Zaklęte Rewiry

Katselin joskus 1970-luvulla tv:stä puolalais-tshekkoslovakialaisen elokuvan, joka jäi mieleeni kiehtovana ja kosketti minua varsinkin tyylikkäällä loppuratkaisullaan. En kuitenkaan muistanut enää elokuvan nimeä. Vielä muutama vuosi sitten minun olisi ollut vaikea löytää ketään, joka olisi sen nimen voinut minulle kertoa. Nyt olemme kuitenkin edenneet niihin aikoihin, jolloin tekoälyltä voi kysyä melkein mitä tahansa ja oikea vastaus putkahtaa sieltä parissa sekunnissa. Kuvailin elokuvan tapahtumia lyhyesti ja sieltähän se tieto tupsahti noin vain. Eikä tässä vielä kaikki – nykyään tietyt kulttielokuvat voi katsella youtube-palvelusta englanniksi tekstitettyinä, tässä tapauksessa vielä hyvin tekstitettynä.

Kyseessä on Henrik Worcellin vuonna 1936 ilmestyneen romaanin pohjalta tehty, Janusz Majewskin vuonna 1975 ohjaama elokuva, jonka nimi on tuo otsikossa mainittu Zaklęte Rewiry (suomeksi esim. Suljettu piiri tai Lumottu piiri). Tosin on mahdollista että elokuva esitettiin Suomessa nimellä Hotel Pacific, jolla nimellä elokuvaa on esitetty kansainvälisesti tapahtumapaikan mukaan.

Elokuva kertoo alle 18-vuotiaana kaupunkiin työnhakuun tulevasta maalaispojasta, joka löytää työpaikan keittiöapulaisena Hotelli Pacificista. Nuorukainen, Roman (Marek Kondrat), tuttavien kesken Romek, saa asua hotellin henkilökunnan asuinhuoneessa toisen nuoren miehen, Frycin (Roman Skamene) kanssa. Nopeasti asioita oppivana ja komeana Roman etenee baariin viinurin hommiin Frycin seuraksi ja pian hän jo ohittaa Frycin ja pääsee tarjoilijaksi. Elokuva esittelee hotellin ja varsinkin ravintolan henkilökunnan eloa ja niitä kovia ja julmia lainalaisuuksia, joilla töitä paiskitaan – välillä esimiestaso herra Fornalskin (Roman Wilhelmi) johdolla paiskii rajusti pitkin korvia myös alaisia.

Ravintola on ensiluokkainen, asiakaskunta varakasta ja vaativaa. Tarjoilijan työ ravintolasalissa sisältää paljon pieniä yksityiskohtia, eikä aikaa unelmointiin jää. Työntekijöitä erotetaan pienistä rikkeistä, eroottiset suhteet työntekijöitten välillä on kielletty ja hierarkia on täydellinen ja ankara. Viime kädessä asioista päättää omistaja, johtaja Pancer (Čestmír Řanda).

Minulle jäi aikoinaan näkemästäni elokuvasta mieleen juuri Romanin ja Frycin suhde. Roman menestyy, Fryc jää paitsioon. Molemmat suorittavat hovimestarin ammattitutkintoa samaan aikaan, Fryc jännittää ja epäonnistuu, Roman vastaa olutta koskevaan kysymykseen kuin pullon etiketistä lukisi. Roman tuntuu tekevän vaikutuksen ennen kaikkea miellyttävällä olemuksellaan. Hän läpäisee tutkinnon, Fryc häkeltyy vastatessaan eikä muista mitä on opetellut. Roman unohtaa myös miten tärkeä asia tutkinnon suorittaminen olisi Frycille, miten hän on sanonut riistävänsä henkensä, ellei läpäise tutkintoa.

Roman tekee hotellin ravintolassa pitkähkön uran, mutta kokee työpaikan ilmapiirin kahlitsevaksi. Herra Fornalskin osuutta asiaan on ehkä turhaan korostettu. Joka tapauksessa eräänä päivänä Romanin mitta täyttyy ja hän tekee oman ratkaisunsa, joka kuten todettua on tyylikäs.

Joku voi nähdä tässäkin elokuvassa jonkinlaista sosialistisen maailman kritiikkiä kapitalismia kohtaan ja joku toinen sosialismissa elävien ihmisten peiteltyä kritiikkiä sosialistista järjestelmää kohtaan. Minusta elokuvan kertoma tarina on yleisinhimillinen. En näe siinä mitään kätkettyä poliittista viestiä. Puolalainen luokitus näyttää olevan psykologinen draama.

Kesto 95 min.

Ugetsu monogatari

Katselin vielä Kenji Mizoguchin elokuvan Ugetsu, kun kerran sekin löytyi Youtuben aarreaitasta. Ugetsu on valmistunut vuonna 1953 ja sitä pidetään huomattavimpana ohjaaja Mizoguchin elokuvista. Kopioin nyt tähän wikipediasta käsikirjoittajain nimet Yoshikata Yoda ja Matsutarō Kawaguchi. Päätehtävissä nähdään Masayuki Mori (Genjuro) ja Kinuyo Tanaka (Miyagi) sekä Eitaro Ozawa (Tobei) ja Mitsuko Mito (Ohama) aviopareina. Mystistä kalvasta neitsyttä Wakasaa esittää Machiko Kyō.

Ugetsu monogatari (monogatari tarkoittaa tarinaa) on suomeksi saanut lisänimekseen kalpean kuun tarinoita. En tiedä mistä tämä laajennus on peräisin, mutta kuten jo edellä tulin maininneeksi, esiintyy elokuvassa Wakasa niminen neito, jota voi hyvällä syyllä kutsua kalvaaksi neitseeksi. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin, Biwa-järven maisemiin. Elokuvassa kuullaan musiikkia, joku melodia voi olla soitettu perinteisellä japanilaisella biwa-luutulla. Lavasteet ja puvustus sekä muu maskeeraus on tehty niin hienosti, että välillä tunnelma on kuin vanhasta japanilaisesta kuvakirjasta henkiin herätty.

Teemana on sota, mutta ei suinkaan ainoana teemana. Mukaan on leivottu mystisiä hahmoja, kummitustarinastakin voi puhua, joskaan ei varsinaisesti pelottelumielessä. Elokuvan filosofia tai sen opetus eivät ihan kerralla aukene minulle. On vaikea sanoa, miten elokuvan hahmojen olisi kannattanut toimia – sotatilassa on liian paljon liikkuvia sotilaita.

Mikään iloinen tarina ei ole kyseessä, vaikka kyllä elokuvassa riemun hetkiäkin koetaan. Keskushenkilö Genjuro asuu maalaiskylässä ja toimii savenvalajana. Hän dreijaa käyttöesineitä ja polttaa ne omassa polttouunissaan. Sitten hän vielä myy valmistamansa esineet jossain kaupungissa. Sota on vaarallinen tapahtuma, Genjuro näkee siinä kuitenkin tilaisuuden ansaita. Hän käy myymässä tuotteitaan ja saa niistä hyvän hinnan. Hänen naapurinsa Tobei, jota hän nimittää veljekseen, haaveilee samurain ammatista. Häntä ei huolita joukkoihin, sillä hänellä ei ole haarniskaa eikä keihästä. Vaimot toivoisivat miestensä pysyvän kotona. Toisaalta Genjuron vaimo Miyagi on hyvillään saamastaan uudesta kimonosta.

Kun taistelu lähestyy kylää Genjurolla on vielä savipotit uunissa. Hän tuskailee lähinnä niitten suhteen. Ihan tuurilla saviastiat onnistuvat hyvin, vaikka Genjuro joutuu muitten mukana pakenemaan kylästä. Genjuro lähtee Tobein ja hänen vaimonsa Ohaman kanssa myymään savipotteja Biwa-järven toiselle rannalle kaupunkiin. Siellä Genjuro kohtaa kalvaan neidon, joka haluaa ostaa hänen savipottejaan ja pyytää Genjuroa tuomaan niitä kartanoonsa. Varakas, kaunis nainen on liian hyvää ollakseen totta, mutta köyhiin oloihin tottunutta Genjuroa viedään niin, että nautinnonhalu voittaa itsesuojeluvaiston.

Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ainakaan pelkkää hyvää. Toisaalta katsojan kannalta elokuvan näkemys kuoleman ja elämän rajan ylittämisestä on parhaimmillaan jopa lohdullinen. Lopussa elämä jatkuu pienessä, köyhässä maalaiskylässä melkein entiseen malliin. Viimeinen kuva kylästä tuo mieleen kiinalaisen tarinan onnellisten kylästä, jossa kulkija pääsi käymään, mutta ei koskaan löytänyt takaisin sieltä kerran lähdettyään.

Kesto 94 min.

Pari Kenji Mizoguchin elokuvaa

Japanilainen ohjaaja Kenji Mizoguchi (1898 – 1956) ohjasi wikipedian mukaan reilut sata elokuvaa, joista likikään kaikki eivät ole säilyneet. Minä katselin Youtubesta kaksi hänen ohjaamaansa elokuvaa, jotka oli kunnolla tekstitetty englannin kielellä. Näistä varsinkin varhaisempi elokuva kärsi siitä, että minun piti keskinkertaisella englannin kielen taidollani kamppailla tekstin ymmärtämisen kanssa niin että tunnetilan syntyminen kerrottuun oli välillä nihkeää. Katselin ensin sen myöhemmin valmistuneen elokuvan, mutta kerron kumminkin elokuvista valmistumisvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Musashino fujin (englanniksi The Lady of Musashino, suomeksi vissiin Musashinon nainen). Valmistumisvuosi 1951. Päätehtävissä Kinuyo Tanaka (Michiko) ja Akihito Katayama (Tsutomu), jotka muodostavat elokuvan hyveellisen lemmenparin, joita syrjähyppyihin ja muihin irrotteluihin tempautuvat sivuhahmot piirittävät kuin kerrassaan pikkupaholaiset.

Elokuvan tapahtumat käynnistyvät Musashinon maalaisidyllissä Tokion suurkaupungin lähellä toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Ilmahälytykset ovat arkipäivää. Michikon vanhemmat ryhtyvät kaivamaan sirpalesuojaa tontilleen. Isä ja äiti ovat jo vanhoja. Michiko käy ostosreissulla, mutta joutuu palaamaan sieltä mukanaan vain annokset kaliumsyanidia, jota jaetaan väestölle pahimman (amerikkalaismiehityksen) varalta.

Isä on suorapuheinen ja itkettää tytärtään sanomalla hänelle suoraan, ettei tytär taida oikein tulla juttuun ihmisten kanssa. Isä ei ole koskaan tykännyt miehestä, jonka tytär valitsi puolisokseen. Elokuvan kestäessä katsojalle selviää, että tytär itkee, koska isä on tyttären itsensäkin mielestä oikeassa. Isän ja tyttären yhteisestä kohtauksesta hautausmaan portilla siirrytään suoraviivaisesti isän hautajaisiin. Siunaustilaisuudessa puhutaan, että Japaniin pudotettu pommi ei tainnut olla mikään tavallinen pommi, maailmanloppukin mainitaan. Hautajaiset keskeytyvät ilmahälytykseen.

Tapahtumissa siirrytään pari vuotta eteenpäin. Michikon äitikin on kuollut. Jostain kaukaa, metsäpolkua pitkin vaeltaa Musashinon maille Tsutomu, Michikon serkku, joka on ollut Singaporessa sotavankina useita vuosia. Michiko ja hänen miehensä ottavat Tsutomun asumaan Michikon vanhempien taloon, jota he nyt itse asuttavat. Michikon mies on kirjallisuuden professori, hän on Stendhalin romaanin Punaista ja mustaa lumoissa suhtautuen asioihin melko kyynillisesti.

Kuten kaikille muillekin, myös katsojalle selviää, että hyveellinen Michiko ja hänen serkkunsa Tsutomu tuntevat vetoa toisiinsa. Michiko ei kykene pettämään miestään vaan vaatii Tsutomua lupaamaan, että he pysyttelevät hyveellisinä. Vaelleltuaan kahden kesken Musashinon maisemissa, joitten kauneus saa ne tuntumaan lavasteilta, pari joutuu myrskyn yllättäessä majataloon, mikä tarjoaa houkuttavan tilaisuuden hyveen tieltä poikkeamiseen.

Elokuvan lopussa toivotaan muutosta yhteiskunnassa vallitsevalle turmeluksen tielle.

