Joka vanhoja muistaa, osa 3

Katselin vaimoni kanssa kaksi elokuvaa, joissa muistellaan vanhoja ja joista toisessa on pääosassa vanhempi setä. Aloitetaan siitä elokuvasta.

Get Low. (Ennen aikojaan) Valmistumisvuosi 2009, ohjaaja Aaron Schneider. Jollain tapaa tositarinaan perustuvan elokuvan käsikirjoittivat Chris Provenzano, C. Gaby Mitchell ja Scott Seeke. Pääosissa huomattavia näyttelijöitä: Robert Duvall, Bill Murray, Sissy Spacek, Lucas Black sekä Bill Cobbs. Kuuluu sijoittuvan 1930-luvun Tennesseehen.

Vanhempi mieshenkilö Felix on erakoitunut kotiinsa metsäpalstalleen. Lähiseudun ihmiset oudoksuvat ja kavahtavat häntä, lapset käyvät kiusaamassa vanhaa ukkoa. Käydessään kylillä Felix kohtaa toisinaan avointa herjausta. Felix tuntee loppunsa lähenevän ja päättää käydä kirkolla sopimassa omista hautajaisistaan. Pastorin vaatimukset ovat turhan tiukat eikä sopimusta synny. Nuori hautaustoimiston virkailija sattuu kuulemaan keskustelun, jonka Felix käy pastorin kanssa. Hänen esimiehensä kehottaa nuorta miestä menemään tapaamaan ukkoa hänen talolleen ja nihkeän alun jälkeen vanhalta mieheltä alkaa sanoja tippua enemmän kuin yksi kerrallaan. Felix haluaa järjestää itselleen hautajaisjuhlat vielä eläessään, jotta saa kuulla mitä kaikkea hänestä kylillä juorutaan. Tietyn älynväläyksen kautta tapahtuma saa jypäkät mittasuhteet.

Rakuten tv on luokitellut elokuvan draamaksi ja indieksi, trillerikin mainitaan. Duvallin jäyhyys ja Murrayn perusolemus tuovat mukaan keventäviä koomillisia elementtejä. Oli mitä oli, minusta elokuva on oikein kelvollista katseltavaa, vaikka sisältääkin rajun selityksen Felixin erakoitumiselle. Näen tässä ehkä eri asioita kuin joku toinen. Itse selityksen olisi minusta voinut jättää poiskin, arvelen, ettei toisen ihmisen sisäistä maailmaa voi oikein kunnolla käsittää, vaikka sitä miten selittäisi. Tykkäsin erityisesti alkuvaiheen asetelman kuvailusta, mutta ihan kevyesti katselin loppuun asti.

Rakutenilla elokuvan nimenä on Funeral Party. Kesto 103 min.

Hudson. Valmistumisvuosi 2019, ohjaaja Sean Daniel Cunningham. Pääosissa Gregory Lay, David Neal Levin ja Mary Catherine Greenawalt. Käsikirjoitus Gregory Lay ja Sean Daniel Cunningham. Löysin jostain netistä arvelun, että tapahtumaseutuna olisi New Yorkin kaupunkialueen ulkopuolella sijaitseva luoteinen Upstate New York, joka kuvataan elokuvassa alueena, jonka satunnaisissa asutustihenemissä vanhat omakotitalot reunustavat hiljaista maantietä. Paikka sopii rauhallisesti etenevään tarinaan erinomaisesti.

Kaksi keski-ikäistä serkkupoikaa kohtaa toisensa, kun toinen ilmestyy vuosikausien jälkeen toisen kotiovelle. Hudson, pääasiassa aamutakissa kotonaan liikehtivä heppu, ottaa serkkunsa Ryanin vastaan vaikka vaikuttaakin jatkavan puolinukuksiin vajonnutta oleiluaan. Hänen äitinsä on kuollut, tuhkauurna on vielä kodissa. Hudson keksii, että serkku, jolla on ajokorttikin, voisi viedä hänet paikkaan, johon hän on ajatellut tuhkan sirotella, äidin volvo odottelee pihalla. Näin alkaa retki, jonka seikkailut eivät ole suuren suuria, ihan elämänmyötäisiä vain. Seutukunta on valinnut asukkaansa ja toisin päin, kun valinnanvara nyt on mitä on.

Serkukset ovat taiteilijaluonteita, eli työttömiä, Ryan on esiintynyt mainoksissa ja Hudson kirjoittaa haiku-runoja. Niinpä he kohtaavatkin kylillä neitosen nimeltä Sunrise, joka liittyy heidän seuraansa. Matkalla seurue ei kohtaa Skyllaa eikä Kharybdista, mutta sentään joitakuita muita seudun asukkeja. Tunnelma on pääosin kunnioittava ja tuttavallinen, isommilta riidoilta vältytään ja välillä einehditään sekä saadaan ensiapua itselle ja autolle. Jos Amerikka on tällainen, ovat asiat siellä ihan kivalla tolalla.

Rakutenin luonnehdinta draama, komedia. Kesto 72 min.

Molemmat elokuvat ovat erittäin suositeltavaa katseltavaa. Molemmissa tärkeänä teemana on vanhojen asioitten muistelu, jossa kuten tunnettua on sekä hauskat että tikkuiset puolensa.

Joka vanhoja muistaa, osa 2

Felix & Klara. Islantilainen kymmenosainen (noin puoli tuntia/jakso) tv-sarja kertoo kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvästä avioparista, joka saa omakotitalonsa myytyä ja muuttaa ikäimmeisten palvelukotiin. Ohjaus Ragnar Bragason, pääosissa Jón Gnarr ja Edda Björgvinnsdóttir. Ragnar ja Jón laativat sarjan käsikirjoituksen. Valmistumisvuosi 2025.

Tekoälyn mukaan jæja (lausutaan jau jau) on islanniksi kyllä, kyllä tai no niin. Tätä sanaa tahi sanontaa Felix käyttää sarjassa aika usein. Felix on entinen tullivirkamies, tekisi mieli sanoa, että kunnollinen tullimies, mutta en kehtaa. Hän käy entisellä työpaikallaan entisten työkavereittensa riesaksi, vaikka on ollut eläkkeellä jo viitisentoista vuotta. Hienovaraiset vihjaukset eivät Felixiin tehoa. Hän tietää miten asioitten pitää mennä kunnolla sujuakseen. Tämä paljastuu katsojalle hänen lujan luonteensa erityispiirteeksi. Tosielämässä sellainen olisi pitemmän päälle erittäin rasittavaa, mutta pääosin komiikan keinoilla toimivassa tv-sarjassa se on paikoin lähes kuoliaaksinaurattavaa.

