Kaarina Valoaalto: Huono iho

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti vuonna 1986 julkaistun kirjan Huono iho. Kyseessä on muistelo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerronta on paikoin vauhdikasta sisältäen sekä koomillisia että traagisia aineksia. Loppua kohden sävyt synkkenevät sarastusta enteillen.

Valoaalto kertoo varttuneensa Helsingissä, joitain kadunnimiä mainitaan, ne eivät kerro minulle mitään. Jossain vaiheessa hän puhuu Ogelista, ehkä koulu sijaitsi siellä, en muista (Ogeli on muunnelma Oulunkylän ruotsinkielisestä nimestä Åggelby). Kerronta on sirpaleista, tapahtumia on paljon, mutta harvat niistä vaikuttavat erityisen merkittäviltä. Merkittävältä tuntuisi se, että Kaarinalla on kaksossisar Pirkko ja aluksi tätä suhdetta myös korostetaan, mutta jostain syystä se tipahtaa nuoruuden myötä pois kuvioista. Kaarinalla on myös isompi veli ja sisko. Isä on diplomi-insinööri, äiti vaikuttaa kotiäidiltä. Suhde perheeseen vaikuttaa yhteenkuulumiselta sattuneesta syystä.

Kaarina huomaa koulussa, ettei hän ole sellainen kuin haluaisi olla eli ei ole kavereitten ihailema ja opettajien kiittelemä. Niinpä hän etsii menestystä koulun ja opetuksen ulkopuolisista asioista. Hänen ryhmänsä Avantgarderob tarkastaa sopivina aikoina naulakossa roikkuvien takkien taskut ja syö niistä löytämänsä Pectukset. Puberteetti-iässä Kaarina huomaa ihonsa olevan jotenkin erilainen kuin hän toivoisi, veljellä on ilmeisesti akne, mutta en käsitä mikä Kaarinan ihossa sitten on vikana. Joka tapauksessa Kaarina vetäytyy omiin oloihinsa, alkaa lintsata koulusta ja kuljeskelee kaupungilla. Tästä pieni katkelma, joka tuntui osaksi tutulta omasta nuoruudestani:

Mun minäkuvani säröili kuin porevesi. Istuskellessani viilenneillä puistonpenkeillä tuijotellen viimeisten uimareiden hiekkarantaan ammoin sitten kätkettyjä askeleita vihelsivät oudot mietteet lävitseni. Tarkastelin puiden muotoja, oksien surullista tekstitystä. Olin haaveilija. Parantumaton uneksija. Olin hurjalla pakomatkalla, itsestäni.

Katkelmassa näkyy Valoaallon maalaileva tyyli ja laaja sanavarasto. Hän pysähtelee tutkailemaan nuoruutensa näkymiä ja ilmiöitä runollisina kuvina. Eräs kiusallisesti silmiinpistävä seikka on kuin-sanan runsas käyttö. Jos kirjoittaja viljelee kuin-sanaa niin, että sivu toisensa jälkeen löytää puolenkymmentä kuin-vertausta, se syö kerronnalta eteenpäin vyöryvää voimaa ja tavallaan pakottaa lukijankin ihastelemaan kirjailijan hauskoina pitämiä sanaleikkejä.

Kun sydänystävää ei löydy, kulkee Kaarina omia polkujaan. Ensimmäiset kokeilut mieshenkilön seurassa eivät tunnu miellyttävän, niinpä hän hakeutuu hämyiseen ravintolaan, jossa kokeilee tanssia naisimmeisen kanssa. Asiat eivät sillä selviä, joten Kaarina löytää itsensä nuorisokodista, joka on täynnä itsensä kanssa kipuilevia neitosia. Paikka ei miellytä, ilmeisesti jotain dramaattista jätetään kertomatta, joka tapauksessa Kaarina passitetaan takaisin kotiinsa.

Kaarina makaa sängyssään masentuneena, kunnes vanhemmat lähtevät lomille ja Kaarinan on pakko alkaa huolehtia itsestään. Eikä pelkästään itsestään vaan myös koirasta, jonka vanhemmat hänelle jättävät. Koira alkaa ulkoiluttaa Kaarinaa ja saa hänet heräämään eloon. Kaarina tutustuu toisiin hämyihin, asuu heidän kanssaan jossain hylätyssä talossa ja tapaa lopulta elämänsä naisen.

Halusin lukea tämän kirjan, sillä Valoaalto on jäänyt kirjailijana minulle tuntemattomaksi. Tämän kirjan oli määrä kertoa siitä miten hänestä tuli toisintekijä ja -ajattelija. Jotenkin kertomus tuntuu siltä osin loppuvan kesken. Siellä täällä on ohimeneviä mainintoja kirjojen lukemisesta ja elokuvien katselusta, mutta mistään erityisemmästä omasta tuotannosta ei oikein kerrota. Lainasin kumminkin muutaman muunkin hänen kirjoittamansa teoksen. Niistä sitten lisää, jahka tulevat luetuiksi.

Kirjassa on 144 sivua ja sain sen selviteltyä neljässä päivässä.

Vanha palaa!

Outi Popp ja Asko Mäkelä toimittivat vuonna 2017 julaistun kirjan Vanha palaa! Keskusteluja Vanhan kuppilassa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1969 - 1993) epävirallinen tarina. Aiheena on Helsingin Mannerheimintien varressa nököttävän Vanhan Ylioppilastalon – eli tuttavallisemmin Vanhan – vaiheet 1960-luvulta aina viime vuosituhannen vaihteeseen. Painotus kirjassa on taiteen tekijöissä ja muissa esiintyjissä sekä heidän ohjelmistossaan. Mukana ovat myös hauskanpito ja kaikenmoiset ihanteet vapaudesta ja politisoinnista aina jäntevämpään talouskuriin. Vanha näyttäytyy portaalina, jonka kautta sotien jälkeisen ajan uudet taiteelliset vaikutteet tuotiin Suomen kamaralle ja esiteltiin yleisölle. Historiikki on toteutettu väljästi ja vapaasti, Vanhan henkeä kuvastaen. Kirjan toimittajat ovat haastattaneet muinoisia Vanhan kävijöitä ja askarrelleet heidän kommenteistaan kulloisenkin aiheen mukaisia pyöreän pöydän keskusteluja. Vanhan kuppilan tavaramerkkinä olivat näet pyöreät pöydät.

Minä en ole koskaan Vanhalla käynyt, paitsi pari kertaa Vanhan kellarissa. Lainasin tämän kirjan kun ajattelin sen sisältävän hauskoja juttuja nuorison ja vähän vanhemmankin kulttuuriväen juopuneesta ilonpidosta. Kirjassa kerrotaan kuitenkin myös vakavansävyisemmistä asioista, kuten vasemmistohenkisten lauluesitysten järjestämisistä Lapualaisoopperasta Agit Proppiin ja Mikis Theodorakisista & Arja Saijonmaasta latinalaisen Ameriikan poliitillisiin lauluryhmiin (laitoin tuossa Mercedes Sosan laulelemaan vanhalta kasetilta). 

Minulta jäi eilen tätä tekstiä pikaisesti kyhäillessäni kokonaan pois nk. "Vanhan valtaus" marraskuussa 1968. Todellisena perusteluna valtauksen poisjäännille oli hätäinen kirjoitteluni. Toisaalta voisin keksiä toisenkin perusteen, jonka sitten hätäisesti tähän lykkään. Vuosi 1968 oli Euroopassa monenmoisen kuohunnan vuosi. Se, että helsinkiläiset opiskelijat valtasivat talon, joka oli heidän omassa käytössään, lienee siis lupa nähdä osana tätä isompaa ilmiötä. Kirjassa mainitaan, että Tukholmassa olivat opiskelijat vallanneet oman osakuntatalonsa jo saman vuoden keväällä. Eli tässäkin mentiin ruotsalaisten peesissä. Toiseksi viranomaisetkaan eivät sanottavammin puuttuneet tapaukseen Helsingissä, opiskelijoitten annettiin kenties aikansa leikkiä mellakointia. Kolmanneksi valtauksen luisuminen vasemmistolaisten käsiin ja muualta kopsittu vallankumousretoriikka osoittavat minusta ajankohdan huomioiden aika kehnoa makua. Tsekkoslovakian olivat Varsovan liiton joukot miehittäneet aiemmin syksyllä, mitä suurin osa Suomen vasemmistoakin paheksui.

Kirjassa on paljon kuvia. Näistä kuvista jysäytti minua ehkä kovimmin otos Marraskuun liikkeen järjestämästä kovaosaisten joulusta Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1969. Entiset sotasankarit istuvat pöydissä, osa makaa pitkin salin lattioita. Valokuvaaja Stefan Bremerin näkemyksen mukaan 1970-luvun Helsinki oli harmaa ja luotaantyöntävä. (Minulla on Kuopiosta tuolta ajalta samansuuntainen vaikutelma. Tilanne tuntui muuttuvan, kun jostain alettiin tuoda kirkkaansävyisiä topattuja talvivaatteita. Minullakin oli silloin heleänpunainen talvitakki.)

Helsinkiin palatakseni Vanha ylioppilastalo tuhoutui pahoin tulipalossa huhtikuussa 1978. Iso osa talossa olleista taideteoksista saatiin pelastettua, mutta niitäkin jouduttiin kunnostamaan. Tästä palosta johtuen kirjan nimeen on hyvällä syyllä voitu lisätä huutomerkki perään. Talo korjattiin käyttökuntoon.