Kesto 92 min.

Gion Bayashi (englanniksi A Geisha, enkunkielisen wikipedian mukaan japanilainen nimi tarkoittaa festivaalimusiikkia). Valmistumisvuosi 1953. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen aikaan, mutta geisha-aihe tekee siitä monin paikoin vanhemman näköisen. Päätehtävissä Ayako Wakao (Eiko) ja Michiyo Kogure (Miyoharu) noin enimmäkseen.

Nuori Eiko tarvitsee paikan, jossa elättäisi itsensä. Hän hakeutuu geisha-koulutukseen. Geishat pukeutuvat muinaisaikain tyyliin, liikehtivät sirosti ja tarjoilevat teetä seremonian mukaisesti. Nämä asiat Eiko oppii tarkan koulutuksen aikana. Luonnehdin asiaa vaikka siten, että geishat ovat seremoniallisia seuraneitejä, eivät prostituoituja. Tämä muodostuu elokuvan teemaksi, mikä ei oikeastaan ole kovin kiinnostavaa.

Eiko pääsee heti eka kerralla pitämään seuraa isoille ponssareille, joista toinen ihastuu Eikoon ja toinen Miyoharuun, Eikon kouluttajaan. Antaako vai eikö antaa on kieltämättä vanha seuraleikki, mutta en saanut tästä paljoa irti. Johtajatason mieshenkilöistä eli geishojen asiakkaista tehdään elokuvassa ota&omista-henkisiä. Heidän valttikorttinsa on raha, mikä yllätys.

Samana vuonna kyseisen elokuvan kanssa valmistui Mizoguchin ehkäpä tunnetuin ohjaustyö Ugetsu, johon on pantu paukkuja laajemminkin. Englanninkielisen wikipedian mukaan tosin geisha-aihe on koskettanut ohjaajaa henkilökohtaisesti.

Kesto 85 min.

Sofia Kovalevskaja taideteosten aiheena

Venäläinen matemaatikko Sofia Kovalevskaja (1850 – 1891) asui osan elämästään Ruotsissa, jossa hän toimi matematiikan professorina ensimmäisenä naisena Euroopassa. Sofian – tai Sonjan, jopa Sofjan – elämä on innoittanut paria taiteentekijää kertomaan hänen elostaan. Näistä taideteoksista seuraavaksi jokunen mielipide.

Berget på månens baksida. Ruotsalainen elokuva vuodelta 1983, ohjaus Lennart Hjulström, käsikirjoitus Agneta Pleijel. Päätehtävissä Gunilla Nyroos (Sonja K.), Thommy Berggren (Maxim K.), Lina Pleijel (Foufa), Bibi Andersson (Ann-Charlotte Leffler). Sonjan kotipiikaa esittää Birgitta Ulfsson.

Elokuva keskittyy niihin vuosiin, jolloin Sonja Kovalevskaja eleli Ruotsissa. Isona teemana on naisen asema ja mahdollisuus tehdä uraa kodin ulkopuolella. Tämä onnistuu Sonjalta, mutta rakkaus on mutkikkaampi kysymys. Leskenä elävä Sonja saa ystäväkseen Ann-Charlotte Lefflerin, kirjailijan, joka elää aviossa miehen kanssa, jota ei rakasta. Sonja kertoo, ettei hän ole koskaan ollut rakastunut. Konsertissa Sonjalle esitellään Maxim Kovalevski, joka luennoi yliopistolla sukupuolten tasa-arvosta, vapaista avioliitoista, työntekijöistä omaisuuksien kerryttäjinä ja valtiosta, jonka kuuluisi jakaa näin kertyvää kakkua – ja seuraavalla luennolla on luvassa roomalaista oikeutta. Maxim kosiskelee Sonjaa, mutta Sonja epäröi, hän vaikuttaa suhtautuvan kaikeen epävarmana, kunnes toisin todistetaan.

Omassa työssään Sonja ryhtyy kohoamaan vuorelle, hän tavoittelee ranskalaista Bordin-tiedepalkintoa, jossa rahapalkkion lisäksi olisi luvassa Kuun pimeällä puolella olevan vuoren nimeäminen voittaneen tieteilijän mukaan. Sonjan tutkimuksen aihe käsittelee pyörivien kappaleitten kiintopisteitten määrittelyä, ruotsiksi roterande kroppars fasta punkt. Aihe voitaneen elokuvassa tulkita runollisen symbolisesti. Immeiset pyörivät ympäriinsä löytämättä elämälleen kiinnekohtia.

Maximin Sonja nai ja kiintopiste löytyy sieltä mistä pariskunnilla yleensä, noin alkuun ainakin. Muuten Maxim pyörii ympäriinsä kuin samannimisen konekiväärin piippu eikä vapaa avioliitto jää tyhjäksi käsitteeksi. Sonja on odottanut rakkautta niin kauan, ettei hän kestä tätä vaan tulee mustasukkaiseksi. Samalla Ann-Charlotte jättää miehensä ja ryntää toisen miehen perässä Italiaan. Sonjan tytär Foufa kasvaa äitinsä kodissa yksinäisenä, katsellen häkkilintua, Fjodoria, joka joutuu hänkin elämään häkissään yksin, ilman kaveria.

Elokuva on toteutettu kunnioituksella aiheeseen, aikakausi on pukuja ja rekvisiittoja myöten hienosti esillä.

Kesto 101 min.

Alice Munro: Liian paljon onnea. (Too Much Happiness) Niminovelli vuonna 2009 ilmestyneessä kokoelmassa, suomentanut Kristiina Rikman. Novellin pituus alle 70 sivua.

Alice Munro käy läpitse Sofja Kovalevskajan eloa lähtien liikkeelle hänen varhaista kuolemaansa edeltävästä vuodenvaihteesta. Hän esittelee Sofjan ja Maksimin ja alkaa sitten kertoa Sofjan elämästä takautumien kautta. Tämmöinen takautumakeino rasittaa minua lukijana. Mikä siinä aikajärjestyksessä pysymisessä niin mutkallista olisi?

Luettavuus paranee huomattavasti, kun novellissa päästään aikajärjestykseen. Vierailu Berliinissä professori Weierstrassin luona on novellin parasta antia. Vanha professori näyttäytyy ainakin minulle juuri sellaisena kiinnekohtana, joka olisi Sofjan elämän voittojen tielle kääntänyt. Vaikka saahan hän tieteellisen voiton, mutta novellin lopun paljastukset hänen terveydentilastaan saavat voiton näyttämään liian suurilla uhrauksilla hankitulta.

Munro keskittyy novellissaan varsinkin Maksim Kovalevskiin sekä Sofjan ensimmäiseen puolisoon ja sisareen, samoin kuin Sofjan perheen asenteisiin. Sofjan kirjalliset harrastukset tuodaan esille, mutta hänen yhteistyönsä tällä alalla Ann-Charlotte Lefflerin kanssa (esim. yhteinen näytelmä) jätetään mainitsematta. Munro on silti tehnyt kiitettävästi tutkimustyötä novelliaan varten, tutustunut mm. Sofjan kirjoittamiin kirjeisiin, joten hänen tekstinsä tuntuu luotettavalta.

Ruotsi mainitaan usein hyvänä asuinpaikkana, turvallisena, rauhallisena ympäristönä, luottavaisena ja luotettavana maana. Vain novellin loppuvaihe tapahtuu Ruotsissa.

Wikipediasta löytyy kuva Kuun kraatterista, joka on saanut nimekseen Kovalevskaya.

Muutama vanhempi elokuva

Vanhempia amerikkalaisia elokuvia pre-Code Hollywood-aikakaudelta olen katsellut Youtubesta.

Paid. Amerikkalainen rikoselokuva vuodelta 1930, ohjaus Sam Wood. Päätehtävissä on Joan Crawford, jonka ympärillä on joukko rikollisia ja toinen joukko poliiseja sekä muutamia muitakin henkilöitä näytteleviä hahmoja.

Tarinan juoni tulee selkeästi esiin jo alussa, kun Mary (Crawford) tuomitaan varkaudesta syyttömänä vähintään kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet on lavastettu syylliseksi ja ennen poistumistaan oikeussalista hän vannoo kostavansa varakkaalle herralle, joka kevein mielin toimitti hänet kiven sisään. Kyseessä on siis tavallaan naisimmeinen Monte Criston kreivinä.

Vapauduttuaan vankilasta ja opittuaan siellä kaikki vähän fiksummat kieroudet, Mary alkaa toimia kuten kylmähermoinen rikollinen. Hänestä tulee kiristäjä, joka saattaa nuorista tyttösistä kiinnostuneet setämiehet maksamaan, etteivät joudu oikeuden eteen. Mary kasvattaa ympärilleen oikein koplan ja hankkii taitavan lainoppineen suojelemaan omiaan. Lopulta Mary joutuu tiukan paikan eteen haukatessaan liian ison palan. Poliisi on virittänyt hänen koplalleen ansan ja siitä pääseminen merkitsee voittoa, joka murtaa sydämensä paaduttaneen Maryn.

Kesto 86 min.

Min and Bill. Vuoden 1930 amerikkalainen draama-komedia, joka muljahtaa loppua kohti vahvasti draaman puoleen. Ohjaus George W. Hill, elokuva perustuu Lorna Moonin romaaniin Dark Star, käsikirjoituksen elokuvaan tekivät Frances Marion ja Marion Jackson. Päätehtävissä Wallace Beery (Bill) ja ennen kaikkea Marie Dressler (Min), joka sai osastaan Oscarin. Dorothy Jordan esittää teinityttö Nancyä, jonka Min on ottanut hoitaakseen hänen hepsankeikka-äidiltään Bellalta (Marjorie Rambeau).

Elokuva alkaa leppoisan realismin kuvin, mutta pian käynnistyy vauhdikas tilannekomedia merellä, sataman tuntumassa. Sitten siirrytään Minin kolmannen luokan rantaravintolaan, jossa Bill, selkeä komediallinen hahmo pyrkii pääsemään käsiksi Minin rahoihin tai viinoihin tai molempiin. Nancy saa hoitaa työtehtävät. Poliisi käy lastensuojelun merkeissä kyselemässä Nancyn koulunkäynnistä. Nancylle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa keski-ikäisen pariskunnan luo, niin että koulu tulisi käytyä eikä lapsen tarvitsisi tehdä työtä. Min ei suostu ehdotukseen.

Elokuvassa riittää käänteitä. Wallace Beery on komediallinen hahmo, kun taas Marie Dressler on tiukka täti, jolle ei ryttyillä, hän pitää sen minkä on itselleen luvannut. Mihin se Minin johtaa, se selviää kun elokuvan katselee suloisen-katkeraan loppuun saakka.

Kesto 66 min. Tämän elokuvan tietoja poimin wikipediasta.

En natt. Ruotsalainen draamaelokuva vuodelta 1931. Ohjaaja Gustaf Molander, käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Björn Berglund (Armas), Ingert Bjuggren (Marja), Uno Henning (Vilhelm). Armaan ja Vilhelmin äitiä, everstinnaa, esittää Gerda Lundequist, Marjan sukulaisena, mylläri-Minkana nähdään Karin Swanström.

Tapahtumat käynnistyvät Minkan myllytuvalla Salossa, joka sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, ajallisesti toiminta sijoittuu Venäjän vallankumouksen aikoihin. Huipennus nähdään sisällissodan melskeissä samalla seudulla. Armas heilastelee venäläisen Marjan kanssa. Alussa Marja laulaa ja soittaa balalaikalla balladin ritarista, joka nousee haudastaan vieraillakseen rakastettunsa luona – aamulla hänen on poistuttava takaisin leposijoilleen. Kyseessä on ihan selvästi vanhaan perinteeseen perustuva tyylikikka, jossa katsojalle heti alussa syötetään elokuvan tulevat tapahtumat ja katselunautinto syntyy siitä, kun katsoja seuraa henkeään pidätellen miten tarkoin ennuste pitää paikkansa. Tätä samaa jippoa käytetään nykyään sääennusteissa.

