Paavo Rintala: Sarmatian Orfeus

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti vuonna 1991 julkaistun romaanin Sarmatian Orfeus. Aiheesta muutama sana.

Sarmaatit olivat kansa jossain antiikin lopun ja keskiajan alun vaiheilla. He lienevät elelleet etupäässä kaakkoisessa Euroopassa, nykyisen eteläisen Ukrainan alueella ja siitä Roomaan päin hyvän matkaa. Kriminkin lienevät vallanneet skyyteiltä. Netistä löysin 1700-luvulla sommitellun Sarmatian kartan. Siinä mennään Balkanilta itäisen Euroopan kautta aina Suomen seuduille asti. Karjalan kannaksen itäinen puoli ja osia Suomen ja isompia osia Venäjän puolen Pohjois-Karjalasta on myös luettu Sarmatiaan, samoin Viro ja Liettua. Jotkut lukevat Sarmatiaan myös eteläisen Suomen. Nykyään Sarmatia on saanut nimellistä tunnettuutta Venäjän kerrottua valmistaneensa joukkotuhoaseen nimeltä Sarmat.

Orfeus oli antiikin tarujen hahmo, joka meni noutamaan puolisoaan Eurydikeä manalan luolasta. Orfeus melkein onnistui laulullaan ja soitollaan saamaan vaimonsa takaisin elolle.

Itä-Preussi on historiallinen alue, joka nykyään kuuluu Venäjälle (Kaliningrad), Puolalle ja Liettualle.

Johannes Bobrowski (1917 – 1965) oli itäpreussilainen, sittemmin itäsaksalainen kirjailija. Häneltä julkaistiin vuonna 1961 runokokoelma nimeltä Sarmatische Zeit. Hänen runojaan on suomennettu eri teoksiin. Nyt puheena olevassa romaanissa on muutama hänen runonsa Rintalan suomentamana. Bobrowskilta on suomennettu vuoden 1964 romaani Levinin mylly. Bobrowski palveli Wehrmachtin joukoissa toisen maailmansodan alusta vuodesta 1939 lähtien pääosin itärintamalla, kunnes jäi venäläisten sotavangiksi vuonna 1945. Hän vapautui vankeudesta vuonna 1949 työskenneltyään mm. kaivoksessa Donetskin hiililaakiolla. Rintalan romaanissa jäljitetään Bobrowskia toisen maailmansodan melskeissä. Matkassa kuljeksivat seuraavat historialliset henkilöt:

Konsuli Marie-Henri Beyle (1783 – 1842) tunnettu kirjailijanimellä Stendhal osallistui Rintalan kertoman mukaan Napoléonin sotaretkelle Moskovaan. Pakomatkalla Vilnassa konsuli pääsee toipumaan fyysisesti, mutta järkyttyy perinpohjaisesti korkea-arvoisten saksalaisten lakitieteen tohtoreitten ja upseereitten ideologiasta ja etenkin sen täytäntöönpanosta Ponarin tammilehdossa. Lainaus:

Huomasitteko, että teloittajat eivät koskaan käyttäneet sitä verbiä, he puhuivat erikoistoimenpiteistä.

Jud Süß nimellä tunnettu Josef Süß Oppenheimer (1698 – 1738) toimi Württembergissä hovijuutalaisena talousneuvoksena ja rikastui, mitä ympäröivä luterilainen väki ei sietänyt. Vilnassa hänen hahmonsa karkaa valkokankaalta Jud Süß-nimisestä juutalaisvastaisesta propagandaelokuvasta, jonka hän katsoo antavan väärän kuvan itsestään. Lainaus:

Ihmisellä on suuret ja pöhöttyneet aivot, mutta madon selkäranka ja punkin sydän, eikä hän jaloksi muutu.

Aleksis Kivi (1834 – 1872) Suomen kansalliskirjailija, joka piipahtaa Helsingin herrojen puheilla romaanihahmojensa keralla. (Bobrowski sepitti runon Aleksis Kivestä.)

