Bullfikafilmer ifr. Sverige, kapitel 4

Eilen katselin kaksi ruotsinmaalaista elokuvaa, joita yhdistää juna ainakin siten, että eka filmin alussa nuori mies saapuu junalla kaupunkiin. Molemmat elokuvat ovat tragedioja ja ne käsittelevät ongelmia aviollisissa suhteissa. Molempiin elokuviin on myös rakennettu katsojaa huojentava loppuratkaisu, joka tekee niistä sopivia pullakahvien ystäville.

Möten i skymningen. Ohjaus Alf Kjellin, valmistumisvuosi 1957, käsikirjoitus samannimisen romaaninsa pohjalta Per Anders Fogelström. Päätehtävissä Birger Malmsten (Olle), Ann-Marie Gyllenspetz (Barbro), Åke Grönberg (Roffe), Eva Dahlbeck (Irma), Erik Strandmark (Victor), Inga Landgré (Alice).

Olle on saanut työpaikan Tukholmassa sanomalehden typografina. Illanvarjoisella juna-asemalla häntä vastassa on Victor, joka työskentelee samassa painotalossa. Olle asettuu asumaan samaan kerrostaloasuntoon Victorin kanssa. Asunnossa on kolmaskin asukas, entinen jazz-muusikko Roffe (neljäs asukas on Roffen vaimo Irma). Sekä Victorin että Roffen avioliitto on heikolla tolalla: Victorin vaimo Alice on häipännyt pieni tytär mukanaan, Roffen vaimolla Irmalla on suhde naapurin Henryn kanssa. Ensimmäisenä yhteisenä iltana miehet tyhjentävät ison putelin viinaa ja kertovat elämänsä murehista toisilleen.

Olle kumminkin aloittaa työnsä ja illalla asunnossa hän tutustuu Irmaan, jota hän auttaa pyykinpesussa. Olle ja Irma ovat magneettisia vastinpareja, mutta jokin moraliteetti estää heitä kiinnittymästä toisiinsa. Sen sijaan Olle tapaa Irman sisaren Barbron, joka on kuin luotu hänelle. Elokuva etenee melko suorin kaartein kohti ratkaisuja kaikkien kolmen miehen elämässä, myös naapurin Henry löytää suunnan sumustaan.

Vaikka elokuva onkin monelta osin traaginen ja sisältää ristiriitojen lisäksi ihan suoraa riitelyä ja paljon pahempaakin, on mukana myös jaksoja, jotka antavat katsojalle toivoa.

Kesto 94 min.

Tåg 56. Ohjaus Anders Henriksson, valmistumisvuosi 1943. Pohjautuu wikipedian mukaan aiemmin valmistuneeseen romaaniin ja näytelmään. Käsikirjoitus Barbro Alving ja Bengt Idestam-Almquist. Päätehtävissä Anders Henrikson (Oskar, veturinkuljettaja), Aino Taube (Britta, hänen vaimonsa), George Fant (Lasse), Hugo Björne (Gustav Rylander, Lassen isä).

Tämä oli jo kolmas katselemani ruotsalaiselokuva, jossa esiintyy komea George Fant. Hän on tässä elokuvan paha poika, joka vikittelee Brittaa. Brittan mies Oskar on tehnyt vuosia työtä rautateillä, nyt hän on saavuttanut veturinkuljettajan arvon. Elokuva keskittyy isolta osin Oskarin ja Brittan suhteeseen. Oskar keskittyy työhönsä, Britta jää vähälle huomiolle, joten Lasse karauttaa paikalle. Tarinaan on ympätty myös sota-aikaan sopiva lisäviritys, joka ei olisi tarpeen, mutta on se omalla tavallaan kiinnostava.

Oskaria esittävä Anders Henrikson muistuttaa elokuvassa ulkonaisesti Leslie Howardia (joka muuten kuoli vuonna 1943). Henrikson on sisäistänyt roolinsa erinomaisesti. Alkupuolella hän on kuin muusta maailmasta erillään elävä veturinkuljettaja, jolle oma työ on kaikki. Hän ei huomaa nättiä vaimoaan, ei kuuntele hänen toiveitaan vaan odottaa, että vaimo tukee häntä hänen työssään hoitamalla kotia ja kunnostamalla hänen virkalakkiaan. Oskar on kuin nukahtamaisillaan elämän ulkopuolelle. Loppupuolella hänen terästäytymisensä on silminnähtävää ja silti se pysyy kohtuudessa, liioitteluun ei sorruta.

Pientä liioittelua edustaa vanhempi, jo eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, joka taputtelee veturinkylkeä ja sanoo aina ajatelleensa, että nämä veturit ymmärtävät asioita paremmin kuin me. Elokuvan alussa Oskarin työtoveri, Lassen isä, tekee viimeistä työpäiväänsä ja on kuin kuolemantuomion saanut. Mitä on luvassa pitkän uran jälkeen? Minulle tuli useamman kerran mieleen 1970-luvun iskelmä ”Jos konduktöörin nait”. Olkoonkin, etteivät tässä elokuvassa seikkaile konduktöörit.

Katselin elokuvan, kuten kaikki muutkin ruotsalaiset vanhemmat elokuvat, Youtube-palvelusta. Tämä junaelokuva oli sikäli mukava katsella, että se oli tallennettu Ruotsin tv2:n lähetyksestä ja mukana oli selkeä ja täysin paikkansapitävä tekstitys.

Kesto 92 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, tredje episod

Vi hemslavinnor. Komedia, ohjaus Schamyl Bauman, valmistumisvuosi 1942. Päätehtävissä Dagmar Ebbesen (Kristiana, kotiapulainen), Ernst Eklund (tehtailija), Hjördis Petterson (hänen vaimonsa) samt ett dussintal övriga. Perustuu tanskalaiseen vuoden 1920 näytelmään Den nye husassistent, jonka pohjalta oli valmistunut Ruotsissa kaksi elokuvaa jo aiemmin, Dagmar Ebbesen esittää kaikissa Kristianaa.

Heti alusta tuli mieleen Suomisen perhe, joskin kotiapulaiset olivat erilaisia. Toinen apulaisista pudottaa vierailijoitten aikana täyden tarjottimen lattialle, minkä seurauksena tehtailijan perhe joutuu harkitsemaan uusien kotiapulaisten hankkimista. Tehtailija itse asioi yksityisessä työnvälitysliikkeessä, jonne saapuukin sopivaan aikaan topakka täti, joka ottaa paikan vastaan, mutta vaatii, että hän saa hoitaa homman yksin, sillä kyllä hän neljän hengen perheen taloudesta kykenee huolehtimaan. Uusi kotiapulainen on tehokas työimmeinen, hän järjestelee perheen asiat ylösnousuaikoja myöten. Puhetta tulee tulvimalla puolin ja toisin, ehkä minä sen toisen puolen kerkesin ymmärtää? Joka tapauksessa lujalla ja oikeamielisellä kotiapulaisella on omaakin elämää takanaan. Hän on kerran ollut rakastunut ja siitä on seurannut pojan syntymä. Pojasta hän on joutunut luopumaan ja elää nyttemmin hänestä täysin erillään.