Sarjan selkeä keskushahmo on Felix, jonka koukukasta käytöstä Klara koettaa kestää. Palvelutalo muodostuu Klaralle hänen kaipaamakseen pakopaikaksi kodista, jota Felix ihan huomaamattaan hallitsee. Samassa talossa asuu Klaran sisko sekä iloinen pariskunta, joitten harrasteena on kotiviinin valmistus. Klara innostuu mahdollisuudesta kastella kaulaansa ja viettää enenevässä määrin aikaa siskonsa kanssa. Kepeä kaappijuopottelu on tosin kuulunut Klaran elämään jo pitemmän aikaa, mikä tottumus sitten myöhemmin tuo sarjaan synkempiä sävyjä.

Pääasiassa sarjan hauskuus koostuu kuitenkin Felixin erikoisista päähänpistoista ja niitten aikaansaamista toilailuista. Felix ei luota muihin kuin itseensä, mistä johtuen hän luottaa itseensä enemmän kuin muihin yhteensä. Toisaalta hänen päähänpistonsa ovat yleensä melko viattomia. Palvelutalossa hän lanseeraa johtajalle ajatuksen pelihuoneesta, jossa voisi pelata vanhoja lautapelejä. Klaran harmiksi hän alkaa koota muilta asukkailta saamiaan ja divareista hankkimiaan lautapelejä asuntoonsa. Toinen erikoinen seikka, jolla Felix piinaa läheisiään, on vanhan asunnon wc-istuimen huuhtelusäiliön osa, jota oli rikki. Kyseisiä istuimia ei enää valmisteta, mutta Felix junkaa maailmalla liikkuvalta pojaltaan eikö hän saisi jostain varaosaa hankittua.

Jokainen jakso alkaa sillä, että Felix kirjoittaa valituskirjettä vanhalla sähkökirjoituskoneellaan. Hän valittaa ympäristön heikentyneestä siisteydestä, huumeitten käytöstä, siitä, ettei häntä ole palkittu urastaan tullivirkamiehenä. Vaikka tällainen kränäävä ukkeli vaikuttaakin loppuunkalutulta hahmolta, on sarja mukavaa viihdettä. Tapahtumia riittää, mutta niitä on juuri sopivasti, samoin on roolihenkilöitten laita. Katsoja pysyy menossa mukana, varsinkin minunlaiseni kränäävä ukkeli. Vaikka minulla onkin viitisentoista vuotta vähemmän ikää kuin Felixillä, koen hänessä liikuttavan paljon samaa kuin itsessäni. Hän on tempauksineen karikatyyri, jota voi verrata Chaplinin kulkurihahmoon.

Sarjan tekninen rakenne pysyy esimerkillisesti tekijöitten hallussa. Tiettyjen teemojen toistuminen jaksosta toiseen kuplii kuin kirpakka sima lasissa. Sikäli kuin sarjaan on tulossa toinen tuotantokausi, toivoisin että jatkossa keskityttäisiin Klaran hahmoon ja Felix kummittelisi taka-alalla. Sen ei tarvitsisi merkitä suoranaista isoisän murhaa, sillä hahmot tunteva katsoja osaisi kyllä jo kuvitella aika pitkälle Felixin mielenliikkeitä ja hänen jähmeitä, mutta itsepintaisia tempauksiaan.

Felixiä esittävä Jón Gnarr (s. 1967) on oikeesti minuakin nuorempi, hänen maskeerauksestaan liki kahdeksankymppiseksi voi lukea netistä.

Joka vanhoja muistaa, osa 1

Painija. Valmistumisvuosi 1985. Ohjaus ja käsikirjoitus Matti Ijäs. Pääosassa Esko Hukkanen. Muissa tehtävissä Soli Labbart, Esko Pesonen, Kalevi Kahra ja Allan Koskinen. Tuotanto Televisioteatteri. Kesto 86 min.

Areenan infotiedosta luin, että elokuva sijoittuisi vanhainkotiin. Kieltämättä asukit vaikuttavat olevan vanhempaa sorttia. Mutta valkotakkisten hoitajien määrä ja yliolkaisuus tuntuisivat kuitenkin viittaavan psykiatriseen hoitolaitokseen.

Ijäksen elokuvan vanhukset asuvat vanhassa, joskus komeassa rakennuksessa, jonka ympäristö huokuu rappiota, unohdukseen vajoamista. Sama heitteillejätön tunne soi koko elokuvassa, ihmiset olivat joskus, mutta nyt ovat jäljellä vain muistot. Dialogi koostuu lyhyistä puheenvuoroista, tuijottelusta, vinoilevista huomioista ja selittelemättömästä aggressiosta. Selloa soittava Kuikkaniemi (Esko Pesonen) kertoo entisestä elämästään huippusellistinä, joka on saanut takkiinsa tahroja bratwurstista Euroopan eri kolkilla. Kuikkaniemelle virnuillaan, häntä komennellaan, mutta mies pyrkii ystävystymään toisen esiintyneen taiteilijan, Painijan kanssa. Esko Hukkanen on Painija, entinen tunnettu voimamies, jota vastaanottava hoitaja nimittää kylähulluksi. Hänen tunnetuin temppunsa on ollut veturin kiskominen liikkeelle hampaillaan.

Kalevi Kahran esittämä Painijan huonetoveri on saanut nimekseen Pesonen. Hän on nainut kaikkialla Suomessa ”helvetin komeaa naista”. Öisin Pesosta vaivaa kranaatinsiru pääkopassa. Hänen hiljaisempi seuralaisensa on jalaton mies (Allan Koskinen). Painija ja sellisti alkavat tapailla toisiaan läheisellä rautatieasemalla (lakkautetulla), josta sellisti kertoo lähtevänsä konserttimatkoilleen raiteelta 2. Tosin selviää, ettei asemalla ole kuin yksi raide. Heinittyneellä ja lätäkköisellä asemalla laiduntavat siat ja lampaat. Ehkä se viittaa ihmiskunnan jakautumiseen samankaltaisiin laiduntajiin?

Elokuvan tyylilajia on kuvailtu tragikoomiseksi. Se on hyvä valinta. Absurdit ainekset ovat myös vahvasti mukana. Painija on kuvilla toimiva elokuva. Tuhkaksi hajoamassa olevat ihmiset törmäilevät toisiinsa ja välillä sattuu pahastikin. Hajoamista ei voi välttää. Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho lakkautetulla rautatieasemalla, siat ja lampaat kulkevat hänen ylitseen eikä häntä enää ole.

