Rosa Liksom: Unohdettu vartti

Rosa Liksom, Tornionjokilaaksosta maailmalle ponkaissut kirjailija, kirjoitti vuonna 1986 eka kertaa julkaistun novellikokoelman Unohdettu vartti. Luin sen, kun olin lainannut kirjastosta kääntöpokkarin, joka sisältää novellikokoelmat Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti ja kun tuli tämä Yhden yön pysäkki jo lukaistua, niin sitä tehen sitten.

Voisiko näitä novelleja luonnehtia kulmikkaiksi? Mitenkä niin kulmikkaiksi, saattaa joku ihmetellä, nehän nyt ovat niin halkinaisia kuin olla ja voi. Onhan näissä kumminkin se erityisyys, että maisemankuvaus on usein kaunista, hyvin kaunista, kun taas ihmisten annetaan kuvailla eloaan liioitellun karulla tyylillä ja vielä murteella! Tuli mieleen brasilialainen anekdootti: Kun Jumala tahtoi luoda kauneimman seudun maan päälle, hän loi Brasilian, mutta katsokaa millaisen paskan kansan hän pani sitä asuttamaan! Kuulin tämän jonkun urheilukisan aikana tv:stä. Vaikkei näissä Liksomin novelleissa käväistäkään Brasiliassa, tuntuisi tuon anekdootin perusjuoni soveltuvan puheena olevien novellien Tornionjokilaakson kuvauksiin. Joku voi sanoa, jotteivät novellien ihmiset ole mitään paskoja – myönnän jokulle oikeuden sanoa näin.

Toinen kulmikkuus sisältyy nähdäkseni siihen, miten nämä novellit pitäisi oikein ottaa vastaan. Tietysti jokainen kirjailija toivoo, jotta riemusta kiljuen ja hurraata huutaen, mutta tarkoitan nyt sitä, jotta onko lukijan suhtauduttava näihin novelleihin kuvauksina totisista tapahtumista vai vinoilevana vastineena sille perinteelle, jossa pohjoisen väen eloa kuvataan myyttisen ankeana. Tämä jää minulle epäselväksi. Periskoopilla kulman takaa katsominenkin olisi minulle helpompaa kuin varman vastauksen löytäminen Liksomin puheena olevain novellien tarkoitusperään. Tietenkin ne voi lukea pelkästään tarinoina ja ainoastaan siihen minä taisin tällä kertaa yltää.

Osa novelleista sijoittuu jonnekin maailmalle, ne eivät oikein koskettaneet. Näistä Tornionjokilaakson novelleista muutama oli ihan koskettava ja monessa muussakin oli annettavansa minulle. Novellit ovat nimeämättömiä, ne on sisällysluettelossa mainittu alkusanojen perusteella. Parhaiten pääsin kannuksille novelleista Leena oli tiskaamassa rasvaisia aamiaislautasia ja Toisena joulunpyhänä hääty alkaa ajahmaan heiniä. Tykkäsin myös novellista – Mie olen pillut jättäny tässä elämässä. Myös ensimmäisenä oleva novelli Mulla on huono moottorikelkka sisälsi koskettavan kuvauksen nuoren mieshenkilön elämästä. Aika usein kyse on miehen vaikeudesta rakastaa naista tai ylipäätään löytää nainen jota rakastaa. Moottorikelkkaansa tyytymätön mies kärsii jonkinmoisesta seksuaalisesta ahtaumasta, jota ei saa sisällään avattua. Samantapaiseen jamaan on ajautunut heiniä pakkasessa kuskaava mies. Hän syyttää itseään alhaisesta seksin harjoittamisesta ja naisen tahraamisesta. Leena sen sijaan joko ymmärtää tai ei ymmärrä hyvän päälle, joka tapauksessa Taunon ja Leenan seksuaaliset halut jäävät vaille yhteistä toteutumista. Pillut jättänyt mies tavoittelee nirvanaansa luopumalla seksin ajattelustakin, hän alistaa itse itsensä kidutuksen kaltaiselle ehdollistamiselle päästäkseen irti sietämättömästi kiusanneesta nautinnonhalustaan.