Ruhtinas Igor tunnetaan Aleksandr Borodinin samannimisen oopperan hahmona, joka vangittuna laulaa haikeasti ettei tässä oikein saa unta eikä lepoa, kun entisiä vain muisteleepi. Romaanin lopussa Rintala kertoo yhden version Siverian ruhtinaasta Igorista (1000-luvulla jKr.), joka päättää lähteä sotaretkelle Kertsinsalmen ja Krimin suuntaan. Kertomuksen sielun muodostavat kaksi munkkia, jotka löytävät tien paratiisiin nykymarkoissa muinaisen Tmutarakanin kaupunkivaltion muurinharjalta. Kertomukseen johdattaa sokean laulajan tuntemattomalla kielellä Novgorodin kirkolla esittämä laulu.

Lisäksi kirjassa on osansa sinisuohaukoilla, viiriäisillä, Vilnan juutalaisghettolla sekä lukuisalla määrällä erilaisia henkilöitä, tavaroita, ilmiöitä ja historiallisia faktoja ja niitten kuvaelmia. Löytyykö Sarmatian Orfeus eli Johannes Bobrowskin runoilijantien alku Memelinmaalta, Ilmajärveltä, hiilikaivoksesta vai onko etsintä löytämistä tärkeämpi, saatte arvata.

Kirjassa on 253 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, mutta tulipahan tehdyksi.

Paavo Rintala: Carossa ja Anna

Muistelen joskus kuunnelleeni kuunnelman Carossa ja ilmapallot. En löytänyt siitä mitään tietoa. Arvelen sen olleen Paavo Rintalan tuotantoa. Kuunnelmassa Carossa-niminen setä yrittää liennyttää nuorisoryhmien välejä ostamalla kaikille ilmapalloja. Tapahtumat sijoittunevat Saksaan, jossa ajankohtaa sävyttävät erilaiset kilpailevat aatteelliset järjestöt.

Etsin netistä tietoa Paavo Rintalasta ja hänen tuotannostaan löytyikin kirja nimeltä Carossa ja Anna. Menin ja lainasin sen Siilinjärven kirjastosta. Kirja on julkaistu vuonna 1986 ja se sisältää kaksi kertomusta, joista ensimmäinen on nimeltään Hans Carossasta avautuva näköala ja toinen on nimeltään Anna.

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti romaaneja, kuunnelmia ja näytelmiä. Olen lukenut tai kuunnellut muutaman hänen kuunnelmistaan. Rintalan romaanien pohjalta tehdyistä elokuvista olen nähnyt useampaan kertaan Pojat ja Sissit. Voi olla, että joskus kuuntelin kuunnelman Syntyisin ei-mistään, joka voisi perustua Rintalan omaan kokemukseen viipurilaissyntyisenä, kotikaupunkinsa menettäneenä. Minulla on semmoinen arvelus, että Rintalaa kiinnostivat tarinat, jotka ovat unohtumaisillaan. Sitä henkeä huokuvat lukemani kertomukset.

Hans Carossasta avautuva näköala. Saksalainen Hans Carossa (1878 – 1956) oli Rintalan kuvailun mukaan runoilija, tunnustuksellinen mietekirjailija, prosaisti. Rintalan mukaan Carossa oli natsihallinnon aikaan Uuden Euroopan kirjailijaliiton puheenjohtaja osallistumatta liiton kokouksiin.

Ensimmäisessä maailmansodassa Carossa palveli Saksan armeijassa lääkärinä. Sodassa pitämänsä päiväkirjan perusteella Carossa julkaisi vuonna 1924 teoksen Tagebuch im Kriege: rumänisches Tagebuch, joka suomennettiin vuonna 1942 nimellä Sotapäiväkirja. Paavo Rintala kirjoitti nyt lukemani kertomuksen kyseisiä päiväkirjamerkintöjä hyödyntäen, niin että tarinan eteneminen tuntuu todella uskottavalta. Rintala oli tehnyt aiheesta jo vuonna 1983 esitetyn kuunnelman Hans Carossa Karpaateilla ja vuonna 1987 valmistui lukemaani kirjaan pohjautuva kuunnelma Kolme bagatellia: Carossa; Louvainin tuulet; Anna. Rintalan asenne Carossaa kohtaan on ymmärtävä, ensimmäisessä kertomuksessa hän nostaa esille muutamia tärkeitä havaintoja, jotka avasivat Carossalle näköaloja ihmisolennon sisikuntaan.

Syksyllä 1916 baijerilaisrykmentti sai komennuksen matkata pohjoisesta Ranskasta itärintamalle. Ennen lähtöä Carossa särkee vahingossa peilin majapaikassaan. Rykmentti passitetaan Romaniaan, Karpaateille. He alkavat vaivalloisen valloitussodankäynnin, jossa miehiä kuolee ja haavoittuu molemmin puolin.