Elokuvan tunnelma on paitsi komediallinen myös varsin kodikas. Saattaa olla, että tanskalaisuus näkyy ja kuuluu kuvauksessa, ihmiset ovat aikamoisia persoonia – ei vähiten Kristiana. Oikein mukava katseltava, sota-aikain viihteeksi käypää kamaa.

Kesto 90 min.

En fattig miljonär. Komedia, ohjaus Lennart ja Sigurd Wallén, valmistumisvuosi 1941. Päätehtävissä iloinen Stig Järrel (Nisse Holm), Marianne Aminoff (hänen ystävättärensä Gittan Svensson), Sigurd Wallén (johtaja Lundgren) ja Dagmar Ebbesen (rouva Svensson, mankelointiliikkeen omistaja).

Voi olla, että etsiydyn harhapoluille, mutta sana mangel taitaa tarkoittaa joissakin germaanisissa kielissä pulaa. Edellistä elokuvaa katsellessa ajattelin jo, miten mahtoi olla mahdollista saada kahvia Ruotsin koteihin sota-aikana, jolloin kauppa-aluksia vaanivat monenlaiset vaarat. Tehtailijan perheessä Ebbesenin esittämä Kristiana tarjoilee teetä.

Tässä elokuvassa Ebbesenin esittämä rouva Svensson tarjoaa Nisselle kuusenkävyistä valmistettua kahvinkorviketta, joka Nisselle maistuukin. Nisse on uuden ajan bisnes-mies, hän napsauttaa sormiaan saadessaan uuden liikeidean. Pian hän esittelee kuusenkäpykorviketta myyntiin johtaja Lundgrenille. Johtaja ei pidä Nissen uudenlaisesta ja päällekäyvästä asenteesta ja hylkää hänen ideansa. Lundgrenilla on kuitenkin liikemiehen vaistoa ja hän etsiytyy mankelointiliikkeeseen. Hän tutustuu ikäiseensä rouva Svenssoniin ja heillä synkkaa heti. Liike-elämän rasittama Lundgren kaipaa kotoista elämää. Hän taipuu rouva Svenssonin painostukseen ja ostaa Nisseltä hänen tarjoamansa korvikekahvin reseptin (joka on kuvattu vanhassa keittokirjassa) ja antaa hänelle oikeuden myydä sitä Karl XII:n kahvina, mitä kautta Nissen liikemiesura käynnistyy.

Nisse saa edelleen kohtauksenomaisia liike-ideoita, jotka raivostuttavat johtaja Lundgrenia. Sen sijaan johtajan suhde rouva Svenssoniin lämpenee. Nisse tavoittelee itse vieraan kuusen käpysiä, sillä kansainvälinen tähti Vera Virgo on kiinnostunut lähinnä saamistaan palkkioista. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin: Gittan saa Nissensä ja johtaja matkustaa rouva Svenssonin kanssa junalla Yhdysvaltoihin Petsamon kautta.

Kesto 80 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, del två

Sven Klangs kvintett. Ohjaus Stellan Olsson, perustuu Musikteatergruppen Oktoberin näytelmään. Valmistumisvuosi 1976. Koska elokuva kertoo kvintetistä, on helpointa mainita pääosan esittäjinä hela kvintetten eli kontrabasisti Sven Klangia esittää Anders Granström, rumpali Kennet on Henric Holmberg, pianisti Rolf on Jan Lindell, laulaja Gunnel on Eva Remaeus ja saksofonisti Lassena soittelee Christer Boustedt.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin Ruotsissa, ajankohta on vuosi 1958. Sven Klangin kvintetti esiintyy tanssipaikoilla ja häissä. Orkesterin repertuaarina on jatsahtava iskelmämusiikki, jota voi tanssia. Tyylinä on siis se musiikki, jota Suomessa esittivät mm. Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Pirkko Mannola ja johon sittemmin hullaantui M. A. Numminen. Orkesterin klarinetisti on lähtenyt ja tilalle orkesteriaan johtava Sven Klang on hankkinut erinomaisen jazz-saksofonistin Lassen.

Lasse on työssä armeijan orkesterissa, mutta hän tahtoo soittaa jatsia. Lassen näkemyksen mukaan jatsiin kuuluu elävämpi rytmiikka kuin tanssimusiikissa sekä vieläkin elävämpi improvisointi. Tämä innostaa orkesterin nuoria jäseniä, varsinkin Kennetiä ja Rolfia, mutta tanssipaikoilla muut eivät aina oikein tiedä mitä tehdä silloin kun jazz saa Lassen ilmaisemaan itseään sillä maagisella tavalla, jolla jazz immeistä koskettaa.

Sven johtaa orkesteria pomon tavoin, hän määrää ja muut toimivat. Lasse ei tunnu soveltuvan tähän kuvioon. Sven ja Lasse tavoittelevat myös solisti Gunnelia, mikä lisää hankausta miesten välillä.

Elokuva sisältää paljon musiikkia, jonka esiintyjät ilmeisesti itse esittävät. Tämä on tietenkin minunlaiselleni jatsinkuuntelijalle aivan ihanaa, ellei peräti underbart. Pelkkää jatsia ei kuulla, kvintetti esittää häävalssina Kultaa ja hopeaa, josta tulee takavuosien Linnan juhlat mieleen. Tosi kiva elokuva, useammat pullakahvit siinä nautitaan myös.

Kesto 114 min.

Charlotte Löwensköld. Ohjaus Jackie Söderman, päätehtävissä Ingrid Janbell (Charlotte), Lars Green (nuori apupappi Karl-Artur), Gunnel Broström (Kallen äiti) ja Sven Wollter (rikas Schagerström). Valmistumisvuosi 1979. Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Värmlantiin, epookki on hienosti kuvattu. Perustuu Selma Lagerlöfin romaaneihin Charlotte Löwensköld ja Anna Svärd.

Niin tätä Anna Svärdiä esittää Arja Saijonmaa. Hänet nähtyäni muistelinkin katselleeni tämän elokuvan nelisen vuosikymmentä sitten. Muistelin, että Arja olisi ollut esillä enemmänkin ja wikipediasta luin, että tämä sama tuotanto on esitetty pisempänä tv-sarjana ja youtubesta sen pystyi katselemaan lyhenneltynä elokuvana. Koska ilmaisu on aika kuvapainotteista: kauniita ihmisiä, kauniita maisemia, on elokuva lyhyempänäkin sanokaamme vaikka ilmava ja raitis, niin että pisti ihan nukuttamaan. Nyt on muuten menossa Falunin sprinttihiihdot tv:ssä ja selostaja on pari kertaa maininnut Taalainmaan. Olikohan se niin, että Anna Svärd oli sieltä Dalarnan tietämiltä?

Elokuvan nimi on ehkä vain osaksi kohdallaan. Päähuomion saa mielestäni nuoren apupapin venkoilu rakastumisen ja naimisiinmenon osalta. Hänen uljas äitinsä käyttää kaiken ihmistuntemuksensa, mutta aikanaan se on Jumalaltakin tålamod tapissa. Onneksi asia sitten jotenkin asettuu uomiinsa. Loppu on kaunis ja pari komea. Vaikka kertomus onkin juonittu siihen malliin, että se jaksaa seuraajaansa kiinnostaa, on kyseessä ehkä enemmänkin fruntimmers film. Vaan katselihan tuon lepopäivän ratoksi. Ja bullfika maistuu tässäkin elokuvassa.

