Shota Rustaveli oli 1100 – 1200
-lukujen vaihteessa elänyt georgialainen runonsepittäjä, jonka
ainoa tunnettu teos on suomennettu nimellä Pantterintaljainen.
Suorasanaisesta englanninnoksesta runoelman suomensi Olavi Linnus
(1914 – 2000). Suomenkielisenä
teos ilmestyi vuonna 1990.
Kirjan alusta löytyvässä esipuheessa
suomentaja kiittää kaikkia suomennosprojektissa häntä avustaneita
sekä kertoo teoksen taustoista ja siinä käytetystä runomitasta
nimeltä shairi. Runomitta perustuu tavujen määrään, ei
ilmeisesti niitten kestoon. Runoelman suomennoksessa ainakin
mainitaan 1572 neljän säkeen säkeistöä. Kukin säe muodostuu
kahdesta kahdeksantavuisesta osasta, osien välissä on aina samalla
kohti runotauko.
Pantterintaljainen on Georgian
kansallisrunoelma. Sen arvellaan vaikuttaneen georgian kielen
muotoutumiseen.
Runoelma kertoo sankarillisista
ritareista ja heidän seikkailuistaan. Vaikka kirjan alussa mainitaan
kyseessä olevan runoilijan lahja maansa kuningattarelle Tamaralle,
eivät seikkailut sijoitu Georgiaan vaan sankarit löytyvät
Arabiasta ja Intiasta. Liikkeellepanevana voimana on kahden ritarin
rakkaus tavoittamalta tuntuvaan kaunottareen – kyseessä on siis
kaksi paria. Kolmaskin ritari ilmaantuu kuvioihin ja varsinkin loppua
kohden seikkailuissa on tiettyä vauhdikkuutta. Alkupuoli kuluu aika
lailla surun ja murheen tunnelmissa, milloin surraan omaa kurjaa
kohtaloa, milloin eroa rakkaista. Ritarit vaikuttavat aika
tyypillisiltä nuorilta miehiltä, joitten on helpompi tehdä selvää
vastustajistaan taisteluissa kuin tuoda julki rakkautensa
mielitiettyynsä – ja tästähän se soppa juuri syntyykin.
Runoelman alkupuolta leimaavat murhe ja itku, lopussa kiitos
kuitenkin seisoo.
Surun korostettu kuvaaminen tuo
väkisinkin mieleen kotoisen Kalevalan, jossa soittokin on
suruista tehty. Pantterintaljaisen säkeistö 947 näytteeksi
laulusta ja surusta:
Kun kantoi laulu ritarin, käy
kuuntelemaan pedotkin:
ja säveltensä voimalla myös kivet
veestä nousivat;
ne herkistivät kuuloaan, ne ihailivat
sointujaan.
Hän lauloi kaipauksestaan kuin
suihkukaivo sävelten.
Shairiin kuuluu, että kunkin säkeen
tulisi muodostaa oman yksittäisen ajatuksensa, niinpä loputtoman
pitkiä ajatuskulkuja ei ole ollut tarkoituskaan synnyttää.
Tyyli ei ole sillä tavalla arkaainen
kuin Kalevalassa vaan kyse on tottuneen runonsepittäjän tekstistä.
Jokseenkin monimutkainen toistensa sisäisten tarinoitten rakenne
pysyy kertojan hallinnassa. Sisäkkäisten, samanlaisina toistuvien
aiheitten rakennelma luo kertomukseen parhaimmillaan aukenevaa ruusua
muistuttavaa koristeellisuutta.
Lisää koristeellisuutta kirjaan tuo
kuvitus. Keskeltä kirjaa löytyy unkarilaisen Mihály Ziczin
(1827 – 1906) grafiikkaa aiheesta sekä georgialaisen
1600-luvun taiteilijan Mamuka Tabakarashvilin
Pantterintaljaisen innoittamia miniatyyrejä. Kunkin lukukappaleen
loppuvinjettinä on georgialaisen Lado Gudiashvilin (1896 –
1980) ornamentiikkaa aiheesta.
Kirjassa on 265 + 15 sivua sekä
keskellä kahdeksan lehteä kuvitusta. Luin kirjan viidessä
päivässä.