Mummoni eli 1960- ja 1970-luvuilla vanhainkodissa, joka oli perustettu entiseen kartanoon. Kyllä elämänmeno siellä oli kovin rauhallista katselemaani elokuvaan verrattuna. Henkilökunnasta muistan vain yhden henkilön, naisimmeisen, jota kutsuttiin johtajaksi. Hänellä ei koskaan ollut valkoista takkia eikä muutakaan virka-asua. (Kun tarkemmin muistelin, niin oli siellä jonkinlainen talonmies, ehkä myös keittäjä.) Vanhukset rupattelivat keskenään kartanon kuistilla, katselivat pääskysiä ja toisinaan laulelivat. Isossa salissa oli televisio ja jotain luettavaa. Miehille oli veneitä kalareissuja varten. Syntymäpäiviä vietettiin toisinaan isolla porukalla. Vanhainkodissa kävi vierailijoita, meidän perhe melkein joka viikonloppu.

Vaikka mummon hellahuoneessa taisi olla sähköliesi, mummo paisteli ruokansa puilla lämpiävässä leivinuunissa. Sitä varten hän kantoi asuntoonsa halkoja vajaan sadan metrin päässä olleesta liiteristä, jonka luota löytyivät myös sauna, ulkohuussit ja likakasti. Suuressa kivinavetassa piti joku ulkopuolinen karjaa, mutta vanhukset eivät elikoitten hoitoon osallistuneet. Kesäisin hiehot kuljeksivat aidatulla laitumella.

Setäelokuvia 9: Mies ja alaston ase

Lauantaipäivänä käväisin vaimoni, tyttäreni ja hänen miesystävänsä kanssa katselemassa elokuvateatterissa elokuvan Mies ja alaston ase (The Naked Gun). Vuonna 2025 valmistuneen elokuvan ohjasi Akiva Schaffer, tuottajana Seth MacFarlane. Elokuva perustuu kolmeen aikaisempaan elokuvaan, joissa seurataan Frank Drebin -nimisen etsivän toilailuja. Nämä elokuvat perustuvat vielä aikaisempaan tv-sarjaan, jota en tunne, mutta jonka kuulemma asiantuntijat ovat katselleet.

Aikaisemmissa elokuvissa, jotka olen katsellut, Frank Drebiniä esittää Leslie Nielsen. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten juuri näistä Mies ja alaston ase -elokuvista sekä Hei, me lennetään! -elokuvista. Elokuvat edustavat vauhdikasta crazy-huumoria. Tämä uusin Alaston ase on valmistunut kolmisenkymmentä vuotta edellisen jälkeen, joten pääosaan on etsitty uusi jamesbond. Hän on Liam Neeson, joka tunnetaan toisentyyppisistä osista monista elokuvista. Hupaisan viittauksen Skotlannin historiaa kuvaavaan elokuvaan Rob Roy voi nähdä tämän elokuvan aloitusjakson huipentumana – ase ei sentään ole aivan alaston. Tämä uusi Frank Drebin on aikaisemman setämiehen poika eli Frank Drebin Jr. Myös muut poliisimiehet ovat saaneet poikansa seuraajakseen, kuten Drebinin työpari Ed – hänen osassaan touhuaa Paul Walter Hauser. Palkintoleidiä esittää Pamela Anderson, joka esiintyi pari vuotta sitten tv-sarjassa Baywatch. Roistojen pomona elokuvassa nähdään Danny Huston.

Yleensä tällaisia elokuvia kutsutaan uudelleenlämmitetyiksi ja tarkoitetaan sanoa, että johan tuo on nähty. Kuitenkin monet uudelleenlämmitetyt ruuat maistuvat jostain syystä paremmilta kuin eilenpäiväiset. Lihakeitot, makaronilaatikot ja kaalilaatikot saavat ytyä rasvankärystä ja saostuvat suussasulaviksi.

Toisaalta – jos haluaa kuvailla crazy-huumorielokuvia, voi eräs tapa olla huonon maun elokuva. Mikäli elokuvaa alkaa katsella aikaisempaa tuotantoa tuntematta, huono maku voi tökätä herkkään omaantuntoon tai johonkin sellaiseen. Mutta kun sitä osaa odottaa ja jättää moralisoinnin johonkin toiseen kertaan, ei hätkähtele turhia vaan nauttii alusta asti. Niin oudolta kuin Ameriikan meininki nykyään näyttääkin, sisältävät tällaiset elokuvat ylilyöntejä sellaisella momentilla, ettei tapahtumia voi ottaa tosissaan. Asiantuntijat, jotka ovat jo katselleet elokuvia edeltäneet sarjatkin, saattavat pitää elokuvan huumoria liiaksi vanhan kertauksena, mutta minä, kuten varmaan monet muutkin elokuvan katselijat, jotka eivät tunne elokuvan historiaa kohtaus kohtaukselta, ovat vain iloisia saadessaan katsella hyviä vitsejä. Vanhat vitsithän ovat parempia kuin pussillinen uusia. Sitä paitsi tämän elokuvasarjan crazy-huumori sisältää myös aimo annoksen parodiaa poliisifilmeistä, minkä monet niistä ansaitsevatkin.

Niin että kannattiko tämä käydä katselemassa? Vastaan: Kyllä. Käytiin päivänäytöksessä, joka alkoi siinä yhden tienoissa. Sali oli pieni, katsojia kymmenkunta. Penkkiin upposi kuin uneen, mutta kertaakaan en nukahtanut. Nauroin välillä niin, että piti ottaa silmäklasit pois ja pyyhkiä silmiä. Elokuvan puolivälin paikkeilla oli hupsu alppimajajakso, jonka aikana sai vähän rauhoittua. Jäätiin saliin loppuun saakka, kun haluttiin nähdä lopussa oleva vitsailu. Sitä ennen kuultiin Liam Neesonin esittämä lemmenlaulu. Elokuvassa myös Pamela Anderson esittää jazzlaulua. Ja kyllä häntä kelpaa myös katsella.

Kesto 85 min.

Setä-elokuvia 7: Vaikuttavia setiä 1970-luvulta

Network – Kasvot kuvaruudussa on amerikkalainen elokuva vuodelta 1976. Se kertoo hirtehisen tarinan tv:n uutistoimitusten muuttumisesta yleisöä kosiskelevaan, populistiseen suuntaan. Alkuaan satiiriksi tehty elokuva sai ainakin minussa aikaan hiipivää kauhun tunnetta – niin nykymeiningiltä yliviritetty tv-toiminta ja katsojalukujen perässä ravaaminen minusta tunnustaikse.

Elokuvan ohjasi Sidney Lumet, käsikirjoitus Paddy Chaefsky. Paljon palkintoja keränneestä elokuvasta ei palkittu oscarilla hienot suoritukset tehneitä William Holdenia eikä Robert Duvallia. Muutama muu kylläkin.