Kesto 124 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige

Katrina. Ohjaus Gustaf Edgren, päätehtävissä Märta Ekström (Katrina), Frank Sundström (Johan, Katrinan puoliso) ja muissa tehtävissä muita näyttelijöitä. Valmistumisvuosi 1943. Perustuu Sally Salmisen samannimiseen romaaniin.

Pohjalaisneito Katrina olisi päässyt naimisiin kylän rikkaimman nuoren isännän kanssa, mutta tansseissa merimies Johan hurmaa hänet kertomalla kotiseudustaan Ahvenanmaasta houkuttelevaan sävyyn. Vastoin vanhempiensa neuvoa Katrina valitsee Johanin, menee naimisiin ja seuraa häntä Ahvenanmaalle, jossa karu totuus paljastuu hänelle. Merimiehen koti on vain pieni, ravistunut tölli kallioisella rannalla, mies lähtee merelle ja Katrina jää piikomaan läheisen tilallisen, pulskan kapteenin ”maaorjana”. Kapteeni jos toinenkin käy lähentelemässä Katrinaa, mutta hän pitää molemmat päänsä ja saa osakseen pulskan kapteenin kunnioituksen, mutta toisen kyräilyn. Johan koettaa säästää merillä hankkimansa tienestit, mutta lopulta juo ja huoraa nekin vähät Tukholmassa. Lapsia syntyy ja heidänkin vaiheitaan seurataan minkä nyt kahvitellessa ennättää.

Kesto 102 min.

Lustgården. Ohjaus Alf Kjellin, päätehtävissä Gunnar Björnstrand (yläkoulun äidinkielen lehtori Franzén), Sickan Carlsson (Fanny, hänen rakastajattarensa), Bibi Andersson (Anna, Fannyn tytär), Kristina Adolphson (kirjakauppias), Stig Järrel (kirjakauppiaan rakastaja). Valmistumisvuosi 1961. Käsikirjoittajina ovat svenska wikipedian mukaan toimineet salanimen suojissa Ingmar Bergman ja Erland Josephson.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle idyllisennäköiselle kaupunkipaikalle, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät toistensa korrekta, förtjusande hemligheter, hienotunteiset, ihastuttavat salaisuudet. Kukaan ei ole tietävinään opettajan lemmensuhteesta kaupunginhotellin tarjoilijattareen tai toisen opettajan lemmensuhteesta kirjakauppiaaseen. Asiat hyväksytään, kunhan ne pysyvät salaisuuksina. Näen elokuvan aihepiirissä, aiheen käsittelyssä ja pyrkimyksessä asiain kuvaamiseen huumorin keinoin paljon samaa kuin Bergmanin hienossa komediassa Sommarnattens leende (Kesäyön hymyilyä, vuodelta 1955). Nyt katselemassani elokuvassa huumorin sävelkulku alkaa miellyttää minua vasta loppua kohden, vielä puoliväliin saakka asetelma tuntuu lievästi ahdistavalta. Annan ilmestyminen elokuvaan muuttaa lehtori Franzénin asenteen avoimemmaksi, kun taas paikkakunnan noblessi kääntää salaisuutensa myöntäjälle selkänsä. Lopussa nuori pastori Emil (Per Myrberg) saa komedian soimaan huilun lailla.

Kesto 93 min.

Klockorna i Gamla Sta’n. Svenska wikipedian mukaan Ruotsin ensimmäinen pitkä värielokuva. Ohjaus ja käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Edvard Persson (ulosottomies Berg), George Fant (nuori pianisti Florin), Elsie Albiin (hänen rakastettunsa), Gunnel Broström (hienostoneitonen Harriet). Valmistumisvuosi 1946.

Paljon musiikkia sisältävä komedia kertoo hyväsydämisestä tukholmalaisesta ulosottomiehestä, joka haluaisi oikeesti oopperaan laulamaan. Hän auttaa asiakkaitaan liian kanssa ja saa nuhteet esimieheltään, joka tosin ymmärtääkin rakastettavaa alaistaan. Eräs asiakkaista on köyhä ravintolapianisti, joka haaveilee säveltäjän ammatista. Häneltä ei saa ulosmitattua pianoakaan, sillä se on hankittu osamaksulla. Pianistia kohtaa kuitenkin eräänlainen onni, kun hän hienossa ravintolassa soittaessaan tutustuu Harrietiin, joka vie hänet mukanaan omiin seurapiireihinsä, käyvätköhän Sälenin tunturihotellissakin? Harriet vetää nuoren pianistin syövereihinsä, mutta osoittautuu hänelle liian nautintohakuiseksi ja itsekeskeiseksi. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin tomeran ulosottomiehen puuttuessa peliin skoonelaisena Sibeliuksena.

Tärkeässä osassa toimivat musiikin lisäksi Tukholman maisemat, jotka tosin eivät liiaksi väreillä häikäise. Varsinkin Gamla Sta’n, kuten se elokuvan nimessä kirjoitetaan, on esillä sellaisena aidon harmaana, jossa väriläikkinä ovat ihmiset, joskin varsinkin miehet pukeutuvat yleensä yhtäläisen anonyymisti.

Kesto 105 minuuttia.

Kaikissa elokuvissa on hienosti kuvattuna aikakausi: Katrinassa 1800-luvun loppu, Lustgårdenissa ehkä 1900-luvun alku ja Klockorna i Gamla Sta’nissa 1940-luvun puoliväli. Elokuvia katsellessa nautin valmistamaani ”kastematokakkua” kinkku-juustotäytteellä. Pohja jäi vähän uudeksi.

Pullakahvikalanterin viides luukku

Aktivistit. Valmistumisvuosi 1939, ohjaaja Risto Orko, käsikirjoittajat Ilmari Unho ja Risto Orko.

Sortokaudet ja aktivistit alkavat kieltämättä jo tursua korvista ulos, kun katselee putkeen näitä aihetta käsitteleviä elokuvia, eikä kaikkia ole edes esitetty tv1:n päivälähetyksissä, ei ainakaan ihan lähiviikkoina. Ilmeisesti en ole koskaan aikaisemmin katsellut tätä Aktivistit-elokuvaa, joten yllätyin siitä, miten hienosti se etenee ja toimii. Hahmoissa on sekä venäläisiä että suomalaisia, mutta kaikki puhuvat suomea. Lisäksi mukana on vahvasti naisnäkökulmaa, vieläpä niin, etteivät naiset vain roiku mukana tapahtumissa vaan ovat oleellisesti vaikuttamassa tapahtumiin.

Naisosissa nähdään Helena Kara ja Tuulikki Paananen. He vetävät osansa erinomaisesti ja erottuvat toisistaan muutenkin kuin hiusten värin perusteella. Molemmat ovat hemmoteltuja ja suojattua elämää eläneitä naisia, mutta Tuulikki Paanasen esittämä Katjushka Danilova on kipakampi kuin viileä ja etäisenä pysyttelevä senaattorin tytär Marja, jota Helena Kara esittää.

