Pirjo Mellanen: Matkustin Albaniaan

Pirjo Mellanen matkusti miehensä Karin kanssa Albaniaan vuonna 2008 hankittuaan asunnon rakenteilla olevasta talosta pienestä Sarandan kaupungista, Joonian meren rannalta. Erinäisten vaiheitten jälkeen asunto myös valmistui – jopa ennen kuin itse talo – ja Mellaset pääsivät muuttamaan uuteen Albanian kotiinsa. Näistä tapahtumista ja Albanian näkymistä muutenkin kirjoitti Pirjo Mellanen kirjan, joka julkaistiin vuonna 2013 nimellä Matkustin Albaniaan.

Kun olin vastikään lukenut Maarit Verrosen kuvauksen kiertomatkastaan Albaniassa, en voinut välttyä vertailemasta näitä kahta Albanian-kuvausta keskenään. Verronen tarkastelee näkemäänsä nuoren, akateemisen henkilön arvioivalla katseella, kun taas Mellanen hämmästelee kuvauksessaan eteläänmuuttajan arkipäivässä avautuvia katunäkymiä ja kohtaamisia ihmisten kanssa. Mellasetkin vierailevat historiallisten nähtävyyksien äärellä ja kirjassa pohditaan ohimennen Albanian yhteiskuntajärjestelmän jyrkkää muutosta, joka alkoi vuonna 1991 komministisen järjestelmän luhistuessa. Paljon samoja paikkoja ja samojen ilmiöitten kuvauksia kirjoista löytää, kuten huonot tiet, kadunnimien ja talonnumeroitten puuttuminen kaupunkialueellakin, avuliaat ihmiset, Hoxhan bunkkerit jne. Mellasen kirja on siinä mielessä helpommin lähestyttävä, että sen ote on kiinni eteläänmuuttajien omassa arjessa, jota sävyttävät näkymät albanialaiseen yhteiskuntaan. Kohtaamiset ihmisten kanssa ovat luontevia ja sisältävät monenlaisia kommelluksia, toisinaan kauhistelun aiheitakin. Verrosen kirjan ansio on sen selkeä jäsentely ja rakenne. Lisäksi Verronen on tehnyt kirjaansa varten aika paljon taustatyötä. Samaa kirjoissa on myös se, että molemmat kirjailijat ovat minun laillani lukeneet Ismail Kadaren romaanin Kivisen kaupungin kronikka. Luultavasti oma pienoinen Albania-innostukseni on perua sen kirjan sivuilta. Tähän kun luen vielä jossain vaiheessa lisukkeeksi Pajtim Statovcin romaanin Tiranan sydän, niin luulisi kertyvän näkemystä Albaniasta. Ja suomalaisista siellä.

Pirjo Mellanen mainitsee Albanian hyvinä puolina halvat hinnat, ystävälliset ihmiset, pitkälle syksyyn lämmin ilma, maan vaihtelevat maisemat ja vanhojen kulttuurien jäljet. Johtuuko avuliaisuus ja ystävällisyys ulkomaalaisia kohtaan sitten kansanluonteesta, uskonnoista vai kommunistiajan tässä tapauksessa myönteisestä perinnöstä, kukapa tietää? Huonoja puolia ovat heikko infrastuktuuri, byrokratian hitaus tai tahallinen hidastelu, haluttomuus pitää huolta oman lähiseudun kunnosta ja siisteydestä. Mellanen ihmettelee hieman rakin, paikallisen väkijuoman, yleistä tarjontaa, tosin sama tapa on käytössä varmaan monissa muissakin Välimeren alueen maissa.

Oma lukunsa kirjassa on omistettu Albanian 100-vuotisjuhlille, joita vietettiin vuonna 2012. Tiranan keskustaan leivottu jättiläismäinen kakku joutui innokkaitten juhlijoitten ylenmääräisen juhlinnan ja mässäilyn kohteeksi. Vinkiksi ensi joulukuulle:

Kakun palasia aletaan heitellä, hurmos kiihtyy, ja lopulta ihmiset pelaavat kuin lumisotaa mäiskien toisiaan kakkupaloilla. Eräs kokonaan kakun töhrimä mies tanssii humalassa kakun päällä... Seuraavina päivinä näimme televisiosta, että kakun häpäisy tuomittiin jyrkästi, mutta monet huumorilla höystetyt viihdeohjelmat ottivat kaiken irti kakun päällä tanssijoista.