Olen viime aikoina rasittanut itseäni katselemalla youtubeen tarjottuja monesti hyvinkin demokraattista tai hyvin republikaanista näkemystä edustavia amerikkalaisia ajankohtaiskatsauksia. Tavallaan ymmärrän niitä amerikkalaisia, jotka valitsevat katseltavakseen vain jomman kumman puolen, sillä molempien katselu vuorotellen saattaa aiheuttaa herkässä yksilössä hätää ja sekaannusta. On se silti niinkin, että minun oli pakko yrittää etsiä jostain amerikkalaista näkökulmaa, sillä se näkökulma, joka esim. YLE:n kautta Yhdysvaltain poliittisesta elämästä tarjoutuu, ei riitä selventämään amerikkalaisia asenteita ja niitten muotoutumista. Ehkä joku ajattelee, ettei tämä uutiskanavien katselukokemukseni liity puheena olevaan elokuvaan? Toivoisin että tämä joku olisi oikeassa.

Joka tapauksessa elokuvassa Network erään tv-kanavan tunnettu uutisankkuri tulee kurkkuaan myöten täyteen omaa työtään ja alkaa ladella omia viisauksiaan suorassa lähetyksessä. Aluksi tämä torjutaan, mutta koska katsojaluvut nousevat hurjasti, ankkurilta pyydetäänkin jatkossa lisää samanlaista. Hän saa jutella omiaan ja mitä hurjempia totuuksia ja iskulauseita hän latelee, sen viihdyttävämpää. Elokuvan valmistumisajalle tyypillisesti homma menee yli äyräitten. Tosiasiassa populistisen möykkääjän jälkeen valtaan tai muuten vain johtavaan asemaan nousee asiallista linjaa vetävä setä. Setiähän maailmassa riittää, tässä elokuvassa on lisäksi myös pari tätiä.

Kesto 121 min.

Being There on amerikkalainen elokuva vuodelta 1979. Suomeksi sitä on esitetty nimellä Tervetuloa, Mr. Chance! Elokuva perustuu Jerzy Kosinskyn romaaniin. Kosinsky teki elokuvan käsikirjoituksen ja sen ohjasi Hal Ashby. Pääosaa esittää mieleenpainuvasti Peter Sellers. Hänen puoliaan pitävät mm. Melvyn Douglas ja Shirley MacLaine. Yhdysvaltain presidenttinä nähdään Jack Warden.

Chance on keski-ikäinen setä, joka on viettänyt koko elämänsä keskiluokkaisen, vanhemman mieshenkilön talossa keskellä Washingtonia. Kun tämä vanhempi setä sitten kuolee, sulkevat lakimiehet hänen talonsa ja hätistävät nätisti Chancen ensimmäistä kertaa elämässään ulos talosta keskelle Washingtonia. Chance ei ole ihan tavallinen yksilö, hän on toiminut talossa puutarhurina ja hänen mieluisin harrasteensa on tv:n katselu. Chance ei osaa lukea, joten hän ei voi alkaa pitää kirjablogia – ja mahtoiko tuohon aikaan olla nettiäkään olemassa?

Erikoisen sattuman kautta Chance päätyy miljardööri Ben Randin taloon. Chancen käsitetään olevan nimeltään Chauncey Gardiner. Talon isäntä ja emäntä tykästyvät Chanceen. Ben, joka on presidentintekijä, tutustuttaa Chaunceyn myös Yhdysvaltain presidenttiin, jonka kautta hän päätyy tv:n talk showhun haastateltavaksi jonkinlaisena talouselämän harmaana eminenssinä. Chaunceyn karisma, joka perustuu hillittyyn, harkitsevaan käytökseen ja siihen, että ihmiset käsittävät hänen sanansa haluamallaan tavalla, johtaa ennennäkemättömään kansansuosioon. Seuraukset ovat kolossaaliset, mutta hillityn karismaattisella tavalla, toisin kuin edellä kuvailemassani elokuvassa.

Katselin Being There -elokuvan enkunkieliseltä bluray-levyltä, kun en muuta löytänyt. Hyvin tuosta selvän sai. 

Kesto 130 min.

Setäelokuvia osa 8: Panssarikenraali Patton

Franklin J. Schaffner ohjasi vuonna 1970 valmistuneen elokuvan, joka sai nimekseen Patton. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Panssarikenraali Patton. IMDb:n listauksen perusteella yleisin nimi elokuvalle Amerikan ulkopuolella on Patton. Kuitenkin myös kapinoitseva kenraali tai (Pohjoismaissa) Panssarikenraali ovat olleet käytössä. Brittein saarilla nimeksi on valikoitunut Lust for Glory, Ausseissa nimenä on ollut A Salute to a Rebel, Brasiliassa on arvuuteltu Patton, Rebelde ou Herói? Saksassa arvio soveltuvasta nimestä on ollut Rebell in Uniform, norjalaiset ovat käyttäneet elokuvasta nimeä Patton – menneske og soldat. Eri nimivaihtoehdoilla on varmasti oikeutuksensa sen perusteella mitä elokuva tästä toisen maailmansodan amerikkalaisesta kenraalista kertoo. Elokuvan työnimenä ollut Patton: Blood and Guts kertoo elokuvasta omalla tavallaan.

Pääosaa, panssarikenraali Pattonia, esittää George C. Scott. Oikeastaan elokuvassa ei ole muita päähenkilöitä. Scottin lisäksi toisessa pääosassa nähdään Karl Malden, joka esittää kenraali Omar Bradleytä, joskin hänkin on mukana tapahtumissa lähinnä satunnaisena vastanäyttelijänä. Kenraali George Patton hallitsee elokuvassa omien joukkojensa lisäksi kaikkia muitakin tapahtumia. Hän on elokuvan aihe ja tärkein henkilö, olkoonkin, että tapahtumat sijoittuvat toiseen maailmansotaan, Pohjois-Afrikan, Sisilian ja Ranskan rintamille.

Elokuvan käsikirjoituksen laativat Francis Ford Coppola ja Edmund H. North. He ovat kuulemma lukeneet Pattonin puheita ja lisäilleet niistä sopivia kohtia elokuvaan. Ehkä herkullisimmat hetkensä elokuvalla on juuri Pattonin mahtailevien lausahdusten osuessa ja upottaessa. On selvää, että tällaiselle iskevälle jutustelulle on ajan myötä löytynyt ihailijoita, vaikka elokuva selvästikin on tarkoitettu sodanvastaiseksi kuvaukseksi.

Elokuvassa Patton kertoo lukeneensa Caesarin De bello gallico -teosta, hän luennoi Maltalle tehdyistä hyökkäyksistä, hän esittää, että Montgomeryn pitäisi tehdä samanlainen koukkaus kuin von Schlieffen teki Saksan ja Ranskan välisessä sodassa 1800-luvun lopulla. Patton ei ole kenraalina yhtä sotaa, hän on kaikkia sotia. Hän sanoo hankkineensa koulutuksensa sitä varten, että voisi johtaa joukkonsa epätoivoiseen taisteluun. Hän ei ajattele kuten Sun Tzu, jonka mielestä paras taistelu on sellainen, jota ei tarvitse käydä. Patton haluaa taistella ja hän on valmis kävelyttämään armeijaansa vaikka sata kilometriä talvipakkasessa, että he pääsevät taistelemaan. Taistelun tauottua taistelukentällä makaavat sotilaat blood and guts levällään. Patton kulkee joukkojensa ja tuhottujen panssareitten lomassa ja huokaisee rakastavansa tätä.