Miesten puolella on mukana laajempi valikoima. Tauno Majuri venäläisen kenraalin adjutanttina on saanut venäläisen nimen Grigori Andrejevitsh, suomalainen nimi on Yrjö Jakola. Majurin osasuoritus on vakuuttava. Samaa voi sanoa Uuno Laaksosta, joka esittää aktivistien joukossa reipashenkistä monikasvoista hahmoa, joka selviää neuvokkuudellaan aika monesta tiukasta paikasta. Elokuva on omistettu niille rohkeille hepuille, jotka henkensä kaupalla ajoivat Suomen asiaa. Venäläisellä puolella kenraali Danilov (Topo Leistelä) on kunnioitusta herättävä hahmo, vaikka jahtaakin aktivisteja. Sen sijaan Ville Salminen saa taas esittää viekasta ja julmaa venäläistä. Sanotaanko näin, että toisenlaisen näyttely olisi kestänyt vuosien kerrostumaa paremmin. Santarmiupseeria esittävän Sasu Haapasen osa sijoittuu jonnekin kahden edellisen välimaastoon.

Elokuva päättyy johonkin rannikkokaupunkiin, käsitin että länsirannikolle, josta venäläiset upseerit yrittävät päästä Ruotsiin Venäjän ajauduttua vallankumouksen mielivaltaisiin syövereihin. Olisin toivonut hieman toisentyyppistä loppua, mutta olisikohan nykypäivän ketjukolaajaa miellyttävä loppu mahtanut maistua vuoden 1939 suomalaiselle elokuvayleisölle? Aktivistien esittäminen oli kielletty 1980-luvulle saakka. Sitäkin alkaa olla nykyään vähän vaikea ymmärtää. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Pullakahvikalanterin neljäs luukku

Yhteinen vaimomme. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Valentin Vaala, perustuu Arijoutsin näytelmään, pääosissa Marjatta Kallio, Eero Eloranta, Kosti Klemelä, Elna Hellman ja Anjushkana punakoneesta Anneli Haahdenmaa. Käsikirjoituksen puuhasivat Eino Heino ja Valentin Vaala.

Arijoutsi on laatinut kerrassaan mainion dilemman komediaansa ja Valentin Vaala on mainiolla tyylitajullaan ja hienojen näyttelijöitten myötävaikutuksella saanut homman toimimaan. Juoni on seuraava: eletään vuotta 1946, jolloin Suomessa on pulaa kaikesta. Kansanhuoltoministeriö säännöstelee elintarvikkeita, jotka ovat kortilla. Tässäkin tapauksessa voisi todeta, että olet huonossa asemassa, jos you have got no cards. Ministeriön Nappi ja neppari -osaston toimistopäällikkö Jalmari elää turvattua elämää. Hänelle tulee SKDL:n lehti ja hänellä on korttiosasto kunnossa. Lisäksi hänellä on siro ja viehättävä vaimo, Jenni. Jenni on leski, mies on kaatunut sodassa. Niin kaikki luulevat. Käy kuitenkin ilmi, että Jennin mies, Erkki, onkin ollut sotavankina Neuvostoliitossa. Peräti neljä vuotta perunoita kuorittuaan Erkki pääsee palaamaan kotiin muitten vankien seurassa. Kotona häntä odottaa yllätys, kun vaimo on hänen poissaollessaan mennyt uusiin naimisiin. Tilanne, jossa Jennillä on kaksi aviomiestä, on toisaalta kutkuttava, toisaalta hyvin räjähdysaltis. Syntyy sukkelaa, sarkastista sananvaihtoa, jota vanha kotiapulainen, Martta, joutuu kuuntelemaan ja välillä toimimaan erotuomarina. Kuka lopulta eroaa ja kenestä? 

Elokuvan valmistumisen aikoihin nämä kymmenen vuotta varhaisemmat poliittiset ja kortinleikkausasetelmat ovat olleet jo historiaa, jolle on voinut naureskella. Vielä enemmän historiaa ne ovat meidän päivinämme. Tarkastelussa on siis hyvinkin ultimate-pullakahvielokuva. Vaimokin tykkäsi siitä, eihän Vaalan sujuvista komedioista voi oikein olla tykkäämättä. Olisi ollut kiva nähdä lähemmin kodin seinille ripusteltua taidetta. Nyt taulut jäivät vain hämäräksi rekvisiitaksi.

Ja miten tällainen kinkkinen asetelma saadaan elokuvassa ratkaistua. No, näytelmissähän on jo useamman vuoden ollut tällaisten tilanteitten varalle käytössä jumala koneesta -ratkaisu. Tässä tapauksessa ratkaisu on Anjushka Tornista. Johtaako kotia sen jälkeen pieni Suomi vai suuri Venäjänmaa, jää ratkaisematta.

Pullakahvikalanterin kolmas luukku

Eteenpäin – Elämään. Valmistumisvuosi 1939, ohjaajina Toivo Särkkä ja Yrjö Norta, käsikirjoitus Toivo Särkkä, perustuu Hella Wuolijoen näytelmään Justiina. Pääosissa nähdään Tauno Palo, Regina Linnanheimo, Leo Lähteenmäki, Elsa Rantalainen ja Emmi Jurkka. Elokuva kertoo Tauno Palon esittämän laamanniksi kohoavan senaattorin veljenpojan ja senaattorin kotikartanon, Harmaalahden, sisäpiian salasuhteesta, jonka seurauksena piika Justiina (Regina Linnanheimo) saa pojan, Olavin, jota nuorukaiseksi varttuneena esittää Leo Lähteenmäki.

Elokuvan alkuvaiheessa eletään sortovuosia. Senaattori Harmelius on vanhan kansan herroja, hän noudattaa lakia, vaikka kokisi sen runtelevan kansaa. Hän ei siis voi hyväksyä veljenpoikansa toimintaa aktivistina, kagaalin jäsen saa lähteä hänen talostaan vaikka ihmiset kadulla syljeskelevät senaattorin perään. Justiina, joka on työväenluokkaisuudestaan huolimatta hurmaantunut senaattorin veljenpojan rohkeudesta ja oikeamielisyydestä, rätkähtää rakastua häneen. Lapsen saaminen aiheuttaa sen, että Justiina ajetaan pois kartanosta, mutta toisaalta, kun lapsi nyt kumminkin on nuoren herran, ottaa senaattorska (Elsa Rantalainen) huolehtiakseen sekä Justiinasta että hänen lapsestaan, niin että äiti pääsee tarjoilemaan teetä ja kohentelemaan tyynyä senaattorskalle ja Olavista koulutetaan kartanoon puutarhuri. Sillä aikaa veljenpoika suomentaa nimensä Harmaalahdeksi, menee naimisiin rempseän ja iloisen laulajattaren (Emmi Jurkka) kanssa ja etenee urallaan laamanniksi.

Ennen kuolemaansa senaattori muuttaa mielensä veljenpoikansa suhteen ja testamenttaa kartanon hänelle, sillä lapsia senaattorilla ei ole. Senaattorska asuu yhä kartanossa Justiinan hoidossa ja on heikosta fyysisestä kunnostaan huolimatta teräväpäinen ja malttaa odottaa sopivaa ajankohtaa laamannin ja Justiinan asioitten järjestämiseksi.