Carossa seuraa sotaa paitsi lääkärinä haavoittuneita hoitaen, myös ulkopuolisena tarkkailijana. Rintala vertaa häntä Jumalaisen näytelmän kertojaan Danteen, joka voi liikkua kiirastulivuorella ja helvetissä vahingoittumatta itse. Merkittävimmät havainnot keskittyvät sodan liepeillä ilmeneviin inhimillisiin ja eläimellisiin tapahtumiin. Carossan kertomus sotaretkestä päättyy Rintalalta kesken. Oma syyllisyys vaikuttaisi painavan Carossaa. Rintala nimeää syyllisyyden lähteeksi nimensä paholaisen käyttöön antamisen, joka tapahtui paljon Karpaatteja myöhemmin. Rintalan kertomasta päättelen, että se etsimäni ilmapallotarina luultavasti sisältyy Carossan myöhempään kirjaan ”Kypsän elämän salaisuudet” (1936), jossa kirjailijan alter ego, herra Angermann kertoo elostaan.

Anna. Alussa sanotaan kertomuksen olevan kuviteltua jatkoa herra Angermannin muistiinpanoihin. Tapahtumapaikkana on kumminkin suomalainen pitäjä 1980-luvulla. Kertoja on kolmen tyttären isä, graafikko. Kertomus keskittyy nuorimman tyttären, Annan, elämänuran etsintään. Isällä on suuret odotuksen Annan pianonsoiton suhteen. Kertojaisä on vaativa itseään kohtaan. Ehkä tästä johtuen hän kokee yhteiskunnan vaativan yksilöiltä sopeutumista suvaitsemattomaan demokratiaan, jota hän nimittää lihamyllyksi. Sopeutumattomat eristetään ”sosiaaliavustuksilla ja kuvaruudun kansanhuveilla” ”tajuntareservaatteihin”. Anna ahdistuu jo nuorena elämän kilpailuhenkisyydestä, pianonsoittajia näet löytyy. Hänen sisarensa ovat valinneet helpomman tien kaupalliselta alalta. Anna saa mahdollisuuden opeskella pianonsoittoa ulkomailla vanhempiensa rahojen turvin, mutta lopussa hän ajautuu umpikujaan hakattuaan ranteensa kipeiksi ja särjettyään kolme pianoa. Tässäkin kertomuksessa kotieläimet ovat tärkeässä sivuosassa. Toinen tärkeä sivujuonne ovat Annan painajaisunet.

Ehkä tässä nyt pienet spoilaukset saattoi olla, mutta jos suvaitsette sopeutua. Kirjassa on 137 sivua. Sain sen lukaistua neljässä päivässä.

Scifi-kuunnelmia vielä lissee

Kuuntelin muutaman kuunnelman, joissa kaikissa vieraillaan Maan päällä jostain avarammista kotoperistä.

Kuvat eivät valehtele. Scifiä vuodelta 1968. Katherine MacLeanin novellin Pictures Don't Lie, vuodelta 1951, mukaan kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Ohjaajana Tuomas Vesterinen. Alussa on muutama minuutti taustaääniä, joissa jokin raketintapainen on lähestymässä. Sitten alkavat sotasetät ottaa vieraita vastaan. Ollaan jossain vastaanottokeskuksessa, jossa laskeskellaan tuulennopeuksia ja muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Ladataan ja valmistaudutaan. Vieraita on tulossa. Krakataun purkaus ja Tunguskan räjähdys ynnä muut salaperäiset ilmiöt mainitaan. Professorit, sotilashenkilöt ja kielitieteilijät keskustelevat toimittajien kanssa esitettyjen teoriojen sekä tehtyjen havaintojen pohjalta. Kuvaa lähestyvistä muukalaisista on saatu, heille on lähetetty Disneyn filmejä katseltavaksi ja lisää ovat pyytäneet. Juu, ja moozarttia tietty. Tosi kivasti tunnelman välittävä ja jännitteensä säilyttävä pikku kuunnelma, joka saa sanotuksi jotain aattelemisen arvoista erilaisten maailmoitten erilaisuudesta. Kesto 36 min.