Armas on aatelisperheestä, suvun herraskartanosta Koistulasta ei Minkan myllylle ole pitkä matka. Armaan äiti ja veli Vilhelm ovat selkeästi konservatiiveja. Kun Armas ilmoittautuu vallankumoukselliseksi, hänen äitinsä pistää välit kerrasta poikki. Armas kumminkin lähtee sotimaan vallankumouksen puolesta Venäjälle ja palaa lopulta kotiseudulleen jatkamaan tätä sarkaa, vaikkakin epäilys vallankumouksen suhteen näkyy jo hänen väsyneillä kasvoillaan. Kohtalokas yö käynnistyy, kun Armas jää porvarillisten joukkojen vangiksi lähellä Koistulaa ja kohtaa veljensä Vilhelmin silmästä silmään.

Elokuvassa on tuttua musiikkia, Tshaikovskin baletista Romeo ja Julia on pari kohtaa, jotka tunnistaa kuuluisasta alkusoitosta, Venäjällä vedellään ruotsiksi Kansainvälistä ja lopussa marssitaan leijonalipun alla laulaen uljaasti Ateenalaisten laulua på svenska, Viktor Rydbergin sanoin ja säveltäjämestari Sansipeelin sävelin.

Kesto 77 min. Poimin tähän tietoja Svensk Filmdatabas-sivustolta. Elokuvan katselin Youtubesta.

Pre-Code Hollywood -elokuvia

Vuoden 1934 heinäkuun alusta astui Yhdysvaltain elokuvamaailmassa voimaan Hayes Code. Elokuvien tuotantoyhtiöt alkoivat harjoittaa elokuvien sensuroimista moraalisesti arveluttavasta sisällöstä. Sitä ennen nämä nk. pre-Code -elokuvat saattoivat sisältää rohkeita juttuja, joita voi ponkailla pienellä tsägällä vaikka Youtubesta. Toisinaan kyseisiä elokuvia esitetään Suomen televisiossa ihan tekstitettyinä. Nykyään näitä elokuvia tuskin liiemmälti sensuroitaisiin. Viehätys vanhaan syntyy siitä, mitä elokuvat kertovat aikansa elosta ja minun mielestäni myös siitä, miten näytteleminen osaakin olla paikoitellen niin aidontuntuista.

Katselin kaksi pre-code ajan elokuvaa. Ensimmäinen niistä on näytelmän sovitus elokuvaksi ja toinen on erikoinen musiikkielokuva, joka yltyy perin titanicillisiin mittoihin.

Double Door. Perustuu samannimiseen suosittuun näytelmään, jonka kirjoitti Elizabeth A. McFadden, elokuvaksi käsikirjoittivat Jack Cunningham ja Gladys Lehman. Elokuvan ohjasi Charles Vidor, valmistumisvuosi 1934. Päätehtävissä Evelyn Venable ja Mary Morris. Tärkeitä sivuosia esittävät Ann Revere, Kent Taylor, Colin Tapley ja Guy Standing.

Kyseessä on jännäri. Victoria on vanhin kolmesta sisaruksesta, jotka asuttavat suurta taloa New Yorkin keskustassa. He ovat asuneet talossa koko ikänsä. Vanhemmat ovat kuolleet, mutta heidän tuhkauurnansa vahtaavat tapahtumia suuressa olohuoneessa, jonka ikkunat kaihtimia myöten pidetään yleensä suljettuina. Sisarukset ovat erittäin varakkaita, eikä Victoria aio luopua varallisuudesta.

Kun velipoika Rip menee naimisiin, kääntää Victoria kälylleen selkänsä. Rip haluaisi lahjoittaa morsiamelleen Annelle suvun omistaman puolen miljoonan dollarin arvoisen helminauhan, mutta Victoria ottaa sen haltuunsa, koska arvelee nuorikon tavoittelevan vain miehensä suvun rahoja. Victoria vie helminauhan isänsä vanhaan salahuoneeseen kahden kätketyn oven taakse. Vain Victorian alistama sisar Caroline tietää salaisesta huoneesta, jonka isä oli rakennuttanut saadakseen nukkua rauhassa.

Elokuva toimii henkilöhahmojen luonteitten johdattamana. Victoriasta on rakennettu niin piinaavan pirullinen, että katsoja alkaa pian toivoa hänen kivuliasta loppuaan. Koska Victorian (Mary Morris) ja Carolinen esittäjät olivat esittäneet osiaan jo Broadway-näytelmässä, eivätkä muutkaan ihan aloittelijoilta vaikuta, on elokuvan vuoropuhelua helppo seurata, sanoista saa selvän eivätkä tunnetilatkaan jää arvailujen varaan. Anne (Evelyn Venable) värisyttää ääntään epävarmana nuorikkona niin uskottavasti että tekisi mieli ohjeistaa häntä lähtemään talosta kun vielä kerkeää.

Kesto 75 min.

Madam Satan. Komediallinen musiikkielokuva, ohjaus Cecil B. DeMille, valmistumisvuosi 1930. Päätehtävissä Kay Johnson, Reginald Denny, Lilian Roth ja Roland Young.

Nuori, kaunis, vaalea ja varakas Angela (Kay Johnson) lukee aamulehdestä miehensä törttöilleen kylillä ja joutuneen oikeuteen seurassaan naisimmeinen. Mies palaa kotiinsa kaverinsa Jimmyn kanssa ja he menevät yhdessä suihkuun, josta Angela heidät yhyttää. Juhlatuulta on vielä jäljellä, sillä miehet kylpevät vaatteet päällään. Kun jonkinmoinen selviäminen on tapahtunut kuulustelee Angela miehensä kaveria, joka joutuu tunnustamaan, että lehdessä mainittu nainen on nimeltään Trixie. Angela päättää vierailla naisen luona.

Vierailu Trixien luona sisältää minusta niin hienoa näyttelyä, että on vaikea uskoa katselevansa lähes satavuotiasta elokuvaa, pre-Code sen sijaan kuulostaa hyvin uskottavalta. Angela saa varmuuden, että hänen miehellään on jo pitemmän aikaa ollut suhde Trixien kanssa. Jimmy, joka on hänkin Trixien luona, neuvoo leikillään Angelaa tulemaan naamiaisjuhliin, jotka hän järjestää zeppeliinissä (!). Jimmy ehdottaa, että Angela pukeutuisi enkeliksi, niin olisi varmaan ainut enkeli niissä geimeissä.

Angela saapuu naamiaisiin pukeutuneena mustaksi Madam Sataniksi, joka puhelee ranskalaisittain. Naisimmeisistä järjestetään huutokauppa ja korkeimmasta tarjouksesta kilpailevat Angela ja Trixie. Jos jaksaa kuunnella vanhoja iskelmiä, saa aikansa odotettuaan nähdä aika yllättävän spektaakkelin, kun taivahan tuomio kohtaa zeppeliinissä juhlijoita. Kyseessä on komedia, joten kaikki selviytyvät vaikkei kaikille riitäkään laskuvarjoa.

Kesto 116 min.

Joka vanhoja muistaa, osa 3

Katselin vaimoni kanssa kaksi elokuvaa, joissa muistellaan vanhoja ja joista toisessa on pääosassa vanhempi setä. Aloitetaan siitä elokuvasta.

Get Low. (Ennen aikojaan) Valmistumisvuosi 2009, ohjaaja Aaron Schneider. Jollain tapaa tositarinaan perustuvan elokuvan käsikirjoittivat Chris Provenzano, C. Gaby Mitchell ja Scott Seeke. Pääosissa huomattavia näyttelijöitä: Robert Duvall, Bill Murray, Sissy Spacek, Lucas Black sekä Bill Cobbs. Kuuluu sijoittuvan 1930-luvun Tennesseehen.

Vanhempi mieshenkilö Felix on erakoitunut kotiinsa metsäpalstalleen. Lähiseudun ihmiset oudoksuvat ja kavahtavat häntä, lapset käyvät kiusaamassa vanhaa ukkoa. Käydessään kylillä Felix kohtaa toisinaan avointa herjausta. Felix tuntee loppunsa lähenevän ja päättää käydä kirkolla sopimassa omista hautajaisistaan. Pastorin vaatimukset ovat turhan tiukat eikä sopimusta synny. Nuori hautaustoimiston virkailija sattuu kuulemaan keskustelun, jonka Felix käy pastorin kanssa. Hänen esimiehensä kehottaa nuorta miestä menemään tapaamaan ukkoa hänen talolleen ja nihkeän alun jälkeen vanhalta mieheltä alkaa sanoja tippua enemmän kuin yksi kerrallaan. Felix haluaa järjestää itselleen hautajaisjuhlat vielä eläessään, jotta saa kuulla mitä kaikkea hänestä kylillä juorutaan. Tietyn älynväläyksen kautta tapahtuma saa jypäkät mittasuhteet.

Rakuten tv on luokitellut elokuvan draamaksi ja indieksi, trillerikin mainitaan. Duvallin jäyhyys ja Murrayn perusolemus tuovat mukaan keventäviä koomillisia elementtejä. Oli mitä oli, minusta elokuva on oikein kelvollista katseltavaa, vaikka sisältääkin rajun selityksen Felixin erakoitumiselle. Näen tässä ehkä eri asioita kuin joku toinen. Itse selityksen olisi minusta voinut jättää poiskin, arvelen, ettei toisen ihmisen sisäistä maailmaa voi oikein kunnolla käsittää, vaikka sitä miten selittäisi. Tykkäsin erityisesti alkuvaiheen asetelman kuvailusta, mutta ihan kevyesti katselin loppuun asti.

Rakutenilla elokuvan nimenä on Funeral Party. Kesto 103 min.

Hudson. Valmistumisvuosi 2019, ohjaaja Sean Daniel Cunningham. Pääosissa Gregory Lay, David Neal Levin ja Mary Catherine Greenawalt. Käsikirjoitus Gregory Lay ja Sean Daniel Cunningham. Löysin jostain netistä arvelun, että tapahtumaseutuna olisi New Yorkin kaupunkialueen ulkopuolella sijaitseva luoteinen Upstate New York, joka kuvataan elokuvassa alueena, jonka satunnaisissa asutustihenemissä vanhat omakotitalot reunustavat hiljaista maantietä. Paikka sopii rauhallisesti etenevään tarinaan erinomaisesti.

Kaksi keski-ikäistä serkkupoikaa kohtaa toisensa, kun toinen ilmestyy vuosikausien jälkeen toisen kotiovelle. Hudson, pääasiassa aamutakissa kotonaan liikehtivä heppu, ottaa serkkunsa Ryanin vastaan vaikka vaikuttaakin jatkavan puolinukuksiin vajonnutta oleiluaan. Hänen äitinsä on kuollut, tuhkauurna on vielä kodissa. Hudson keksii, että serkku, jolla on ajokorttikin, voisi viedä hänet paikkaan, johon hän on ajatellut tuhkan sirotella, äidin volvo odottelee pihalla. Näin alkaa retki, jonka seikkailut eivät ole suuren suuria, ihan elämänmyötäisiä vain. Seutukunta on valinnut asukkaansa ja toisin päin, kun valinnanvara nyt on mitä on.

Serkukset ovat taiteilijaluonteita, eli työttömiä, Ryan on esiintynyt mainoksissa ja Hudson kirjoittaa haiku-runoja. Niinpä he kohtaavatkin kylillä neitosen nimeltä Sunrise, joka liittyy heidän seuraansa. Matkalla seurue ei kohtaa Skyllaa eikä Kharybdista, mutta sentään joitakuita muita seudun asukkeja. Tunnelma on pääosin kunnioittava ja tuttavallinen, isommilta riidoilta vältytään ja välillä einehditään sekä saadaan ensiapua itselle ja autolle. Jos Amerikka on tällainen, ovat asiat siellä ihan kivalla tolalla.

Rakutenin luonnehdinta draama, komedia. Kesto 72 min.

Molemmat elokuvat ovat erittäin suositeltavaa katseltavaa. Molemmissa tärkeänä teemana on vanhojen asioitten muistelu, jossa kuten tunnettua on sekä hauskat että tikkuiset puolensa.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, kapitel 4

Eilen katselin kaksi ruotsinmaalaista elokuvaa, joita yhdistää juna ainakin siten, että eka filmin alussa nuori mies saapuu junalla kaupunkiin. Molemmat elokuvat ovat tragedioja ja ne käsittelevät ongelmia aviollisissa suhteissa. Molempiin elokuviin on myös rakennettu katsojaa huojentava loppuratkaisu, joka tekee niistä sopivia pullakahvien ystäville.

