Aino Kallas: Talonpojan kunnia

Aino Kallas (1878 – 1956) kirjoitti vuonna 1936 julkaistun näytelmän Talonpojan kunnia. Sain sen äsken luettua, kun olin käyttänyt kirjaa kirjastolla, jossa leikkasivat saksilla kirjasen lehdet auki. Olivat tuoreeltaan vielä kirjapainon jäljiltä leikkaamati.

Näytelmä kuuluu Kallaksen teosten virolaisten historiaa kuvaavaan sarjaan. Tammikuun alussa vuonna 1906 Orgitan moisiossa Kavilan pitäjässä on kansannousun jälkeen järjestetty venäläisten miehittäjien toimesta rankaisuretki, jossa ainakin 22 talonpoikaa on ammuttu. Ennen kuin rangaistusretkikunta jatkaa matkaansa, on jäljellä vielä Lauban isännän tuomitseminen ja rankaisu. Kenraali Voronin päättää, ettei isäntää ammuta, sillä hän ei löydä ampumiseen mitään syytä. Sen sijaan Orgitan perintöherra ja kirkkoherra, molemmat saksalaisia, vaativat että ukko ammutaan. Voronin määrää isännälle vitsarangaistuksen ja jättää nuoren luutnantin huolehtimaan rangaistuksen täytäntöönpanosta. Väkivahva vanki kuitenkin kieltäytyy rangaistuksesta, jota ei tunne ansainneensa ja jonka vastaanottaminen tekisi hänestä orjankaltaisen. Lauban isäntä haluaa olla vapaa mies ja on valmis vaikka kuolemaan mieluummin kuin ottamaan selkäänsä.

Näytelmä on erittäin selkeäpiirteinen. Jostain syystä se muistuttaa enemmän novellia kuin näytelmää, vaikka onhan siinä vuorosanat ja lavasteet on kuvattu kuten näytelmissä ainakin. Mutta jostain syystä, ehkä koska on tullut lukaistua jo aiemmin muutama Kallaksen virolaisaiheinen kertomus, jotenkin vain tunnustaa novellilta tämä näytelmä. Samaa tosin voi sanoa hiljattain lukemistani Helli Kaikkosen ja Irma Koskimiehen näytelmistä. En osaa sanoa voisiko vaikutelma syntyä siitä, että kukin näistä kolmesta näytelmästä tapahtuu yhdessä ja samassa paikassa ja reaaliajassa – tarkoitan, että sikäli kuin voi erottaa mitään erillisiä kohtauksia, niitten välissä ei ole mitään aikahyppäystä.

Kallaksen tekstit varmaankin pohjautuvat historiallisiin tai muihin vastaaviin lähteisiin, se tuntuu tässäkin lävitse varsinkin henkilöitten nimissä. Tosin Lauban emännän ja pojan nimistä, Roosi ja Ants, tuli mieleen Tallinnan Roosikrants -ravintola, jossa kerran kävin syömässä. No, nyt taisi minulta sanottava loppua, joten totean, että lukeminen kesti ehkä tunnin tai vähän päälle. Sitä paitsi ruoka taitaa olla valmis. Vihkosessa on 49 sivua.

Aino Kallaksen arkaisointia

Luin vuonna 1962 julkaistun kirjan, joka sisältää Aino Kallaksen o.s. Krohn (1878 – 1956) kolme kertomusta tai pienoisromaania, miksipä heitä nimittääkään. Alkuun on lyhyen, mutta antoisan johdannon kirjoittanut E. K. (Eino Krohn?). Hän kertoo virolaisaiheisten novellien ja romaanien tuoneen Kallakselle hänen ensimmäiset kirjalliset voittonsa. Tässä kirjassa yksissä kansissa julkaistuihin kertomuksiin kuulemma perustuu Kallaksen kansainvälinen maine. E. K. kuvailee Kallaksen näissä kertomuksissa käyttämän kielen pohjautuvan 1600-luvun kirjasuomeen. E. K. käyttää myös ilmaisua arkaisoivasti tyylitelty sanonta.