Aika oli kuitenkin muuttunut. Vaikka vasemmistopuolueet nauttivat vallasta jokseenkin koko 1970-luvun ja vielä seuraavallakin vuosikymmenellä hyvän aikaa, oli Suomi vaurastunut. Vasemmistoaatteet eivät vetäneet enää yleisöä entisellä hurmoksella. Elo viihteellistyi. Sen huomaa myös kirjasta, sillä siinä aletaan kuvailla viihteentekijöitä, rokkareita ja komeljanttareita sekä toisaalta voimakkaasti uutta hakevaa taidetta, kuten kiasmatyyppistä nykytaidetta, nykytanssia ja performansseja ilman suurta sanomaa. Lisäksi taloudenpito nousee selkeämmin esiin. Vaikka isoja ja huimantuntuisia projekteja vielä toteutettiin Vanhalla, alkoivat talouden realiteetit yhä voimistuvalla painolla ryhtyä määrittämään toimintaa. Hauskoja ja kokeilevia aikoja jatkui silti 1990-luvun alkupuolelle asti. Uuden taloudenpidon myötä vanhoista, kuluttaviksi kasvaneista rakenteista luovuttiin, Vanhan tiloja alettiin vuokrata, ravintola uudistettiin poistamalla pyöreät pöydät, pikkuhiljaa myös vakiokävijäkunta vaihtui.

Kirjasta saan sen kuvan, että Vanha toimi jonkinmoisena taide- ja viihdealan ajatushautomona ja sitä tehen sitten jakoi ideoita koko valtakuntaan. Uudet taiteen ja viihteen tekemisen tyylit ja tavat esiteltiin siellä yleisölle, joka sai ne makustellakseen ensimmäisinä Suomessa. Loppusivuille kirjaan on salaviisaasti asetettu suurikokoinen kuva, jossa on R. W. Ekmanin maalaus Väinämöisen soitto. Kalevalan lopussahan Väinämöinen uhittelee vielä kerran palaavansa uutta sampoa laatimaan.

Tässähän tätiä. Kirjassa on hakemistoineen 326 sivua ja kuten todettu tosi paljon kuvia, kokonaisia kuva-aukeamia on useita. Lukaisin viidessä päivässä.

Sylvi Kekkonen: Lankkuaidan suojassa

Sylvi Kekkonen (1900 – 1974) asui pienenä tyttönä joitakin vuosia Karjalan kannaksella Metsäpirtin kunnassa, jossa hänen isänsä tuolloin toimi pappina. Noista lapsuuden suojatuista, rajaseudun pastoraalista eksotiikkaa henkineistä ajoista hän vähän vanhemmalla iällä kirjoitti kertomuskokoelman, joka julkaistiin vuonna 1968 nimellä Lankkuaidan suojassa. A vot senhä mie lukasin.

Pieni Sylvi asuu varakkaan kauppiaan joskus itselleen rakennuttamassa vanhassa suuressa talossa, jota ympäröi niin korkea keltainen lankkuaita, ettei taloa oikein näe maantieltä. Myös portti on korkea ja yleensä suljettu, mutta Sylvi ei sentään siddhartamaisesti jää aitojen suojiin vaan tekee omia retkiään ympäristöön. Harvemmin häntä päästetään ihan yksin liikkumaan, seurana on usein isä tai renkipoika Alekko. Alekkon äiti Vappu on kuin Kyllikki Mäntylän näytelmän Opri, hän on kova puuhaamaan: pesee, siivoaa, leipoo, paistaa ja siinä sivussa puhelee lakkaamatta votvotellen. Vappu asuu omassa talossaan Viisjoen toisella puolen. Sinne mennessä voi kirmata Laatokan rantahiekalla.

Sylvi kuvailee tapaamiaan ihmisiä lapsenomaiseen tyyliin, hän huomioi asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, luennoinnista ei ole kyse. Ehkä kirjan tarkoitus on muistaa, tallettaa edes jotain siitä maailmasta, joka sodan myötä katosi? Nostalgia nousee esiin selkeästi. Loppupuolella kuu paistaa maiseman yllä kuin se iskelmän vanha venäläinen.

Sylvin isän ammatti saanee aikaan sen, että Sylvi kiinnittää huomiotaan tapaamiensa ihmisten uskontoon ja sen ilmenemismuotoihin. Metsäpirtissä asuu sekä luterilaisia että ortodokseja. Sylviä itseään selvästi kiehtovat vanhat uskomukset: koskella hän koettaa kuulla Ahdin soittoa, suuret koivut tuntuvat uhripuilta. Jälkimmäisen seikan isä myös vahvistaa. Noihin aikoihin viranomaisten tehtävänä kuuluu olleen ohjata ihmisiä pois pakanallisista tavoista, kristinuskon Suomeen saapumisesta kun oli kulunut jo jonkin aikaa. Vaikka isä on kertomuksissa yleensä taustalla, on hänen vaikutuksensa koko perheen elämään ilmiselvä, jo perheen asuinpaikasta lähtien.

Koska kyseessä on kertomus pienen tyttösen elämästä Kannaksella, on mukana tietenkin tarkoituksellisen tahatonta hymyilyä lapsen maailmalle. Tästä esimerkkinä katkelma, jossa Sylvi on sananmukaisesti puntarissa olemuksensa suhteen:

En minä kuitenkaan mikään surkean laiha mahda olla, koska se suuri kalakauppias, joka kerran nosti minut esiliinani nauhoista puntarin nenässä, sanoi minun painavan yhtä paljon kuin suurimmat kalat Laatokassa.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat 2

Sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti jatko-osan lapsuus- ja nuoruusaikainsa Hämeenlinnaan sijoittuviin muistelmiinsa. Kakkososa julkaistiin vuonna 2011.

Jonkin verran kirjassa toistuvat samat tapaukset tosin hieman eri vinkkelistä kerrottuna kuin ekaosassa. Salmi muistelee aluksi isäänsä, joka kuoli kun Vexi oli vasta alle kymmenvuotias. Sujuvasti henkilökohtaisiin muistoihin limittyvät paikkakunnan urheilu- ja muut tapahtumat. Poikaviikarien kolttoset muuttuvat vähän kerrassaan toisen tyyppisiksi, kun nuoret herrat varttuvat ja alkavat kuljeskella niillä öisillä teillä, joista Salmen taiteilijakollega ja hyvä ystävä sittemmin lauleli. Kirjan loppuvaiheessa musiikkikappaleitten laatiminen vie kaverukset mennessään – Vexistä sukeutuu Emil Retee ja Hampparista Irving Goodman, Benny Goodmanin veljen nimen mukaan. Oli jännä lukea, että Irwin teki kappaleitaan aluksi magnetofonilla nauhoittamalla. Kun meille hankittiin eka mankka, isä sai kylkiäisenä kaksi kasettia: Olavi Virran Ikivihreitä tangoja ja Irwinin kasetin, jonka otsikkoa en muista, mutta nämä Ryysyrannat ja Työmiehen lauantait tuli opittua ulkoa. Silloin oltiin juuri päästy muuttamaan uuteen asuntoon, jossa ei ollut luteita, kuten edellisessä asunnossa, jonka pinkopahviseinät sitten pian purettiin luteineen päivineen.

Ovat nämä Vexi Salmen kirjat yhdenlaisia aikamatkoja, joista voi löytää samoja ilmiöitä, joita muistaa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Minä tosin olin kiltti poika, en juonut enkä tapellut enkä edes tupakkaa polttanut. Eivätkä minua kiinnostaneet moottoripyörät, vaikka huomasin koulutovereitteni vertailevan keskenään mitä olivat Tekniikan maailmasta lukeneet. Mutta urheilu ja sotien jälkeisen ankeuden sulaminen rennompaan rokkityyliin – tai minun aikanani hippi- ja farkkutyyliin – tuntuvat tutuilta.

Erikoinen yhtäläisyys löytyi kertomuksesta, jonka otsikkona on Kävellen Helsinkiin. Vexi oli saanut kuulla Vanajaveden Vesikkojen lähteneen kävellen Helsinkiin. Oitis hän oli päättänyt lähteä heidän peräänsä. Joku kaverikin oli lähtenyt matkaseuraksi, mutta älynnyt kääntyä takaisin parinkymmenen kilometrin jälkeen. Nykyään moottoritietä pitkin matka Hämeenlinnasta Helsinkiin on 100 km. Ennen moottoritietä luultavasti enemmän. Minä aikoinaan läksin Kuopiosta pyöräilemään etelän suuntaan tarkoituksenani käydä Jänismajoilla, jonka arvelin olevan jossain Puutossalmen lossin tuntumassa. Oli kiva keli ja tie tuntematon, joten menin lossilla salmen (huom.) yli ja jatkoin siitä sitten soratietä Vehmersalmelle, jossa piti muistaakseni mennä jollain toisella lossilla toisen salmen yli. Vehmersalmella söin muutaman tomaatin ja join putelin limuskaa. Sitten läksin jatkamaan takaisin Kuopioon Joensuun tien kautta. Tällekin matkalle kertyi pituutta sata kilometriä. Perse oli hellänä pitemmän aikaa. Salmi pääsi kävellen Helsinkiin, mutta älysi sentään palata takaisin liftaamalla.