Möten i skymningen. Ohjaus Alf Kjellin, valmistumisvuosi 1957, käsikirjoitus samannimisen romaaninsa pohjalta Per Anders Fogelström. Päätehtävissä Birger Malmsten (Olle), Ann-Marie Gyllenspetz (Barbro), Åke Grönberg (Roffe), Eva Dahlbeck (Irma), Erik Strandmark (Victor), Inga Landgré (Alice).

Olle on saanut työpaikan Tukholmassa sanomalehden typografina. Illanvarjoisella juna-asemalla häntä vastassa on Victor, joka työskentelee samassa painotalossa. Olle asettuu asumaan samaan kerrostaloasuntoon Victorin kanssa. Asunnossa on kolmaskin asukas, entinen jazz-muusikko Roffe (neljäs asukas on Roffen vaimo Irma). Sekä Victorin että Roffen avioliitto on heikolla tolalla: Victorin vaimo Alice on häipännyt pieni tytär mukanaan, Roffen vaimolla Irmalla on suhde naapurin Henryn kanssa. Ensimmäisenä yhteisenä iltana miehet tyhjentävät ison putelin viinaa ja kertovat elämänsä murehista toisilleen.

Olle kumminkin aloittaa työnsä ja illalla asunnossa hän tutustuu Irmaan, jota hän auttaa pyykinpesussa. Olle ja Irma ovat magneettisia vastinpareja, mutta jokin moraliteetti estää heitä kiinnittymästä toisiinsa. Sen sijaan Olle tapaa Irman sisaren Barbron, joka on kuin luotu hänelle. Elokuva etenee melko suorin kaartein kohti ratkaisuja kaikkien kolmen miehen elämässä, myös naapurin Henry löytää suunnan sumustaan.

Vaikka elokuva onkin monelta osin traaginen ja sisältää ristiriitojen lisäksi ihan suoraa riitelyä ja paljon pahempaakin, on mukana myös jaksoja, jotka antavat katsojalle toivoa.

Kesto 94 min.

Tåg 56. Ohjaus Anders Henriksson, valmistumisvuosi 1943. Pohjautuu wikipedian mukaan aiemmin valmistuneeseen romaaniin ja näytelmään. Käsikirjoitus Barbro Alving ja Bengt Idestam-Almquist. Päätehtävissä Anders Henrikson (Oskar, veturinkuljettaja), Aino Taube (Britta, hänen vaimonsa), George Fant (Lasse), Hugo Björne (Gustav Rylander, Lassen isä).

Tämä oli jo kolmas katselemani ruotsalaiselokuva, jossa esiintyy komea George Fant. Hän on tässä elokuvan paha poika, joka vikittelee Brittaa. Brittan mies Oskar on tehnyt vuosia työtä rautateillä, nyt hän on saavuttanut veturinkuljettajan arvon. Elokuva keskittyy isolta osin Oskarin ja Brittan suhteeseen. Oskar keskittyy työhönsä, Britta jää vähälle huomiolle, joten Lasse karauttaa paikalle. Tarinaan on ympätty myös sota-aikaan sopiva lisäviritys, joka ei olisi tarpeen, mutta on se omalla tavallaan kiinnostava.

Oskaria esittävä Anders Henrikson muistuttaa elokuvassa ulkonaisesti Leslie Howardia (joka muuten kuoli vuonna 1943). Henrikson on sisäistänyt roolinsa erinomaisesti. Alkupuolella hän on kuin muusta maailmasta erillään elävä veturinkuljettaja, jolle oma työ on kaikki. Hän ei huomaa nättiä vaimoaan, ei kuuntele hänen toiveitaan vaan odottaa, että vaimo tukee häntä hänen työssään hoitamalla kotia ja kunnostamalla hänen virkalakkiaan. Oskar on kuin nukahtamaisillaan elämän ulkopuolelle. Loppupuolella hänen terästäytymisensä on silminnähtävää ja silti se pysyy kohtuudessa, liioitteluun ei sorruta.

Pientä liioittelua edustaa vanhempi, jo eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, joka taputtelee veturinkylkeä ja sanoo aina ajatelleensa, että nämä veturit ymmärtävät asioita paremmin kuin me. Elokuvan alussa Oskarin työtoveri, Lassen isä, tekee viimeistä työpäiväänsä ja on kuin kuolemantuomion saanut. Mitä on luvassa pitkän uran jälkeen? Minulle tuli useamman kerran mieleen 1970-luvun iskelmä ”Jos konduktöörin nait”. Olkoonkin, etteivät tässä elokuvassa seikkaile konduktöörit.

Katselin elokuvan, kuten kaikki muutkin ruotsalaiset vanhemmat elokuvat, Youtube-palvelusta. Tämä junaelokuva oli sikäli mukava katsella, että se oli tallennettu Ruotsin tv2:n lähetyksestä ja mukana oli selkeä ja täysin paikkansapitävä tekstitys.

Kesto 92 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, tredje episod

Vi hemslavinnor. Komedia, ohjaus Schamyl Bauman, valmistumisvuosi 1942. Päätehtävissä Dagmar Ebbesen (Kristiana, kotiapulainen), Ernst Eklund (tehtailija), Hjördis Petterson (hänen vaimonsa) samt ett dussintal övriga. Perustuu tanskalaiseen vuoden 1920 näytelmään Den nye husassistent, jonka pohjalta oli valmistunut Ruotsissa kaksi elokuvaa jo aiemmin, Dagmar Ebbesen esittää kaikissa Kristianaa.

Heti alusta tuli mieleen Suomisen perhe, joskin kotiapulaiset olivat erilaisia. Toinen apulaisista pudottaa vierailijoitten aikana täyden tarjottimen lattialle, minkä seurauksena tehtailijan perhe joutuu harkitsemaan uusien kotiapulaisten hankkimista. Tehtailija itse asioi yksityisessä työnvälitysliikkeessä, jonne saapuukin sopivaan aikaan topakka täti, joka ottaa paikan vastaan, mutta vaatii, että hän saa hoitaa homman yksin, sillä kyllä hän neljän hengen perheen taloudesta kykenee huolehtimaan. Uusi kotiapulainen on tehokas työimmeinen, hän järjestelee perheen asiat ylösnousuaikoja myöten. Puhetta tulee tulvimalla puolin ja toisin, ehkä minä sen toisen puolen kerkesin ymmärtää? Joka tapauksessa lujalla ja oikeamielisellä kotiapulaisella on omaakin elämää takanaan. Hän on kerran ollut rakastunut ja siitä on seurannut pojan syntymä. Pojasta hän on joutunut luopumaan ja elää nyttemmin hänestä täysin erillään.

Elokuvan tunnelma on paitsi komediallinen myös varsin kodikas. Saattaa olla, että tanskalaisuus näkyy ja kuuluu kuvauksessa, ihmiset ovat aikamoisia persoonia – ei vähiten Kristiana. Oikein mukava katseltava, sota-aikain viihteeksi käypää kamaa.

Kesto 90 min.

En fattig miljonär. Komedia, ohjaus Lennart ja Sigurd Wallén, valmistumisvuosi 1941. Päätehtävissä iloinen Stig Järrel (Nisse Holm), Marianne Aminoff (hänen ystävättärensä Gittan Svensson), Sigurd Wallén (johtaja Lundgren) ja Dagmar Ebbesen (rouva Svensson, mankelointiliikkeen omistaja).

Voi olla, että etsiydyn harhapoluille, mutta sana mangel taitaa tarkoittaa joissakin germaanisissa kielissä pulaa. Edellistä elokuvaa katsellessa ajattelin jo, miten mahtoi olla mahdollista saada kahvia Ruotsin koteihin sota-aikana, jolloin kauppa-aluksia vaanivat monenlaiset vaarat. Tehtailijan perheessä Ebbesenin esittämä Kristiana tarjoilee teetä.

Tässä elokuvassa Ebbesenin esittämä rouva Svensson tarjoaa Nisselle kuusenkävyistä valmistettua kahvinkorviketta, joka Nisselle maistuukin. Nisse on uuden ajan bisnes-mies, hän napsauttaa sormiaan saadessaan uuden liikeidean. Pian hän esittelee kuusenkäpykorviketta myyntiin johtaja Lundgrenille. Johtaja ei pidä Nissen uudenlaisesta ja päällekäyvästä asenteesta ja hylkää hänen ideansa. Lundgrenilla on kuitenkin liikemiehen vaistoa ja hän etsiytyy mankelointiliikkeeseen. Hän tutustuu ikäiseensä rouva Svenssoniin ja heillä synkkaa heti. Liike-elämän rasittama Lundgren kaipaa kotoista elämää. Hän taipuu rouva Svenssonin painostukseen ja ostaa Nisseltä hänen tarjoamansa korvikekahvin reseptin (joka on kuvattu vanhassa keittokirjassa) ja antaa hänelle oikeuden myydä sitä Karl XII:n kahvina, mitä kautta Nissen liikemiesura käynnistyy.

Nisse saa edelleen kohtauksenomaisia liike-ideoita, jotka raivostuttavat johtaja Lundgrenia. Sen sijaan johtajan suhde rouva Svenssoniin lämpenee. Nisse tavoittelee itse vieraan kuusen käpysiä, sillä kansainvälinen tähti Vera Virgo on kiinnostunut lähinnä saamistaan palkkioista. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin: Gittan saa Nissensä ja johtaja matkustaa rouva Svenssonin kanssa junalla Yhdysvaltoihin Petsamon kautta.

Kesto 80 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, del två

Sven Klangs kvintett. Ohjaus Stellan Olsson, perustuu Musikteatergruppen Oktoberin näytelmään. Valmistumisvuosi 1976. Koska elokuva kertoo kvintetistä, on helpointa mainita pääosan esittäjinä hela kvintetten eli kontrabasisti Sven Klangia esittää Anders Granström, rumpali Kennet on Henric Holmberg, pianisti Rolf on Jan Lindell, laulaja Gunnel on Eva Remaeus ja saksofonisti Lassena soittelee Christer Boustedt.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin Ruotsissa, ajankohta on vuosi 1958. Sven Klangin kvintetti esiintyy tanssipaikoilla ja häissä. Orkesterin repertuaarina on jatsahtava iskelmämusiikki, jota voi tanssia. Tyylinä on siis se musiikki, jota Suomessa esittivät mm. Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Pirkko Mannola ja johon sittemmin hullaantui M. A. Numminen. Orkesterin klarinetisti on lähtenyt ja tilalle orkesteriaan johtava Sven Klang on hankkinut erinomaisen jazz-saksofonistin Lassen.

Lasse on työssä armeijan orkesterissa, mutta hän tahtoo soittaa jatsia. Lassen näkemyksen mukaan jatsiin kuuluu elävämpi rytmiikka kuin tanssimusiikissa sekä vieläkin elävämpi improvisointi. Tämä innostaa orkesterin nuoria jäseniä, varsinkin Kennetiä ja Rolfia, mutta tanssipaikoilla muut eivät aina oikein tiedä mitä tehdä silloin kun jazz saa Lassen ilmaisemaan itseään sillä maagisella tavalla, jolla jazz immeistä koskettaa.

Sven johtaa orkesteria pomon tavoin, hän määrää ja muut toimivat. Lasse ei tunnu soveltuvan tähän kuvioon. Sven ja Lasse tavoittelevat myös solisti Gunnelia, mikä lisää hankausta miesten välillä.

Elokuva sisältää paljon musiikkia, jonka esiintyjät ilmeisesti itse esittävät. Tämä on tietenkin minunlaiselleni jatsinkuuntelijalle aivan ihanaa, ellei peräti underbart. Pelkkää jatsia ei kuulla, kvintetti esittää häävalssina Kultaa ja hopeaa, josta tulee takavuosien Linnan juhlat mieleen. Tosi kiva elokuva, useammat pullakahvit siinä nautitaan myös.

Kesto 114 min.

Charlotte Löwensköld. Ohjaus Jackie Söderman, päätehtävissä Ingrid Janbell (Charlotte), Lars Green (nuori apupappi Karl-Artur), Gunnel Broström (Kallen äiti) ja Sven Wollter (rikas Schagerström). Valmistumisvuosi 1979. Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Värmlantiin, epookki on hienosti kuvattu. Perustuu Selma Lagerlöfin romaaneihin Charlotte Löwensköld ja Anna Svärd.