Toisella puolella rintamalinjaa saksalaiset oivaltavat Pattonin kyvykkyyden sotilaana. Kovalla kädellään Patton kuitenkin vaikeuttaa asemaansa ja joutuu kärsimään siitä. Omar Bradley päätyy alaisen asemasta Pattonin esimieheksi. Vaikka Bradley ei voi hyväksyä Pattonin asennetta alaisiaan kohtaan, hänkin arvostaa Pattonia sotilaana.

Elokuvan sotakohtaukset on kuvattu isolta osin Espanjassa. Taistelupaikat vaikuttavat riittävän uskottavilta, enkä voi käsittää mistä kaikki tankit on saatu kohtauksiin. Saksalaisten Heinkel-pommareita on wikipedian mukaan valmistettu Espanjassa, joten lieneekö sieltä saatu niitä käyttöön kuvauksiin.

Patton, ihminen ja sotilas, on saanut muistokseen monumentaalisen sotaelokuvan ja setäelokuvan. Elokuvan pituus on ei ole vaatimaton. 162 minuuttia kestoa oli minunkin jaettava kahden päivän ajalle.

Setä-elokuvia 6: setiä maailman laidalla

Sedät ovat hallinneet maailmaa jo pisemmän aikaa. Maailmanhallinta on mutkikkaampi konsti kuin elämänhallinta. Viisasta on säilyttää tietty rentous, luulisin.

The Helsinki Effect on suomalaisen Arthur Franckin koostama 12.4.2025 Kuopion Kuvakukon ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva, jonka aiheena on Helsingissä vuonna 1975 järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, lyhykäisemmin ETYKki. Yhteistyössä leikkaaja Markus Leppälän kanssa Franck on valmistanut hauskan, ja silti tietopuolisen kollaasielokuvan, jossa hyödynnetään tekoälyä. Svenska Ylellä on artikkeleita elokuvasta. Franck toimii elokuvan juontajaäänenä hyvällä englanninkielellä.

Tekoälyn avustuksella Franck pääsee ”haastattelemaan” suurvaltajohtajia, jotka kärvistelivät pitkäpiimäisessä kokouksessa helteisessä Helsingissä. Neuvostoliiton valtuuskunnan johdossa oli pääsihteeri Leonid Brezhnev, amerikkalaisten valtuuskunnan kärkinimet olivat presidentti Gerald Ford ja ulkoministeri Henry Kissinger. Näistä Brezhnev ja Kissinger saavat toimia Franckin juttukavereina. Molemmat valittelevat tylsyyttä.

Elokuvan eräs pointti on siinä, että Euroopalle ja muullekin maailmalle tärkeää kokousta pitävät johtavien valtioitten edustajat tylsänä. Suureen arvoon nousee tinkiminen siitä, miten pitkiä puheenvuoroja valtionpäämiehet (35 valtiota) saavat pitää. Päädytään 20 min. puheenvuoroihin. Kaikki eivät pidä tästä kiinni.

Oli jännä nähdä taltiointeja kokouksesta. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt ja Itä-Saksan työväenpuolueen pääsihteeri Erich Honecker oli laitettu istumaan vierekkäin ja yhdessä kohtauksessa he näyttivät rupattelevan sulassa sovussa. Muistelen jostain lukeneeni tai kuulleeni, että kummankin Saksan edustajille piti hankkia eri tulkit, sillä kummallakin maalla oli erilainen poliittinen sanasto. Brezhnev yltyi toimittajien edessä rempseäksi ja elehti hauskasti käsillään. Sen sijaan Kyproksen arkkipiispa Makarios ja Turkin pääministeri Süleyman Demirel kävivät puheenvuoroissaan sivistyneen sapekkaan sananvaihdon Turkin miehitettyä Kyproksen pohjoisosan edellisenä vuonna.

Dokumentissa Franck tuo esiin, että kokouksen päätösasiakirjassa vahvistettiin Euroopan rajat toisen maailmansodan jälkeen, mitä seikkaa Neuvostoliitto piti voittonaan, sillä se sinetöi Saksojen rajat (kuten myös Baltian maitten ja Kaliningradin alueen liittämisen Neuvostoliittoon jne). Länsimaille tärkeä oli nk. kolmas kori, jossa keskityttiin Euroopan kansojen ihmisoikeuksiin, mm. tiedon vapaaseen liikkumiseen. Dokumentissa korostetaan, että tämä venäläisten tekemä myönnytys oli osaltaan johtamassa siihen kehitykseen, jonka kautta sosialistinen maailmanjärjestys sittemmin romahti.

Kesto n. 90 min.

”Ei mikään suurten massojen elokuva”, totesi Kuvakukon lippukassa, kun saavuin ainoana katsojana paikalle. Oikeastaan yleisön merkillisen vähäinen kiinnostus elokuvaan (katsojamäärän perusteella) tuntuisi jatkavan suurvaltajohtajien kokousta kohtaan tuntemaa tylsyyden tunnetta. Kysäisin sisääntullessani, esitettäisiinkö elokuva, vaikka olisin ainoa katselija – sain myöntävän vastauksen. Onneksi sinne tuli sitten muutamia muitakin.

Setä-elokuvia 5: setä itsensä laidalla

Setä-elokuvien eräs puoli on se, että niissä ollaan herkästi henkilökohtaisen maailmancupin viimeisten osakilpailujen äärellä. Joku setä lyö silloin lämät tiskiin, joku toinen antaa jo periksi. Oikeastaan nämä molemmat vaihtoehdot kietoutuvat toisiinsa ja saattavat sierettyä samoihin sormiin.

Englanninkielinen elokuva The Father, vuodelta 2020, suomeksi Isä, on paraikaa katseltavissa YLE Areenassa. Katselin sen jo joitakin aikoja sitten ja hämmennyin aiheen käsittelytavasta. Nyt katselin sen omassa seurassani uudelleen enkä antanut käsittelytavan häiritä muuten sujuvaa kerrontaa.

The Father on englantilais-ranskalainen yhteistuotanto. Ohjaaja ja elokuvan pohjana olleen näytelmän kirjoittaja on ranskalainen Florian Zeller. Tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Pääosin asioita katsellaan sisäisissä tiloissa.