Liksom käyttää usein minäkertojaa ja merkittävän usein tämä minäkertoja on näissä novelleissa mies. Tämä ratkaisu on tavallaan hyvin tätä päivää, mutta se vaati minulta lukijana jonkin verran totuttelua, varsinkin kun novellit ovat varsin lyhyitä, niin että niitten maailmaan ennättää hädin tuskin mukaan ennen loppua. Olen kumminkin sitä mieltä, että parempi kun nämä ovat lyhyitä kertomuksia eikä niitä ole alettu ahtamaan romaanin sisään, jolloin selkeys olisi hukkunut kuin härkä suolampeen.

Siinähän sitä oli taas juttua. Kokoelmassa on sivuja sisällysluetteloineen 144 sivua. Aloin viime viikolla lukemaan tätä kovalla höyryllä mutta sitten iski fullstoppi. Katselin urheilua ja elokuvia ja eilen ja tänään sain pääosan luettua.

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

Rosa Liksom (s. 1958) kirjoitti vuonna 1985 ilmestyneen novellikokoelman Yhden yön pysäkki. Kysessä on kirjailija Rosa Liksomin esikoisteos. Lainasin Siilinjärven kirjastosta tämän teoksen vuonna 2012 julkaistuna kääntöpokkarina, jossa toisena teoksena on Rosa Liksomin toinen novellikokoelma Unohdettu vartti, joka julkaistiin vuonna 1986. Luen varmaan senkin, kunhan ensin vetäisen vähän henkeä näitten nyt puheena olevien novellien jälkeen.

Kirjan novelleja ei ole nimetty, niitä on 27 ja ne on jaoteltu neljään osioon, jotka osiot on kyllä nimetty ja ne muodostavat oman yhteisönsä kukin. Nytpäs minä kerronkin näistä osioista mitä kerron ja lisäksi yhdestä novellista erityisesti.

Steissi, kaivopiha, steissi -osio kertoo helsinkiläisten nuorten ihmisten elosta. Useimpien elo on ollut rosoista hilluntaa, johon ovat kuuluneet päihteet ja yhteenotot toisten henkilöitten, myös poliisin kanssa. Poliisin putkasäilöistä annetaan painajaismainen kuva. Olen joskus putkaosaston läpi kulkenut, sen verran on omaa kokemusta. Ainakin toivon, että näitten novellien kuvaukset ovat enemmän kuin karvan verran liioiteltuja. Sen sijaan raivopäistä väkivaltaa kyllä esiintyy ihmisten kesken yksityisasunnoissa ja muuten julkisilla paikoilla, en tiedä miten kauan ihminen oikeesti semmoista kestää ilman vakavia fyysisiä vaurioita. Nuorten ihmisten itsetuhoinen päihteiden käyttö saattaa olla tottakin. Ainakin heidän tekemänsä pikkurikokset ovat. Aborttejakin tehdään sekä itsemurhia. En oikeastaan saanut näistä novelleista paljoa irti.

Euroopan eteisaula -osiossa seikkaillaan maailmalla. Siellä kohdataan monenlaisia ihmisiä ja harrastetaan seksiä eli rakastetaan, kärsitään ja lähdetään.

67 astetta pohjoista leveyttä -osion tapahtumien seutuna on Torniojoen laakso tai jotain sinne suunthan. Näissä novelleissa Liksom on kyllä kotikentällään. Hiljaiset puhumattomuuden talvet, vähäiset ihmiskontaktit ja toisaalta kyläläisten kyttäämisen ja juoruamisen pelko – naurunalaiseksi joutumisen pelkokin riittää – vaikuttavat johtavan ihmisiä sielullisiin ahdistustiloihin, jotka sitten purkautuvat outoina tekoina. Niin että näissä novelleissa sitä vasta monenlaisia ihmisiä onkin ja rakastetaan välillä vähän ketä sattuu tai ei ketään, jolloinka lähinnä itseen sattuu.

