Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

Venäjän kirjallisuuden suuri Tolstoi kirjoitti vuonna 1889 tahi 1891 ilmipäästetyn kertomuksen nimeltä Крейцерова соната. Voi luonnehtia pienoisromaaniksi tai pitkäksi novelliksi. Luin tästä Eero Balkin vuonna 2011 julaistun uudemman suomennoksen nimeltä Kreutzer-sonaatti.

Luvin tämän Tolstoin pienen ja kerrontateknisesti suuren teoksen, koska olin lukemassa Minna Canthin novellien valikoimaa ja novelli (tahi pienoisromaani) nimeltä Agnes (julaistu vuonna 1892) toi elävästi mieleeni tämän Tolstoin Kreutzer-sonaatin, jota en ollut koskaan lukenut, joten ajattelin, jotta mitähän jos lukisin sen Kreutzer-sonaatin, niin eipähän ainakaan kukaan pääsisi sanomaan, jotta ethän tuota ole edes lukenut koko Kreutzer-sonaattia ja siitä alat mielipiteitäsi julkisuudessa latelemaan. Ennenkuulumatonta! On myönnettävä, että Agnes poikkeaa siinä mielessä tästä Kreutzer-sonaatista, että mustasukkaisuudesta kärsii Canthilla perheenäiti ja Tolstoilla perheenisä. Eroa saattaisi nähdä melko helposti myös siinä, että Canthin perheenäiti on todellakin äiti, kun taas Tolstoin perheenisä vaikuttaa tuskin tuntevan lapsiaan. Muitakin eroja on ja suomalaisittain tekee mieli huudahtaa: ”Eläköön!” rakkaalle isänmaalle ja sen laulujuhlien äidinkasvoille. Dramaattisuus kertomuksissa tuntuisi minun makuuni soveltuvan paremmin ilmiselvästi keksittyihin romanttisiin tarinoihin kuin realistisesti kuvattuihin henkilöhahmoihin oman elonsa sovittamattomassa sopassa.

Kerrontatekniikka on Tolstoilla kyllä aivan ällistyttävästi hallinnassa. Hän luo suuren kertomuksen pienellä sivumäärällä. Totesin tämän jo lukiessani tarinan Polikushkasta. Kreutzer-sonaatti on lähestulkoon monologina etenevä kertomus, jonka tarinan kirjoittanut hahmo kuulee pitkän junamatkan aikana. Vaikka junamatka on pitkä, voisi tämän Tolstoin tarinan esittää kuunnelmana, sieltä täältä voisi vähän nipsiä pois, mutta homma toimisi ja juttu etenisi ylidramaattiseen loppuunsa asti. On totta ja siitäkin pisteet Tolstoille, että jo alkuvaiheessa mies, joka tarinansa junanvaunussa kertoo, tuo selkeästi esiin, että hän on se mies, joka tappoi vaimonsa. Tämä tunnustus sihauttaa ilmat pihalle lukijan toiveista kuulla jokin kertomus, josta voi ryhtyä päättelemään mitä oikein on tapahtunut. Sen sijasta Tolstoi halunnee kiinnittää lukijan ajattelun siihen mitä tästä opimme. Itse asiassa sen opinkin junakertoja tuo esille jo tarinansa alkuvaiheissa. Hän ei usko ihmisen kykyyn rakastaa muuta kuin itseään. Hän näkee avioliiton vain irstailun laillistavana sopimuksena. Hänen ajatusmaailmansa on kypsynyt itämaisen ajattelun suunnille, jonka mukaan kaikki elämä on kärsimystä, kärsimys johtuu elämänjanosta ja kun elämänjano loppuu, kärsimys loppuu. Tietenkin Tolstoi vetää maton alta tältäkin näkemykseltä. Kertomuksensa kerrottuaan mies on niin täynnä häpeää ja katumusta, että kertomuskin loppuu sanaan: ”Anteeksi.”