Niin tätä Anna Svärdiä esittää Arja Saijonmaa. Hänet nähtyäni muistelinkin katselleeni tämän elokuvan nelisen vuosikymmentä sitten. Muistelin, että Arja olisi ollut esillä enemmänkin ja wikipediasta luin, että tämä sama tuotanto on esitetty pisempänä tv-sarjana ja youtubesta sen pystyi katselemaan lyhenneltynä elokuvana. Koska ilmaisu on aika kuvapainotteista: kauniita ihmisiä, kauniita maisemia, on elokuva lyhyempänäkin sanokaamme vaikka ilmava ja raitis, niin että pisti ihan nukuttamaan. Nyt on muuten menossa Falunin sprinttihiihdot tv:ssä ja selostaja on pari kertaa maininnut Taalainmaan. Olikohan se niin, että Anna Svärd oli sieltä Dalarnan tietämiltä?

Elokuvan nimi on ehkä vain osaksi kohdallaan. Päähuomion saa mielestäni nuoren apupapin venkoilu rakastumisen ja naimisiinmenon osalta. Hänen uljas äitinsä käyttää kaiken ihmistuntemuksensa, mutta aikanaan se on Jumalaltakin tålamod tapissa. Onneksi asia sitten jotenkin asettuu uomiinsa. Loppu on kaunis ja pari komea. Vaikka kertomus onkin juonittu siihen malliin, että se jaksaa seuraajaansa kiinnostaa, on kyseessä ehkä enemmänkin fruntimmers film. Vaan katselihan tuon lepopäivän ratoksi. Ja bullfika maistuu tässäkin elokuvassa.

Kesto 124 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige

Katrina. Ohjaus Gustaf Edgren, päätehtävissä Märta Ekström (Katrina), Frank Sundström (Johan, Katrinan puoliso) ja muissa tehtävissä muita näyttelijöitä. Valmistumisvuosi 1943. Perustuu Sally Salmisen samannimiseen romaaniin.

Pohjalaisneito Katrina olisi päässyt naimisiin kylän rikkaimman nuoren isännän kanssa, mutta tansseissa merimies Johan hurmaa hänet kertomalla kotiseudustaan Ahvenanmaasta houkuttelevaan sävyyn. Vastoin vanhempiensa neuvoa Katrina valitsee Johanin, menee naimisiin ja seuraa häntä Ahvenanmaalle, jossa karu totuus paljastuu hänelle. Merimiehen koti on vain pieni, ravistunut tölli kallioisella rannalla, mies lähtee merelle ja Katrina jää piikomaan läheisen tilallisen, pulskan kapteenin ”maaorjana”. Kapteeni jos toinenkin käy lähentelemässä Katrinaa, mutta hän pitää molemmat päänsä ja saa osakseen pulskan kapteenin kunnioituksen, mutta toisen kyräilyn. Johan koettaa säästää merillä hankkimansa tienestit, mutta lopulta juo ja huoraa nekin vähät Tukholmassa. Lapsia syntyy ja heidänkin vaiheitaan seurataan minkä nyt kahvitellessa ennättää.

Kesto 102 min.

Lustgården. Ohjaus Alf Kjellin, päätehtävissä Gunnar Björnstrand (yläkoulun äidinkielen lehtori Franzén), Sickan Carlsson (Fanny, hänen rakastajattarensa), Bibi Andersson (Anna, Fannyn tytär), Kristina Adolphson (kirjakauppias), Stig Järrel (kirjakauppiaan rakastaja). Valmistumisvuosi 1961. Käsikirjoittajina ovat svenska wikipedian mukaan toimineet salanimen suojissa Ingmar Bergman ja Erland Josephson.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle idyllisennäköiselle kaupunkipaikalle, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät toistensa korrekta, förtjusande hemligheter, hienotunteiset, ihastuttavat salaisuudet. Kukaan ei ole tietävinään opettajan lemmensuhteesta kaupunginhotellin tarjoilijattareen tai toisen opettajan lemmensuhteesta kirjakauppiaaseen. Asiat hyväksytään, kunhan ne pysyvät salaisuuksina. Näen elokuvan aihepiirissä, aiheen käsittelyssä ja pyrkimyksessä asiain kuvaamiseen huumorin keinoin paljon samaa kuin Bergmanin hienossa komediassa Sommarnattens leende (Kesäyön hymyilyä, vuodelta 1955). Nyt katselemassani elokuvassa huumorin sävelkulku alkaa miellyttää minua vasta loppua kohden, vielä puoliväliin saakka asetelma tuntuu lievästi ahdistavalta. Annan ilmestyminen elokuvaan muuttaa lehtori Franzénin asenteen avoimemmaksi, kun taas paikkakunnan noblessi kääntää salaisuutensa myöntäjälle selkänsä. Lopussa nuori pastori Emil (Per Myrberg) saa komedian soimaan huilun lailla.

Kesto 93 min.

Klockorna i Gamla Sta’n. Svenska wikipedian mukaan Ruotsin ensimmäinen pitkä värielokuva. Ohjaus ja käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Edvard Persson (ulosottomies Berg), George Fant (nuori pianisti Florin), Elsie Albiin (hänen rakastettunsa), Gunnel Broström (hienostoneitonen Harriet). Valmistumisvuosi 1946.

Paljon musiikkia sisältävä komedia kertoo hyväsydämisestä tukholmalaisesta ulosottomiehestä, joka haluaisi oikeesti oopperaan laulamaan. Hän auttaa asiakkaitaan liian kanssa ja saa nuhteet esimieheltään, joka tosin ymmärtääkin rakastettavaa alaistaan. Eräs asiakkaista on köyhä ravintolapianisti, joka haaveilee säveltäjän ammatista. Häneltä ei saa ulosmitattua pianoakaan, sillä se on hankittu osamaksulla. Pianistia kohtaa kuitenkin eräänlainen onni, kun hän hienossa ravintolassa soittaessaan tutustuu Harrietiin, joka vie hänet mukanaan omiin seurapiireihinsä, käyvätköhän Sälenin tunturihotellissakin? Harriet vetää nuoren pianistin syövereihinsä, mutta osoittautuu hänelle liian nautintohakuiseksi ja itsekeskeiseksi. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin tomeran ulosottomiehen puuttuessa peliin skoonelaisena Sibeliuksena.

Tärkeässä osassa toimivat musiikin lisäksi Tukholman maisemat, jotka tosin eivät liiaksi väreillä häikäise. Varsinkin Gamla Sta’n, kuten se elokuvan nimessä kirjoitetaan, on esillä sellaisena aidon harmaana, jossa väriläikkinä ovat ihmiset, joskin varsinkin miehet pukeutuvat yleensä yhtäläisen anonyymisti.

Kesto 105 minuuttia.

Kaikissa elokuvissa on hienosti kuvattuna aikakausi: Katrinassa 1800-luvun loppu, Lustgårdenissa ehkä 1900-luvun alku ja Klockorna i Gamla Sta’nissa 1940-luvun puoliväli. Elokuvia katsellessa nautin valmistamaani ”kastematokakkua” kinkku-juustotäytteellä. Pohja jäi vähän uudeksi.

Joka vanhoja muistaa, osa 1

Painija. Valmistumisvuosi 1985. Ohjaus ja käsikirjoitus Matti Ijäs. Pääosassa Esko Hukkanen. Muissa tehtävissä Soli Labbart, Esko Pesonen, Kalevi Kahra ja Allan Koskinen. Tuotanto Televisioteatteri. Kesto 86 min.

Areenan infotiedosta luin, että elokuva sijoittuisi vanhainkotiin. Kieltämättä asukit vaikuttavat olevan vanhempaa sorttia. Mutta valkotakkisten hoitajien määrä ja yliolkaisuus tuntuisivat kuitenkin viittaavan psykiatriseen hoitolaitokseen.

Ijäksen elokuvan vanhukset asuvat vanhassa, joskus komeassa rakennuksessa, jonka ympäristö huokuu rappiota, unohdukseen vajoamista. Sama heitteillejätön tunne soi koko elokuvassa, ihmiset olivat joskus, mutta nyt ovat jäljellä vain muistot. Dialogi koostuu lyhyistä puheenvuoroista, tuijottelusta, vinoilevista huomioista ja selittelemättömästä aggressiosta. Selloa soittava Kuikkaniemi (Esko Pesonen) kertoo entisestä elämästään huippusellistinä, joka on saanut takkiinsa tahroja bratwurstista Euroopan eri kolkilla. Kuikkaniemelle virnuillaan, häntä komennellaan, mutta mies pyrkii ystävystymään toisen esiintyneen taiteilijan, Painijan kanssa. Esko Hukkanen on Painija, entinen tunnettu voimamies, jota vastaanottava hoitaja nimittää kylähulluksi. Hänen tunnetuin temppunsa on ollut veturin kiskominen liikkeelle hampaillaan.

Kalevi Kahran esittämä Painijan huonetoveri on saanut nimekseen Pesonen. Hän on nainut kaikkialla Suomessa ”helvetin komeaa naista”. Öisin Pesosta vaivaa kranaatinsiru pääkopassa. Hänen hiljaisempi seuralaisensa on jalaton mies (Allan Koskinen). Painija ja sellisti alkavat tapailla toisiaan läheisellä rautatieasemalla (lakkautetulla), josta sellisti kertoo lähtevänsä konserttimatkoilleen raiteelta 2. Tosin selviää, ettei asemalla ole kuin yksi raide. Heinittyneellä ja lätäkköisellä asemalla laiduntavat siat ja lampaat. Ehkä se viittaa ihmiskunnan jakautumiseen samankaltaisiin laiduntajiin?

Elokuvan tyylilajia on kuvailtu tragikoomiseksi. Se on hyvä valinta. Absurdit ainekset ovat myös vahvasti mukana. Painija on kuvilla toimiva elokuva. Tuhkaksi hajoamassa olevat ihmiset törmäilevät toisiinsa ja välillä sattuu pahastikin. Hajoamista ei voi välttää. Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho lakkautetulla rautatieasemalla, siat ja lampaat kulkevat hänen ylitseen eikä häntä enää ole.

Mummoni eli 1960- ja 1970-luvuilla vanhainkodissa, joka oli perustettu entiseen kartanoon. Kyllä elämänmeno siellä oli kovin rauhallista katselemaani elokuvaan verrattuna. Henkilökunnasta muistan vain yhden henkilön, naisimmeisen, jota kutsuttiin johtajaksi. Hänellä ei koskaan ollut valkoista takkia eikä muutakaan virka-asua. (Kun tarkemmin muistelin, niin oli siellä jonkinlainen talonmies, ehkä myös keittäjä.) Vanhukset rupattelivat keskenään kartanon kuistilla, katselivat pääskysiä ja toisinaan laulelivat. Isossa salissa oli televisio ja jotain luettavaa. Miehille oli veneitä kalareissuja varten. Syntymäpäiviä vietettiin toisinaan isolla porukalla. Vanhainkodissa kävi vierailijoita, meidän perhe melkein joka viikonloppu.

Vaikka mummon hellahuoneessa taisi olla sähköliesi, mummo paisteli ruokansa puilla lämpiävässä leivinuunissa. Sitä varten hän kantoi asuntoonsa halkoja vajaan sadan metrin päässä olleesta liiteristä, jonka luota löytyivät myös sauna, ulkohuussit ja likakasti. Suuressa kivinavetassa piti joku ulkopuolinen karjaa, mutta vanhukset eivät elikoitten hoitoon osallistuneet. Kesäisin hiehot kuljeksivat aidatulla laitumella.

Veit Harlan: Immensee

Saksalainen elokuvaohjaaja Veit Harlan (1899 – 1964) oli Saksan natsihallinnon ajan maineikkaimpia ohjaajia. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen Kristina Söderbaum, joka näytteli pääosaa Harlanin ohjaamassa, vuonna 1943 valmistuneessa elokuvassa Immensee. Harlan laati yhdessä Alfred Braunin kanssa käsikirjoituksen, joka perustuu Theodor Stormin (1817 – 1888) novelliin Immensee.

Elokuva on saanut kuvailevaksi alaotsikokseen Ein deutsches Volkslied – suomeksi: saksalainen kansanlaulu. Musiikki, jonka on säveltänyt Wolfgang Zeller, on olennainen osa elokuvaa, jossa nuori lahjakas säveltäjä lähtee pieneltä, idylliseltä kotiseudultaan opiskelemaan musiikkia Elben rantakaupunkiin, vähän kuten eräät rautalankabändit 1960-luvulla.