Minä olen aina kuulunut tv-sukupolveen. Lapsuudestani muistan Pyhimyksen ja Batmanin siinä missä Iltatuulen viestin ja Vanhan pelargonian. Uri Geller ja astronauttien laskeutuminen Kuun pinnalle kuuluvat myös muistoihini. Salmi muistelee television tuloa näköradiona ja sitä miten ihmiset vahtasivat taivasta nähdäkseen Sputnikin lentävän. Minun lapsuudessani tekokuut olivat jo satelliitteja, eikä niitä kukaan kauan jaksanut katsella. Ei silti ole aivan vaikea samastua näihin kertomuksiin tai ainakin siihen menneeseen maailmaan, josta ne sujuvalla tyylillä kepeään sävyyn kertoilevat.

Kirjassa on 143 sivua. Sen lukeminen sujui alkuun vähän kankeasti, kun oli olevinaan muuta puuhaa, viimeiset 40 sivua lukaisin tänään.

Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat

Hämeenlinnalainen laulujen sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti lapsuusaikainsa kokemusten pohjalta muistelon nimeltä Rinkelinkadun pojat. Siilinjärven kirjastossa kirja ja sen jatko-osa on sijoitettu kertomakirjallisuuden hyllyyn. Saattaa olla, että kerronta muistuttaa jotain Fallesmannin Arvoa ja sentapaisia. Joku voisi ihmetellä näitten muisteloitten terävyyttä, kun tuota aikaa kuitenkin on kulunut jonkin verran. Salmi muistelee Hämeenlinnan tapahtumia 1940 – 1950-luvuilta. Onhan kirjailija tietenkin voinut tehdä muistojaan palauttaakseen isonkin määrän tutkimusta, jolla on saanut faktat täsmäämään ja palvelemaan myös sellaista lukijaa, jota kyseinen aikakausi kiinnostaa riippumatta siitä mitä joku Salmen poikatovereista on kussakin tilanteessa tehnyt tai sanonut.

Tärkeitä poikatovereita on neljä: kertoja Vexi kunnostautuu kilpailujen järjestäjänä, Rane voittaa juoksukilpailut, Piitu laukoo rehvastelevia totuuden sanoja ja Hamppari on tyylistään tietoinen nuori rokkari. Näitten hahmojen lisäksi esiin pääsee paljon muutakin väkeä Rinkelinkadulta ja lähitienoilta.

Vaikka itse olenkin pari vuosikymmentä myöhäisempää ikäluokkaa kuin Salmi, tunnistan kerrotussa aika paljon samankaltaisuutta oman lapsuuteni harrasteisiin. Tosin minua eivät kiinnostaneet moottorit, autot tai kilpa-ajot. Tivolissa ja elokuvissa käytiin ja yleensä liikuttiin kävellen tai polkupyörällä kuten Salmikin kertoo. Tarkoituksellinen vahingonteko tai ihmisten härnääminen eivät olleet toistuvaa viihdykettä minun lapsuudessani (ehkä olin nössö?). Salmi huomauttaakin, ettei vielä hänen lapsuudessaan eletty televisioitten aikakautta.

Sen sijaan urheiluharrasteet, niin katsojana kuin tovereitten kanssa järjestetyissä kisoissa kilpailijana, kuuluivat lapsuuteeni hyvin vahvasti. Salmi kuvailee Hämeenlinnassa järjestettyjä pienempiä ja suurempia urheilukilpailuja juuri niin arvostavasti kuin minäkin vastaavia tapahtumia Kuopiosta muistan. Urheilutapahtumien seuraaminen muokkasi minun samoin kuin aikaisempien sukupolvien poikien maailmankuvaa. Muistan Puijon talviurheilukisoja ja kesäisiä jalkapallo-otteluita ja olen aina yhtä ihmeissäni, kun vaikkapa netistä tietoa hakiessani huomaan, että ovatpas tuonkin yksityiskohdan muuttaneet. Uskon että Salmi on tarkastanut tiedot pätevistä lähteistä, sen verran täsmällisesti tapaukset ja niihin osallistuneet urheilijat on mainittu.

Mitään puuduttavaa tietopuolista mässäilyä kirja ei sisällä, kerronta on jaettu parin sivun pituisiin tarinoihin, jotka usein päättyvät Piitun kohtisuoraan kommenttiin. Toisinaan toivoisi pientä vaihtelua tarinoitten pituuteen, nyt kirja etenee kokoomaälppärin tapaan hittikappaleesta toiseen. Laitan loppuun pienen näytteen tarinasta nimeltä Hevoset, jossa pillastunut armeijan kuormahevonen pelästyttää poikajoukon:

Hevosen meno näytti niin hurjalta, että pysyimme kauan loitolla niistä. Piito oli sitä mieltä, että armeijan konit oli piiskattu pilalle. Ne eivät kelvanneet kuoltuaan edes makkaratehtaalle. Hevoset haudattiin kuulemma kasarmien taakse Ämmänsuon tiheikköön. Kävimme tutkimassa paikkoja löytämättä yhtään hautaa, mutta Piito ei antanut periksi. ”Ämmänsuo on niin syvä, että sinne voisi upottaa kaikki armeijan hevoset rekineen ja kärryineen”, Piito totesi itsevarmasti niin kuin aina.

Kirjassa on 152 sivua. Kun lukemaan rupesin, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.

Kirsikka Myllyrinne: Happamat sitruunat

Töölöläinen Kirsikka Myllyrinne (s. 1977) muutti miehensä ja lastensa kanssa Kyproksen saarelle vuonna 2015. Vuonna 2020 julkaistiin hänen kirjoittamansa kirja Happamat sitruunat, alaotsikoltaan Elämää jaetulla saarella. Kirjassaan Myllyrinne kertoo kotoutumisestaan itäisen Välimeren maisemiin, kuumaan ilmastoon (ihmettelin eikö perheellä ole ilmalämpöpumppua!), kreikankieliseen kulttuuriin ja elämäntapaan (kahvia, meze-aterioita, myöhästelyä). Koska olin aiemmin lukenut Lawrence Durrellin kirjan Katkerat sitruunat, jossa Durrell kuvailee omia Kyproksen vuosiaan, nauliutui mielenkiintoni tähän uuteen samanaiheiseen ja nimellisesti samankaltaiseen teokseen ja uskaltauduin lainaamaan sen.

Kypros, jota voi siis taivuttaa joko sisätulentona tai ulko-olentona (Kyproksessa / Kyproksella), on saarivaltio itäisellä Välimerellä. Sen murheenkryyninä on Pohjois-Kyproksen vuodesta 1974 jatkunut miehitystila, Turkki miehitti saaresta kolmanneksen pelätessään Kreikan hotkaisevan nuoren valtion omaksi osakseen. Saarella eli tuolloin huomattava turkkilainen vähemmistö ja jo ennen miehitystä oli siinä määrin aseellisia yhteenottoja väestöryhmien välillä, että YK:n rauhanturvajoukkoja oli paikalle lähetetty, mukana myös suomalainen joukko-osasto. Joku aika sitten luin entisen suomalaisen rauhanturvaajan kirjoittaman romaanin noista ajoista. Siirtomaaisäntä Englannin poistuttua vuonna 1960 saarelle syntyi valtatyhjiö, joka sai aikaan jännitteitä.

Nykyään osa entisistä pohjoisen Kyproksen kreikkalaisista asuu saarta halkovan vihreän linjan eteläpuolella, heidän entiset kotiseutunsa ovat turkkilaisella alueella. Turkkilaisella alueella on myös kivoja paikkoja, joissa voisi vierailla, antiikkisen Salamiin kaupungin rauniot, Famagustan turistikaupunki, jossa kuvattiin osia Exodus-elokuvasta, Kyrenian kaupunki ja Bellapaisin kylä, joissa Durrell aikoinaan asusteli. Myllyrinne kertoo tehneensä perheineen retken Kyreniaan, mutta siihenpä se jääkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat siten täysin kreikkalaiselle alueelle, pääosin pääkaupunki Nikosiaan, jossa perhe asuu. Tosin on perheelle löytynyt nähtävää myös kreikkalaisen Kyproksen alueelta. Vierailut vuoristokylissä ovat kiehtovia ja erityisesti kivikautinen Khirokitia vaikuttaa hätkähdyttävältä kohteelta.

On hauska lukea Myllyrinteen juoksuharrastuksesta. Hän pitää sitkeästi kiinni lenkkiajoistaan ja osallistuu maratoneille ja muille katujuoksuille. Sitä jotenkin kuvittelisi, että kirjallisuusharrastajat (Myllyrinne on ammatiltaan kustannustoimittaja) eivät harrastaisi liikuntaa sen enempää kuin minäkään eli luvattoman vähän. On ilo huomata erehtyneensä. Erityisen vaikutuksen minuun tekee se, miten Myllyrinne selvästi nauttii luontopoluilla juoksemisesta, ovathan polut usein korkealla, viileämmillä seuduilla, jossa saa olla rauhassa, kun harvemmin kohtaa muita kulkijoita ja saa lisäksi nauttia luonnon kauneudesta ja upeista maisemista.

