Tennessee Williams: The Rose Tattoo

Kun Tennessee Williamsin (1911 – 1983) näytelmiä ei kovin hyvin suomeksi löytynyt, lainasin kirjastosta kirjan, jossa on kolme hänen näytelmäänsä alkukielisinä. Sain luettua ensimmäisen näytelmistä, nimeltään The Rose Tattoo, vaikka englannin kielen taitoni ei ihan huippua olekaan. Näytelmässä on myös paljon vuorosanoja italian kielellä. Näytelmässä käytetty kieli on melko yksinkertaista. Englanti menee tietysti syvemmille polanteille, mutta tv-englannilla siitä selviää. Vähällä italian kielen osaamisella myös italiankielisistä vuorosanoista saa selvän (jos on sattunut vielä lukiossa opettelemaan ranskaa).

The Rose Tattoon ensi-ilta tapahtui loppuvuodesta 1950. Muistini mukaan näytelmä tai sen pohjalta mahd. valmistunut elokuva tunnetaan suomeksi nimellä Tatuoitu ruusu. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain eteläosaan Mississippin tai Alabaman osavaltioon, kylään Meksikonlahden rantamilla. Melkein kaikilla hahmoilla on sisilialainen tausta. Sisilialaistaustaiset hahmot kuvataan leikkisästi aika sähäkkäluonteisina ja suorasanaisina, tuntehikkaina tyyppeinä. Tämä on huumoria, jota monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa on käytetty (esim. Tyttökullat, engl. Golden girls). Onko näytelmän tyylilaji sitten draama vai komedia, riippunee osaksi katsojan/lukijan empatiaruuvin tiukkuudesta. Minulle näytelmä avautuu lähinnä raisuna, mutta lempeään hymyilyyn houkuttavana komediana.

Kirjasta löytyy kutakin näytelmää ennen kirjailijan omat Forewordit kunkin teoksensa suhteen. Koska Williamsin käyttämä englanti on näissä selosteissa huomattavasti vivahteikkaampaa ja korkeakirjallisempaa kuin lukemassani näytelmässä, en yrittänyt lukea näitä tekstejä sanakirjan kanssa enkä varsinkaan ilman. Sieltä täältä vilkuillen huomasin Williamsin tarinoineen antiikin näytelmistä. Kun ajattelen tuntemiani Williamsin näytelmiä ja vertaan niitä antiikin ajan tai Shakespearen näytelmiin, tulee mieleeni erityisesti enteitten käyttö näytelmien alussa. Antiikissa ja Shakespearella enteet virittävät katsojaan tietyt odotukset näytelmän tapahtumia ja loppuratkaisua kohtaan. Enteet eivät kuitenkaan välttämättä kerro, mitä näytelmässä lopulta tapahtuu. Loppuratkaisu jää kirjailijan päätettäväksi ja katsoja jännittää millaisen lopun kirjailija on näytelmään kehitellyt.

Tässä näytelmässä enteinä toimivat tatuoitu ruusu ja karkaileva musta pässi. Niihin sisältyvä romanssiin viittava viesti ei ole vaikea tajuta. Kissa kuumalla katolla, Cat on a Hot Tin Roof – johon tässäkin näytelmässä tavallaan jo etukäteen viitataan, kun huomautetaan, että talossa on tin roof – lähtee liikkeelle Big Daddyn sairaudesta ja Maggie the ”Cat”in lapsettomuudesta, jonka syytä sittemmin ryhdytään pohtimaan. Nämä toimivat näytelmän enteinä, ne luovat jännitteen ja pitävät sitä yllä.

Saahan nähdä tuleeko minulta luettua kahta muuta kirjan näytelmää. Ainakin seuraava, Camino Real, voisi olla ihan kiinnostava.

Tässä näytelmässä on noin 140 sivua. Se tuli lukaistuksi muutamassa päivässä.