Tyylilajina elokuvassa ja tarinan huomioonottaen luullakseni myös novellissa on romantiikka vaikka kirjailija Stormin myöhemmän tuotannon tuntien siinä halutaankin nähdä myös varhaisen realismin piirtehiä. Mielestäni saksalaisessa romantiikassa on siinä määrin potenssia, ettei sitä tarvitse mennä jälkeenpäin realismin alle siloittelemaan.

Nuori säveltäjä Reinhardt Torsten (Carl Raddatz) elää onnellista nuoruusaikaa Immenseessä, pienellä, pastoraalisella paikkakunnalla Saksassa. Hän seurustelee naapurin tytön Elisabeth Uhlin (Kristina Söderbaum) kanssa. Nuoret uiskentelevat Immensee-järvellä ja käyvät toisinaan poimimassa tyynestä lahdelmasta valkoisia lumpeenkukkia. (Elokuvaa onkin Suomessa esitetty nimellä Lumpeenkukka). Elisabeth ei halua kuitenkaan enää poimia lumpeita, sillä hän pelkää niitten varsien takertuvan jalkoihinsa. Näin käy Reinhardtille, mutta hän pääsee omin voimin pois pälkähästä. Kukkaa hän ei saa.

Nuorten kaunista kesäidylliä varjostaa tieto siitä, että Reinhardt on lähdössä musiikkiopintoihin Hampuriin. Lohduksi Elisabethille Reinhardt lahjoittaa punatulkun puisessa häkissä ja penkin, jonka hän on itse rakennellut koivupuista. Lupaukset paluusta lohduttavat Elisabethia yhtä vähän kuin se, ettei Reinhardt tahdo sydänystävänsä tulevan saattelemaan häntä junalle. Ajan oloon villi punatulkku kuolee häkissään ja Elisabeth hautaa sen Immenseen rannalle koivupuisen penkin viereen. Naapurin Erich, Immenseen kartanon nuori isäntä, lahjoittaa Elisabethille keltaisen kanarialinnun kauniissa häkissä.

Musiikkiopintojensa aikana Reinhardt palvoo muistoaan Elisabethistä omistaen hänelle kaksitoista säveltämäänsä laulua. Vieraillessaan pitkän ajan kuluttua Elisabethin luona hän lahjoittaa rakkaalleen nuo laulut kirjaksi nidottuina ja sanoo niitten olevan ne kirjeet, joita Elisabeth oli niin kauan odottanut saavansa. Elisabeth on niin onnellinen Reinhardtin lahjasta, ettei tahdo näyttää lauluja kenellekään. Tällä kertaa Elisabeth tulee saattamaan Reinhardtia ja ojentaa junan ikkunasta Reinhardtille kuvansa, jonka alle hän on kirjoittanut ”Rakkaalle Reinhardtilleni uskollisuudella, Elisabeth”.

Vuoteitten vieriessä Reinhardt valmistuu Hampurin konservatoriosta. Reinhardtin lauluista tulee tunnettuja maailmalla ja jatko-opintojensa aikana Roomassa hän saa ikäväkseen kuulla laulunsa sovitettuna italialaiseen tyyliin. Lauluesitys on kauniisti kuvattu. Se tapahtuu saksankielisen wikipedian mukaan raunioituneen Maxentiuksen basilikan suojiin rakennetulla ulkoilmanäyttämollä. Yleisöä on pienen katsomon ulkopuolellakin pilvin pimein. Vaikka Reinhardt onkin tyytymätön uuteen sovitukseen, kelpaa hänelle kauniin laulajattaren syli ikuisen kaupungin tähtien alla.

Elokuva huipentuu Reinhardtin vierailuun Immenseessä. Elisabeth on odottanut häntä kauan, mutta ihan ikuisuuksiin ei uskollisuus ole riittänyt. Naapurin Erich on saanut hänet puolisokseen. Hänen kanssaan Elisabeth elää kuin kanarialintu kultaisessa häkissä. Reinhardt saapuu myrskynä, joka tempoo Elisabethia omakseen juurineen. Vaan ovatko Elisabethin jalat takertuneet Immenseen lumpeitten pitkiin varsiin? Jättääkö hän Erichin valmistamaan munkkilikööriä ja hoitamaan seine saftige Biene? Voiko Erich vielä voittaa Elisabethin rakkauden?

Elokuva pelaa siis symboliikalla, jota minun liikkaava kuvaukseni ihan vähäsen vaan spoilaa. Kerroin tämän kaiken, koska haluaisin huomauttaa, etteivät varmaankaan kaikki 1940-luvun alun saksalaiset elokuvat houkutelleet nuoria miehiä rintamalle kuolemaan sankareina isänmaan puolesta. Kuka hitossa sellaista maata haluaisi puolustaa, jossa ei viihteeksi muuta tarjottaisi kuin kuolemankaipuuta! Ei, kyllä immeinen muuallakin kuin Immenseessä kaipaa romantiikkaa enemmän kuin multaa ja kotoisen kirkkomalmin sointia. Lumpeenkukka on elokuvan kehyskertomuksen tunnus. Se kuvastaa paitsi ihmisen juuria myös nuorta, viatonta, puhdasta rakkautta, joka ei vuosikausia odottamalla parane.

Katselin elokuvan Youtube-palvelusta. Se on värielokuva, joka restauroitu vuonna 2016 upeasti. Kesto 94 min.

Nouvelle Vague, elokuva cinémasta

Siinä kävi suurinpiirtein näin: minä halusin käydä elokuvissa, kun olin lukenut Svenska Yleltä parista elokuvasta, joista toinen tuntui kiinnostavalta. Vaimoni, joka viettää lomaansa, halusin matkalle mukaan. Mutta hän halusi nähdä toisen elokuvan, jota jokseenkin samaan aikaan esitettiin toisessa elokuvateatterissa. Lisäksi halusimme vierailla tapaamassa läheistämme sairaalassa. Tarkalla suunnittelulla saimme nämä kaikki soviteltua sopivasti yhteen ja poikamme tuli siksi aikaa Kuopiosta meille kissoja hoitamaan. Tämä olikin tarpeen, sillä koko reissu kesti lähes seitsemän tuntia ja se olisi ollut kissoille vähän liikaa. Paluumatkalla kävimme vielä ruokakaupassa ja viemässä kierrätysmuovit keräyskammioon, joka oli joulujen jälkeen tyhjennetty.

Kävin Kuopiossa elokuvateatteri Kuvakukossa katselemassa elokuvan Nouvelle Vague. Se on vuodelta 2025, pääosin ranskankielinen ja mustavalkoinen, ohjaajana Richard Linklater, pääosissa Guillaume Marbeck (roolihahmona Jean-Luc Godard), Zoey Deutch (Jean Seberg) ja Aubry Dullin (Jean-Paul Belmondo).

Nouvelle vague on ranskaa ja tarkoittaa ”uusi aalto”. Tällä nimellä kutsuttiin uuden ranskalaisen elokuvan tyyliä tai lajityyppiä, jolle luonteenomaista olivat mustavalkokuva, improvisoidut dramaattisesti esitetyt höttörepliikit, kaupunkimiljöö, katunäkymien tallentaminen sellaisenaan. Ranskalainen uusi aalto versoi nähdäkseni sodanjälkeisestä maailmasta, joka rakentui uudenlaiseksi ja uuden aallon elokuvat antoivat sille maailmalle murrosikäisen elkeet mustassa puvussa.

Katselemassani elokuvassa on oikeastaan komedian kautta sisäänkirjoitettuna katseluohje ranskalaisen uuden aallon elokuviin. Tarkoituksena on olla kapinallinen vanhaa, mutta arvostettua elokuvantekoa kohtaan. Uusi aalto rakentaa elokuvilleen oman äänen, joka on pohjimmiltaan kiltti kuin teini-ikäinen kotikissa, se kynsii, kun tuntee siihen tarvetta, vaikkei sitä tarvetta järjellä aina kykene selittämään. Tyylilajin ranskalainen cinéma on usein leikkisän absurdia, mutta rakastettavaa. Elokuvasta näkee, että se on elokuvaa, se kulkee arkisten näkymien päällä kuin näkymättömillä kiskoilla ja kutoo omasta tyhjäpäisestä maailmastaan jotain kivaa sekoitetta todellisuuden kanssa. Elokuvissa järjellä esitettyihin kysymyksiin vastataan tunteella.

Nouvelle Vague kertoo elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardista valmistelemassa ja kuvaamassa ensimmäistä elokuvaansa À bout de souffle (Viimeiseen hengenvetoon), joka valmistui vuonna 1960. Viimeiseen hengenvetoon ei ole minun lempielokuviani. Eikä Godard ole lempiohjaajani. Uuden aallon elokuvista olen aivan selvästi Jacques Demy – Agnès Varda -linjalla, suosikkejani heidän elokuvistaan ovat Lola ja Cléo viidestä seitsemään. Pidän myös Chris Markerin lyhyestä elokuvasta Kiitorata, jossa on liikkuvaa kuvaa vain pari sekuntia.

Nyt puheena olevassa elokuvassa valmistellaan ja kuvataan siis elokuvaa, joka ei ole suosikkejani. Eräs hyvä syy siihen, miksi halusin nähdä juuri tämän elokuvan, oli se, etten ole oikein ymmärtänyt kyseisen elokuvan suosiota – enkä koko elokuvaa. Nähtävästi en tule koskaan ymmärtämäänkään. Sain kuitenkin sen verran apuja nyt näkemästäni, että kenties tarina oli Godardille jollain tavalla henkilökohtainen. Toinen huomio on se, että Godard aivan ilmeisesti tavoitteli uudistajan asemaa, tai ainakin halusi elokuvan uudistuvan. Kun hän katselee elokuvansa läheisten ystävien seurassa, he yksissä tuumin ja erikseen luonnehtivat näkemäänsä vuoden huonoimmaksi elokuvaksi, kenties koskaan näkemistään huonoimmaksi. Godard kiittää tyytyväisenä. Ehkä kyse on huumorista? Tai ehkä Godard käsittää, että uudistajan osa on tulla hylätyksi? Ja hän haluaa uudistaa.

Mikä sitten on minun mielestäni hyvää elokuvassa Viimeiseen hengenvetoon? Vastaus on helppo: Jean Seberg. Amerikkalainen tähtinäyttelijätär on elokuvassa kerrassaan hurmaava – raikas, lyhythiuksinen blondi. Nouvelle Vague -elokuvassa korostetaan, ettei Godard halunnut näyttelijöitä meikattavan, saattaa olla, että se vaikka näkyisikin elokuvassa. Elokuvan leikkaajat haluavat karsia Seberg-kohtauksia, sillä näyttelijätär on mukana niin isosti. Godard kieltää Sebergin kohtausten leikkaamisen. Tästä johtuen kai Viimeiseen hengenvetoon onkin minusta isolta osin kyllästyttävää vuoteessa vetelehtimistä, itse asiaan ei päästä. Uudemmissa kotimaisissa elokuvissa tällainen pyritään välttämään aika huolella.

Vaimoni kävi katselemassa Emma Thompson-elokuvan Sydäntalvi. Siinä on kuulemma kivaa se, että se on kuvattu Suomessa. Minä jaksan odottaa pari vuotta, että se esitetään tv:ssä.

Pullakahvikalanterin viides luukku

Aktivistit. Valmistumisvuosi 1939, ohjaaja Risto Orko, käsikirjoittajat Ilmari Unho ja Risto Orko.

Sortokaudet ja aktivistit alkavat kieltämättä jo tursua korvista ulos, kun katselee putkeen näitä aihetta käsitteleviä elokuvia, eikä kaikkia ole edes esitetty tv1:n päivälähetyksissä, ei ainakaan ihan lähiviikkoina. Ilmeisesti en ole koskaan aikaisemmin katsellut tätä Aktivistit-elokuvaa, joten yllätyin siitä, miten hienosti se etenee ja toimii. Hahmoissa on sekä venäläisiä että suomalaisia, mutta kaikki puhuvat suomea. Lisäksi mukana on vahvasti naisnäkökulmaa, vieläpä niin, etteivät naiset vain roiku mukana tapahtumissa vaan ovat oleellisesti vaikuttamassa tapahtumiin.

Naisosissa nähdään Helena Kara ja Tuulikki Paananen. He vetävät osansa erinomaisesti ja erottuvat toisistaan muutenkin kuin hiusten värin perusteella. Molemmat ovat hemmoteltuja ja suojattua elämää eläneitä naisia, mutta Tuulikki Paanasen esittämä Katjushka Danilova on kipakampi kuin viileä ja etäisenä pysyttelevä senaattorin tytär Marja, jota Helena Kara esittää.

