Aprillipäivän aattoiltana,
piinaviikon tikkutiistaina, käväisin teatterissa Kuopiossa. Vaimo
läksi mukaan, mikä teki teatterikäynnistä mukavamman kuin jos
olisin yksin siellä vieraassa seurassa ollut muun teatterrahvaan
seassa. Keli oli loskainen, ilta alkoi tummentua, mutta sain
jonkinlaisen kuvan uudistuneesta teatteritalosta, jossa vierailimme
ensimmäistä kertaa.
Näytelmä, jonka saimme nähdä Eesti
Draamateaterin esityksenä, oli virolaisen Andrus Kivirähkin
kirjoittama komedia Eesti mattus. Näytelmän nimi oli Kuopion
kaupunginteatterin nettisivuilla suomennettu muotoon Virolaiset
hautajaiset. Google kääntäjä antaa suomennokseksi
suorasukaisemmin Viron hautajaiset. Ehkä tämän kaksinaisen
merkityksen takia nimi oli jätetty suoraan suomentamatta?
Näytelmässä mennään suoraan
asiaan: naapurin mummo Iida soittaa kaupunkiin ja ilmoittaa:
vanaisa on surnud. Tämän osalta kerron, että ihan viime
viikolla taisin vaimolle luennoida netistä lukemastani suomen kielen
surra-sanan etymologiasta. Se on näet jossain vanhassa suomen
kielessä tarkoittanut kuolemista. Eestin kielessä se tarkoittaa
sitä edelleen. Koska näkemämme esitys oli eesti keeles,
saimme kuulla koko joukon tutun kuuloisia sanoja, joitten merkitys
paljastui näyttämön takaosan kankaalle heijastetusta
tekstityksestä. Mieleeni jäivät ainakin sanat pulm, joka on
suomeksi häät sekä
maasikamoosi, joka
tarkoittaa mansikkahilloa.
Näistä termeistä voikin jo päätellä, että näytelmässä
keretään häistä läksiäisiin sekä Kamtšatkasta
ja Siperiasta sinne missä kukkivat appelsiinipuut. Puita myös
pilkotaan näyttämöllä, mutta ne ovatkin sitten leppähalkoja.
Erityisesti korostuu virolainen propagandistisen korkea työmoraali
ja halu tehdä työtä oman maapalstan ja oman talon hyväksi.
Näytelmän kantava teema lienee nyky-Viron matka maalta kaupunkiin.
Siksi kai tämäkin teaterrahvas
matkusti
Kuopio linnaan,
Soome maal.
Näytelmän
tapahtumissa oli aineksia makaaberiin meininkiin, mutta minusta siinä
noudatettiin kohtalaisen hyvää makua. Tuijottelun lisäksi naisten
ja miesten keskinäiset mieluilut esitettiin hienovaraisesti
tanssimalla ja pujahtamalla halkopinojen taakse. Jokainen sai itse
mielessään tulkita, miksi tanssipari oli hetkisen poissa. Tanssi
oli hauskan näköistä koikkelehtimista. Muikeimmat
tanssisuoritukset esitti itse Lembit
Ulfsak,
joka oli tullut tutuksi pääosasta neuvostoliittolaisessa
suurelokuvassa Till
Eulenspiegelin legenda.
Elokuva esitettiin tässä taannoin 1970-luvulla Suomen televisiossa
tv-sarjana. Muikeaa kehonkäyttöä saatiin nähdä myös Iidaa
esittäneeltä Ester
Pajusoolta.
Kriittisenä katsojana minun on
todettava, että näytelmän esittäminen tekstitettynä olisi
vaatinut karsimista. Nyt luettavaa on katsojalle aika tavalla, mikä
häiritsee näyttelijäsuorituksista nauttimista. Kaiken lisäksi
tekstityskangas oli aika korkealla, katseen matka näyttämön
tasalta tekstiin ja takaisin venyi turhan pitkäksi. Kuulutukset
yleisölle oli teatterissa järjestetty sekä eestiksi että
suomeksi, se oli tosi kiva.
Kuopion uudistunut teatteri tuli näin
testattua. Uusi Maria-näyttämö on korvannut yläkerrassa,
monien rappujen takana sijainneen studion, mikä tietenkin on hieno
homma. Näyttämön penkit eivät kuitenkaan saa parhainta
hyväksyntääni. Niistä tulee mieleen 1980-luvun japsiauton
takapenkin keskipaikka, jossa metallinen tukiranka alkoi tuntua
pehmusteen läpi pitemmässä ajelussa.