Kahdessa kertomuksessa aiheena on vaimon avioliiton ulkopuolinen rakkaus, yhdessä rakkaus alempisäätyisen kanssa. Helpointa ja turvallisinta on käsittää nämä kertomukset juuri historiallisina kuvauksina siitä miten karkeasti yhteiskunta vuosisatoja sitten tuomitsi perinteisistä tavoista poikkeamisen. Yhteiskunta vietti luutunutta elämää, paattia ei saanut keinuttaa. Hieman rohkeampi tulkinta voisi puhua naisten oikeuksista omiin valintoihin elämässään. Ihmisellä on oikeus päästä irti vääristä valinnoista ja elää ainutkertainen elämänsä kuten parhaaksi näkee. Miksei tarinoita voisi lukea myös kuvauksena virolaisten elämästä menneinä vuosisatoina vieraan vallan alla? Yleisesti kiellettyyn rakkauteen lankeava nainen voisi symboloida Viron kansaa, jonka on alistuttava niin yhteiskunnan jäykkiin ja julmiin sääntöihin kuin aviomiehen ja suvun kotoiseen järjestyksenpitoon. Toisaalta Reigin pappi saa apupapiltaan kuulla Korkean Veisun (kirjoitettu ennen Jeesuksen syntymää) olevan todellisen rakkauden kuvaus eikä vertauskuva Jumalan (kirjassa Kristuksen!) ja seurakuntansa välisestä rakkaudesta.

Reigin pappi – Hiidenmaalainen tarina. (1926) Ajoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan, 1600-luvulle. Päähenkilönä on Paavali Lempelius, Lempäälästä lähtöisin. Hänellä on itseään huomattavasti nuorempi vaimo ja kaksi lasta sekä huippuvirka Tuomiokoulun rehtorina Tallinnan kaupungissa. Elämä hymyilee kuten raamatun Jobille alkuunsa. Hommat kääntyvät alaluisuun surkeitten sattumusten kautta. Lempelius päätyy papiksi Hiidenmaan saarelle, Reigiin. Apupapiksi määrätään kaunis, nuori ruotsalaismies... Mehtäläisenä haluan tähän liittää seuraavan näytteen:

Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.

Tästä kertomuksesta on valmistunut vuonna 1977 Jüri Müürin ohjaama virolainen elokuva. Muistelen katselleeni sitä nuorna jullina. Olikohan niin, että alussa naisimmeinen huutaa ovelta ulkonaolijoille: ”Sõõma!” Isälläni oli tapana syömään kutsuessaan mölähtää meille poijille suunnilleen niin, vaikkei hänellä mitään Viro-yhteyksiä ollutkaan. Elokuvassa Lempeliusta esittää Mikk Mikiver ja hänen veljensä näyttelee apupappia. Minä kuvittelin Lempeliuksen lukiessani Edvin Laineeksi.

Barbara von Tisenhusen – Liivinmaalainen tarina. (1923) Ajoittuu 1550-luvulle. Tapahtumapaikkoina pari linnaa Võrtsjärven lähistöllä. Saksalaiseen aateliin kuuluva neitsykäinen rakastuu alempaan luokkaan kuuluvaan kirjuriin. Tärkeässä osassa on Pärnun sopimus, joka kieltää avioliitot säätyläisten ja rahvaan välillä. Yhtä tärkeässä osassa on kertoja, Tisenhusenin suvun perhepappi, Friesner, joka ei ole koskaan naiseen koskenut, mutta katselee Barbaraa miehisin silmin.

Sudenmorsian – Hiidenmaalainen tarina. (1928, balladinäytelmänä 1937) Tapahtuu vuoden 1650 paikkeilla läntisellä Hiidenmaalla. Metsänvartijan nätti ja sutjakka vaimo lähtee joku juhannus susien matkaan ja saa siitä sellaisen menon päälle että ei paljon lampaita naurata. Tämä varhainen ihmissusikertomus on kieltämättä näistä kolmesta lukemastani vavahduttavin. Se myös poikkeaa muista vahvan yliluonnollisen virityksenä vuoksi. Ihmissuden nimittäminen daimoniksi (vrt. Lermontovin runon Daimon) saa lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Mitä kirjailija tahtoo sanoa? Onko kyseessä vain kummitusjuttu vai kenties vertauskuvallinen sepite? Onko Metsän henki eli Diabolus sylvarum jonkinlainen raamatullinen paholaishahmo vai viittaako se kenties pakanuuteen? Tai ihmisen eläimellisyyteen? Onko kyse vaarallisesta kapinoitsijasta, metsäveljestä, joka täytyy raivata pois? Ja onko sudenmorsian silloin "susinarttu", vihollisen puolella sotaa käyvä, vihollisen syliin antautuja?

Kaikkia arvoituksia ei saa ratkaistua, ei vaikka joskus mieli tekisi. Kirjassa on 270 sivua. Sen lukemiseen uhrasin kolme elämäni päivää. Sudenmorsiamen olin lukaissut jo aikaisemmin, vaan menihän tuo eilleenniin. Yksittäisistä kertomuksista löytyy useita blogeerauksia, mutta ainakin Usva on lukaissut kaikki tämän kirjan tarinat.