Miesten puolella on mukana laajempi valikoima. Tauno Majuri venäläisen kenraalin adjutanttina on saanut venäläisen nimen Grigori Andrejevitsh, suomalainen nimi on Yrjö Jakola. Majurin osasuoritus on vakuuttava. Samaa voi sanoa Uuno Laaksosta, joka esittää aktivistien joukossa reipashenkistä monikasvoista hahmoa, joka selviää neuvokkuudellaan aika monesta tiukasta paikasta. Elokuva on omistettu niille rohkeille hepuille, jotka henkensä kaupalla ajoivat Suomen asiaa. Venäläisellä puolella kenraali Danilov (Topo Leistelä) on kunnioitusta herättävä hahmo, vaikka jahtaakin aktivisteja. Sen sijaan Ville Salminen saa taas esittää viekasta ja julmaa venäläistä. Sanotaanko näin, että toisenlaisen näyttely olisi kestänyt vuosien kerrostumaa paremmin. Santarmiupseeria esittävän Sasu Haapasen osa sijoittuu jonnekin kahden edellisen välimaastoon.

Elokuva päättyy johonkin rannikkokaupunkiin, käsitin että länsirannikolle, josta venäläiset upseerit yrittävät päästä Ruotsiin Venäjän ajauduttua vallankumouksen mielivaltaisiin syövereihin. Olisin toivonut hieman toisentyyppistä loppua, mutta olisikohan nykypäivän ketjukolaajaa miellyttävä loppu mahtanut maistua vuoden 1939 suomalaiselle elokuvayleisölle? Aktivistien esittäminen oli kielletty 1980-luvulle saakka. Sitäkin alkaa olla nykyään vähän vaikea ymmärtää. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Pullakahvikalanterin neljäs luukku

Yhteinen vaimomme. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Valentin Vaala, perustuu Arijoutsin näytelmään, pääosissa Marjatta Kallio, Eero Eloranta, Kosti Klemelä, Elna Hellman ja Anjushkana punakoneesta Anneli Haahdenmaa. Käsikirjoituksen puuhasivat Eino Heino ja Valentin Vaala.

Arijoutsi on laatinut kerrassaan mainion dilemman komediaansa ja Valentin Vaala on mainiolla tyylitajullaan ja hienojen näyttelijöitten myötävaikutuksella saanut homman toimimaan. Juoni on seuraava: eletään vuotta 1946, jolloin Suomessa on pulaa kaikesta. Kansanhuoltoministeriö säännöstelee elintarvikkeita, jotka ovat kortilla. Tässäkin tapauksessa voisi todeta, että olet huonossa asemassa, jos you have got no cards. Ministeriön Nappi ja neppari -osaston toimistopäällikkö Jalmari elää turvattua elämää. Hänelle tulee SKDL:n lehti ja hänellä on korttiosasto kunnossa. Lisäksi hänellä on siro ja viehättävä vaimo, Jenni. Jenni on leski, mies on kaatunut sodassa. Niin kaikki luulevat. Käy kuitenkin ilmi, että Jennin mies, Erkki, onkin ollut sotavankina Neuvostoliitossa. Peräti neljä vuotta perunoita kuorittuaan Erkki pääsee palaamaan kotiin muitten vankien seurassa. Kotona häntä odottaa yllätys, kun vaimo on hänen poissaollessaan mennyt uusiin naimisiin. Tilanne, jossa Jennillä on kaksi aviomiestä, on toisaalta kutkuttava, toisaalta hyvin räjähdysaltis. Syntyy sukkelaa, sarkastista sananvaihtoa, jota vanha kotiapulainen, Martta, joutuu kuuntelemaan ja välillä toimimaan erotuomarina. Kuka lopulta eroaa ja kenestä? 

Elokuvan valmistumisen aikoihin nämä kymmenen vuotta varhaisemmat poliittiset ja kortinleikkausasetelmat ovat olleet jo historiaa, jolle on voinut naureskella. Vielä enemmän historiaa ne ovat meidän päivinämme. Tarkastelussa on siis hyvinkin ultimate-pullakahvielokuva. Vaimokin tykkäsi siitä, eihän Vaalan sujuvista komedioista voi oikein olla tykkäämättä. Olisi ollut kiva nähdä lähemmin kodin seinille ripusteltua taidetta. Nyt taulut jäivät vain hämäräksi rekvisiitaksi.

Ja miten tällainen kinkkinen asetelma saadaan elokuvassa ratkaistua. No, näytelmissähän on jo useamman vuoden ollut tällaisten tilanteitten varalle käytössä jumala koneesta -ratkaisu. Tässä tapauksessa ratkaisu on Anjushka Tornista. Johtaako kotia sen jälkeen pieni Suomi vai suuri Venäjänmaa, jää ratkaisematta.

Pullakahvikalanterin kolmas luukku

Eteenpäin – Elämään. Valmistumisvuosi 1939, ohjaajina Toivo Särkkä ja Yrjö Norta, käsikirjoitus Toivo Särkkä, perustuu Hella Wuolijoen näytelmään Justiina. Pääosissa nähdään Tauno Palo, Regina Linnanheimo, Leo Lähteenmäki, Elsa Rantalainen ja Emmi Jurkka. Elokuva kertoo Tauno Palon esittämän laamanniksi kohoavan senaattorin veljenpojan ja senaattorin kotikartanon, Harmaalahden, sisäpiian salasuhteesta, jonka seurauksena piika Justiina (Regina Linnanheimo) saa pojan, Olavin, jota nuorukaiseksi varttuneena esittää Leo Lähteenmäki.

Elokuvan alkuvaiheessa eletään sortovuosia. Senaattori Harmelius on vanhan kansan herroja, hän noudattaa lakia, vaikka kokisi sen runtelevan kansaa. Hän ei siis voi hyväksyä veljenpoikansa toimintaa aktivistina, kagaalin jäsen saa lähteä hänen talostaan vaikka ihmiset kadulla syljeskelevät senaattorin perään. Justiina, joka on työväenluokkaisuudestaan huolimatta hurmaantunut senaattorin veljenpojan rohkeudesta ja oikeamielisyydestä, rätkähtää rakastua häneen. Lapsen saaminen aiheuttaa sen, että Justiina ajetaan pois kartanosta, mutta toisaalta, kun lapsi nyt kumminkin on nuoren herran, ottaa senaattorska (Elsa Rantalainen) huolehtiakseen sekä Justiinasta että hänen lapsestaan, niin että äiti pääsee tarjoilemaan teetä ja kohentelemaan tyynyä senaattorskalle ja Olavista koulutetaan kartanoon puutarhuri. Sillä aikaa veljenpoika suomentaa nimensä Harmaalahdeksi, menee naimisiin rempseän ja iloisen laulajattaren (Emmi Jurkka) kanssa ja etenee urallaan laamanniksi.

Ennen kuolemaansa senaattori muuttaa mielensä veljenpoikansa suhteen ja testamenttaa kartanon hänelle, sillä lapsia senaattorilla ei ole. Senaattorska asuu yhä kartanossa Justiinan hoidossa ja on heikosta fyysisestä kunnostaan huolimatta teräväpäinen ja malttaa odottaa sopivaa ajankohtaa laamannin ja Justiinan asioitten järjestämiseksi.

Elokuvan keskushenkilön luulisi olevan Justiina, mutta siinä käypikin niin, että Emmi Jurkka varastaa koko souvvin räiskähtelevällä esiintymisellään. Hän on keskushenkilö samaan tapaan kuin pyörremyrsky tai tsunami, hän sotkee omat ja toisten asiat, kunnes kaikilla tulee mitta täyteen. Emmi Jurkka vetää roolinsa yliampuvasti, hän on kuin Josephine Baker ilman pantteria. Partnereita kyllä riittää, laamannitar tuo Harmaalahden kartanoon omat ihailevat poikaystävänsä mukanaan. Soitto soi ja laulu raikaa, turmeluksen vaara on ilmassa alusta asti vahvana ja kun ase on otettu esiin sitä myös käytetään. No, lapsia ei tällä kertaa sentään synny, mutta on toki vaarassa yksi mennä.

”Ja sittenkin!” sanoi Juurakon Hulda yhdessä toisessa Wuolijoen näytelmässä, jossa muuten Emmi Jurkka on esittänyt Huldaa näyttämöllä, mutta vakavampi Irma Seikkula veti osan elokuvassa. Ylinäyttely, teatraalisuus, yliampuvuus tuntuu toisinaan sopivan näihin vanhoihin elokuviin. Tämä elokuva on esimerkki siitä, että se sopii toisille vähän paremmin kuin joillekin toisille. Ennen ei ehken ottoja ollut vara ottaa kovin monia, harjoittelukin kohtauksia varten saattoi jäädä vähemmälle. Teatterinäyttelemisen jälki näkyy aika usein ja toisinaan häiritsevästi. Tämä pitää katsojan malttaa vain suodattaa ja hyväksyä. Aika aikaa kutakin, sano.

Elokuvan nimi tulee Justiinan ajattelutavasta, jota hän kuvaa jokseenkin siten, että elämä menee eteenpäin ja siten on ihmisenkin suuntauduttava. Justiina on käytännönläheinen työväen edustaja. Minkäs teet, kun vaihtoehdot ovat niin vähissä, että toinen voi sanoa sinulle, että ”you have got no cards!” Ei tässä elokuvassa niin sanota, mutta yhdessä ”hyvässä tv-ohjelmassa” niin sanottiin joku aika sitten. Siitäkin pitää vain porskutella eteenpäin!

Pullakahvikalanterin toka luukku

Toisena päivänä joulukuuta vuonna 2025 esitettiin Yle tv1 elokuvan, joka jatkaa Suomen menneisyyden pohdintoja.

Ratkaisun päivät. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Hannu Leminen, käsikirjoittajina Erkki Uotila ja Hannu Leminen, pohjana romaani, jonka kirjoitti Juhani Konkka. Pääosissa karismaattiset Tauno Palo ja Ansa Ikonen ja heidän tukenaan Ari Laine, Maija Karhi, Jussi Jurkka sekä pieni Marjut Leminen (Eila). Elokuvan musiikissa voi kuulla oman aikansa elokuvien tyylillisiä ratkaisuja aina Italiasta tänne kotikonnuille, musiikin sävelsi Einar Englund.

Elokuvan juonena on se, että jatkosodan aikana majuri Hartti (Palo) joutuu ampumaan oman pataljoonansa joukkueenjohtajan (Jurkka), joka kieltäytyy menemästä enää taisteluun, koska katsoo, että sota on jo hävitty ja yllyttää joukkuettaan tekemään samoin. Miesvoiman puuttuminen saattaisi vaaraan kokonaisen divisioonan.

Myöhemmin Hartti haavoittuu pahasti ja päätyy sotasairaalaan Helsinkiin. Hänen sairaanhoitajakseen tulee Hartin ampuman vänrikin leski. Sotasairaala ja sotavammat ovat nousseet suomalaisissa elokuvissa näkyviin myöhemmin, mm. elokuvissa Kylymä tila, Oma maa ja Koirankynnen leikkaaja. Kaksitoista vuotta sodan loppumisen jälkeen tehty elokuva avaa osin hieman romantisoidun, mutta silti kiintoisan näkökulman siihen, mitä kokivat ne miehet, jotka sota rampautti loppuiäkseen.

Sodan vammoja lievennetään potilaitten rakastuessa hoitajiin ja sillä, että samalla osastolla on hoidossa rintamatoveri. Toisaalta tietenkin sairaanhoitajan ja potilaan välisen suhteen särkee rintamalla tapahtunut ampumistapaus, joka johtaa Hartin Valpon kuulusteluihin. Ajat ovat arvaamattomat, puhutaan sotarikoksista ja jopa luovuttamisista Neuvostoliittoon.

Kaiken lisäksi Hartti on Neuvostoliiton puolelta, tiedustelutehtävissä partioidessaan, tuonut mukanaan pienen lapsen, Eila-tyttösen, jonka hän on ottanut vastuulleen ja antanut rintamatoverinsa luo hoidettavaksi. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto hamuaa takaisin kansalaisensa. Elokuva päättyy lohdulliseen musiikkiin vaikka Karjalan lisäksi kovin moni muukin asia vaikuttaa olevan mennyttä.