Opettaako Tolstoi jotakin tällä kertomuksellaan? Olisiko Kreutzer-sonaatti nähtävä samantapaisena ajattelumallina kuin Tolstoin selkeän asiapitoiset Mitä on raha? tai Mitä on taide? tai Tunnustuksia ovat? Tuskinpa vain. Kertomus sisältää opiksi ja ojennukseksi tulkittavia aihelmia, mutta lukijan itsensä pohdittavaksi jää mitä niistä kannattaa ottaa opikseen. En ainakaan minä usko, että 99 % avioliitoista sisältäisi nk. pettämistä. Tosin kirjan alussa on sitaatit Matteuksen evankeliumista koskien huorintekemistä, jonka mukaan pelkästään naisen katselu himoiten on huorintekoa (Matt. 5:28). Tämähän tietenkin kohottaisi huorinteon prossat – niin olisiko oikein sanoa taivaisiin ?

Tässähän tuota oli. Kirjassa on 144 sivua. Sain sen läpiluetuksi parissa päivässä.

Leo Tolstoi: Omatuntoja

Luin Leo Tolstoin (1828 – 1910) kirjoittamiin esseisiin perustuvan vuonna 2013 julkaistun valikoiman nimeltä Omatuntoja, jonka suomensi Esa Adrian. Kirja oli alkujaan ilmestynyt suomeksi vuonna 1981 nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Luulin, että Tolstoi käsittelisi teksteissään omaatuntoa yleisemmin. Minun olisi pitänyt lukea alkusivut tarkemmin, sillä kuvailevassa alaotsikossa kirjan kerrotaan sisältävän Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. No, mänhän se nuinniin. Esseet ovat peräisin vuosilta 1894 – 1901. Tosin viimeisen esseen nimeltä Nikolai Palkin kirjoitusvuotta ei ole ilmoitettu.

Heti kärkeen sanon tämän, niin saan sen pois mielestäni: Tolstoilla on oma käsityksensä Raamatun suuresta sanomasta eikä se käsitys minun mielestäni ole täydellisen yleispätevä. Tolstoi korostaa korostamasta päästyään käskyä Älä tapa. En ole erityisempi raamatuntuntija, mutta käsittääkseni vielä sen jälkeen, kun Jumala oli antanut kymmenen käskyä (toisessa Mooseksen kirjassa), tämä sama Herra sanoo Moosekselle, jotta hänen pitää kostaa midianilaisille heidän pahat tekonsa (4. Mooseksen kirjan, 31. luku) ja Mooseksen käskystä midianilaiset tapetaan jokseenkin viimeiseen mieheen, naimattomat naiset tosin sotilaat saavat ottaa itselleen. Tolstoi korostaa kuitenkin myös Jeesuksen kuuluisaa Vuorisaarnaa, erityisesti kohtaa, jonka mukaan on kohdeltava muita niin, kuin haluamme itseämme kohdeltavan (ks. Matt. 7:12). Minusta Raamattu on sen verran paksu teos, että kannattaa tosiaankin tarkkaan yksilöidä mitä siinä pitää tärkeänä. Tolstoi on valinnut kaksi kohtaa, jotka vaikuttavat vähänkin tarkemmin syynättyinä johtavan ristiriitaisiin tulkintoihin. On totta, että Tolstoi haluaa korostaa sitä paradoksia, että kristityt valtiot ylläpitävät armeijoita, joitten lopullinen tarkoitus on toimeenpanna ihmisten tappamista, joka kristittyjen pyhässä kirjassa kielletään. Tämän hän nostaa myös todella usein esille. Lisäksi Tolstoin oma historia ei ole pelkkää rauhaa ja tsaijun juontia. Hän on nähnyt armeijan raakaa meininkiä ja sotaa omin silmin.

