Neuvostoliitosta
Yhdysvaltoihin vuonna 1976 muuttanut musiikkitieteilijä Solomon
Volkov (s. 1944) julkaisi
Amerikoissa vuonna 1979 kirjan, jonka venäjänkielinen nimi on
Свидетелство.
Volkovin mukaan kirja on hänen kokoamansa säveltäjä Dmitri
Šostakovitšin
(1906 – 1975)
muistelmateos, joka syntyi Volkovin haastateltua Šostakovitšia
useampia kertoja Neuvostoliitossa. Kirja julkaistiin vuonna 1980
Seppo Heikinheimon
suomentamana nimellä Dmitri
Šostakovitšin
muistelmat. Kirjan alusta
löytyvät Volkovin kirjoittama johdanto sekä suomentajan omat
täsmennykset. Lopussa on laaja Volkovin laatima viiteluettelo, joka
selventikin paljon kirjassa kerrottua. Lopusta löytyvät myös
luettelo Šostakovitšin
teoksista, lyhyt kuvaus Solomon Volkovista sekä hakemisto. Kirjassa
on myös jonkin verran valokuvia.
Teoksen
venäjänkielinen nimi tarkoittaa vissiin todistajanlausuntoa.
Šostakovitš
kertoo olleensa merkittävien
tapahtumien silminnäkijänä
ja tunteneensa huomattavia ihmisiä. Hän kertoo muistelevansa ensi
sijassa muita ihmisiä. Samalla hän muistuttaa lukijaa seuraavasti:
Meillä
tosin on tapana sanoa: ”Valehtelee kuin silminnäkijä.”
Minä
uskon kumminkin Šostakovitšin
kertovan kirjassa asiat siten kuin hän ne muistaa. Muistoja
tulvehtii nimittäin sen verran vilisemällä ja niin värikkäästi
yhdisteltyinä, että olisi aika vaikea sellaista sepittää.
Monien
henkilöitten joukosta Šostakovitš
puhuu erityisesti Neuvostoliiton suurimmasta ja kaameimmasta,
Johtajasta ja Opettajasta,
toveri Stalinista.
Šostakovitšin
mielestä Stalin oli vallanhimoinen diktaattori ja julmuri, joka
tapatti omaa kansaansa. Šostakovitšin
oopperaa Mtsenskin
kihlakunnan Lady Machbeth
(1930 – 32) jyrkästi kritisoineen sanomalehti Pravdan
kirjoituksen Sekasotkua
musiikin asemesta arvellaan
olleen Stalinin
kyseistä teosta kohtaan tunteman vastenmielisyyden aiheuttama.
Šostakovitš
oli jo ennen sotia vaarassa joutua toimenpiteitten kohteeksi. Hän
kuitenkin säästyi, vaikka ympäriltä ystäväpiiri harveni
pahaenteisesti. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja vuonna 1941
Leningradin piirityksen aikana Šostakovitš
sävelsi seitsemännen sinfoniansa, josta tuli leningradilaisten
vastarinnan tunnus. Šostakovitš
tosin kertoo säveltäessään ajatelleensa Stalinin vainojen uhreja.
Stalinin
lisäksi muita muisteloitten kohteita ovat Šostakovitšin
opettajana ja konservatorion johtajana toiminut säveltäjä
Aleksandr Glazunov,
joka kyllästyttyään neuvostomenoon muutti Ranskaan, kuuluisa
teatteriohjaaja Vsevolod
Meierhold, joka kuoli
tuntemattomalla rangaistusleirillä, kirjailija Mihail
Zoštšenko, jota
kiellettiin kirjoittamasta satiirisia kertomuksiaan, marsalkka Mihail
Tuhatševski,
joka
ammuttiin maanpetoksesta tuomittuna. Lyhyemmillä
luonnehdinnoilla Šostakovitš
muistelee mm. runoilija Vladimir
Majakovskia, säveltäjä
Aram Hatšaturjania
ja runoilija Anna
Ahmatovaa. Šostakovitš
kertoo laajasti myös rakastamistaan vanhoista venäläisistä
kirjailijoista, kuten Tšehovista
ja Gogolista sekä
tietysti säveltäjistä, erityisesti
Musorgskista ja
Borodinista sekä
lyhyemmin vaikkapa Stravinskista.
Aikalaisensa Sergei
Prokofjevin kanssa
Šostakovitš
vaikuttaa olleen kilpailija, eivätkä heidän välinsä olleet
kovinkaan ystävälliset. Säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja
Hrennikov taas
oli nimeämässä sekä
Šostakovitšia
että Prokofjevia formalisteiksi,
millä tarkoitettiin kai länsimaista turmeltuneisuutta. Stalinin
kuoltua alettiin kuulemma puhua revisionisteista.
Teoksessa
on vaikka millä mitalla mielenkiintoista luettavaa. Šostakovitšin
pohdiskelu etenee jouhevasti, hänen sanailunsa on purevaa ja
tehokasta. Toisinaan myös siirtymä muistosta toiseen vaikuttaa
hauskalta. Kehuskeltuaan sellisti Mstislav
Rostropovitšin
monitaitoisuutta
Šostakovitš
muisteleekin kohta
miten hyvä hän itse on sytyttämään nuotion yhdellä tulitikulla
vaikka millaisessa tuulessa. Tai ainakin kahdella. Eilen olisi ollut
Šostakovitšista
hyötyä, kun oli saunan pesään niin hankala saada tulta
loimottamaan.
Kirjassa
on hakemistoineen 361 sivua. Lueskelin sitä monenlaista musiikkia
kuunnellen nelisen päivää.