Paitsi että kyproslaiset näyttäytyvät Myllyrinteelle nostalgiaan, menneisyyden (tarkoittaa aikaa ennen pohjoisosan turkkilaismiehitystä) ihannointiin taipuvaisena ja sen alle paljon nykyisyyden ongelmia vaivihkaa hautaavana väkenä, on Kypros lisäksi voimakkaan miesvaltainen yhteiskunta. Naisten osa on toimia äitinä, mummona, tätinä eli synnyttää ja hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja hoitaa kotiaskareita. Suomalaisnaiselle tämä ei käy laatuun, Myllyrinne pyrkii pysymään työn syrjässä kiinni ja näin etätöitten kulta-aikaan sellainen onnistuukin. Kirjan alussa hän nimittää itseään ulkosuomalaiseksi, mutta tämä käsite ei toistu muistaakseni häiritsevän usein. Näkisin kirjan erinomaisena kuvauksena nykysuomalaisesta maahanmuuttajana: hän on hyvin koulutettu, taloudellisesti vakaassa asemassa ja paluu takaisin Suomeen on kiinni omasta valinnasta.

Kirjallisuuden parissa työtään tekevälle kieli on koti, niinpä uudessa kotimaassa on mietittävä suhde omaan kieleen ja muitten kieleen, tätä kirjailija työstää kirjansa lopussa.

Ihan kiva lukaista. Kirjassa on 181 sivua, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.

Ren-in: Merkintöjä ruohomajasta

Vuonna 2016 julkaistiin suomeksi vanha japanilainen teos nimeltä Merkintöjä ruohomajasta. Alkuperäinen teos lienee nimeltään Hōjōki, sen kirjoittaja, munkkinimeltään Ren-in eli vuosina 1155 – 1216. Teoksen suomensi ja toimitti Miika Pölkki. Lukemani kirja koostuu kolmesta selkeästi erotellusta osasta: Merkintöjä ruohomajasta, Selitykset ja Jälkisanat. Ensin muinainen kirjoittaja Ren-in kertoo oman versionsa elontiestään, sitten kirjan suomentaja/toimittaja tarjoaa yksityiskohtaisia selityksiä alkuperäiseen tekstiin liittyen ja jälkisanoissa selitykset laajenevat käsittelemään tekstiin sisältyviä viittauksia kirjoitusajankohdan runouteen ja osin myös buddhalaiseen uskontoon.

Köyhtyneen virkamiesperheen poika Kamo no Chōmei pettyi siihen mitä elämällä oli hänelle tarjota ja ryhtyi syrjäilijäksi, kuten asia kirjassa ilmaistaan. Hän siirtyi aluksi asumaan jokivarteen kaupungin ulkopuolelle ja lopulta kaupungin läheisyydessä sijaitsevalle vuorelle, jonne tämä nuoruudessaan kaupunkimaiseen elämään tottunut mies rakensi itselleen yksinkertaisen, pienen ruohomajan (~ 9 m²). Siellä hän, käyttäen nimeä Ren-in, sitten eleli kuusikymppiseksi eli vain hieman minua vanhemmaksi.

Syrjäilijänä Ren-in ei luopunut tyystin maailmallisista puuhistaan. Hän harrasti edelleen runoutta sekä koton ja biwaluutun soittamista. Kunnon buddhalaisena hän tavoitteli puhtaalle maalle syntymistä, joka kaiketi edellytti maailmallisuudesta luopumista. Varsinkin jälkisanoissa tuodaan esille se, miten Ren-in tiedosti tämän seikan. Hän tuntuu asettaneen toivonsa Amida-buddhaan, joka lopulta auttaisi pyytämättä häntä ”pääsemään perille” tai miten asia nyt pitäisikään ilmaista. Tästä tulee kristitylle tietysti mieleen se, että ihminen pelastuu yksin armosta. Voisiko sitten vetää ~ -merkin Lutherin ja Amida-buddhan välille? Ehkenpä ei, ruohomajan seinästä lentäisi mustepullokin läpitse että humahtaisi.

Muuten kirjassa saattaisi olla tahatonta huumoriakin, ellei erinäisiä ilmaisuja olisi selityksissä niin tarkkaan avattu lukijalle. Hauskana koin sen kun Ren-in kirjoittaa, kuinka hän kuuta katsellessaan muistaa vanhoja ystäviään ja heti seuraavaksi hän kertoo apinan huudon saavan hänen hihansa kostumaan kyynelistä. Tästä voisi lukijalle tulla semmoinen hassu mielleyhtymä, että apinan huuto tuo vanhat kamut mieleen. Mikseipä niin voisi ollakin? Mutta Pölkki kertoo, että kielikuvat kuun katselu ja apinan valitus liittyvät kumpikin erillisiin runoihin ja saavat niitten runojen kautta laajemman merkityksen.

Tällä tavalla – yhteensidottujen säkeitten viittauksilla Buddhan opetuksiin – on muistaakseni luotu myös buddhalaisuuden eräs perusteos Dhammapada. Niinpä myös Ren-inin tekstistä humistaa todennäköisesti paljonkin ohitse minulta, kun en ole perehtynyt muinaiseen japanilaiseen runouteen tai buddhalaisuuteen. Merkintöjä ruohomajasta on verrattain lyhyt teksti, sen ilmaisut kantavat muassaan perinteisiin sitoutunutta aineistoa, jonka honaaminen on toisen kulttuuripiirin ja aikakauden lueskelijalle mahdotonta ilman asiantuntevaa opastusta. Paikoitellen tosin tämä opastus tuppaa rehevöitymään niin koristeelliseen sanankäyttöön, että minä lukijana tarvitsisin opastusta myös sen tulkintaan.

Kirjassa on 118 sivua. Lukaisin sen eilen.

Kalle Kniivilä: Elämää Pietarissa 1917 – 2017

Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Elämää Pietarissa 1917 – 2017. Kirjan alaotsikkona on Tanjan katu. Kirjassa kerrotaan Pietarin keskustassa sijaitsevan Vasilin saaren ihmisten elosta noin sadan vuoden ajalta, tsaarin vallan lopulta sosialistisen kokeilun kautta Putinin päiviin. Haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin perustuvien arkisten kertomusten keskiössä on Toinen linja -niminen katu, jonka varrella Leningradin piirityksen aikaan (1941 – 1943) asui nuorenTanja Savitševan perhe.

Minulle syntyy lukijana tästä alaotsikon valinnasta kuva tuntemattomista kaupunkilaisista, heistä, jotka eivät selvinneet kertomaan tarinaansa itse, heistä, joita historiankirjoista ei oikein löydä edes rivien välistä. Kniivilä kertoo, että tosiasiassa Tanja Savitševa, jolle hänen entisen asuintalonsa seinään on kiinnitetty muistolaatta, oli jo neuvostoaikana surullisesta kohtalostaan tunnettu ja hänen kotikadullaan pysähtyivät turistibussit. Tanjan koruton päiväkirja kertoo hänen perheenjäsentensä kuolleen yksi kerrallaan, kunnes jäljelle jäi yksin Tanja. Hänkin menehtyi jo 14-vuotiaana.

Kirjaansa haastateltavaksi Kniivilä on löytänyt Tanjan entisen luokkatoverin, joka kertoo hyvin uskottavia, arkisia muistoja Tanjasta sekä omasta elämästään Vasilin saarella. Kniivilä on tavannut myös Venäjän saksalaisiin kuuluvan naisen, jonka vanhemmat vuonna 1937 on noudettu yöllä kotoa kuulusteluihin ja sittemmin ammuttu. Vanhempien maine on myöhemmin palautettu, mutta vaikeampi lienee ollut palauttaa hengissä selvinneitten saksalaisten uskoa neuvostojärjestelmään.

Vaikka näitten kertomusten kuvaamat tapahtumat ovat tulleet tutuiksi tunnettujen henkilöitten kohtaloista, on tietenkin aina oma lukunsa saada tietää niistä ihmisiltä, jotka ovat kaiken tämän itse kokeneet. Ihmeellistä on myös se, miten ihmiset ovat kaikkea kamalaa koettuaan kyenneet viettämään jokseenkin normaalia elämää. Kirjassa käydään läpi Leningradin asumisoloja, auton hankkimista, inflaatiota, television hankintaa, jne. Tietenkin poliittinen kehitys vaikuttaa myös ihmisten arkeen, mutta aina niistä töyssyisistäkin reiteistä monet selviävät. Tavallisen kansalaisen tasolla elämä on ruuan hankkimista, koulunkäyntiä ja työn tekoa, lastenhoitoa, asunnon valintaa ja naapureitten kanssa elämistä. Neuvostoajan yhteisasunnot, kommunalkat, mainitaan usein.

Kniivilä on toimittaja, kirjassa tämä näkyy helppolukuisuutena. On kuin lukisi pitemmänpuoleista reportaasia asiapitoisesta aikakauslehdestä. Teksti on palasteltu pieniin, kiinnostaviin osiin, väliotsikotkin houkuttavat lukemaan. Kuvia kirjassa ei ole, lopputekstissään Kniivilä kertoo kuvia löytyvän hänen nettisivuiltaan, samoin kuin kirjassa esiintyvien henkilöitten haastattelujen näytteitä.