Päähenkilö, elokuvan isä, on Anthony Hopkins. Hän esittää mieshenkilöä, joka asustaa tilavassa kaupunkiasunnossa, tuttujen esineittensä ympäröimänä. Hänen tyttärensä on ryhtynyt isänsä omaishoitajaksi. Tytärtä esittää Olivia Colman. Isää vaivaa dementia, en tiedä tarkempaa nimitystä tälle ihmisen kehitystilalle. Elokuvassa nähdäkseni esitetään, ettei isä itse olisi tietoinen tilastaan. Tai voihan se olla, että onkin tietoinen, mutta ei tohdi myöntää sitä muille, ettei hänen arvella dementoituneen.

Tytär sen sijaan on kovin tietoinen isänsä heikenneestä kyvystä tulla toimeen omin avuin. Hän haluaisi siirtää isän asumaan palvelukotiin, jossa isä saisi asua turvatusti. Tyttärellä on näet omaakin elämää vielä elettävänä ja lupaava suhde alkamaisillaan. Tytär on hyvin kärsivällinen vaikka selvästi koville ottaa päätöksen perille vieminen ja isästä irti päästäminen.

Näyttelijä Hopkins on kuulemma palkittu suorituksestaan monin palkinnoin. Myöntää täytyy, että hän saa esittää osaamistaan melko laajalla skaalalla. Erityisesti minuun teki vaikutuksen koskettava loppujakso.

Kesto 97 min.

The Mule on vuonna 2018 valmistunut amerikkalainen elokuva, jonka on ohjannut Clint Eastwood. Hän esittää myös elokuvan pääosaa, huumeitten salakuljettajaksi ryhtyvää vanhaa setää.

Englanninkielisen wikipedian mukaan elokuva perustuu tosielämän tarinaan. Tämä tieto auttaa minua edes jotenkin ymmärtämään miksi huumeitten salakuljettaja kuvataan elokuvassa melko myönteisenä hahmona. Tietenkin on niin, että kyseisessä työssä on mahdollista tienata suuria summia rahaa, mutta se millaista pahaa huumeet aiheuttavat, on jätetty elokuvasta pois.

Vanha setä toimii rikollisryhmän palveluksessa. Hän kuljettaa huumeita autossaan eikä meinaa jäädä kiinni sitten millään. Huumeitten salakuljettaja vertautuu villin lännen rosmoihin. Hän ottaa rahat varakkaalta rikollisryhmältä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä niille tahoille, joista tykkää. Siinä sivussa setä viettää kivaa elämää, johon kuuluvat nuoret, seksikkäät naiset. Oma perhe on häneltä vuosikymmenten ajan päässyt unohtumaan, hän on nauttinut työstään ja ihmisten ihailusta. Lopulta tyttärentyttären häät houkuttavat hänet kohtaamaan perheensä, mutta kohtaaminen herättää kipeät hylätyksi tulemisen tunnot perheen taholta.

Ei tämä elokuva Million Dollar Babyn kaltaiseen onnistumiseen yllä. Hyvin se silti on teknisesti tehty. Sitä paitsi omakin tekniikkani alkoi lopulta toimia! Joitakin kuukausia tai vuosia sitten tv:n ulkoinen kovalevy lakkasi tallentamasta, vaikka se oli vasta puolitäysi. Viime viikolla poikani otti selvää, että tv:mme ei salli tallentaa enempää kuin 250 mekaa tavaraa. Niinpä formatoin sen kovalevyn ja sehän alkoi toimia entiseen malliin. Vielä sitä vanhakin voi onnistua!

Kesto 116 min.

Setä-elokuvia osa 4 Kaksi setää

Setä-elokuvien neljännessä osassa esiin pääsee kaksi elokuvaa. Niistä ensimmäiseksi kerron mielipiteitäni elokuvasta nimeltä My Neighbor Adolf. Elokuva valmistui vuonna 2022 israelilaisena, puolaisena ja kolumbialaisena yhteistyönä, ohjaana venäläistaustainen Leon Prudovski, joka laati myös käsikirjoituksen yhdessä Dmitri Malinskin kanssa.

Tapahtumapaikkana on eteläisen Amerikan maa ilmeisesti vuonna 1960. Syrjäisellä paikalla sijaitsevassa ravistuneessa omakotitalossa asuu yksinäinen, keski-ikäinen puolanjuutalainen Marek, jota esittää skotlantilainen David Hayman. Hän saa tahtomattaan naapurikseen salaperäisen parrakkaan saksalaisen miehen, jonka Marek tunnistaa Adolf Hitleriksi. Naapurin Adolfia, joka esiintyy nimellä Herzog, esittää saksalainen Udo Kier. Hänen asioitaan hoitelee saksalaisen tehokkaasti ja täsmällisesti rouva Kaltenbrunner (Olivia Silhavy). Keskitysleiriltä selviytynyt ja koko perheensä menettänyt Marek ottaa yhteyttä Israelin lähetystöön, jossa häntä kuuntelee vaivautuneen vastentahtoisesti naispuolinen tiedustelu-upseeri (Kineret Peled).

Marekin ja hänen ainoan naapurinsa välit lähenevät, kun naapuri osoittautuu shakin harrastepelaajaksi. Marek itse on shakintaitaja ja tätä taitoaan hän käyttää hyväkseen päästäkseen keräämään todisteita naapurinsa oikeasta henkilöydestä.

Elokuvassa, jonka tyylilaji kieppuu komediasta draamaan selvitään melko pienellä henkilögallerialla. Korona-aika on tuottanut ilokseni tällaista pienimuotoista ajanvietettä, jossa ei tarvitse mahtailla joukkokohtauksilla. Shakkipeli sopii erinomaisesti kuvaamaan elokuvan asetelmaa. Kaksi miestä vastakkain, toisella valkoiset nappulat, toisella mustat. Kuin vihjeenä ihmisen tosiolemuksesta puolanjuutalainen Marek kasvattaa mustia ruusuja. Hyvässä kertomuksessa osat vaihtuvat ja jopa istutetut kukkaset vaihtavat omistajaa.

Koska kyse on naapurikansojen kohtaamisesta vieraalla maalla, elokuvassa käytetään monia kieliä. Marek puhuu jiddishiä ja puolaa, saksalaiset puhuvat saksaa, paikalliset viranomaiset espanjaa, israelilaiset hepreaa. Lingua francana toimii englanti.

Kesto 96 min.

Vuonna 2020 valmistunut englandilais-amerikkalainen elokuva Kuriiri (The Courier) on Tom O’Connorin käsikirjoittama ja Dominic Cooken ohjaama vakoilujännäri, joka sekin sijoittuu 1960-luvun alkuun. Tarina perustuu tositapahtumiin. Pääosassa kuriirina nähdään Benedict Cumberbatch ja venäläisenä tietolähteenä Merab Ninidze.