H-hetki. Ray Bradburyn novellista Zero Hour, vuodelta 1947, kuunnelmaksi laati ja ohjasi vuonna 1970 Marja Rankkala. Lapset huhuilevat Drilliä kuten kaveriaan tai lemmikkiään. Kuunnelman edetessä selviää, että Drill on peräisin tuolta toisaalta. Lassi Rajamaan elekdrooniselta kuulostava urkumusiikki tukee hienosti arkisen lasten leikin alle peiteltyä salaperäisyyttä. Onnellinen rauha vallitsee pikkukaupungissa, mutta lapset ovat mukana uskomattomassa suunnitelmassa. Tämä kuunnelma edustaa sellaista Maissilapset-tyylin tarinointia. Kesto 28 min.

Marsilaisten maihinlasku -77. Ray Bradburyn novellista The Concrete Mixer, vuodelta 1949, kuunnelmaksi laati Marja Rankkala ja ohjasi Kauko Laurikainen vuonna 1969. Marsilaismarssin sävelti Arthur Fuhrman. Marsilaiset puhuvat hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten. Ettil (Yrjö Tähtelä) kieltäytyy lähtemästä sotaretkelle Maahan, koska hän on lukenut maalaisten kirjoja, joissa aina marsilaisten hyökätessä joku yksinäinen irlantilaisheppu tai vastaava pelastaa Maan asukkaat – näin ollen hyökkääminen Maahan on tuhoon tuomittu ajatus. Tästä näemme miten lukeminen kannattaa, tosin Ettil tuomitaan kuolemaan marsinpetturina. Tuomio tosin kumotaan ja niin sitä lähdetään sotimaan Maahan. Maassa on kumminkin aika rauhanomainen meininki ainakin päällisin puolin. Perinteisen sodankäynnin sijasta harrastetaan kaupankäyntiä, joka sekin voi tähdätä taloudelliseen riistoon. Eikä tässä Mars tarkoita jotain toisenlaista yhteiskuntajärjestelmää, ei puhettakaan. Kesto 39 min. Special Guest Star: Yrjö Jyrinkoski.

Jouluvieraita avaruudesta. Paavo Rintalan kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 1963 Kauko Laurikainen. Uljas Kandolin, Kauko Kokkonen ja Pentti Siimes esittävät kolmea viisasta miestä, jotka laskeutuvat avaruuden korkeuksista maan pinnalle, havumetsien katveeseen. He ovat tulleet etsimään joulua ja joulun lasta, mutta ovat alusta lähtien aika eksyksissä kirjallisista ohjeista huolimatta. Vanhaa rovastia esittää Paavo Jännes, hän uskoo viisaita miehiä ja auttaa etsinnässä. Kuunnelmassa laulavat kolkkamatikoitten kuoron lisäksi myös tietäjät ja lasten kuoro. Kuunnelma päättyy gongin sijasta kirkonkellojen soittoon. Tämä pitääkin jatkossa kuunnella joka joulu pariin kertaan. Kesto 40 min.

Suomalaisia kuunnelmia 1975 – 1977

Solja Kievari toimitti lukemani valikoiman vuosien 1975 – 1977 kuunnelmista. Yleisradion teatteriosaston johtajana vuodesta 1974 lähtien toiminut Mirjam Polkunen kertoo esipuheessa otsikolla Määrää ja laatua Radion teatteriosaston vuosittain tuottamien kuunnelmien määrästä: noin 50 uutta pitkää kuunnelmaa, joista kotimaisia 30 – 40, lyhyitä kuunnelmia (10 – 20 min.) noin 40 sekä jatkokuunnelmasarjan Kantolan perhe uusi osa joka viikko. Kuunnelmien uusintoja lähetettiin noin 80. Joka viikko lähetettiin yksi uusi pitkä kuunnelma, yksi pitkä uusinta, yksi lyhytkuunnelma ja jatkokuunnelman osa sekä joka toinen lauantai uuden kuunnelman pikauusinta.

Polkunen kysyy, onko tuotantoa liikaa. Hän päätyy siihen arveluun, että on tuotettava lavealla tarjonnalla erilaisille kuulijakunnille. Polkunen kertoo, että Kantolan perhe kerää kuulijoita yli miljoonan ja pitkät kuunnelmatkin saavuttavat 200000 – 300000 kuulijaa. Näitten tietojen lisäksi Polkunen arvioi lyhyesti ja kauniisti jokaisen valikoiman kuunnelman.