Elokuvan keskushenkilön luulisi olevan Justiina, mutta siinä käypikin niin, että Emmi Jurkka varastaa koko souvvin räiskähtelevällä esiintymisellään. Hän on keskushenkilö samaan tapaan kuin pyörremyrsky tai tsunami, hän sotkee omat ja toisten asiat, kunnes kaikilla tulee mitta täyteen. Emmi Jurkka vetää roolinsa yliampuvasti, hän on kuin Josephine Baker ilman pantteria. Partnereita kyllä riittää, laamannitar tuo Harmaalahden kartanoon omat ihailevat poikaystävänsä mukanaan. Soitto soi ja laulu raikaa, turmeluksen vaara on ilmassa alusta asti vahvana ja kun ase on otettu esiin sitä myös käytetään. No, lapsia ei tällä kertaa sentään synny, mutta on toki vaarassa yksi mennä.

”Ja sittenkin!” sanoi Juurakon Hulda yhdessä toisessa Wuolijoen näytelmässä, jossa muuten Emmi Jurkka on esittänyt Huldaa näyttämöllä, mutta vakavampi Irma Seikkula veti osan elokuvassa. Ylinäyttely, teatraalisuus, yliampuvuus tuntuu toisinaan sopivan näihin vanhoihin elokuviin. Tämä elokuva on esimerkki siitä, että se sopii toisille vähän paremmin kuin joillekin toisille. Ennen ei ehken ottoja ollut vara ottaa kovin monia, harjoittelukin kohtauksia varten saattoi jäädä vähemmälle. Teatterinäyttelemisen jälki näkyy aika usein ja toisinaan häiritsevästi. Tämä pitää katsojan malttaa vain suodattaa ja hyväksyä. Aika aikaa kutakin, sano.

Elokuvan nimi tulee Justiinan ajattelutavasta, jota hän kuvaa jokseenkin siten, että elämä menee eteenpäin ja siten on ihmisenkin suuntauduttava. Justiina on käytännönläheinen työväen edustaja. Minkäs teet, kun vaihtoehdot ovat niin vähissä, että toinen voi sanoa sinulle, että ”you have got no cards!” Ei tässä elokuvassa niin sanota, mutta yhdessä ”hyvässä tv-ohjelmassa” niin sanottiin joku aika sitten. Siitäkin pitää vain porskutella eteenpäin!

Pullakahvikalanterin toka luukku

Toisena päivänä joulukuuta vuonna 2025 esitettiin Yle tv1 elokuvan, joka jatkaa Suomen menneisyyden pohdintoja.

Ratkaisun päivät. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Hannu Leminen, käsikirjoittajina Erkki Uotila ja Hannu Leminen, pohjana romaani, jonka kirjoitti Juhani Konkka. Pääosissa karismaattiset Tauno Palo ja Ansa Ikonen ja heidän tukenaan Ari Laine, Maija Karhi, Jussi Jurkka sekä pieni Marjut Leminen (Eila). Elokuvan musiikissa voi kuulla oman aikansa elokuvien tyylillisiä ratkaisuja aina Italiasta tänne kotikonnuille, musiikin sävelsi Einar Englund.

Elokuvan juonena on se, että jatkosodan aikana majuri Hartti (Palo) joutuu ampumaan oman pataljoonansa joukkueenjohtajan (Jurkka), joka kieltäytyy menemästä enää taisteluun, koska katsoo, että sota on jo hävitty ja yllyttää joukkuettaan tekemään samoin. Miesvoiman puuttuminen saattaisi vaaraan kokonaisen divisioonan.

Myöhemmin Hartti haavoittuu pahasti ja päätyy sotasairaalaan Helsinkiin. Hänen sairaanhoitajakseen tulee Hartin ampuman vänrikin leski. Sotasairaala ja sotavammat ovat nousseet suomalaisissa elokuvissa näkyviin myöhemmin, mm. elokuvissa Kylymä tila, Oma maa ja Koirankynnen leikkaaja. Kaksitoista vuotta sodan loppumisen jälkeen tehty elokuva avaa osin hieman romantisoidun, mutta silti kiintoisan näkökulman siihen, mitä kokivat ne miehet, jotka sota rampautti loppuiäkseen.

Sodan vammoja lievennetään potilaitten rakastuessa hoitajiin ja sillä, että samalla osastolla on hoidossa rintamatoveri. Toisaalta tietenkin sairaanhoitajan ja potilaan välisen suhteen särkee rintamalla tapahtunut ampumistapaus, joka johtaa Hartin Valpon kuulusteluihin. Ajat ovat arvaamattomat, puhutaan sotarikoksista ja jopa luovuttamisista Neuvostoliittoon.

Kaiken lisäksi Hartti on Neuvostoliiton puolelta, tiedustelutehtävissä partioidessaan, tuonut mukanaan pienen lapsen, Eila-tyttösen, jonka hän on ottanut vastuulleen ja antanut rintamatoverinsa luo hoidettavaksi. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto hamuaa takaisin kansalaisensa. Elokuva päättyy lohdulliseen musiikkiin vaikka Karjalan lisäksi kovin moni muukin asia vaikuttaa olevan mennyttä.

Pullakahvikalanterin eka luukku

Ajattelin tehdä joulukuun eka viikolle tämmöisen typistetyn kalanterin pullakahvielokuvista sen takia, kun tällä viikolla esitetään minun mielestäni hyviä kotimaisia elokuvia päivälähetyksessä koko viikon. Perjantaita pisemmälle en jatka.

Tanssi yli hautojen. Valmistumisvuosi 1950. Ohjaaja Toivo Särkkä, käsikirjoitus Mika Waltari, pääosissa Leif Wager ja Eila Peitsalo.

Viime viikolla katselemastani elokuvasta Helmikuun manifesti on Peter von Bagh sanonut wikipedian mukaan, että elokuva kertoo yhtä paljon valmistumisajankohtansa tunnoista kuin siitä ajasta, jota se kuvaa. Minun mielestäni samalla tavalla voi todeta myös tämänkertaisesta Waltarin käsikirjoittamasta elokuvasta. Vuonna 1950 Suomi oli hävinnyt kaksi sotaa Neuvostoliitolle, menettänyt omanarvontuntonsa lisäksi paljon ihmisiä ja alueita ja koetti repiä ilon irti siitä, että sentään itsenäisyys säilyi. Millainen itsenäisyys se oli? Oliko siinä paljon samaa kuin autonomian ajassa, jolloin Suomi oli autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän yhteydessä?

Tanssi yli hautojen kertoo Porvoon valtiopäivillä alkaneesta lemmensuhteesta Venäjän tsaarin, Aleksanteri I:n ja suomalaisen Ulla Möllersvärdin välillä. Mika Waltari on jälleen kerännyt faktarungon, jonka ympärille hän on rakentanut ihmissuhdekuvion, joka toimii kuin keisarillinen romanssi.