Lyhyesti sanoen Tolstoi kannustaa kirjoituksillaan ihmisiä tajuamaan sen, että valtioitten johto se nimenomaan tarvitsee armeijoita eikä pelkästään sotiakseen ulkovaltoja vastaan vaan myös puolustaakseen omaa valtaansa omia kansalaisiaan vastaan. Eilen kävelylenkillä hirvittävän kovaääniset hornetit lensivät ylitseni ja saivat minut lähettämään yläilmoihin kädelläni päätäni ympyriöiviä viestejä. Toivoisin, että Suomeen saataisiin sellaiset päättäjät, jotka hankkisivat hornettien tilalle muutaman kymmenen ruotsalaista jassia ja tiivistäisivät puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Nyt puhutaan vappusatasista ja infran rakentamisesta, mutta sen sijaan pidetään järkevänä hankkia miljardien arvoisia sotakoneita, jotka eivät pääsisi edes ilmaan, mikäli maamme ajautuisi aseelliseen konfliktiin suurvallan kanssa. Kenen etu tämä rahan syytäminen taivaalle oikein on?

Tolstoi kannustaa sotilaita kieltäytymään tappamisesta ja upseereita pyytämään anteeksi sotilailta, että ovat heille sellaisia taitoja opettaneet ja tämän jälkeen eroamaan palveluksesta. En usko, että Tolstoi uskoi itsekään näin tapahtuvan. Kun Suomessa aikoinaan kieltäydyttiin menemästä Venäjän armeijaan, se tapahtui koska suomalaiset halusivat eroon Venäjästä tai ainakin vastustivat maamme venäläistämistä. Viime sotien aikaankin aseistakieltäytyjiä tai asepalvelusta pakoilevia Suomessa oli, mutta he olivat pieni vähemmistö. Jos Suomi olisi antanut Neuvostoliiton vallata alueensa, meidän olisi käynyt kuin Baltian maille, olisimme tulleet osaksi Neuvostoliittoa. Ei hyvä. Kaikki kunnia isänmaamme puolustajille.

No, en tässä nyt paljon itse kirjasta kertonut, ei se ehkä niin suurta vaikutusta minuun tehnyt. Kirjasta on kertonut blogissaan MarikaOksa. Kirjassa on 181 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, ellei pitempään.

Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan

Venäjän kirjallisuuden suuri Leo Tolstoi (1828 – 1910) kirjoitti romanttisen blaa-blaan lisäksi myös asiapitoista kirjallisuutta. Kansansatujen ja oman luonnonhavainnointinsa pohjalta Tolstoi kirjoitteli pienimuotoisia, osin lapsillekin soveltuvia kertomuksia. Martti Anhava kokosi ja suomensi niistä valikoiman, joka julkaistiin vuonna 2008 nimellä Kuinka hanhi jaetaan. Kuvituksen kirjaan teki Matti Pikkujämsä oivallisella tyylillään.

Tämän kirjan lukeminen oli ollut mielessäni jo muutaman vuoden. Kun huhtikuun loppupuolella kävin kirjastossa laimaamassa ne kuusi viimeksi lukemaani kirjaa, joista olen tätä ennen blogeerannut, vilkaisi tämän kirjan kannen veikeä hanhi minua sillä silmällä ja minun oli otettava hänet mukaani seitsemänneksi. Kirja ei kuulu Leningrad – Ost-Berlin -lukuhaasteeseeni.

Löysin kirjan siis kirjaston lastenosaston hyllystä. Kaikkia tarinoita en silti noin vain kenelle lapselle tahansa suosittelisi. Ihan kaikki lapset eivät kykene käsittelemään tarinaa veturinkuljettajasta, jonka junan raiteilla on yllättäen hevosajoneuvo. Epäilen sitä paitsi koko tarinan järkevyyttä. Nämä kertomukset sisältävät paikoitellen muutoinkin sellaista maalaishenkistä juurevuutta, joka ei aina kaupunkilaisajattelijan vartalolle sovellu. Tarina, jossa kasvimaalta kurkkuja varastamaan mennyt mies saa selkäänsä tai toinen, jossa rosvo alkaa lopuksi itkeä ja pyytää piispaa rukoilemaan puolestaan, ovat varmasti jopa räiskintäpeleihin tottuneille lapsosille aika rankkaa kamaa, niin sanoakseni. Myös kertomus kulta-aarteen löytäneistä veljeksistä saattaa jäädä avautumatta aika monelle aikuisellekin, enkä sanoisi että sen tarvitsisikaan avautua kertojan esittämässä muodossa.

