassuhteen kehittymistä pitkän päälle. Auto myydään siinä kunnossa kuin se on ostohetkellä. Viltteri ja Mallu ovat kumpikin omalla tavallaan kyvykkäitä, mutta he eivät jaksa kehittää itseään mutasarjaa korkeammalle, eivät esimerkiksi ala pitää kirjablogia. He hakevat nopeita voittoja, elävät hetkessä ja sanailevat sen mukaan. En minä kyllä kehtaisi. Kirjassa vilahtaa yksikin hahmo, joka puhuu minun mielestäni toden sanoja Viltterille. Viltteri kuvittelee lyövänsä rahoiksi kaupittelemalla puristimia ovelta ovelle -systeemillä. Ihmiset eivät kuitenkaan näe puristimissa samoja mahdollisuuksia kuin Viltteri itse. Liftariksi Viltterin kyytiin noussut Minna lausuu totuuden puristimista, mutta se ei Viltterin mieltä riitä muuttamaan:

– En minä usko, että sinä rikastut niillä puristimilla, Minna epäili.

– Miksen muka?
– Jos ihmiset ovat pärjänneet tähänkin asti ilman puristimia, niin miksi ne nyt niitä ostaisivat? tyttö järkeili.

Kun luin tämän kohdan vaimolleni, hän sanoi, että näethän sinä itsekin millainen määrä rihkamaa ihmisillä on kotonaan. Niin että kyllä se säläkin kaupaksi menee, ja varmasti on niitä, jotka ihan tosissaan lisäävät, että sehän se vasta kaupaksi meneekin. Skiftesvikin kertomusten kunniaksi on kuitenkin sanottava, etteivät hänen kuvaamansa ostajat ole ihan pahimpia sälän perään kuolaajia. Kuolaamisesta puhuttaessa voisikin todeta, että näitten kertomusten naiskuva ei myöskään läsähdä liioitellun yleväksi. Naiset ovat miesten kanssa samaa rotua, panevat ketä kiinni saavat. Niin Minnallekin kelpaa liftireissulla Viltteri naimaseuraksi – ja eläväthän he kumpikin parisuhteessa, tosin eivät keskenään.

Minusta nämä kertomukset olivat tällä tavalla saman otsakkeen alla ihan toimiva kokonaisuus, viihdyttäviä veijaritarinoita.

Kirjassa on 273 sivua. Luin sen muutamassa päivässä. Seuraavaksi kokeilen vanhoja runoja, kun nyt satuin sellaisen kirjan kirjastosta löytämään.

Viltteristä ja Mallusta on Marjatan lisäksi lukenut myös Marika Oksa.

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Joni Skiftesvikin novellikokoelmista ensimmäinen on nimeltään Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Se on kai julkaistu vuonna 1983. Kokoelmassa on neljätoista novellia.

Skiftesvik on taitava kertoja. Hänen novelleissaan on alku, keskikohta ja loppu, eikä paperinmaku häiritse läheskään aina. Sitä paitsi aiheet vaihtelevat parhaimmillaan ihan kiitettävästi. Se mikä vähän häiritsee, on perisuomalainen ankeuden ilmapiiri, joka tunkee silmille kautta linjan. Huumori on yleensä hurttia, kansanomaista tasoa, silloin kun sitä esiintyy. Hauskin tarinoista on nimeltään Valtuuskunta. Se olikin minulle tv:stä tuttu. Tv-elokuvan pääosista muistan Hannu Huuskan ja Martti Silvennoisen. Pistän tähän pienen katkelman novellista, kun se niin lämpimästi sisintäni koskettaa:

Ukko alkoi selittää: – Silloin, kun minä olin viimeisiä aikoja valtuustossa, nämä seutuliitot perustettiin, kun piti saada herrojen penskoille työtä eikä niistä mihinkään oikeaan työhön ollut. Kaikista ei voitu tehdä poliiseja. Ne ovat aivan turhia virastoja, joihin kootaan laiskoja ihmisiä suojatyöhön.

Myös kokoelman niminovellin olen joskus tv:stä katsellut. Muistikuvani mukaan tv-elokuvassa tunnelma oli vankempi ja koskettavampi kuin novellissa.

Kirjan ensimmäinen novelli, Aavistaja, on neljään lukuun jaettu kertomus ja se on minusta kirjan parhain. Siinä olisi ainesta tv-elokuvaksi, liekö sitten jo sellaiseksi sovitettukin? Novelli antaa myös aavistaa, että Skiftesvikiltä voisi jonain päivänä irrota pitempikiäkin, ehkä romaanin pituisia kertomuksia. Näin on nähtävästi käynytkin. Tämän kirjan novellit taitavat kirjailijan mielestä olla kuvailevan alaotsikon mukaisesti Lyhyttä proosaa.

Kirjassa on 236 sivua ja luin sitä nelisen päivää. Tosin eilen kävin Maaningalla ja Kuopiossa, mistä tulin niin väsyksiin, etten jaksanut lukea sivuakaan.