Aino Kallas: Vieras veri

Aino Kallas (1878 – 1956) kirjoitti vuonna 1921 julkaistun novellikokoelman nimeltä Vieras veri, alaotsikkona Rakkausnovelleja. Luin sen.

Novellit sijoittuvat nykyisen Viron alueelle. Usein puhutaan Liivinmaasta, joka tarkoitti nykyistä eteläistä Viroa ja nykyistä pohjoista Latviaa. Ensimmäinen novelli, Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta sijoittuu Tallinnaan ja novellit Vieras veri ja Gerdruta Carponai Saarenmaalle. Lähes kaikkien novellien tapahtumat sjoittuvat kirjoitusajankohtaan nähden menneisiin aikoihin, tosin ainakin Ruutanalammikko ulottuu ensimmäiseen maailmansotaan ja sen ylikin. Ensimmäinen novelleista sijoittuu jonnekin 1200-1300-luvuille ja viimeinen 1350-luvulle.

Teemaltaan novellit sopivat todella tyylikkäästi otsikon ”Vieras veri” alle. Niistä tulee minulle mieleen se, miten rakastavaiset aina ovat jossain määrin vieraita toisilleen. Muutamassa novellissa aiheena on myös pitkänkin aviosuhteen ajan toisaalle kohdistuva rakkaus. Teemaa käsitellään virkistävästi ja viihdyttävästi, kirja ei ole tylsää luettavaa, minäkin sain sen tasoiteltua yhden päivän aikana.

Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. Odele elää Tallinnan lähettyvillä, jossa hänen miehensä toimii pitaalisairaalan johtajana. Odele on muuttanut Liivinmaalle lapsena jostain etäisestä maasta, jota hän ei enää muista, mutta josta haaveilee, vaikkakin tietää haaveittensa olevan pelkkää unelmaa. Hän kammoksuu miehensä työtä ja kasvattaa suojatussa puutarhassaan ruusuja, joitten kuvittelee muistuttavan häntä lapsuutensa kotimaasta. Eräänä päivänä ruusutarhan porttiin koputetaan, Odele kohtaa vanhan miehen, joka on tuomassa nuorempaa miestä pitaalisairaalaan. Sairas pyytää Odelelta ruusua, joka on Odelen sylilapsen käsissä. Raaskiiko Odele luovuttaa hellimästään epätodellisesta unelmasta edes katkaistua ruusua? Novellissa muistutetaan lukijaa ohimennen Maarianmaasta, joksi nykyisen Viron ja nykyisen Latvian alueita keskiajalla kutsuttiin. Odele on kuin Neitsyt, joka kohtaa kaksi vähäisimmistä veljistään. Portilla seisovat miehet tuovat minun mieleeni antiikin ajan kertomuksen (Ovidiuksen Filemon ja Baukis) maan päälle laskeutuneet jumalat, jotka anovat itselleen yösijaa, etsivät hyvää ihmistä. Tykkäsin kovasti tästä novellista, paras on asetettu alkuun, niin pitää tehdäkin.
Ruispelto. Mieshenkilö kertoo nuoruutensa päivien rakkausseikkailusta Liivinmaan maaseudulla.
Ruutanalammikko. Köyhän naisen viimeinen mahdollisuus rakkauteen kokee kovia maailmansota-aikaan.
Luolan korva. Nuori nainen arpoo mielessään kumman ottaisi: Timuskin vai Keremin. Sattuma auttaa valintaa ja Emajoki hoitaa loput – vai hoitaako? Onko kuollutta helpompi rakastaa kuin elävää?
Vieras veri. Saarenmaan eteläiseen niemeen, Sääreniemeen, sijoittuva merimiesaiheinen novelli. Seutukunnan kuvaus on kivaa, mutta tarina jäi kaipaamaan jotain ekstrajujua.
Muuan rakkaustarina. Piikatytölle aukeamaisillaan oleva turvallinen elämä sopivan renkimiehen kumppanina saa katkeran käänteen. 

Gerdruta Carponai. Rakkausnovellien kokoelma alkaa pitaalista ja päättyy ruttoon. Mutta mikäpä hänessä. Rutto tuhosi Baltian väestöä 1350-luvulla. Tässä kertomuksessa rutto ruotii Saarenmaata 1700-luvun alussa. Päädytään melko totaaliseen annihilaatioon. Toivo silti jää.

Kirjassa on vain 136 sivua, lukaisin sen päivässä. Kirja on kuulunut Kuopion Suom. Yhteiskoulun toverikunnan kirjastoon, nykyään Kuopion kaupunginkirjaston kokoelmiin. Löysin tästä kirjasta sinimarjan blogiarvion.