Ihan paras novelli kokoelmassa on metsätöitä tekevän vinttikamarin pojan kertomus elämästään. Toivottavasti Liksom on jatkanut tätä tarinaa vaikka sitten siinä seuraavassa kokoelmassaan. Novellin voi ehkä lukea koskettavana, mutta nuoren metsurin hyväntahtoinen ja kunnioittava asenne kaikkia muita kohtaan on niin liikuttava, että se pistää ketjukolaajankin hymyilemään. Ja vähän naurahtelemaan. Ai, että toivoisin tämän nuoren miehen pääsevän tekemään lähempää tuttavuutta kesäasukkaana vierailevan kirjastonhoitajan kanssa. Voin kuvitella kirjailijankin naurahdelleen tätä kirjoittaessa. Tietenkin yksinäisyys ja vanhempien kanssa pitempään asuminen on traagillistakin, mutta muuttuneeko asia surkuttelemalla. Pieni näyte novellista:

Mie tykkään siitä naisesta vieläki. Sen jälkheen me naithiin muutaman kerran salassa, mutta lopetethiin enneko kukhaan kyläläisistä huomasi. Se puhu mulle kauhniisti ja se oli mulle hyvä. Kohtelee vieläki hyvin ko käyn joskus sielä kylässä. Sen mies on kanssa mukava. Hyvää se vaimo vain halusi mulle. Se käsitti minun ujouen ja halusi rohkasta minua etheenpäin. Enhän mie etheenpäin päässy. Se on mulle niin vaikeata.

Neljä variaatiota päättää novellikokoelman. Viimeiset neljä novellia ovat lyhyitä, toistensa variaatioina niitä on vaikea nähdä.

Tässä novellikokoelmassa on sivumäärää 141 sivun verran. Luin sen parissa päivässä.

Rosa Liksom: Reitari

Rosa Liksom (s. 1958) kirjoitti vuonna 2002 julkaistun romaanin Reitari. Takakannen luonnehdinnan mukaan tyylilajina on fantastinen karnevalismi.

Reitari on romaani Kittilän Särestössä asuneesta kuvataiteilija Reidar Särestöniemestä (1925 – 1981). Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin sepitteellisiä, on niillä todellisuuspohjansa, mistä Liksom esittää kirjan alkusivuilla kiitoksensa erityisesti Brita Polttilalle, joka tunsi Reidar Särestöniemen ja on kirjoittanut hänestä.

Kirjailija Liksom käy läpi Reidarin elämäntarinaa siitä saakka, kun Reidarin äiti saapuu Särestöön asuttuaan sitä ennen Ruijan rannoilla. Kirja etenee lyhyitten lukujen kautta, näkökulma eli kertojan ääni vaihtelee. Osa kertojista on nimettyjä henkilöitä, eräs merkittävä kertoja on nimetty Kulkujätkäksi. Myös Reidar itse pääsee kertomaan näkemyksensä. Pääasiallinen tapahtumapaikka on Särestö, Reidarin ja hänen vanhempiensa koti Kittilässä, Ounasjokivarressa. Joellakin on oma osuutensa tapahtumissa, ilmeisesti se merkitsi paljon myös Särestöniemelle taiteilijana.

Kirjan kerronta on murteellista, rempseätä ja kainostelematonta. Tämä tyyli upposi minuun ihan nikottelemati. Särestöniemen maalaukset ovat minusta tosi voimakkaita, niissä on metsän henki kutsuvasti läsnä. Liksomin rapsakka, humoristinen tyyli sopii oikein mainiosti kuvaamaan maalaispojan nousua juhlituksi taiteilijaksi ja maailmankiertäjäksi. Se ilmentää omalla tavallaan myös Särestöniemen maalausten kursailematonta ilmaisua.

Nyt sanoinkin oikeastaan kaiken mitä haluan sanoa. Laitan tähän loppuun vielä pienen katkelman tekstistä. Särestöniemi nautti taideopetusta Leningradissa saaden siellä ateljeetoverikseen mongolitaiteilijan, joka piirsi hienoja hevosia. Taiteilijat ystävystyivät ja tutustuivat taiteeseen yhdessä myös ateljeen ulkopuolella, kuten katkelmasta käy ilmi:

Käymä joka päivä Antrei Ruplevin museossa pyhiinvaelluksela ja kerran viikossa Eremitaassin Ulko-Monkoolian osastolla. Vahtaama mestareitten töitä suu vahessa, juoma tsajua ja hehkuma punasina ko kekähleet nuotiossa. Mie löyvän oman itteni ja lapselisen tekniikan. Sen justhiinsa joka on minua itteäni. Makeat färit ja rönsyt. Naivit vikuurit ja voimakhaat viilot. Olen niin nostheessa, että meinaan haljeta siihen paikkaan.

Kirjassa on 157 sivua, lukaisin sen päivän aikana.