Kuuban kriisi 1960-luvun alussa aiheutui tilanteesta, jossa Yhdysvallat oli sijoittanut ydinohjuksiaan Turkkiin ja Neuvostoliitto oli aikeissa tuoda ydinaseitaan Kuubaan. Kylmä sota oli vaarassa sulaa kuuman puolelle. Kuriiri-elokuva käsittelee korkea-arvoisen venäläisen upseerin toimintaa maataan vastaan maailmanrauhan hyväksi. Ameriikan ja Englannin tiedustelupalvelut keksivät käyttää vaarattoman tuntuista englantilaista kauppamiestä erittäin salaisten ja vaarallisten tietojen kuljettajana Moskovasta Lontooseen.

Elokuva on hillitty ja hienovireinen kuvaus kahdesta miehestä, jotka operoivat erittäin heikoilla jäillä. Cumberbatch ja Ninidze hoitavat osansa todella hienosti. Kylmä sota on sotaa, vaikkei uhreja laskettaisi miljoonissa. Vakoilun koreografiaa pehmentää päähenkilöitten välille kehittyvä luottamus, kaunis musiikki (säveltäjä Abel Korzeniowski) sekä se, että tapahtumista on kulunut aikaa. Tosin yhtäläisyydet nykymaailmanaikaan saattavat mietityttää.

Kesto 111 minuuttia.

Setä-elokuvia 3 Klaus Härö

Tuntematon mestari. Klaus Härön ohjaus vuodelta 2018. Käsikirjoitus Anna Heinämaa. Pääosan taidekauppiasta esittää Heikki Nousiainen, jonka muistelen nähneeni myös tv-elokuvassa Aito Halonen, vuodelta 1989. Siinä kerrotaan miehestä, joka tahtoo suojautua sodalta, oliko peräti ydinsodalta ja haluaa turvapaikkaansa mukaan myös Pekka Halosen taidemaalauksen.

Sen sijaan nyt puheena olevassa elokuvassa seniorisarjan taidekauppias on vasta ostattelemassa mestariteosta, jonka tekijä on tuntematon. Elokuvassa katsojalle esitellään Helsingin Bulevardi-nimisen kadun näkymiä ja ennakoidaan niitten muuttumista vanhasta ja viehättävästä uudeksi ja räikeäksi. En tiedä onko niin oikeasti käynyt. Vuosia sitten kävin Ekbergillä kahvilla, hyvä kun istumaan mahduin.

Nousiaisen esittämän vanhan polven taidekauppiaan pisnekset kärsivät nykymeiningistä, jossa kuka tahansa voi – jos vain viitsii – tarkastaa taideteoksen hinnan netistä, sekkaamalla toteutuneet kaupat samaan tapaan kuin minä tarkastan netistä näitten elokuvien tietoja. Taidekauppiaalla on kuitenkin jäljellä taiteen tuntemuksensa, sellainen vuosikymmenten varrella kertynyt ote asiaan ja sen johdatettavaksi hän heittäytyy tehdäkseen vielä kerran oikein hyvät kaupat. Tarina kehittyy kilpajuoksuksi menestyvän taidehuutokaupan ja väistyvän taidekauppiaan välillä. Vanhaa kauppiasta tulee auttamaan tet-harjoittelijana hänen tyttärenpoikansa Otto (Amos Brotherus). Kauppiaan tytärtä, isäänsä pettynyttä yksinhuoltajaäitiä esittää Pirjo Lonka.

Kesto 95 min.

Rakkaani merikapteeni. Klaus Härön ohjaus vuodelta 2022 on englanninkielinen elokuva, joka sijoittuu Irlantiin. Sen nimi on englanniksi My Sailor, My Love. Pääosan juroa, vanhempaa setää esittää James Cosmo, hänelle osa-aikaiseksi kodinhoitajaksi palkattua naista esittää Bríd Brennan. Tytärtä, joka naisen palkkaa, esittää Catherine Walker. Tässä elokuvassa nyreän ja epäkohteliaan vanhan miehen asenteen korjaamisen ohella kuvataan tyttären aluksi piilossa pysyttelevää, omistavan oloista asennetta isäänsä kohtaan. Kun kodinhoitajan suhde entistä merikapteenia kohtaan tuntuu syrjäyttävän tyrären ja tekevän hänen vuosia jatkuneesta omaishoidostaan tarpeetonta, tytär nousee taistelemaan paikastaan isänsä vierellä.

Irlannin kauniita maisemia ja kapeita teitä esitellään ja välillä puolin ja toisin vesitellään. Ehkä mehukkain kohtaus elokuvassa on se missä merikapteeni kertoo lapsille merimiestarinan hurjasta menneisyydestään.

Kesto 97 min.

Livet efter döden. Suomeksi Elämää kuoleman jälkeen, on Klaus Härön ohjaama ruotsinkielinen elokuva vuodelta 2020. Pääosan Nisseä esittää unohtumattomasti Peik Stenberg. Voisin väittää että yhtenä vastanäyttelijänä on linnunpesille pyrkivä orava, mutta jos nyt ei sentään. Nissen siskoa, Elsaa, näyttelee Lena Labart ja Nissen poikaa, Stefania, Martin Paul. Nissen anoppina nähdään Sara Arnia.

Elokuvan on keskushenkilö on Nisse, joka alussa saapuu pimeän keskeltä syrjäiseen kotitaloonsa. Hän ajaa pienellä herneenvihreällä pakettiautolla, joka ei selvästikään sovi hänen mielentilaansa. Nisse on täynnä mustuutta, hän on palannut kuoleman maasta eivätkä sieltä antaneet mukaan edes soittopeliä. Katsojalle selviää, että Nissen vaimo on kuollut sairaalassa. Alkaa elämä kuoleman jälkeen eikä Nisse ole siihen valmis.

Nissen apuna on Stefan ja pian saapuu kaupungista sisar Elsa. Nisse haluaisi kuitenkin säilyttää surun itsellään, hän pitää kiinni elämänsä totutusta järjestyksestä niin kuin vaimonsa muistosta. Elsan hössötys saa Nissen kimmastumaan. Nisse loukkaa myös Stefania. Valokuvausta vakavasti harrastava poika saa lopulta isän aukenemaan elämän vastavalolle ja lopussa pakettiauton kuski vaihtuu. Hieno elokuva!

Kesto 81 min.

Setä-elokuvia osa 2 Sulevi Peltola

Kolme suudelmaa. Tv-elokuva vuodelta 2006, käsikirjoitus ja ohjaus Matti Ijäs. Elokuvan kerrotaan perustuvan Anton Tsehovin novelliin Koteloitunut ihminen. Tämä onkin ehkä hyvä mainita, sillä ihmettelin miten suomalaiset ovatkin keksineet hienon aiheen elokuvalle ja vielä onnistuneet aivan erinomaisesti. 