Aleksanteri I tuli maaliskuun lopulla 1809 Porvooseen ja antoi siellä pidettyjen säätyvaltiopäivien yhteydessä hallitsijan vakuutuksen, jonka mukaan Suomi saisi pitää omat lakinsa ja uskontonsa. Maamme historiantunneilla varmaan vieläkin opetetaan, että Aleksanteri I ”kohotti Suomen kansakuntien joukkoon”. Tämä sitten mainitaan myös tässä elokuvassa, jossa Aleksanterin ja Ullan romanssi käsitellään varsin ylevästi.

Elokuvassa on aika vähän vuoropuhelua, kuvalliseen näyttävyyteen ja tunteikkuuteen on panostettu. Suomalaisille näyttäytyvälle keisarille huudetaan eläköötä, keisari on komea ja ratsastaa nätillä hepalla. Aleksanteri kuvataan sivistyneenä johtajana, joka osaa ottaa yleisönsä ja kunnioittaa valloittamaansa maata ja sen väestöä. Syvemmälle hänen sisimpäänsä sukelletaan, kun esitetään Aleksanteri kärsimässä syyllisyydentunnosta isänsä kuoleman takia ja elokuvan lopulla, kun tietäjä kertoo hänelle hänen elämänsä salaperäisistä loppuvaiheista. Ulla Möllersvärd on säväyttävä, herkkä kaunotar, joka on yhä valmis puolustamaan maataan, vaikka sota hävittiinkin. Eikös tämä sovi aika hyvin YYA-sopimuksen henkeen?

On elokuvassa tietysti muitakin hahmoja ja hauskoja näkymiä lavastettuun aikakauteen. Porvoossa Aleksanteri huomaa yleisön joukossa suu auki keisaria tuijottavan mummon ja käskee hänen lähestyä, että voi kätellä häntä. Jotain tämäntyyppistä on aivan hyvin voinut tapahtua. Omat esivanhempani ovat yhdessä sukuhaarassa olleet Kaavilla kestikievarin pitäjiä. Vuonna 1819 Aleksanteri I teki ratsastamalla pitkän kierroksen valloittamassaan maassa ja poikkesi tuolloin myös Kaavin Maarianvaaralla. Kestikievarin pihalla ollut tyttö oli ihmetellyt keisarin taskukelloa, jolloin keisari oli antanut tytön kuunnella miten kello tikittää. Immeisiä ne on keesarittiin. Siilinjärven Kuuslahdessa olleen kyläkaupan, Kuuslahden keisarin, pihaan oli pystytetty puinen kuvapatsas. Se oli kuulemma naisen tekemä. Vuan niin kaet ne on muuttiin keesarit – naesen tekemiä!

Pullakahvielokuvia 4: Helmikuun manifesti ja Erehtyneet sydämet ja Pikku-Matti maailmalla

Helmikuun manifesti. Valmistumisvuosi 1939, ohjaajat Toivo Särkkä ja Yrjö Norta. Historiallinen draamaelokuva, joka kuvaa pääosin ajanjaksoa vuosina 1899 – 1918. Tosin elokuva käynnistyy peräti Tilsitin sopimuksen teosta vuonna 1807. Napoléon tuumaa Aleksanteri I:lle: ”Ottakaa Suomi, se on teidän.” Tämän jälkeen kuva siirtyy Porvoon tuomiokirkkoon, jossa Aleksanteri I vahvistaa ja lupaa pitää voimassa Suomen lait. Sortovuosissa, joitten airueina manifestit toimivatten, oli kyse siitä, että Venäjä pyrki sulauttamaan autonomisena pysytelleen pienen Suomen osaksi suurta Venäjän maata. Nämä pyrkimykset ja suomalaisten niitä kohtaan osoittama aluksi sivistynyt, sitten passiivinen ja lopulta selkeän aktiivinen vastarinta, ovat elokuvan johtoteema. Lisäksi mukana on ihmiskohtaloita, joitten kautta luodaan lihaa historian luitten ympärille.

Helmikuun manifestin vahvistaa elokuvassa tsaari Nikolai II. Tämä käynnistää nk. venäläistämistoimet Suomessa. Venäläiset esitetään alistavina ja ankarina tai luihuina ja pelokkaina. Suomalaiset ovat lainkuuliaisia ja varovaisia sekä sittemmin rohkeita ja isänmaallisia. Asetelmallisuus toimii ihan riittävän hyvin, aiemmin Ruotsin osana elellyt Suomi näyttäytyy omia oikeuksiaan puolustavana maana, jota voimalla ollaan alistamassa venäläisyyteen. Suomen sota vaikuttaisi jatkuneen maan alla koko autonomian ajan. Lopulta sota puhkeaa, ensin maailmansota ja sitten Suomen sisällissota. Irtaantuminen Venäjästä tapahtuu osaksi Saksan avulla, tosin saksalaisia ei elokuvassa huomata mainita muuten kuin jääkärien kouluttajina. Elokuvan päätöksenä muistutetaan Suomenlinnassa olevasta tekstistä, jonka mukaan ei kandeis luottaa vieraan apuun. Sitten näytetään vielä Suomen valtiolippua, jossa keskellä terhistelee vaakunajellona.

Käsikirjoituksen tehnyt Mika Waltari on miellyttävän lyhyin kohtauksin saanut kuvattua historiasta tuttuja tapauksia osana tuomariperheen elämää. Itsenäistyminen vaatii perheeltä ja heidän lähipiiriltään uhrauksia, taistelua Suomen puolesta käydään henkeen ja vereen. Noin puolentoista tunnin kesto asettaa rajoituksensa tarkkojen faktojen esittämiselle täsmällisesti, mielestäni tällainen sujuvoitettu versio toimii mainiosti. Tauno Palo esittää tuomariperheen poikaa, sittemmin jääkäriä, hänen puolisokseen löytyy köyhistä oloista lähtenyt neitonen, jota esittää Regina Linnanheimo. Elokuvan esittäminen oli Suomessa pitkään kielletty venäläisvastaisuuden taotta, nyt sen voi katsella pullakahvia nauttien kotonansa.

Erehtyneet sydämet. Valmistumisvuosi 1944. Ohjaus Eero Leväluoma ja Erkki Uotila. Pääosissa Eija Karipää, Erkki Uotila ja Kalle Rouni. Myös toinen ohjaajista, Leväluoma, esiintyy merkittävässä sivuosassa.

Elokuva kertoo nuoresta ja nätistä naisimmeisestä, Eilasta, joka asuu nuoremman sisarensa kanssa Helsingissä vuokra-asunnossa. Eila on työssä johtaja Limangan (Rouni) toimistossa. Limanka on juonikas ja lipevä bisnesmies, joka on valmis käyttämään hämäriä konsteja liikeasioittensa edistämiseksi. Näitä konsteja ovat liikekumppanin houkuttelu naisseuralla juottaminen humalaan. Limanka yrittää värvätä naisseuraksi myös Eilan. Eila kumminkin kieltäytyy ja saa välittömästi potkut. Hänen onnistuu kuitenkin saada uusi työpaikka, mutta Limanka hommaa hänelle lemput sieltäkin. Lisäksi Limanka saa konsteillaan hämättyä maaseudulta tulleen bisneskumppaninsa (Aku Peltonen) allekirjoittamaan kauppakirjan, joka on viedä miespolon perikatoon. Eilan elämää lämmittää orastava suhde kuvataiteilija Järveen (Uotila). Lemmensuhde on kuvattu niin sielukkaana, ettei ole ihme kun niin kauan kestää ennen kuin päästään itse asiaan. Ja totta mouses, Limanka tulee sotkemaan sitäkin suuntaa Eilan elämässä.