Olen lukenut Kniivilän kirjoista aikaisemmin Baltian venäläisistä kertovan Neuvostomaan lapset. Hyllyssä odottaa vielä Putinin väkeä. Ehkäpä sen aika vielä koittaa, seuraavaksi ajattelin kokeilla jotain vallan muuta. Tässä kirjassa on 221 sivua. Hankin sen kuitin mukaan Kuopion kauppahallista 17.7.2019. Luin sitä tässä jonkin aikaa.

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Amerikkalainen Kurt Vonnegut (1922 – 2007) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun romaanin Timequake. Vuonna 1998 siitä ilmestyi suomennos nimellä Ajanjäristys, suomentajana Erkki Jukarainen. Teoksen piti olla Vonnegutin viimeinen. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt vielä kirja, joka on julkaistu suomennettuna vuonna 2007 nimellä Maaton mies.

Minä luin kuitenkin toistaiseksi vain tämän Ajanjäristyksen. Siinäkin oli minulle tekemistä.

Vonnegut aloittaa Ajanjäristyksen kertomalla näkemyksensä Ernest Hemingwayn pitkästä novellista, joka on julkaistu suomennettuna nimellä Vanhus ja meri. Joku kalastaja oli kertonut Vonnegutille, että novellissa kuvatun vanhuksen olisi pitänyt ottaa pyytämästään miekkakalasta parhaat palat veneeseensä ja jättää loput haitten ruuaksi. Vonnegut kertoo kirjoittaneensa kymmenisen vuotta romaania nimeltä Ajanjäristys, kunnes hän oli päättänyt tehdä sille niin kuin vanhuksen olisi pitänyt tehdä miekkakalalle. Lukijana olen kiitollinen Vonnegutille tästä päätöksestä lyhentää romaaninsa suomennettuna vain 246-sivuiseksi. Siinäkin oli minulle lukemista.

Itse ajanjäristys ei minusta ole kovin kiinnostava ajatuksena eikä juuri muutenkaan. Kyse on siitä, että maailmankaikkeus eräänä hetkenä helmikuussa vuonna 2001 päättää lakata laajenemasta ja alkaakin supistua, niin että Maapallon asukkaat palaavat äkillisesti elämässän kymmenen vuotta taaksepäin. Sitten maailmankaikkeus alkaa kuitenkin heti laajeta ja ihmiskunta joutuu elämään kymmenen vuotta uudestaan täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Romaanissa esiintyvä kuvitteellinen scifi-kirjailija Kilgore Trout kirjoittaa tapahtumasta muisteloteoksen Kymmenen vuottani automaattiohjauksella. Tätä ja melko monta muutakin Troutin tekstiä Vonnegut käsittelee romaanissaan. Mukana on kuitenkin myös Vonnegutin oman elämän tapahtumia, ainakin sellaisina ne esitetään. Vonnegut muistelee oman elämänsä lisäksi nimeltä mainiten perheenjäseniään, sukulaisiaan, tuttaviaan, kollegoitaan ja muita hemmoja. Mikäpä hänessä. Onhan siinä lukemista.

Kirjaa lukiessani minut valtasi usein nyreys. Se johtui siitä, että Vonnegut itsekin myöntää eläneensä hyvän elämän. Eikä pelkästään niin, vaan hän kertoo jutelleensa toisen kirjailijan kanssa ja heidän päätyneen siihen tulokseen, että tällä planeetalla elämisen arvoista elämää viettää vain 17 % ihmisistä. Kokenut lääkäri oli kuulemma pitänyt arviota jokseenkin osuvana. Hän sanoi miettineensä mikseivät hänen potilaansa tee itsemurhaa. Myöhemmin kirjekuoriostoksilla Vonnegut kohtaa köyhiä ihmisiä, joitten elämä ei ole silmiinpistävästi elämisen arvoista. Minun on vaikea ottaa tätä kaikkea huumorina, mustanakaan. Samastun liiaksi planeetan enemmistöön. Siinä sitä on samastumista.

Vaikka toisaalla kirjassaan Vonnegut sanoo kertomakirjallisuuden olevan ”ele-englantia”, jossa todellisuus sovitetaan tukemaan kerrontaa, hän on kuitenkin huolissaan kirjojen tulevaisuudesta. Hänen mielestään ihmiset haluavat löytää kirjoista samansuuntaisuutta oman ajattelunsa kanssa. Vissiinkin juuri tämän vuoksi minun on vaikea samastua Vonnegutin tekstiin. Hän kun ei kuulu planeetan enemmistöön. Hän näkee taideteoksen olevan vain puolet kahden ihmisen (taiteilijan ja taiteennauttijan) välisestä keskustelusta. Siihen kuuluu hänen mukaansa olennaisena osana tieto siitä, kuka ja millainen taiteilija on. Jos kyse olisi keskustelusta, eikö taiteilijankin siten pitäisi tuntea taiteennauttija? Tätä sanastoa soveltaen taideteos pikemminkin julistaa kuin keskustelee. Ehkä Vonnegut kumminkin jotenkin aavistaa minut lukijana, sillä hän kirjoittaa:

hölynpölyn hyväksyminen on olennaisen tärkeää, mikäli haluaa nauttia runoista ja romaaneista ja novelleista ja myös näytelmistä. Jotkut kirjailijoitten esittämät väitteet ovat kuitenkin niin tolkuttomia, ettei niitä voi millään uskoa.

Tähän minun on uskominen?

Luin kirjaa aika pitkään, joskin loput 109 sivua päivässä, kun tunsin saavani kirjan luettua.

Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä

Kirjailija Minna Canthin (1844 – 1897) lähipiiriin lukeutunut Hanna Asp (1868 – 1948) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun pienen, mutta paljon mielenkiintoista tietoa sisältävän teoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Luin sen.

Alkusanoissa Asp kertoo, että häntä on pyydetty kirjoittamaan ylös muistojaan Minna Canthista, jonka kodissa Kuopiossa Hanna asui koulutyttönä. Kirjailija Canth halusi pitää Hannan perheenjäsenenään senkin jälkeen, tämä käy ilmi kirjassa siteeratuista kirjeistä. Niinpä Hanna Asp vieraili Kanttilassa myös sitten kun oli jo siirtynyt itsenäiseen elämään eteläiseen Suomeen.

Asp kuvaa sujuvasti ja selkeästi Minna Canthin elämän pääpiirteitä samoin kuin pienempiä pikantteja sivujuonteita. Hän luo katsauksen Canthin elämään jo ennen Kuopion aikoja, kuvaa hänen uraansa Kuopiossa kirjailijana sekä kauppiaana (vuosina 1880 – 1897). Asp kertoo Minna Canthin elämän tärkeistä ihmisistä: hänen perheestään, taiteilijatuttavista, Kuopion läheisistä, uudistuksia toivovista henkilöistä sekä varsinkin Kanttilassa tiuhaan vierailleesta opiskelevasta nuorisosta, jota kirjailija kannusti parhaansa mukaan. Canthin harrastuksista tuodaan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen ajattelun ohella esille leikkimielinen hauskanpito, luontoretket ja kortinpeluu, lopussa kokeillaan spiritismiäkin. Kirja päättyy Minna Canthin haudalle. Minna Canthin kuoleman myötä tunnelma Kuopiossa muuttui. Asp kuvaa Kuopion palanneen vanhaan rauhaansa:

Se oli jälleen idyllinen pikkukaupunki, joka ei enää vetänyt ihailevia eikä myöskään harmistuneita katseita puoleensa, johon ei enää vaellettu pelkästä uteliaisuudesta pitkien, vaikeitten matkojen takaa.

Kirjan alussa Asp kuvaa, miten hän ensi kertaa saapui tuohon kaukaiseen Kuopion kaupunkiin ensin junalla Tampereelta Pulsan asemalle, sitten tärskyvillä kievarirattailla Lappeenrantaan ja sieltä Pietarista tulleella laivalla Kuopioon. Samalla tapaa Minna Canthin matkat Helsinkiin olivat monen mutkan ja pitkien taipaleitten takana, sillä Savon rata Kuopioon valmistui vasta syksyllä 1889. Kuopion lähiseuduille Canthin perhe sen sijaan teki usein retkiä, varsinkin Puijon vaara sekä soutumatkan päässä sijaitseva Myhkyrin saari Kuopionlahden takana olivat vierailujen kohteina. Myös Maaningan Tuovilanlahdessa sijaitsevalle komealle Korkeakoskelle Canthit veivät vieraitaan. Pitkien matkojen vuoksi vieraat usein viipyivät pitkiä aikoja matkakohteissaan, jolloin Minna Canth saattoi käydä laajoja keskusteluja vieraittensa, mm. Suomalaisen teatterin johtajan Kaarlo Bergbomin kanssa. Asp kertoo millaisista periaatekysymyksistä johtuen Canth sittemmin oli joitakin vuosia välirikossa Bergbomin ja kirjailija Juhani Ahon kanssa. Järnefeltin perheen Kuopiossa asumisen merkitystä Canthille Asp korostaa, mutta toteaa Elisabeth Järnefeltin käyneen ajan oloon Minnalle liian pessimistiseksi seuranpitäjäksi. Minna Canth piti leikistä, huumorista ja kortinpeluusta – kahvinjuonnin lisäksi. ”Ein ganz kleines” tarkoittikin Kanttilassa skruuvinpeluuta, sen väkevämpiä Asp ei mainitse.