Pääosassa esiintyvää lukion historian lehtoria näyttelee Sulevi Peltola (1946 – 2025). Hänellä on muutama vastanäyttelijä, joitten kanssa tämä erikoinen ja erinomaisesti esitetty opettajahahmo saa harrastaa varjonyrkkeilyään. Laura Birn esittää kasvuikäistä oppilasta, Anneli Ranta naisimmeistä, jota opettaja uskaltautuu lähestymään, Kristiina Elstelä opettajan nuoruudenihastusta ja Milka Ahlroth rehtoria, joka yrittää pitää kasassa koulunsa erilaisten yksilöitten muodostamaa oppilas- ja opettajakuntaa. Näitten lisäksi vanhan opettajan hahmoa syventää hänen hoitokodissa elävä äitinsä, jota esittää Vappu Jurkka. 

Vanhan mieshenkilön elämä koteloineen ja muine kalkkeumineen on kuvattu kuin ainakin esihistorian elävä jäänne. Opettaja on kuin vesinokkaeläin omassa pikku purossaan harrastamassa historiaa, jota hän nimittää ihmiskunnan itsetutkiskeluksi. Hän on ihminen, johon voi olla rakastumatta, mutta voi joku rakastuakin. 

Tykkäsin siitä miten muita ihmisiä oli sisällytetty kuviin, joissa opettaja liikkui kylillä, kuvauspaikat oli hyvin valittu, kuten ravintola ja soutukeskus. 

Kesto 56 min. 

Kunnanjohtaja. Fiktiivinen lyhytelokuva fiktiivisen Juupion kunnan kunnanjohtajasta tarjoaa toisen näytteen Sulevi Peltolan esiintymisistä. Zaida Bergroth ohjasi vuonna 2006 tämän jonkun mielestä tuskastuttavan hitaasti etenevän, jonkun mielestä kerrassaan riemukkaan ja oivaltavan pikku kertomuksen.

Asukasluvultaan hiipumassa oleva pieni kunta ei halua alistua isomman kunnan aluskunnaksi. Pisneksien toivotaan jatkuvan entisellään. Tunnusluvut eivät lupaa hyvää. Kunnan kasvu on pysähdyksissä. Rea Mauranen esittää kunnanjohtajan sihteeriä, joka hänkin on jättämässä nukahtavan paatin. Päätös kuntaliitoksesta jätetään kunnanjohtajan osaaviin käsiin. Kotimaisten elokuvien turhankin yleinen avoin loppu saa tämän elokuvan loppuratkaisusta varteenotettavan haasteen. 

Kesto 13 min.  

Kovat miehet. Maarit Lallin ohjaus vuodelta 1999 esittelee isän ja pojan jotka joutuvat koviin paikkoihin, mutta eivät sitä ihan hevillä näytä. Sattumuksia syntyy peltotöissä, pilkillä ja pääsiäiskokolla. Poikana Jyrki Mänttäri ja isänä Sulevi Peltola tekevät mainiot suoritukset. Iskevän musiikin on tehnyt Kepa Lehtinen ja käsikirjoituksen Leo Viirret. 

Kesto 19 min.

Setä-elokuvia osa 1

Olen tässä katsellut pari ihan kivaa setä-elokuvaa eli elokuvia vanhenevista sedistä. Niistä nyt pari sanaa.

The Etruscan Smile. Valmistumisvuosi 2018, ohjaajat Oded Binnun ja Mihal Brezis. Pääosan setää näyttelee Brian Cox, hänen poikaansa JJ Feild, pojan vaimoa Thora Birch ja special guest starrina Rosanna Arquette. Elokuva perustuu José Luis Sampedron romaaniin La Sonrisa Etrusca. Nimen voisin itse suomentaa muotoon Etruskin hymy. Elokuvan kielenä on pääosin englanti, mutta gaelin kielellä on oma huomattavakin osansa.

Rory-setä lähtee Hebridien saarelta Amerikoihin tapaamaan poikaansa, joka asuu San Franciscossa. Setä menee siellä erikoislääkärin vastaanotolle. Samalla hän tutustuu poikaansa ja hänen vaimoonsa sekä vauvaikäiseen lapsenlapseensa. Kyseinen setä on vanhan polven mielensäpahoittaja ja hän nauttii isoja määriä viskiä. Örisevän mörrimöykyn poika taas on hyvänpuoleisissa hankkeissa kuten vaimonsakin ja heillä on hulppea näköalahuoneisto missä yöpyä. Sekä isä että hänen poikansa ovat taitavia ruuanvalmistajia. Setä liikkuu paikkakunnan taidenäyttelyissä ja taputtelee siellä parin vuosituhannen ikäistä etruskien hautamuistomerkkiä, kun museon ehtoisa esinainen rientää häntä toppuuttelemaan. Setä hieroutuu sanfranciscolaiseen elämänmenoon kuin Hebridein saaret Atlanttiin. Karheasta esiintymisestään huohlimatta setä on lämmin ja rakastettava hahmo ja elokuvasta jää miellyttävä muistikuva.

Kesto 107 min.

Touch. Perustuu Ólafur Jóhann Ólafssonin romaaniin. Islanniksi nimi on Snerting. Valmistumisvuosi 2024, ohjaaja Baltasar Kormákur. Pääosan vanhaa setää näyttelee Egill Ólafsson, setää nuorena miehenä Palmi Kormákur ja hänen ihastustaan Mikoa näyttelijätär nimeltä Koki. Mikon isänä, Nippon-ravintolan omistajana, häärii Masahiro Motoki.

Pääosa elokuvan tapahtumista sijoittuu 1960-luvun lopun ja vuoden 2020 Lontooseen, myös Japanissa vieraillaan. (Englanninkielisessä wikipediassa on muuten jokseenkin täydellinen juonipaljastus!) Lontoossa opiskeleva islantilainen luopuu opiskelustaan ja menee työhön japanilaiseen ravintolaan. Siellä hän kohtaa viehättävän neitosen, johon ihastuu.

Hyvin hellämielisesti aikajärjestystä rikkova kerronta souvatteleikse katselijan nuorten ihastumiseen ja rakastumiseen ja siihen miten maailma heidät toisistansa vieroittaa. Kuten edellinen elokuva, myös Touch kuvaa setää, joka omalla pehmeämmällä tavallaan rages before the dying of the light, Dylan Thomasin runoa mukaellen. Tämä oli minulle jotenkin Etruskihymyä lempeämpi katselukokemus. Setä nauttii kyllä sakea ja jonkun mielestä tarina voi olla vähän makea, mutta on siinä sen verran iisoppia seassa, että kyynelet noruivat poskille elokuvateatterin pimeässä. Jos tätä johonkin mahjong-peliin vertaa, niin palaset kyllä saadaan pelilaudalta kivi kiveltä, mikä on sinänsä katsojaa palkitseva kerrontakeino. Edellisen elokuvan tapaan ruuanvalmistus on näkyvässä osassa meininkiä.

Kesto 121 min.