Amerikkalaisia Roomassa ja safarilla

Amerikkalainen kirjailija Tennessee Williams (1911 – 1983) tunnetaan paraiten näytelmistään, joista monista on tehtynnä elokuvia, kuten Kissa kuumalla katolla, Viettelyksen vaunu ja Äkkiä viime kesänä. Tottahan mies muutakin kirjoitti. Lukaisin hänen vuonna 1950 julkaistun pienoisromaaninsa The Roman Spring of Mrs. Stone vuonna 1952 ilmestyneen suomennoksen nimeltä Mrs. Stonen Rooman kevät, suomentajana Jorma Partanen. Tämäkin tarina on elokuvattu vuonna 1961. Täytyy myöntää, että elokuva antoi minulle sopivasti evästystä saadakseni selvää kirjan loppuratkaisusta.

Mrs. Karen Stone on viisikymppinen teatterin tähtinäyttelijätär, joka päätti lopettaa uransa sen jälkeen, kun tajusi esittäneensä Juliaa muutama vuosikymmen liian vanhana. (Oikeasti naiset ovat viisikymppisinä ihan mainiossa vedossa.) Näyttelijäntyön loppumisen lisäksi hänen miljonäärimiehensä kuoli pariskunnan yhteisellä maailmanympärysmatkalla ja mrs. Stone jäi ”ajelehtimaan” luxusasuntoonsa Roomaan. Vanha italialainen contessa, joka oikeastaan on seurapoikain parittaja, esittelee mrs. Stonelle nuoren ja kauniin Paolon, joka on täydellisen kiinnostunut itsestään. Syntyy epäsuhtainen ja paheksuttu suhde, jonka kestäessä mrs. Stone käy läpi menneisyyttään ja yrittää määrittää loppuelämänsä suuntaa:

Tietämisen ei välttämättä tarvitse olla tietoista tietämistä.

– – –

Ajelehtimisella oli suuntansa, vaikkei sillä ollutkaan tarkoitusta, ja toisinaan suunta onkin se ainoa, mitä tiedämme päämäärästämme.

Tästä teoksesta tuli mieleeni toinen teos, nimittäin Ernest Hemingwayn (1899 – 1961) novelli Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä, suomennos julaistiin Jouko Linturin laatimana valikoimassa Kilimandšaron lumet vuonna 1958. Alunperin novelli ilmestyi vuonna 1936 lehdessä nimellä The Short Happy Life of Francis Macomber. Siitä seuraavaksi.

Rikas amerikkalaispariskunta on Hemingwayn novellissa safarilla Afriikassa. Mies pelästyy pahan kerran metsästettäessä suurta leijonaa ja tämähän se aiheuttaa kauheeta skismaa aviopuolisoitten välillä. Eivät ne välit muutenkaan huippulukemissa ole olleet. Eräänlaisessa yhdistetyn rattopojan ja contessan osassa on suuri valkoinen metsästäjä Wilson, joka köyrii rouvaa teltassaan öiseen aikaan. Aamulla mies on sisuuntuneena valmis puhvelijahtiin, jossa hän osoittaa miehuullisuutensa, mikä yllättää hänet itsensä, mutta vielä katkerammin hänen vaimonsa. Loppuratkaisun voi käsittää haluamallaan tavalla, joka tapauksessa Francis pääsee kuitiksi sen Jumalan kanssa, jolle kuulemma jokahinen on kuolemansa velkaa Shakespearen mukaan.

Mielestäni Hemingwayn novellit toimivat jatsahtavammin, jos ei liiaksi ala kaivella niitten tapahtumille tarkempia selityksiä. Tietyllä tapaa tämä pätee erityisen hyvin myös Williamsin pienoisromaaniin, jossa mrs. Stone ”löytää itsensä” ajelehtimisensa päätteeksi. Tervejärkisen ihmisen lienee vaikea käsittää rouvan ratkaisua, mutta minusta molemmissa kertomuksissa on kyse pariskunnista tiensä päässä. Eikä tarvitse kuvitella kirjailijoitten tahtovan kertoa, että itsekunnioitus olisi kuolemaakin kalliimpi. Tällaiset tarinat ovat vain tarinankertojien hömpötystä, josta monet tykkäävät. Siinä kaikki.

Williamsin kirjassa on 152 sivua, Hemingwayn novellissa 38 sivua. Tänään ja eilen luin.