Tolstoi tuntuu olleen kiinnostunut luonnon havainnoinnista. Erityisesti termodynamiikan ilmiöt (lämpötilaerojen tasoittuminen) ovat kiehtoneet hänen mieltään. Lisäksi Tolstoita on kiinnostanut eläinten kyky aistia ja siitä johtaen ehkä myös se mitä kaikkea ihmiseltä jääkään huomaamatta aistiemme vähäisemmän herkkyyden vuoksi. Kaikkein parhaimmillaan nämä pikku kertomukset ovat kun Tolstoi kertoo omista kokemuksistaan puitten hoitajana. Vaikka hän joutuu suhtautumaan puihin aika käytännölliseltä kannalta, hän myös lähemmin puitten elämää tarkastellessaan näkee puut elävinä olentoina, joitten juurivesat ovat puitten lapsia. Jos ei muu sulata jäätä kriittisen lukijan rinnasta niin tämä nyt ainakin.

Vaikka Tolstoi tunnetaan laajoista rakkauskertomuksistaan niin kuin Sota ja rauha, esiintyy hän joissakin lukemani kirjan tarinoista humorististen kertomusten taitajana. Nimikertomus Kuinka hanhi jaetaan toimii ovelan matematiikan keinoin ja herättää tarinan sisälläkin hersyvät naurunpurskahdukset. Lähemmässä tarkastelussa tarinan maailmankuva on säälimätön: rikas tilanherra on todellakin herra, joka voi päättää asioista oman mielensä mukaisesti ja vain häntä viihdyttämällä voi köyhä talonpoika saada apua talouteensa. Herkemmin huumori toimii vielä lyhyemmissä tarinoissa, kuten opiskelijanuorukaisen oppiessa muistamaan mikä se harava oikein on. Hauska pikku tarina Keisari ja paita kertoo sekin entisaikojen karmeista elintasoeroista sekä Tolstoin elämänkatsomuksen syvyydestä ja tekee sen kaiken huumorin keinoin.

Kirjassa on melkein sata sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

Muita blogiarvioita kirjasta:

kirjava kukko

luettua elämää

Leo Tolstoi: Hadži Murat

Leo Tolstoin (1828 – 1910) viimeisenä ilmestynyt romaani julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Jo vuonna 1904 Tolstoi oli saanut valmiiksi lyhyen, 1850-luvun Tšetšeniaan ja Dagestaniin sjoittuvan romaaninsa, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1912. Teos on suomennettu neljästi. Lukemani Eero Balkin suomennos on vuodelta 2001. Kertomus tšetšeenipäällikkö Hadži Muratin kamppailusta kansansa ja oman perheensä puolesta on sodan ja imperialismin vastainen tarina legendaarisesta sotasankarista ja siitä maailmojen kohtaamisesta, jota myös Tolstoi nuorena upseerina Kaukasiassa oli saanut todistaa.

Tolstoin tarinan taiturimaisuus piilee siinä henkilöhahmojen galleriassa, jonka hän vähäisellä, mutta merkityksellisellä kuvailulla saa luotua. Venäjän sotatoimia Tšetšeniassa ei kuvata yksipuolisesti. Kirjassa kuvaillaan venäläistä sotaväkeä sotaministeristä ja kenraaleista aina sotamiehiin asti. Hahmon saavat myös avaari- ja tšetšeenikylien asukkaat, joita erottaa venäläisistä miehittäjistä varsinkin uskonto. Mahdottoman asetelman keskeinen henkilö on Hadži Murat. Hänellä olisi kenties mahdollisuudet ratkaista jännittynyt tilanne, mutta miten mahdoton voidaan ratkaista? Hadži Muratin oma asema muodostuu koko Tšetšenian vertauskuvaksi. Hän on ikonimainen hahmo, jota kaikki pelkäävät ja kunnioittavat. Muratin kohtalo on kuitenkin seurata rauhan oloja vain ohikulkijan osassa.