Mitään suuria ja hätkähdyttäviä tietoja kirjassa ei tuoda esille. Minna Canthin elämää läheltä nähneen kuvaus on silti kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Se kertoo ajasta, jonka elvyttäminen henkiin katsauksenomaisella tavalla palvelisi Kuopion tarjottavaa matkailun alalla. Kuopiota tulisi markkinoida vanhana, romanttisena kulttuurikaupunkina.

Kirjassa on vain 149 sivua, sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää. Hyvä kun luin.

Viivi Luik: Varjoteatteri

Virolainen Viivi Luik (s. 1946) kirjoitti vuonna 2010 julkaistun omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Varjuteater. Anja Salokannel suomensi teoksen, joka ilmestyi vuonna 2011 suomeksi nimellä Varjoteatteri. Luin sen.

Luikin romaani alkaa neuvostoajan puhdistuksen jälkinäytöksestä vuonna 1949. Kolmivuotias tyttönen löytää poiskyyditetyn perheen tyhjästä asunnosta kirjan, jossa on kuva Colosseumista. Luik väittää siitä lähtien tehneensä matkaa Roomaan.

Koska Roomaan johtavat kaikki tiet, Roomaan saavutaan useamman ulkomaan kautta. Luik kertookin romaanissaan paitsi elämästä itsenäistyvässä Virossa, myös oleskelustaan Viron suurlähettilään puolisona Helsingissä, Berliinissä ja lopulta Roomassa. Tosin loppu ja alku ja keskivaihe vaihattelevat paikkaansa Luikin kerronnassa. Enemmänkin hän tuntuu hahmottelevan kerrottavaansa jotain kokoavaa havaintoa näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Syntyykö sellainen, riippunee lukijasta, minä en ihan vakuuttunut.

Suomi on maa, jossa asuu vakaa ja juureva kansa. Pariisissa matkaillut suomalainen kertoo nähneensä matkallaan ahvenen. Uskon tämän, sillä itse arvelen nähneeni Lontoossa, Westminster Abbeyssä hauen, vieläpä useampia.

Berliinissä on turkkilaisia, bratwursteja, kerjäläisiä metrossa, varkaita busseissa ja paljon lehtipuitten reunustamia katuja. Berliinissä asuu myös kirjan tärkeä sivuhahmo, virolaislähtöinen kirkonmies Atspol.

Rooma on vanha kaupunki, ikuiseksikin mainittu. Niinä Rooma on lukemattomien edeltävien sukupolvien kaupunki. Mutta se on myös nykyisin elävien italialaisten kaupunki. Lisäksi se on kaiken maailman turistien kaupunki. Ja paavin kaupunki. Sekä tietenkin kerjäläisten kaupunki. Ja vielä varkaitten kaupunki. Nämä kaikki ryhmät nousevat esille Luikin kuvauksissa.

Nykypäivän roomalaiset kuvataan elämästä nautiskelijoina, joitten työmoraali on toisenlainen kuin pohjoisilla kansoilla. Asentaja ei saavu paikalle sovittuna aikana vaan muutaman päivän myöhässä, koska ilma oli niin kurja. Talvella lämmitys asunnoissa ei toimi. Tarjoilijat käyttäytyvät niin kuin heitä varten pitäisi kohottaa asiakaskunnan tasoa. Kaikki vaikuttaa olevan peliä, jossa tärkeintä on ulkoinen vaikutelma, ei se mikä on totta tai muulla tavalla oikein. Kuitenkin Luik selvästi viehättyy Rooman näkymistä. Hän antaa paljon tilaa ympäristön kuvaukselle, välillä hieman ylenpalttisestikin. Ikuinen kaupunki on suuri, punaisen langan saatikka sitten lapsuuden ruohonkorren katoaminen tapahtuu helposti. Liitän tähän loppuun näytteen mystisestä antiikin yhteyden kokemuksesta, joka vähän johdatteleikse kirjaan, jota ajattelin kokeilla seuraavaksi:

Tiheä hiljaisuus ja kaukainen melu ja voimakas maustetun ruuan tuoksu hallitsivat jonkin aikaa tällä muurien rajaamalla, pylväiden reunustamalla aukiolla, sitten äänet sammuivat ja etääntyivät ja hiljaisuus voitti.

Ystävämme, joka muistutti mustaa gondolia, kysyi:

”Näkivätköhän Hadrianuksen väet meidät?”

Kirjassa on 264 sivua. Luin sen kolmessa päivässä, eilen pidin välipäivän.

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Berliinissä asuva venäläinen Wladimir Kaminer (s. 1967) kirjoitti vuonna 2000 saksankielisenä ilmestyneen kertomuskokoelman nimeltä Russendisko. Vuonna 2005 kirjasta ilmestyi Vesa Suomisen laatima suomennos nimellä Ryssändisko. Luin sen.

Kaminer kertoo muuttaneensa Moskovasta Berliiniin kesällä 1990. Hän saapui Lichtenbergin asemalle junalla parin kaverinsa kanssa. Miehet olivat juutalaista syntyperää, tämä oli edellytys maahanmuutolle. Kaminer kertoo matkalle lähdöstä, saapumisesta perille, kotiutumisesta, asuinoloista, työnsaannista, vapaa-ajan puuhista ja perheen yhdistämisestä. Tyylilaji on minun nähdäkseni pakina, ihan kaikkea kerrottua en osaa ottaa todesta. Pieni liioittelu saattaa silti muokata tapahtumain yleiskuvaa kertojan emootioitten mukaiseksi.

Näytteeksi esitän kirjasta otteen, jossa Berliinissä asuvain venäläisten toimesta järjestetään kevätjuhla. Juhlassa kuoro esittää venäjänkielistä laulantaa:

Vanhaan venäläiskansalliseen tapaan se lauloi itse sepittämiään pilkkalauluja. Pilkkalauluilla oli Venäjällä aina suuri yhteiskuntakriittinen merkitys, koska ne toivat usein sanomaansa liioitellen kuuluville kansan äänen.

Olen lukevinani Kaminerin pakinoitsevissa tarinoissa samaa piirrettä kuin em. pilkkalauluissa. Saattaa olla, että tarinat tuntuvat hauskemmilta niistä Berliinin venäläisistä, jotka voivat tapahtumista tunnistaa itselleen tutunoloisia hahmoja tai tilanteita. Minä olisin ehkä kaivannut enemmän liioittelua tai sitten olen vain väsynyt.

Tykkään kirjan kannesta, jossa on taustana hernekeiton värisellä pohjalla himmeitä viisisakaraisia tähtiä sekä etualalla kirjailija itse kurkistamassa lukijaa taivaansinisen trabantin sisältä – pelkääjän puolelta.

Nytpä sain kumminkin yhden kirjan luettua. Reilu viikko sitten olin nenäleikkauksessa, siitä toipuminen on vienyt aikaa ja voimia. Sitä paitsi piti pudottaa lumet katolta ja tehdä niistä lumista pari lumivuorta ja onhan tuota kolaamista riittänyt muutoinkin. Tämä Kaminerin kirja on onneksi lyhyt, vain 154 sivua. Lukemiseen meni silti viikko tai pari.

Muissa blogeissa mm. Lurun luvut ja Tarukirja. Myös Leena/Donna mobilen kirjat on lukenut Kamineria.

Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa

Suomessa asunut liiviläinen pappi Edgar Vaalgamaa (1912 – 2003) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun teoksen Valkoisen hiekan kansa. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kuvaa Liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Kirjan lopusta löytyy liiviläisen koulutarkastajan Valda Šuvcānen (1923 – 2007) laatima kirjoitus Liiviläiset toisen maailmansodan jälkeen, joka kertoo Latvian Kuurinmaalla Liivinrannaksi nimetyllä alueella elävien viimeisten liiviläisten elämästä toisen maailmansodan aikana, sodan jälkeisessä neuvostoyössä ja sen jälkeen aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Lisäksi kirjassa luetellaan pari sivua liiviläisiä käsittelevää kirjallisuutta. Ihan viimeiseksi on sijoitettu latvialaisen kirjallisuushistorian tutkijan Robert Klaustinšin vuonna 1993 Riiassa julkaistun referaatin pohjalta laadittu selkeä kuvaus Lätin Henrikin Liivinmaan kronikassa selostetusta liiviläisten kristinuskoon ja saksalaisen kalparitarikunnan alamaisuuteen siirtymisen vaiheista.

Edgar Vaalgamaa syntyi Kuurinmaalla tsaarin vallan aikaan. Kuurinmaa sijaitsee Latviassa Riianlahden etelärannalla ja siitä joitain kymmeniä kilometrejä etelään. Kuurinmaan liiviläinen väestö asui Kuurinmaan niemenkärjessä kalastajakylissä (vuonna 1911 liiviläisiä asui siellä 2400 henkeä) rannikkokaistaleella, joka ulottui Riianlahdelta Itämeren rantaan. Aluetta alettiin kutsua vanhan liiviläisasutuksen mukaan Liivinrannaksi, vaikka valtaosa asukkaista olikin latvialaisia. Liivinrannan aluetta ei ilmeisesti pidetty kovin houkuttelevana asuinseutuna, sillä alueen maaperä on hiekkamaata, joka soveltuu hyvin lähinnä perunanviljelyyn. Liiviläiset harjoittivat kalastusta, verkko- ja nuottapyynnin saaliit koostuivat kilohailista ja pikkukampelasta, jota savustettiin säilyvyyden parantamiseksi. Vaalgamaa kuvaa elävästi miten kalastajakylien arki hurisi kalastuksen ja pääosin kotitarpeeseen harjoitetun maatalouden töissä.