Elokuvassa on vain pari pikku kohtaa, jotka paljastavat, että elokuva on sota-ajalta. Eri väestöryhmien elintasoerot on kuvattu melkoisiksi. Mielenkiintoinen osio on vierailu talvisella lomalla kotimaisessa laskettelukohteessa. Nättejä naisia elokuvasta ei puutu.

Pikku-Matti maailmalla. Valmistumisvuosi 1947. Ohjaus Edvin Laine. Pikku-Mattia esittää lapsinäyttelijä, jonka nimeksi ilmoitetaan Veli-Matti. Matti asuu maalla mummon pienessä maalaistalossa. Pojalla on hyvä lauluääni, jota hän ei pidä piilossa. Kun mummo kuolee, Matti lähtee etsimään äitiään, jonka kuulee olevan Helsingissä.

Helsingissä Matti on ihmeissään kaikesta vilinästä ja saa auttajakseen satunnaisen veitsenteroittajan (Joel Rinne). Yösijaksi löytyy pommisuoja, joka on muuttunut asunnottomien yömajaksi. Paikka sijaitsee Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin lähellä, joten sen nimeksi mainitaan ”Grand Hotel Manala”. Yömajan ”professorina” muuten nähdään tunnettu teatteriohjaaja Wilho Ilmari. Manalan asujaimet vaikuttavat jokseenkin ehjiltä ulkonaisesti, raajarikkoja elokuva ei esittele, vaikka heitä lienee löytynyt Helsingistä sotien jälkeen paljon.

Matti saa laulullaan suosiota veitsenteroittajan apupoikana. Hänen työparinsa on langennut juopottelevaan elämään, vaikka hänellä on menneisyytensä taiteen parissa. Kaiken kaikkiaan Matti-pojan mainitsema ”viinamato” vaivaa useita elokuvan hahmoja. Matti kumminkin vääntää nuoren hyveellisyytensä tarmolla asiat paremmalle tolalle, mikä tämän tapaisten pullakahvielokuvien luonteeseen kuuluu. Hän saa sopivasti tukea Salmelta, jota esittää toinen lapsinäyttelijä Ritva-Leena. Hämärällä tavalla piristävää on nähdä Ansa Ikonen ja Siiri Angerkoski juopotteluun langenneina naisina, heidän osansa kun ovat elokuvissa usein niin puuduttavan kaavamaisia. Näyttelijöitten valinnat tavallaan purkavat elokuvan selkeää asetelmallisuutta.

Suomalainen yhteiskunta kohtasi sotien jälkeen muuttoaallon maalta kaupunkeihin. Vaikka tässä elokuvassakin siitä mainitaan, niin veri taisi vetää maaltamuuttaneita takaisin entisiin oloihin, kuten juonikuviossa viittilöidään. Sama refluksiliike nähdään muutamissa muissakin elokuvissa, kuten Kukonlaulusta kukonlauluun. Tyytyväisiä kaupunkiin muuttajia näkyy harvemmin.

Ajattelin, että Pikku-Matti olisi oikea ultimate-pullakahvielokuva ja niinhän se olikin!

Pullakahvielokuvia 2: Radio tekee murron ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa

Tällä kertaa kirjoittelen kahdesta elokuvasta, jotka ovat lennokkaita kumpikin omalla tavallansa. Molemmat perustuvat tositapahtumiin, joita ei sellaisenaan ole tapahtunut. Tai ei ollut ainakaan elokuvien valmistumisaikaan.

Matti Kassilan ohjaama, vuonna 1951 valmistunut Radio tekee murron kertoo radiotoimittajan huimasta ajatuksesta. Toimittaja päättää murtautua taidemuseoon aikeenaan nauhoittaa selostus murtovarkaudesta, jonka hän muka tekisi. Tämä pohjautuu sikäli tositapahtumaan, että Yleisradion radiotoimittaja Usko Santavuori todella toteutti tekaistun murtovarkauden radioliikkeeseen ja nauhoitti tapauksen. Isäni joskus muisteli Santavuoren vastaavanlaista nauhoitusta laskuvarjohypystä, johon siihenkin viitataan elokuvassa.

Elokuvan radiotoimittaja on nimeltään Toivo Teräsvuori ja häntä esittää Hannes Häyrinen. Tämä on mielestäni hänen paras elokuvansa. Häyrinen sai osastaan Jussi-palkinnon. Hänen suorituksessaan on juuri sitä hupatusta ja hökellystä, josta Häyrinen tunnetaan. Tavaratalokohtaus, sitä edeltävä pakeneminen poliisin tiloista ja takaa-ajo kaupungin kaduilla ovat elokuvan parasta antia. Niissä Häyrinen pääsee esittämään liikunnallista osaamistaan. Samaa vielä lisää tavoittavat kohtaukset ravintoloissa ja rautatieasemalla. Kohtaukset on leikattu ripeästi eteneviksi, mikä lisää vauhdikkuuden tuntua. Sivuosien esittäjät maalaavat kaupungista elävän näköisen tapahtumapaikan. Matti Kassilan vaimo, Aino Mantsas tekee aivan ihastuttavan suorituksen ravintola Tornin tarjoilijana, Kassila itse nähdään hotelli Tornin portieerina. Toimittaja Teräsvuoren palkintonaista Eilaa esittää Ritva Arvelo, joka on varmaan viehättävimmillään juuri tässä elokuvassa. Elokuvan konna, Mister Knickerbocker on hurmaava taidevaras, joka ei tee pahaa niille, jotka joutuu hetkeksi vangitsemaan. Hänen osassaan nähdään Kunto Karapää. Poliisietsivää näyttelee tunnetulla jämerällä tavallaan Kullervo Kalske.

Kesto 91 min.

Meidän poikamme ilmassa – me maassa on vuonna 1934 valmistunut juonellinen elokuva, joka esittelee Suomen ilmavoimien toimintaa ja kalustoa. Erkki Karu oli elokuvan tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja. Pääosaa, lentäjäluutnantti Kurkea esittää Joel Rinne.

Elokuva on jo melko vanha ja ajan silloittama, jotenka puheäänissä on paikoitellen ylimääräistä värinää. Se luo tietysti oman tunnelmansa, mutta tekstityksellä sanoista saa hyvin selvän. Katselin tätä elokuvaa pullakahvien ääressä, alun nähtyäni nukahdin puoleksi tunniksi, mutta sain ihan sujuvasti juonesta kiinni. Kun nukahdin, lipuivat hakaristitunnuksin (ja vesitasoin) varustetut kaksitasot veteen ja kiihdyttivät siitä ilmaan. Tämä sopi mainiosti näillä seuduin meneillään olleitten hornet-harjoitusten äänimaisemaan.