Pullakahvikalanterin eka luukku

Ajattelin tehdä joulukuun eka viikolle tämmöisen typistetyn kalanterin pullakahvielokuvista sen takia, kun tällä viikolla esitetään minun mielestäni hyviä kotimaisia elokuvia päivälähetyksessä koko viikon. Perjantaita pisemmälle en jatka.

Tanssi yli hautojen. Valmistumisvuosi 1950. Ohjaaja Toivo Särkkä, käsikirjoitus Mika Waltari, pääosissa Leif Wager ja Eila Peitsalo.

Viime viikolla katselemastani elokuvasta Helmikuun manifesti on Peter von Bagh sanonut wikipedian mukaan, että elokuva kertoo yhtä paljon valmistumisajankohtansa tunnoista kuin siitä ajasta, jota se kuvaa. Minun mielestäni samalla tavalla voi todeta myös tämänkertaisesta Waltarin käsikirjoittamasta elokuvasta. Vuonna 1950 Suomi oli hävinnyt kaksi sotaa Neuvostoliitolle, menettänyt omanarvontuntonsa lisäksi paljon ihmisiä ja alueita ja koetti repiä ilon irti siitä, että sentään itsenäisyys säilyi. Millainen itsenäisyys se oli? Oliko siinä paljon samaa kuin autonomian ajassa, jolloin Suomi oli autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän yhteydessä?

Tanssi yli hautojen kertoo Porvoon valtiopäivillä alkaneesta lemmensuhteesta Venäjän tsaarin, Aleksanteri I:n ja suomalaisen Ulla Möllersvärdin välillä. Mika Waltari on jälleen kerännyt faktarungon, jonka ympärille hän on rakentanut ihmissuhdekuvion, joka toimii kuin keisarillinen romanssi.

Aleksanteri I tuli maaliskuun lopulla 1809 Porvooseen ja antoi siellä pidettyjen säätyvaltiopäivien yhteydessä hallitsijan vakuutuksen, jonka mukaan Suomi saisi pitää omat lakinsa ja uskontonsa. Maamme historiantunneilla varmaan vieläkin opetetaan, että Aleksanteri I ”kohotti Suomen kansakuntien joukkoon”. Tämä sitten mainitaan myös tässä elokuvassa, jossa Aleksanterin ja Ullan romanssi käsitellään varsin ylevästi.

Elokuvassa on aika vähän vuoropuhelua, kuvalliseen näyttävyyteen ja tunteikkuuteen on panostettu. Suomalaisille näyttäytyvälle keisarille huudetaan eläköötä, keisari on komea ja ratsastaa nätillä hepalla. Aleksanteri kuvataan sivistyneenä johtajana, joka osaa ottaa yleisönsä ja kunnioittaa valloittamaansa maata ja sen väestöä. Syvemmälle hänen sisimpäänsä sukelletaan, kun esitetään Aleksanteri kärsimässä syyllisyydentunnosta isänsä kuoleman takia ja elokuvan lopulla, kun tietäjä kertoo hänelle hänen elämänsä salaperäisistä loppuvaiheista. Ulla Möllersvärd on säväyttävä, herkkä kaunotar, joka on yhä valmis puolustamaan maataan, vaikka sota hävittiinkin. Eikös tämä sovi aika hyvin YYA-sopimuksen henkeen?

On elokuvassa tietysti muitakin hahmoja ja hauskoja näkymiä lavastettuun aikakauteen. Porvoossa Aleksanteri huomaa yleisön joukossa suu auki keisaria tuijottavan mummon ja käskee hänen lähestyä, että voi kätellä häntä. Jotain tämäntyyppistä on aivan hyvin voinut tapahtua. Omat esivanhempani ovat yhdessä sukuhaarassa olleet Kaavilla kestikievarin pitäjiä. Vuonna 1819 Aleksanteri I teki ratsastamalla pitkän kierroksen valloittamassaan maassa ja poikkesi tuolloin myös Kaavin Maarianvaaralla. Kestikievarin pihalla ollut tyttö oli ihmetellyt keisarin taskukelloa, jolloin keisari oli antanut tytön kuunnella miten kello tikittää. Immeisiä ne on keesarittiin. Siilinjärven Kuuslahdessa olleen kyläkaupan, Kuuslahden keisarin, pihaan oli pystytetty puinen kuvapatsas. Se oli kuulemma naisen tekemä. Vuan niin kaet ne on muuttiin keesarit – naesen tekemiä!

Pullakahvielokuvia 4: Helmikuun manifesti ja Erehtyneet sydämet ja Pikku-Matti maailmalla

Helmikuun manifesti. Valmistumisvuosi 1939, ohjaajat Toivo Särkkä ja Yrjö Norta. Historiallinen draamaelokuva, joka kuvaa pääosin ajanjaksoa vuosina 1899 – 1918. Tosin elokuva käynnistyy peräti Tilsitin sopimuksen teosta vuonna 1807. Napoléon tuumaa Aleksanteri I:lle: ”Ottakaa Suomi, se on teidän.” Tämän jälkeen kuva siirtyy Porvoon tuomiokirkkoon, jossa Aleksanteri I vahvistaa ja lupaa pitää voimassa Suomen lait. Sortovuosissa, joitten airueina manifestit toimivatten, oli kyse siitä, että Venäjä pyrki sulauttamaan autonomisena pysytelleen pienen Suomen osaksi suurta Venäjän maata. Nämä pyrkimykset ja suomalaisten niitä kohtaan osoittama aluksi sivistynyt, sitten passiivinen ja lopulta selkeän aktiivinen vastarinta, ovat elokuvan johtoteema. Lisäksi mukana on ihmiskohtaloita, joitten kautta luodaan lihaa historian luitten ympärille.

Helmikuun manifestin vahvistaa elokuvassa tsaari Nikolai II. Tämä käynnistää nk. venäläistämistoimet Suomessa. Venäläiset esitetään alistavina ja ankarina tai luihuina ja pelokkaina. Suomalaiset ovat lainkuuliaisia ja varovaisia sekä sittemmin rohkeita ja isänmaallisia. Asetelmallisuus toimii ihan riittävän hyvin, aiemmin Ruotsin osana elellyt Suomi näyttäytyy omia oikeuksiaan puolustavana maana, jota voimalla ollaan alistamassa venäläisyyteen. Suomen sota vaikuttaisi jatkuneen maan alla koko autonomian ajan. Lopulta sota puhkeaa, ensin maailmansota ja sitten Suomen sisällissota. Irtaantuminen Venäjästä tapahtuu osaksi Saksan avulla, tosin saksalaisia ei elokuvassa huomata mainita muuten kuin jääkärien kouluttajina. Elokuvan päätöksenä muistutetaan Suomenlinnassa olevasta tekstistä, jonka mukaan ei kandeis luottaa vieraan apuun. Sitten näytetään vielä Suomen valtiolippua, jossa keskellä terhistelee vaakunajellona.

Käsikirjoituksen tehnyt Mika Waltari on miellyttävän lyhyin kohtauksin saanut kuvattua historiasta tuttuja tapauksia osana tuomariperheen elämää. Itsenäistyminen vaatii perheeltä ja heidän lähipiiriltään uhrauksia, taistelua Suomen puolesta käydään henkeen ja vereen. Noin puolentoista tunnin kesto asettaa rajoituksensa tarkkojen faktojen esittämiselle täsmällisesti, mielestäni tällainen sujuvoitettu versio toimii mainiosti. Tauno Palo esittää tuomariperheen poikaa, sittemmin jääkäriä, hänen puolisokseen löytyy köyhistä oloista lähtenyt neitonen, jota esittää Regina Linnanheimo. Elokuvan esittäminen oli Suomessa pitkään kielletty venäläisvastaisuuden taotta, nyt sen voi katsella pullakahvia nauttien kotonansa.

Erehtyneet sydämet. Valmistumisvuosi 1944. Ohjaus Eero Leväluoma ja Erkki Uotila. Pääosissa Eija Karipää, Erkki Uotila ja Kalle Rouni. Myös toinen ohjaajista, Leväluoma, esiintyy merkittävässä sivuosassa.

Elokuva kertoo nuoresta ja nätistä naisimmeisestä, Eilasta, joka asuu nuoremman sisarensa kanssa Helsingissä vuokra-asunnossa. Eila on työssä johtaja Limangan (Rouni) toimistossa. Limanka on juonikas ja lipevä bisnesmies, joka on valmis käyttämään hämäriä konsteja liikeasioittensa edistämiseksi. Näitä konsteja ovat liikekumppanin houkuttelu naisseuralla juottaminen humalaan. Limanka yrittää värvätä naisseuraksi myös Eilan. Eila kumminkin kieltäytyy ja saa välittömästi potkut. Hänen onnistuu kuitenkin saada uusi työpaikka, mutta Limanka hommaa hänelle lemput sieltäkin. Lisäksi Limanka saa konsteillaan hämättyä maaseudulta tulleen bisneskumppaninsa (Aku Peltonen) allekirjoittamaan kauppakirjan, joka on viedä miespolon perikatoon. Eilan elämää lämmittää orastava suhde kuvataiteilija Järveen (Uotila). Lemmensuhde on kuvattu niin sielukkaana, ettei ole ihme kun niin kauan kestää ennen kuin päästään itse asiaan. Ja totta mouses, Limanka tulee sotkemaan sitäkin suuntaa Eilan elämässä.

Elokuvassa on vain pari pikku kohtaa, jotka paljastavat, että elokuva on sota-ajalta. Eri väestöryhmien elintasoerot on kuvattu melkoisiksi. Mielenkiintoinen osio on vierailu talvisella lomalla kotimaisessa laskettelukohteessa. Nättejä naisia elokuvasta ei puutu.

Pikku-Matti maailmalla. Valmistumisvuosi 1947. Ohjaus Edvin Laine. Pikku-Mattia esittää lapsinäyttelijä, jonka nimeksi ilmoitetaan Veli-Matti. Matti asuu maalla mummon pienessä maalaistalossa. Pojalla on hyvä lauluääni, jota hän ei pidä piilossa. Kun mummo kuolee, Matti lähtee etsimään äitiään, jonka kuulee olevan Helsingissä.

Helsingissä Matti on ihmeissään kaikesta vilinästä ja saa auttajakseen satunnaisen veitsenteroittajan (Joel Rinne). Yösijaksi löytyy pommisuoja, joka on muuttunut asunnottomien yömajaksi. Paikka sijaitsee Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin lähellä, joten sen nimeksi mainitaan ”Grand Hotel Manala”. Yömajan ”professorina” muuten nähdään tunnettu teatteriohjaaja Wilho Ilmari. Manalan asujaimet vaikuttavat jokseenkin ehjiltä ulkonaisesti, raajarikkoja elokuva ei esittele, vaikka heitä lienee löytynyt Helsingistä sotien jälkeen paljon.

Matti saa laulullaan suosiota veitsenteroittajan apupoikana. Hänen työparinsa on langennut juopottelevaan elämään, vaikka hänellä on menneisyytensä taiteen parissa. Kaiken kaikkiaan Matti-pojan mainitsema ”viinamato” vaivaa useita elokuvan hahmoja. Matti kumminkin vääntää nuoren hyveellisyytensä tarmolla asiat paremmalle tolalle, mikä tämän tapaisten pullakahvielokuvien luonteeseen kuuluu. Hän saa sopivasti tukea Salmelta, jota esittää toinen lapsinäyttelijä Ritva-Leena. Hämärällä tavalla piristävää on nähdä Ansa Ikonen ja Siiri Angerkoski juopotteluun langenneina naisina, heidän osansa kun ovat elokuvissa usein niin puuduttavan kaavamaisia. Näyttelijöitten valinnat tavallaan purkavat elokuvan selkeää asetelmallisuutta.

Suomalainen yhteiskunta kohtasi sotien jälkeen muuttoaallon maalta kaupunkeihin. Vaikka tässä elokuvassakin siitä mainitaan, niin veri taisi vetää maaltamuuttaneita takaisin entisiin oloihin, kuten juonikuviossa viittilöidään. Sama refluksiliike nähdään muutamissa muissakin elokuvissa, kuten Kukonlaulusta kukonlauluun. Tyytyväisiä kaupunkiin muuttajia näkyy harvemmin.

Ajattelin, että Pikku-Matti olisi oikea ultimate-pullakahvielokuva ja niinhän se olikin!