Tekstinäytteenä katkelma tšetšenialaisen kansanlaulun sanoista:

Kuuma olet, kuula, ja tuot kuoleman, mutta etkö ollutkin uskollinen palvelijani? Musta multa, sinä peität minut, mutta enkö polkenutkin sinua ratsullani? Kylmä olet, kuolema, mutta minä olin sinun herrasi. Ruumiini ottaa maa, sieluni ottaa taivas.

Koska kärsivällisyyteni ei riittäisi Tolstoin pitkien romaanien lukemiseen (ovat tosin tulleet tv:stä tutuiksi), tämä noin 160 sivuinen teos sopii minulle erinomaisesti. Sitä paitsi tapahtumat ovat enemmän tätä päivää kuin Napoleonin sodat. Venäjän armeijan harjoittama metsien hakkuu ja kylien hävittäminen riittävät vakuuttamaan minut siitä, että ”totaalista sotaa” on valitettavasti harrastettu jo ennen ilmataistelun keksimistä. Kirjan ainoa kehnompi vaihe oli puolen välin paikkeilla kirjailijan esittäessä tsaari Nikolaista kovin yksipuolisesti väritetyn omahyväisen itsevaltiaan kuvan. Paljon vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta tsaarin määräämien kammottavien rankaisutoimien laajentaminen Puolan ja Ukrainan suunnalle antaa tietysti romaanin sanomalle oman lisäsävynsä.

Kirjan lopusta löytyvät Kari Hukkilan ja Jaakko Hämeen-Anttilan mielipiteet romaanista. Hukkila korostaa teoksen kuvausta venäläisen (lue: länsimaisen) kokemasta vieraudesta, outoudesta suhteessa tuttuun ja turvalliseen. Hämeen-Anttila kirjoittaa samasta asiasta islamilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjassa käytetään jonkin verran turkin, arabian, kumykin ym. kielisiä sanoja, joten loppuun on lisätty pieni sanasto lukemisen ymmärtämistä helpottamaan. Kirjassa on 184 sivua ja luin sitä ehkä viitisen päivää.

Leo Tolstoi: Mitä on taide?

Venäjän kirjallisuuden jättiläisvaari Leo Tolstoi (1828 — 1910) julkaisi vuonna 1898 kirjan nimeltä Что такое искусство? Tolstoi esittelee kirjassa omaperäistä taide-estetiikkaansa, kirjoittaa taiteen tehtävästä, siitä mitä ylipäätänsä voi taiteena pitää. Kirja suomennettiin ensimmäisen kerran jo samana vuonna kuin se ilmestyi venäjäksi. Minä sain luettavakseni uuden suomennoksen, jonka teki Martti Anhava ja joka julkaistiin vuonna 2000. Kirjaan sisältyy suomentajan johdanto sekä kirjasta vuonna 1906 julkaistu kriittinen aikalaisnäkemys, jonka kirjoittaja on Vasili Rozanov (1856 – 1919).

Koska en ole akateemisesti sivistynyt, olen iloinen joka kerta kun kohtaan tällaisia korkean kulttuurin teoksia, jotka on kirjoitettu kielellä, jota minunlaisenikin voi ymmärtää. Tolstoi pitää kielenkäyttönsä helposti käsitettävänä, kirjasta tulee mieleen Nietzshen tapa esittää asiansa räväkästi ja selkeästi. Tolstoin virkkeet tosin tuppaavat olemaan sen verran pitkiä, että voisi välillä pitää kahvitauon, ellei pitäisi sen jälkeen aloittaa taas sama alusta.

