Sylvi Kekkonen (1900 – 1974) kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin nimeltä Amalia. Teoksen nimiösivulla Amalian kuvailevana alaotsikkona on Kertomus.
Amalia on maalaistalon tytär. Hänen isänsä on kauaskatseisena miehenä lohkaissut tiluksistaan jo ennen Amalian naimisiinmenoa tyttärelle oman maatilan, Iikkalan. Iikkalaan on rakennettu hirsistä maalaistalo, aitta ja navetta. Amalian aviomies on isän talossa renkinä ollut Taavi, joka on joitain vuosia Amaliaa nuorempi. Sekä Amalia että Taavi ovat molemmat työnsä hyvin hoitavia. Amalia on vakavahenkisempi, usko on perua äidiltä. Taavi viihtyy työt tehtyään myös kylillä, viinakin maistuu. Heillä on yksi poika, Antti. Muutakin sukua kuvataan, henkilögalleria ei kumminkaan paisu turhan vaativaksi.
Kirjan tapahtumat alkavat sota-ajasta ja jatkuvat hyvän matkaa 1950-luvulle, aika lähelle kirjan julkaisuajankohtaa. Näin tulevaisuuden pilvistä asiaa tarkastellen kirjassa kuvataan erinomaisesti sitä muutosta, joka maaseutuja odotti kaupungistumisen myötä. Takamaan kylälle oli saatu tie, jota pitkin oli helppo muuttaa pois. Asiat eivät romaanissa kuitenkaan etene kuin tiekarhu maaliskuussa, nykylukijana on koskettavaa lukea tähän ajankohtaan kirjoitettua teosta, jossa kaikki merkit tulevasta ovat jo nähtävissä, vaikkeivät romaanin henkilöt Amalia mukaanlukien itse valinnoistaan päätellen tätä vielä oivalla.
Amalia on pitkä, hoikka nainen, jolla on arpi otsassa. On paha mennä sanomaan määrittääkö se häntä jopa enemmän kuin hänen elämänsä maatalon tyttärenä ja sittemmin emäntänä. Kirjan alussa Amalian ulkomuotoa kuvaillaan seuraavasti:
Ruma Amalia, sitä hän on aina ollut siron Eeva-siskon rinnalla. Jalatkin kuin miehellä. Arpiotsainen kaiken muun lisäksi.
Vanhempien kotitila on nimeltään Eevala. Eevaa ei tilalla juuri nähdä, maailma on vieroittanut hänet kodostaan. Amalian tehtäväksi lankeaa kuin arpana luvatusta maasta huolehtia molemmista tiloista. Koska hän on sitkeä, venymiskykyinen nainen, hän myös selviää töistään käyttämällä aputyövoimaa, milloin ei ratkea ihan joka kohtaan itse.
Amalian elämä on työntekoa. Tärkeäksi sivuhahmoksi nouseva Paavo-veli käy sentään Amalian luona vanhalla kotitilallaan, viettääpä kerran koko kesän siellä perheineen. Paavo antaa Amalialle uutta luettavaa, Amalia perehtyy Undsetin romaaniin Kristiina Lauritsantytär ja Hamsunin romaaniin Nälkä. Välillä hän uneksuu olevansa Norjan tunturinhuipulla päivännousua odottamassa. Olisiko Amaliasta voinut tulla kirjablogeeraaja? Tätä emme saa tietää ja parempi niin.
Kun on lukenut kaikenlaisia kummia ja kamalia, oli ihan kiva lukaista tämä Amalia, jossa elämänmeno perustuu aikaisempien sukupolvien hyviksi havaitsemille perinteille ja jossa ihmisiin ei suhtauduta vihamielisesti, jos vaikka erimieltä satuttaisiin olemaan. Sanaharkassa poikansa kanssa Amalia aloittaa puheenvuoronsa sanoilla:
Ole hyvä ja selitä.
Millaista korutonta itsehillintää ja puhetoverin kunnioitusta!
Se on myönnettävä, että romaanin näkökulma asettuu melko vahvasti Amalian puolelle alusta loppuun, mutta eiköhän Amalia ole sen ansainnut. Sitä paitsi tykkäsin kovasti siitä, ettei romaaniin ole ahdettu kaikkea mahdollista, vaan se säilyy pienimuotoisena kuin tekonahkainen käsilaukku, äkta konst, saattaisi joku tuumata. Ei sitä kaikkien seutukuntakuvausten tarvitse täyttää koko kirjahyllyä.
Kirjan hankin itselleni viime keskiviikkona Iisalmen Lähetys Kirppu-myymälästä kahdella eurolla. Siellä olisi saattanut olla muutakin ostettavaa, mutta oli niin kuuma, että minun piti sulamista vältelläkseni poistua liikkeestä. Ostin yhden kirjan tämän lisäksi, saahan tiedä tuleeko luettua niin letkeää tekstiä kuin sisältääkin – on tuo lukeminen ollut kuin kerman juontia mustan kahvin nauttijalle. Muutama päivä vierähti tämän Amalian parissa. Sivuja 251.