Toinen tärkeä aihe kirjassa on vastaaminen siihen kysymykseen, miten oli mahdollista, että liiviläiset, jotka olivat keskiajalla eräs alueen tärkeistä heimoista, olivat Riian pohjoispuolelta kokonaan kadonneet ja Liivinrannallakin heitä laskettiin vuonna 1989 elävän enää 140 henkeä. Sekä Šuvcāne että Vaalgamaa vastaavat tähän kysymykseen sekä esimerkkien kautta että yleisemmin. Vaalgamaa viittaa aluksi siihen, että liiviläiset asuttivat keskiajalla (tuolloin liiviläisiä oli arviolta 20 000) Kuurinmaan lisäksi Väinäjoen ja Koivajoen seutuja, johon Saksasta suuntautunut kristillinen lähetystyö miekkojen ja heittolaitteitten kera iski ensimmäiseksi. Tästä syystä saksalaiset vallanpitäjät nimittivät vuosisatojen ajan nykyisen Latvian ja Viron aluetta Liivinmaaksi. Liiviläiset pitivät aluksi sitkeästi kiinni omasta uskonnostaan ja sitä kautta myös vapaudestaan elää omien perinteittensä mukaisesti. Saksalaiset ammattisotilaat olivat kuitenkin ylivoimaisia. Liiviläiset joutuivat taistelemaan saksalaisten rinnalla Viron monia heimoja vastaan, mikä verotti liiviläisten lukua. Vaalgamaa kirjoittaa:

Edelleen vuosisatojen kuluessa Liivinmaa jäi Baltian alueella käytyjen ja toisinaan vuosikymmeniä kestäneiden tuhoisien sotien tantereeksi, mikä aikaa myöten kulutti pienen heimon elinvoimia. Vieraat sotajoukot toivat mukanaan kulkutauteja, jotka toistuvina vaativat sotien jalkoihin jääneiden keskuudessa runsaasti uhreja.

Vaalgamaa mainitsee taudeista ruton, isorokon ja punataudin.

Latvian itsenäistyttyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi liiviläisyyden nousukausi suomalaisten ja virolaisten tutkijoitten kiinnostuessa Liivinrannasta. Perustettiin Liiviläisten Liitto, joka julkaisi omaa liivinkielistä lehtistä ja Uusi Testamentti käännettiin liivin kielelle. Toinen maailmansota merkitsi kuitenkin tylyä loppua tälle myönteiselle kehitykselle. Saksalaisten vallan aikana moni liiviläinen pakeni ulkomaille, eivätkä he yleensä palanneet Neuvostoliittoon ellei ollut pakko. Neuvostovalta teki Liivinrannasta suljettua rajavyöhykettä, rajoitti asukkaitten liikkumista ja kalastuselinkeinon harjoittaminen siirtyi kolhoosien haltuun. Liivinrannalta oli vaikea löytää työtä ja toimeentuloa, joten nuoret muuttivat sieltä pois. Vaikka 1970-luvulla kulttuuritoiminta alkoi uudelleen varsinkin liiviläisten laulukuorojen myötä, ei se riittänyt kääntämään nuorisoa liiviläisyyden pariin juuri muuten kuin harrasteen tasolla. Kirjan takakannessa mainitaan, että liiviä äidinkielenään puhuvia henkilöitä on jäljellä enää kymmenisen iäkästä henkilöä. Wikipedia tietää kertoa, että viimeinenkin heistä on kuollut muutama vuosi sitten.

Vaalgamaan kirja tarjoaa hienon omakohtaisen kuvauksen liiviläisten viimeisistä ajoista Liivinrannalla. Valokuvat elävöittävät kerrontaa. Kirjassa on 198 sivua. Taisi viikko vierähtää sitä lukiessa. Nyt luen vielä yhden kirjan Latviasta ja sitten on saksalaisen romantiikan vuoro.

Lauri Kettunen: Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) julkaisi vuonna 1960 omakustanteena kirjansa nimeltä Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin. Värmlantiin suuntautuneet murteen ja kansantarinoitten keruuta käsittäneet matkansa Kettunen teki vuosina 1907 – 1937. Kirjassa matkat tosin jatkuvat vielä tämän jälkeenkin, kuitenkin niinpäin, että Värmlannin ja Norjan metsäsuomalaisväki vierailee Suomessa, jossa heistä oli tullut kiinnostavia hahmoja, joista vielä saattoi aistia hiljaa hiipuvan suomenkielisen kansanrippeen saloseuduilla säilynyttä elämänmenoa. Rautalammilta tehdään sitten vastavierailu Vermlannin ja Norjan metsille.

Kirjassa kuvataan matkat aikajärjestyksessä. Kolme ensimmäistä Värmlannin reissua (ensimmäinen 1907 ja toinen ja kolmas 1909) ja sisältyvät jo Kettusen teokseen Tieteen matkamiehenä. Kolmannen ja neljännen matkan väliä kertyy Kettusen muuanne suuntautuneitten kielinäytteitten keruumatkojen vuoksi peräti 17 vuotta. Vuonna 1926 Kettunen saapuu tuttuun Juhoilan taloon odotettuna vieraana, tosin kovin kauan odotettuna. Metsäsuomalaistalossa, jota asustaa parvi Kettusta vanhempia sisaruksia, on suhtauduttu kielimieheen kuin sukulaiseen. Kaksi talon asukkaista oli jo poistunut muonavahvuudesta, samoin kuin Kettusen ensi matkallaan haastattelema, toisaalla asuva mies, noidan poika. Vähän kerrassaan nautitaan kahvia piistuvan puolella ja tunnelma ujuu entisiin uomiinsa.

Juhoilan talonväen lisäksi Kettunen jututtaa peninkulman päässä asuvaa Niittahon Jussia, joka itse hakeutuu puhutettavaksi ja juuri hän on se suomea puhuvan metsäsuomalaisen malli, jota sittemmin Suomessa kuljetetaan kansan ihmeteltävänä. Juhoilan Jussin ja Niittahon Jussin ohella erittäin tärkeä haastateltava on Kaisa Vilhunen. Hän on kertonut E. N. Setälälle ja nuorten naistutkijoitten joukolle oman versionsa Sampo-myytistä. Sammas on Kaisan mukaan moaliman tolppa, joka menee läpi pilvtaivaan ja tähttaivaan, kolmantena taivaana on ihetaivas eli kultataivas, iheherran asunto. Kettunen saa vahvistusta Setälän esittämiin teorioihin, jotka ovat varmasti pitkälti oikeita.

(Wikipediassa on hyvä artikkeli Sammosta, siinä huomioidaan myös muita vaihtoehtoja.)

Ajan kuluessa siteet haastateltaviin muuttuvat läheisiksi, Juhoilan talon väki vähenee, lopulta jäljellä on enää Jussi-isäntä. Kettunen hommaa hänelle Suomesta piian, toisenkin, kunnes Jussistakin aika jättää. Juhoilan talo jää tyhjilleen, ruotsalaistuneitten sukulaisten omistukseen. Mutta Niittahon Jussi kokee elämänsä ehtoossa, yli 80-vuotiaana kuuluisuuden, Jussi esiintyy norjalaisin voimin kuvatussa elokuvassa Finnskog og trollskap vuodelta 1956. Sen voi näköjään katsella NRK:n sivuilta netistä, jos on parempi nettiyhteys kuin minulla. Jussi pääsee Suomeen vuonna 1957, yöpyy Kettusen kodissa Helsingissä ja saa tavata presidentti Kekkosen.

Lisään vielä, että Kettusen keräämiä murrenäytteitä voi lukea litteroituina tieteellisellä tarkekirjoituksella teoksesta Suomen murteet I Murrenäytteitä (julkaistu vuonna 1930).

Luin tämän 156-sivuisen kirjan sillä tapaa, että ensimmäiset kolme matkaa luin kirjasta Tieteen matkamiehenä ja loput tästä teoksesta, jonka kirjastonhoitaja minulle vahingossa kävi hakemassa varastosta, kun olin lainaamassa Tieteen matkamiehenä -teosta lukeakseni liiviläisistä. Näitten sivujen lukemiseen minulta meni pari päivää. Olen nyt lukenut Lauri Kettusen kielenkeruureissuista kertovia kirjoja toista tuhatta sivua, mikä riittänee tällä erää.

Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia

Kielitieteilijä Lauri Kettusen (1885 – 1963) matkakertomusten ja muitten muisteloitten sarjan kolmas osa kattaa vuodet 1925 – 1960 ja se on nimeltään Matkapakinoita ja muita muistelmia. Kirja ilmestyi vuonna 1960 omakustanteena. Samana vuonna ilmestyi pelkästään matkoista Värmlannin metsäsuomalaisten tykö kertova kirja (sekin omakustanne), mutta siitä tuonnempana.