Kirjassa on 172 sivua, joilta löytyy myös havainnollisia mustavalkokuvia. Lukemiseen kului minulta viisi päivää.

Maarit Verronen: Matka Albaniaan

Maarit Verronen (s. 1965) teki toukokuussa 1995 matkan Albaniaan ja kirjoitti sen matkansa pohjalta kirjan, jolle tuli nimeksi nasevasti Matka Albaniaan. Kirja julkaistiin vuonna 1997. Luin sen.

Verronen matkusti Oulusta junalla Turkuun, sieltä laivalla Tukholmaan, sitten junalla Malmööseen ja sieltä unkarilaisella Czardas-junalla halki maitten ja merien Budapestiin. Hän matkusti interrail-kortilla tarkoituksenaan kulkea rinkka selässä Balkanilla. Budapestistä matka jatkui Belgradin ja Skopjen kautta Albaniaan. Albaniassa Verronen liftaili ja matkusti bussilla. Paluumatka Skopjesta lähtien samaa reittiä, paitsi että Suomessa hän pysähtyi Helsinkiin.

Kaiken kaikkiaan Verronen selvisi matkasta lyhyessä ajassa, mutta sai silti matkastaan paljon irti. Minä en yleensä missään matkustaessa käy kenenkään luona ja ylipäätään juttelen kenenkään kanssa todella vähän. Verronen sen sijaan sai helposti kontaktin ihmisiin kaikissa maissa. Kirjasta lukemani perusteella Balkanin ihmiset osoittautuivat hyvin vieraanvaraisiksi ja sosiaalisiksi, lähimmäisestä huolta pitiviksi ihmisiksi. Kaikissa maissa tosin harrastettiin propagandapuhetta, jossa Balkanilla asuvia naapureita vähäteltiin, ehkä eniten vähäteltiin albaaneja – syystä joka jäi epäselväksi. Ilmeisesti Albaniassa ja Makedoniassa myös hämmästeltiin yksin matkustavaa naisimmeistä ja sen vuoksi hänestä pyrittiin pitämään huolta.

Jonkin verran vierailut eri kaupungeissa toistavat itseään, johtuen siitä, että Balkanilla kaupunkien nähtävyyksiin melko usein kuuluu bysanttilais-turkkilainen kukkulalle rakennettu linnoitus, kastro, fortezza tai mikäpähän tuota. Linnoituksissa on yleensä jonkinlainen museo ja sen lisäksi kaupungeissa on tietty kirkkoja, Albaniassa usein moskeija. Nämä museot ja moskeijat ja kirkot ovat sitten joko auki tai kiinni ja siten vierailut eivät lopultakaan poikkea kovin vahvasti toisistaan, mutta toisaalta samankaltaisuus juuri rakentaa kuvaa maan historiasta, sillä kaikkien kastrojen historiassa mainitaan illyyrit, sitten kreikkalaiset, roomalaiset, Bysantti ja turkkilaiset. Albanian selvästi merkittävin hallitsijakansa ovat olleet turkkilaiset, jotka hallitsivat maata jostain 1400-luvulta pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Toisen maailmansodan seutuun hallitsijoina käväisivät paikoin myös italialaiset, kreikkalaiset ja saksalaiset, mutta eiköhän turkkilaisilla ole ollut suurin vaikutus.

Albaanit ovat valtaosin islaminuskoisia, eteläosissa maata on tosin ortodokseja ja pohjoisessa katolilaisia. Ainut jumalanpalvelus mihin Verronen osallistui oli katolilainen. Käännytystyötä tekivät monet yksittäiset henkilöt ja ryhmät monista kristillisistä liikkeistä. Albaanit kertoivat Verroselle kuuluvansa kukin johonkin uskontokuntaan, joskaan kovin aktiivista ei entisen kommunistimaan porukoitten uskonnonharjoitus vaikuttanut olevan.

En malta olla laittamatta lainausta kirjan lopusta, koska se nyt erityisesti koskettaa minua:

Albania ei ole vain maa, se on myös käsite. Koska se ei ole matemaattinen vaan lähinnä mentaalinen käsite, se on väistämättä epätarkka – jopa henkilökohtainen ja ajan ja tilanteiden mukaan muuttuva. Albanioita on useita: niitä on lukematon määrä.

Minun albaniaani ei kirjoiteta isolla kirjaimella eikä sitä voida sijoittaa Euroopan kartalle. Se on yksityinen.