Kirjan alkupuolella Tolstoi käy läpi mittavan määrän varsinkin saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia taide-estetiikan teoksia kuvaillen niitten perusajatukset parilla virkkeellä. Tolstoi havaitsee, että kauneutta ylimpänä tavoitteena pitävä taide-estetiikka ei pääse edes yksimielisyyteen siitä, mitä kauneus on. Länsimainen (eurooppalainen) taide on Tolstoin mielestä pitkälti taidetta taiteen vuoksi ja jää useimmille ihmisille yhtä hämäräksi kuin sitä tulkitsemaan kirjoitettu taide-estetiikka.

Länsimainen taide on kreivi Tolstoin mielestä elitististä, pienten ylhäisö- tai taidepiirien puuhaa, joka nielee valtavat määrät rahaa ja kaikenmoista vaivannäköä. Suurin osa hyvänä pidetystä taiteesta on kuitenkin vain ”taideketta”, väärennettyä valetaidetta, jolla on erittäin pitkät perinteet. Renessanssiajoista asti taide on Tolstoin mielestä palvellut ylhäisöä, joka vieraannuttuaan uskonnosta, alkoi tilata taiteentekijöiltä taidetta, jonka tehtävä oli vain tuottaa kauneutta ja nautintoa syvän hengellisen tuntemuksen sijasta. Tätä kautta yläluokka, taiteennauttijat, kieroutuivat, kuten myös heille taiteen nimellä tarjoiltua ajanvietettä valmistavat taiteilijat. Sen sijaan kansalle, joka Tolstoin mukaan yhä eli uskonnon mukaista elämää, taide ajanoloon muuttui käsittämättömäksi. Tolstoin ajatus on, että suurin osa ihmisistä elää kovaa työtä tehden kädestä suuhun, eivätkä heidän rahkeensa riitä ylhäisön mutkikkaasta taiteesta nauttimiseen.

Tolstoi esiintyy taiteen reformaattorina, hän pyrkii tekemään taiteelle sen palveluksen minkä Luther ja muut uskonpuhdistajat tekivät kristinuskolle. Taide pitää Tolstoin mielestä puhdistaa, sen linja muuttaa kristinuskon rakkauden kaksoiskäskyn mukaiseksi. Taiteen perusuomana tulee olla rakkaus Jumalaan ja ihmisten välinen veljeys. Näissä merkeissä taiteen tulee olla kaikille ymmärrettävää, vaikeaselkoisuus ja nautinnonhakuisuus on poistettava, sillä ne johtavat taiteennauttijan itsekeskeisyyteen ja yksinäisyyteen. Taidetta taiteen vuoksi ajatuksesta on siirryttävä tekemään taidetta, joka tarjoaa aidon tunne-elämyksen taiteilijalta taiteennauttijalle.

Räväkän ja kursailemattoman esitystavan vuoksi kirja sisältää paljon hauskoja kohtia. Tolstoin kuvaus Wagnerin Siegfried-oopperasta on eräs huimimmista. Kirjan lopussa oleva Rozanovin kriittinen kirjoitus antaa sitten nokkiin Tolstoille ja hänen ajatuksilleen. Rozanov nostaa Tolstoin edelle venäläisessä kirjallisuudessa Dostojevskin, kehuen laajasti ison D:n lukeneisuutta. Tolstoi on kirjassaan itse pitänyt puolensa tältä osin. Myös Martti Anhavan johdanto ja kommentit alaviitteissä nostavat aika ajoin hymyn ketjukolaajan huulille. Tämä kirja pitää hankkia kotiin!

Pieni tekstinäyte:

Todellisia taideteoksia voi ilmaantua taiteilijan sieluun harvakseltaaan, kuin eletyn elämän hedelminä, aivan kuten lapsia sikiää äidinkohtuun. Väärennettyä taidetta sitä vastoin tuottavat mestarit, ammattimiehet herkeämättä, niin paljon kuin kysyntää on.