En tiedä osaako Kettunen näissä muisteloissaan kertoa itsestään siten, että hänestä syntyisi lukijalle helposti avautuva kuva. Kettunen vaikuttaa ajautuvan kerta toisensa jälkeen ristiriitoihin toisten tieteentekijöitten kanssa. Syytä siihen lukija voi arvailla, joskin Kettunen osoittaa syyttävän sormensa määräävään asemaan päässeitten voimakastahtoisten kollegoittensa suuntaan. Tämä teema kirjassa nousee loppua kohden yhä vahvemmin esiin, eikä se tee lukemisesta keveämpää eräitä hilpeitä ja meheviä sohaisuja lukuunottamatta.

Kettunen onnistuu silti antamaan tutkimusreissuistaan elävän tuntuisen kuvan. Tosin jäin pohtimaan, kertoiko Kettunen sittenkään ihan kaikkea. Ensimmäisessä muisteloteoksessaan Kettunen on matkoillaan liikkeellä pääosin ilman seuraa. Toisessa kirjassa hänen seuraansa liittyy virolaistutkija. Tässä kolmannessa osassa matkaseurana on usein kaksikin tutkijaa. Neuvostoliittoon vepsäläisiä tutkimaan kesällä 1934 matkusti hänen seuranaan kaksi suomalaista tutkijaa. Lisäksi Neuvostoliitto täydensi seuruetta kahdella henkilöllä: inkeriläisellä oppikirjanlaatijalla ja syntyperältään virolaisella museon etnografisen osaston johtajalla, molemmat kommunisteja. Mitkä lienevät neuvosto-oppineitten tehtävät kaiken kaikkiaan olleetkaan? Ja mitkä suomalaisten...?

Suomen hallituksen salaisissa ja epävirallisissa rauhantunnustelutehtävissä Kettunen käväisi talvisodan aikana Virossa, jonne hän matkusti Tukholman ja Riian kautta. Vaisuissa ja pahaenteisissä tunnelmissa eläneessä Virossa Kettunen tapasi maan korkeita vaikuttajia ja kertoi sitten Suomeen palattuaan keskusteluistaan Paasikivelle. Kenties vieläkin vaarallisempi matka lankesi Kettusen osaksi, kun hän Budapestista käsin kevättalvella vuonna 1942 vieraili saksalaisten valtaamassa Belgradissa. Junamatkan tunnelmaa painosti pelko paikallisen vastarintaliikkeen hyökkäyksistä. Vauhtia ja vaarallisia käänteitä sisälsivät myös kotimaan murteenkeruumatkat: Kettunen kuvaa kirjassa onnettomuutta moottoripyörällä, pelastumista palavasta talosta ja monenmoisia autohavereita. Hän vierailee myös vankiloissa kulkematta lähtöruudun kautta haastattelemassa eri murrealueitten vankeja, he kun ovat visusti paikalla pysyviä kielenoppaita. Myös kunnalliskodit toimivat tässä tarkoituksessa, Kirvun kunnalliskodissa Kettunen on haastatellut mummoni mummoa kesäkuussa 1930. Hyvä, Mari!

Latviassa, Liivinrannalla asuvan pienen liiviläisväestön asia oli Kettuselle tärkeä. Vaikuttaa siltä, että siinä vaiheessa, kun Kettunen sai kielitieteellisen työnsä liiviläisten parissa valmiiksi, hän vissiin ”luovutti” heidän auttamisensa muille tahoille eikä osallistunut Latvian valtion ja suom.-ugr. heimokansojen yhteistyöllä rahoitetun Liiviläisten talon vihkiäisiin vuonna 1939. Peruskiven muurauksessa hän oli sentään ollut mukana. Liiviläisten tarina on sen verran kiehtova, että lainasin jo aiheesta vielä pari muuta kirjaa.

Kuten sanottu, Kettunen sai mielestään kamppailla yliopistourallaan esimiehiään ja kollegoitaan vastaan. Tämä tuntuu erittäin masentavalta. Luulisi tieteen tekemisen olevan totuuden etsimistä eikä valtataistelua tai väittelyä siitä kenen näkemys on enemmistön mielestä oikeampi. Kirjassa on lukuisia ikäviä esimerkkejä siitä miten Kettusen sanojen mukaan ”kulissien takana intrigoiden – yritetään lamauttaa epäsuosiossa olevien miesten pyrkimyksiä.” Oheistan mahdollisen lukijan nähtäväksi lievästi sensuroimani katkelman tekstistä:

Kerran H. minulle vihapäissään kivahti: ”Sinä et ole mikään tiedemies, vain keruutyösi ansiosta olet päässyt professoriksi” ja lisäsi vielä: ”Se on yleinen käsitys”.

Kettusen oman näkemyksen mukaan monet tiedemiehet tekevät tutkimustyötä tutkijankammiossaan kehitellen teorioitaan ulkoistamatta itseään tutkittavan kansan pariin. Kettusesta näin ei todellakaan voi väittää. Ja onhan toki Kettusella ystäviäkin tiedemaailmassa. Ensimmäisessä osassa hän kokee tukijakseen Heikki Paasosen, tässä osassa tärkeä taustavoima vaikuttaa olevan Artturi Kannisto, ugristeja molemmat.

Kirjassa on 437 tekstisivua, hakemisto, sisällysluettelo ja 90 kuvaa. Lukeminen vei minulta reilun viikon elämästäni. Nyt on selkä kipeytynyt vähäisen liikunnan takia. Voi miuta! Mutta alkaa olla jo tuhat sivua Kettusta luettuna.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä

Kielitieteilijä, professori Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.

Jo vuosiluvuista voi päätellä, että mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy päiväkirjamerkinnöille.

Kirja alkaa käynnistä professori E. N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin toisia tutkijoita ei aina toivottu.

Kettusen kokemus Värmlannin metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu maahan.

Toiselle matkalle hänelle osoitetaan tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta. Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä, eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa tuuria.

Kodaveren murrealue on lähellä setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta. Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset. Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 – 1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta 25.2.1918:

Vieläpä sana Darjasta. Hän oli hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea: Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)

Kettunen huomasi, että vepsäläiset liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä pystyykin lukemaan kuka tahansa.

Suomen sisällissodasta Kettunen lukee vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.

Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo, takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan 26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin. 

Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!

Raimo Kerman: Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla

Raimo Kerman (s. 1937) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla. Luin sen veljeni suosituksesta.

Kirjaansa varten Raimo Kerman on haastatellut lapsuuden tuttujaan, joista jotkut kertovat itse tarinansa. Alusta löytyy kahden naishenkilön runot, joissa muistellaan menneitä tyttöjen näkökulmasta. Kermanin kirjan tarinat painottuvat kuitenkin selvästi poikien maailmaan. Hän tuo esiin riittävässä määrin historiallisia faktoja ihmisten ja elinolojen taustalla. Kuopiolaisten urheiluharrasteita ja elokuvateattereita kuvataan nuorison näkökulmasta. Kirjassa esiintyvät myös Kuopion tataarit, joita Aapelikin sivumennen kuvaa romaanissaan Pikku-Pietarin piha. Pikkupoikain kiinnostus kaupungissa sota-aikaan lomailleita saksalaisia sotilaita kohtaan tulee selväksi, samoin kuin nälkää nähneitten venäläisten sotavankien kovin toisenlaiset olot.

Kuopion keskustan katuverkko on ollut pitkälti nykyisenkaltainen jo 1940-luvulla. Sivukatujen nimet vain ovat hieman eläneet. Hauska yksityiskohta kirjassa on se, että Ajurinkadulla ei tuolloin välttämättä ollut vakiintunutta nimeä. Niinpä pohjoisosaa oli kutsuttu Työmiehenkaduksi ja eteläosaa Suokadusta lähtien Ajurinkaduksi. Kaupunkilaisten keskeisissä paikanmäärityksissä käytettiin vain kuvailuja lähiseudun tunnetuista asukkaista ja paikannettiin ”osoite” sen ja sen naapurin mukaan.

Poikien seikkailut kaupungissa kuvataan itse mukana olleen täsmällisyydellä. Jo kirjan alkupuolella Kerman huomauttaa, että kukaan ei halunnut kuulua rupusakkiin. Niinpä kirjassa kuvataan myös sellaisen perheen kohtalo, jota ei joukkoon haluttu. Mukana on myös kuvaus Toivasen pihasta (Savonkatu 26), jossa minäkin asuin vuosina 1970-1972. Tutulta kuulostaa, vaikka tapahtumista onkin jo aikaa, enkä tunnista 1940-luvun aikaisia asukkaita. Kermanin isä oli torikauppias, minun aikaani Savonkatu 26:ssa asui torikauppias. Lisäksi siinä toimi Konttisen kalakukkoleipomo. Sekin oli perustettu vasta Kermanin aikaa myöhemmin! Oli hyvät lihapiirakat. Nyt on sekin talo ollut purettuna jo kymmeniä vuosia. Kirjaa lukiessa ajattelin, miten kaupunki on kuin suuri kulissi, jossa me aikamme liikumme ja kun me katoamme, ei meitä pian kukaan muista. Vaikeata sanoa, onko se surullista vai pikemminkin helpottavaa.

Kirjassa on 154 sivua, jonkin verran valokuvia, enemmänkin olisi voinut olla. Esimerkiksi kirjassa esimerkkinä esitellystä pihapiiristä osoitteessa Torikatu 9, olisi voinut olla kirjassa joku valokuva ja kaupungin katuverkon kuvakin olisi tukenut sanallista kuvausta. Lukemiseen hupeni kolme päivää elämästäni.