Vierailu Makedoniassa oli myös kiinnostava osa kirjaa. Ilmeisesti Balkanilla on lukuisia raunioituneita jäänteitä antiikin ajan kaupungeista, niistä ehkä joskus kuullaan vielä lisää.

Kirjassa on 202 sivua. Luin sen parissa päivässä.

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka

Albanialainen Ismail Kadare (s. 1936) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Kronikë në gur. Vuonna 1976 julkaistiin Kyllikki Villan romaanin ranskankielisestä laitoksesta laatima suomennos nimellä Kivisen kaupungin kronikka.

Kivisen kaupungin kronikka sijoittuu Girokasterin kaupunkiin (kirjoitusasu nykyään Gjirokastër) eteläiseen Albaniaan. Englanninkielisen wikipedian artikkeli kaupungista on laaja ja suositeltava. Vuorten ympäröimässä Girokasterissa on mm. bysanttilainen kastro, kaupunkilinnoitus, jonka alapuolisessa laaksossa sijaitsee varsinainen kaupunki, kiviperusteisine ja kivikattoisine rakennuksineen. Kaupunki vaikuttaa erittäin viehättävältä. Kadare oli itse kotoisin Girokasterista, samoin Albanian tuleva kommunistijohtaja Enver Hoxha.

Kadaren romaanissa eletään Girokasterin kohtalonvuosia, italialaisten hallitseman kaupungin perinteinen rauha järkkyy vähän kerrassaan, kun syttyy toinen maailmansota. Tapahtumia kuvataan pienen pojan näkökulmasta. Sota ja uuden aikakauden alkaminen repivät kivisen kaupungin kivettyneet perinteet rikki. Verenvuodatus tekee tuloaan hitaasti, kaverinsa Ilirin kanssa poika vaistoaa pinnan alta kohoavat jännitteet, uudet aatteet, vanhan järjestyksen särkymisen tarpeen. Silti kaikki tulee kaupunkilaisille yllätyksenä, kaikille paitsi suurille vanhoille, vanhuksille, jotka ovat eläneet kymmeniä vuosia poistumatta kotoaan nähtyään sitä ennen maailmanmenoa kyllästymiseen asti. Kun levottomuudet kääntävät kaupunkilaiset veriseen vastarintaan, heidän neuvoaan kysytään:

Maailma vaihtaa verta, hän sanoi osoittamatta sanojaan kenellekään erityisesti. – Ihminen vaihtaa verensä joka neljäs tai viides vuosi, maailma joka neljäs- tai viidessadas vuosi. Me elämme nyt sellaista aikakautta, näinä veritalvina.

Näin sanottuaan hän lähti kotiinsa. Hän oli satakolmekymmentäkaksivuotias.

Kaupungin hallinta vaihtuu jossain vaiheessa italialaisten ja kreikkalaisten välillä melkein päivittäin, sitten italialaiset ovat taas jonkin aikaa vallanpitäjinä. Englantilaiset pommittavat kaupunkia päivittäin tiettynä kellonaikana. Pojan elämä etenee pojan elämän mukaisesti. Hän ihmettelee kaupungin tapahtumia. Tärkeä ihastuksen kohde on italialaisten läheiselle tasangolle rakentama lentokenttä, jota poika voi tarkkailla kotinsa ikkunasta. Hän ihailee italialaisten lentokoneita, kunnes isoäiti vihaisena huomauttaa niitten menevän pommittamaan jotain toista kaupunkia.

Kadare kertoo kaupungin ja pojan tarinan selkeästi, varmalla otteella. Romaani on jaettu kahdeksaantoista lukuun, joita seuraavat kaupungin kronikoitsijan merkinnät ja lyhyet katkelmat kaupungin tapahtumista. Vähän reiluun kahteensataan sivuun Kadare saa hyvin ilmavasti mahdutettua kerrottavan, josta riittäisi paljon laveampaan sepittelyyn, mutta sellaiseen Kadare ei sorru. Romaani sisältää mielestäni hienon elokuvan ainekset, ihmettelen, ellei sitä ole joskus filmattu. Leningrad – Ost-Berlin -haaste olisi jäänyt pahasti vajaaksi ilman tämänkaltaista albanialaista näkökulmaa.

Kirjassa on 234 sivua. Luin sen kolmessa päivässä, päivän verran puuhailin muuta.