Kirjassa on 331 sivua ja sen lukemiseen hupeni koko laina-aika.

Leo Tolstoi: Tunnustuksia

Pyhän Nikolaoksen kirkon kupoli. Kuopio.

Venäjän kirjallisuuden suuren nimen Leo Tolstoin (1828 – 1910) oman elämän suunnanmuutoksesta kertova kirja Tunnustuksia (Изповедь), julkaistu vuonna 1882, on suomennettu parikin kertaa. Lukemani version suomentaja on Eero Balk, suomennos julkaistiin vuonna 2012. Kirjasta löytyy Torsti Lehtisen kirjoittama esipuhe. Lehtinen pohdiskelee millaista Tolstoin elämä mahtoi olla kirjan syntyaikoihin ja käy läpi kirjasta löytämiään ajatuksia, joita myös toiset uskonasioita pohtineet kirjailijat, filosofit ja teologit ovat kirjoituksissaan esiin nostaneet.

Hieman ennen kuin täytti viisikymmentä vuotta Leo Tolstoi alkoi epäillä elämänsä mielekkyyttä. Hän oli tunnustettu ja taloudellisestikin menestynyt kirjailija niin Venäjällä kuin kansainvälisesti. Kuitenkin elämän nautintohakuinen pinnallisuus ja oman edun tavoittelu kuten myös kinastelu ja keimailu taidepiireissä alkoivat etoa häntä ja kertomansa mukaan hän hautoi jatkuvasti ajatusta itsemurhasta. Kirjassa Tolstoi kertoo alkaneensa vakavasti pohtia elämän tarkoitusta. Lapsuudessa omaksumansa kristillisen uskon Tolstoi kertoo hylänneensä valheellisena, järjettömänä ja siksi tarpeettomana jo nuoruusiässään. Sen tilalle olivat tulleet usko tieteeseen, taiteeseen ja niitten mukanaan tuomaan edistykseen. Nyt kirjailija Tolstoi asetti tämän uuden uskonsa testiin.

Kirjassa lähestytään nykyihmisen maailmankuvaa tieteellisestä näkökulmasta, mutta helposti ymmärrettävin sanoin. Tolstoin mielestä sekä eksakti luonnontiede että abstraktit, humanistiset tieteet (ääriedustajanaan jumaluusoppi) ajautuvat umpikujaan, kun niistä etsitään ratkaisua kysymykseen elämän tarkoituksesta. Yhtäältä Tolstoi päätyi luonnontieteitten näkökulmasta avarille maille, joissa elämän tarkoitusta voisi etsiä yhtä hyvin vaikka ulkoavaruudesta ja toisaalta abstraktien tieteitten kannalta hän päätyy Schopenhauerin kuten myös Sokrateen, kuningas Salomon ja Buddhan tavoin ajatukseen, että ihmisen elämä on kärsimystä, josta on parempi etsiytyä eroon.

Tieteen avulla Tolstoi ei löytänyt selvyyttä. Lopulta hän löysi ratkaisun lapsenuskosta, perinteestä, joka liittää meidät kaikki menneitten sukupolvien ketjuun. Tolstoi hylkäsi elämän halujensa vietävänä ja päätti hakeutua kohti Jumalaa kirkon jäsenenä. Tähän ratkaisuun hänet johdatteli sen seikan hokaaminen, että taidepiirit, joissa hän oli elämänsä viettänyt, eivät edustaneet ihmiskunnan enemmistöä vaan pientä loiseläjävähemmistöä, jonka ei ollut tarpeen tehdä todellista työtä ja rukoilla vaan enemmänkin ainoastaan valita nautintojensa lähteet. 