Maisemista puheenollen elokuvassa suoritetaan lentokilpailu, jonka yhteydessä esitetään hienoja ilmakuvia Haminasta ja Viipurin linnasta. Sen jälkeen aloitetaan elokuvan romanttisempi puoli, kun lentokoneeseen tulee moottorivika ja se joutuu laskeutumaan järveen jossain päin Suomea. Järvessä sattuu olemaan pulikoimassa kaunis nuori nainen (Martta Kontula) muodikkaassa uima-asussa. Hän kyselee, eikö Suomen järvissä enää saa uida rauhassa? Tällaisia ei hornet-aikana enää kukaan kysele, paitsi ehkä minä. Syntyvästä romanttisesta kohtauksesta voisi jollekin tulla mieleen Veit Harlanin ohjaama saksalainen elokuva Opfergang (1944). Ihastus syttyy, joskin Kurki lehahtaa takaisin taivaalle kilpailua jatkamaan.

Elokuvan vakavampi puoli käsittelee kuumehourailua, jonka aikana Kaarlo Angerkosken esittämä väestönsuojelutarkastaja näkee edessään tulevan suursodan totaalisen puolen, eli lentoasein kaupunkeihin ja sitä tehen sitten siviiliväestöön kohdistuvan tuhoamistyön. Tätä kuvataan tarkastelemalla vihollisen Suomeen tekemän hyökkäyksen aiheuttamaa sekasortoa. Jo elokuvan alkupuolella on kuvattu millaista tuhoa eripainoiset pommit pystyvät tekemään suojaamattomille rakennuksille vaikkeivät niihin edes osuisi. Loppuosassa havainnollistetaan sitä miten siviiliväestön on toimittava ilmahyökkäyksen aikana. Edellisen suursodan vaikutteet ilmenevät kaasuaseen käytössä, muuten näkymät vaikuttavat tulossa olevan kannalta valitettavan uskottavilta. Tämä kaikki siis esitettiin suomalaiselle yleisölle jo kuusi vuotta ennen toista maailmansotaa. Se vaikutti varmaan maanpuolustushenkeen, mutta ei ehkä niinkään aseistuksen hankintaan.

Kesto 121 min.

Pullakahvielokuvia 1: Miljoonavaillinki

Maisteriksi tituleerattu elokuvien tuottaja ja ohjaaja T. J. Särkkä ohjasi vuonna 1961 valmistuneen elokuvan Miljoonavaillinki. Elokuva perustuu Mika Waltarin kirjoittamaan samannimiseen, aikanaan menestyksekkääseen näytelmään. Särkkä teki käsikirjoituksen elokuvaa varten.

Kuten näytelmä, myös puheena oleva elokuva on hupailu, jossa voi nähdä taustalla vakaviakin varoituksen sävyisiä huomioita. Toisaalta huomiota voi myös herättää mainion tarinan kyky valottaa hahmojensa hyveellisiä ja paheellisia puoliskoita. Teatterissa ne huomiot ovat ehken jääneet enemmän taustalle kuin kodin pullakahvintuoksuisassa ympäristössä elokuvaan keskittäytyessä. Teatterissa katsojaan saattaa tarttua lievähkö hurmahenkisyys, halu nauraa hohottaa kun kerran muutkin niin tekevät. Kotona vastapäisessä nojatuolissa sikeitä vetävä kissa vaikuttaa kovin eri tavoin. Siinä muuttuu katsoja pullakahvin ja elokuvan ääressä jotenkin filosofiksi, otsa rypistyy tahattomasti ja harhailemaan pyrkivä katse nauliutuu aika ajoin kuvaruutuun kuin pyrkisi näkemään kauemmas.

Miljoonavaillingissa saamme kurkistaa Imupainepuristin Oy:n pääkonttoriin. Jokseenkin kaikkia lankoja käsissään pitää konttoripäällikkö Jakob ”Yrni” Ryhtilä. Hän on tarkka mies, jonka päivittäisten liikkeitten perusteella lehtimyyjä tarkastaa kellonsa. Ryhtilä johtaa hierarkisesti järjestynyttä konttoria, jossa hierarkian tasot ovat toimitusjohtaja, konttoripäällikkö ja alaiset. Ryhtilä vaatii täsmällisyyttä, joku voisi nähdä hänet kaavoihinsa kangistuneena ja niin voisi joku toinenkin. Tämän päivän konttorissa Ryhtilän kaltaisella johtajalla olisi kenties sihteeri vain vanhan tavan vuoksi, konttorin työasiat hän hoitaisi itse tietokonepohjaisesti. Hänen konttorissaan kaikki on rytmitettyä, tarkasti mietittyä, elikkäs kuten eräs hänen alaisistaan lipsauttaa: helvetillistä.

Tapahtumat käynnistyvät huhtikuussa, on perjantai ja kolmastoista päivä. Ryhtilä on ollut yhtiön palveluksessa 20 vuotta. Laskeskelin tästä, että silloin hän olisi tullut yhtiöön harjoittelijaksi vuonna 1941. En tarvinnut tähän edes laskukonetta, sillä olen ihan itse syntynyt vuonna 1961. Elokuva on siis ikätoverini, joskin lopummalla vuotta valmistunut. Arvelen, että tämä laskutoimitus on kenties jäänyt maisterilta tekemättä, mutta tuskin katsojilta – sodasta oli tuolloin kulunut kumminkin verrattain lyhyt aika. Waltarin näytelmä sen sijaan on vuodelta 1959, joten sen mukaan Ryhtilä olisi mennyt Imupainepuristin Oy:n palvelukseen jo ennen sotia, vuoden 1939 keväällä. Joku voisi laskeskella, että kenties Ryhtilä on viettänyt ison osan sota-aikaa yhtiön palveluksessa ja sotilaallisella täsmällisyydellään maksaa velkaansa isänmaalle – alaisiaan säästämättä. (Vuonna 1956 oli huhtikuun 13. päivä perjantai).

Elokuvan näyttelijäkaarti on maineikas, Ryhtilää esittää Helge Herala, hänen enemmän tai vähemmän siveellistä puolisoaan Ansa Ikonen. Toimitusjohtajana keekoilee Jussi Jurkka, hänen varallisuuttaan imupaineella puristavana rakastajattarena nähdään Liana Kaarina. Pirkko Mannola ja Pentti Siimes ovat konttorin toimihenkilöitä. Muitakin kivoja hahmoja esiintyy, mainittakoon Ryhtilän vaimon rakastajaa, huilistia, esittävä Leevi Kuuranne ja uudistushenkisiä riimejä venyttävänä iskelmälaulajana loisteleva Risto Mäkelä.

Mikä sitten on miljoonavaillinki? Sillä tarkoitetaan kavalluksen aiheuttamaa kassavajausta, joka tässä tapauksessa on syntynyt, kun tilauksesta maksuksi saatu suurelle summalle kirjoitettu shekki on päätynyt toimitusjohtajan omaan käyttöön. Tapahtunut valitettava kehvellys nostaa esiin kaikkien elokuvan henkilöitten huonot ja parhaat puolet. Katsoja voi kuitenkin olla huoleti, kyllä kaikki jollakin tapaa järjestyy – juuri siksi puhumme pullakahvielokuvasta.

Kesto 104 min.