Ihmiskunnan enemmistö, huomasi Tolstoi, teki ruumiillista työtä palvellen Jumalaansa. Ja tähän väestöön Tolstoi halusi liittyä. Kirkon opetukset olivat hämäriä opetuksia siitä, mikä kirkko oikeastaan jakoikaan oikeaa tietoa Jumalasta ja uskosta. Varsinaisen uskonvahvistuksen Tolstoi sai kiinnittyessään yhteyteen todellisten uskovien (kansan) kanssa - sivistyneistön sijasta. Usko vaan ei kirkko oli oleva hänen elämänsä tarkoitus. Usko johonkin niin abstraktiin, ettei ihmismieli sitä pystyisi vastaanottamaan. Jumala olisi aina ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Tolstoin ajatus uskosta vaikutti kiteytyvän rakkauden kaksoiskäskyn tapaiseen ajatukseen. Ihmisen on hakeuduttava kohti Jumalaa tekemällä työtä ja rakastettava myös vihollisiaan.

Pyhän Nikolaoksen kirkon ovi. Kuopio.

Kirjassa on 128 sivua ja luin sitä kolme päivää. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Leo Tolstoi: Polikuška

Suuren venäläisen kirjailijan ja ajattelijan Leo Tolstoin (1828 - 1910) lyhyt tarina Polikuška lienee ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1863. Kirjan suomensi Juhani Konkka ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1957. Tosin lukemani versio kuuluu kielentarkastuksen läpäisemään toiseen painokseen vuodelta 1980.

Kirjan takakannessa kerrotaan Tolstoin kuulleen tarinan Brysselissä eräältä venäläiseltä aatelisrouvalta. Polikei Iljitš, hellittelynimeltään Polikuška, on kartanon vähäpätöinen, mutta kiistelty työmies, joka oppimattomana hoitaa konitohtorin tehtäviä. Asuntonaan väentuvan nurkkaus Polikei elättää vaimoaan Akulinaa ja lapsikatrastaan puoskaroimalla vaivaisia hevosparkoja itse umpimähkäisesti keksimillään hoidoilla. Polikei on taipuvainen kajoamaan toisen omaisuuteen. Tästä heikkoudesta miekkosen parantaakseen asettaa kartanonrouva hänet suorittamaan tehtävää, joka kenen tahansa silmin tarkasteltuna on Polikeille ylimitoitettu. Kartanonrouva on asemassa, jossa hänen sanansa on laki, ellei peräti Jumalan sana. Tällä kertaa rouvan hyvä tarkoitus menee hänen realiteetintajunsa edelle aiheuttaen tuhoa ja murhetta.

Tolstoin kuvaus maalla asuvien työläisten ja talonpoikien elämästä kartanon alamaisina antaa varmaankin hyvän kuvan siitä epäinhimillisestä asemasta, jossa köyhä kansa joutui elämäänsä viettämään. Tolstoin kerronta taas onnistuu mainiosti kuvaamaan sitä monimutkaista prosessia, jonka lävitse päätökset ihmisten välisessä kanssakäymisessä syntyvät. Varsinkin kylän miesten kokous kartanon edustalla asiainkäsittelyn ja sosiaalisten suhteiden osalta tuo mieleen kotoisten taloyhtiöitten yhtiökokoukset tai tiekokoukset, joissa jokainen yrittää parhaansa mukaan vierittää epämieluisaa maksumiehen paikkaa jollekulle toiselle. Polikuška on pieni kertomus, joka laajenee kuvaukseksi kartanon mailla asuvan väen elämäntilanteesta: köyhyydestä, eriarvoisuudesta ja niitten synnyttämästä kurjuudesta, keskinäisestä kilpailusta ja epätoivosta.

– Hyvä, lähetä vain, sanoi kylänvanhin, nousi ja kiipesi uunille. – Mitä rahoista! Rahat ovat tomua.

– Kunpa olisikin rahaa, ei tarvitsisi ketään säälitellä, virkkoi kauppiaan työmies kohottaen päätään.

– Raha, raha! Se saa aikaan paljon pahaa, Dutlov vastasi. – Ei mikään aiheuta tässä maailmassa niin paljon syntiä kuin raha, niin sanotaan jo pyhässä kirjassakin.

Tässä kirjassa on 117 sivua ja luin sen päivässä.