Kirjan toimittanut Solja Kievari kirjoittaa otsikolla Kuunnelman kirjoittajalle. Hän luo kuvaa siitä, millaisia asioita kuunnelmaa kirjoitettaessa on otettava huomioon ja korostaa myös kuunnelman monenmoisia mahdollisuuksia. Lisäksi Kievari esittää kysymyksiä kuunnelman kirjoittajille otsikolla Miten kuunnelmani syntyvät – kolmen kirjailijan haastattelu. Tein tästä oman mukaelmani, jonka esitän seuraavassa tekstissäni.

Eila Pennanen: Äiti ja poika. (1977) Poika täyttää 30 vuotta. Äiti tarjoaa kotoisan juhla-aterian. Muita hahmoja ei keskusteluun osallistu, mutta heitä kyllä mainitaan usein. Aiheena keskustelussa pojan alkoholismi ja äidin yksinäisyys.

Hannu Mäkelä: Juna Moskovaan. (1977) Neljä suomalaista lähtee makuuvaunun hytissä kohti Moskovaa. Esipuheessaan Polkunen esittää, että itse kukin voi tunnistaa itsensä näistä neljästä tyypistä. Minua esittävä hiljainen viides hahmo kyllä joukosta puuttuu, mutta enhän minä ole Moskovassa koskaan käynyt ja tuskinpa käynkään.

Iris Kähäri: Otolliset vuodet. (1977) Kovin lohduttoman kuvan kirkkoherran ja hänen perheensä elosta sutii Iiris Kähäri tässä kuunnelmassaan. Työväenaate nostaa päätään nuorisopastorin toiminnan myötä, tytär on yksinhuoltaja ja kuuntelee rokkia, isää hoitaa työlääntynyt vanhapiikasisar ja veli vajoaa syvään masennukseen kirkkomaalauksia koskevan tutkimuksensa tarkastamisen viipyessä. Lisäksi seurakunta suunnittelee kirkkoherran asunnoksi kerrostaloasuntoa vanhan pappilan sijasta. Onneksi kuunnelman nimen voi tulkita sitenkin, että kirkkoherra kaikesta huolimatta luottaa tulevaan.

Antti Tuuri: Lakko. (1977) Solja Kievarin haastattelussa Antti Tuuri kertoo kuunnelman pohjautuvan tositapahtumiin eli sanomalehti Kalevan painotyöntekijöitten lakkoon syksyllä 1976. Napakkaa mutta melkoisen asiallista keskustelua kuvataan työnantajapuolen näkökulmasta.

Tuula Mehtonen: Tainan kesä eli terve, aurinko! (1977) Tainan luokkatoverit pääsevät reissaamaan Eurooppaan, mutta Taina saa jäädä kesätöihin tukinuittotyömaalle! Varsinkin ensimmäisen työpäivän kaoottisuus aloittelijalle on hyvin kuvattu. Kasvutarina jostain Kemin seuduilta, paikallisella murteella sävytettynä.

Paavo Rintala: Šamaanien etuoikeus. (1975) Castrén, Matias Aleksanteri, lähtee tutustumaan Siperian samojedeihin 1840-luvulla. Hän on jo Vienan seuduilla sairastunut eikä tautiin löydy parannusta Siperiasta. Mutta löytyy muuta, kodan sammas, joka osoittaa Pohjantähteä, jonka ympäri tähtinen taivas pyörii kuin mylly etten sanoisi jauhinkivi. Kertojan ääniä on tässä kuunnelmassa kaksi, kerrottavaa siis riittää.

Eino Säisä: Joonas, Rantamäen isäntä. (1977) Joonaksella on hirttäynyt ryyppy päälle ja perheellä alkaa olla akku lopussa hänen kanssaan. Maatalon mahtava isäntä öisten perheneuvottelujen aiheena ja keskipisteenä. Tutulta tunnustaa.

Jaana Lappo: Banaanipotku. (1977) Mauri kamppailee kohoavien hintojen ja riittämättömien palkkojen maailmassa. Kuunnelma pelittelee sanaleikeillä, joissa yhdistyvät urheiluselostus ja hinta&palkkapoliittinen sanasto. Mauri täyttää tehtävänsä ja saa mennä.

Pirkko Jaakola: Kehtolauluja au-lapselle. (1977) Äiti menee vauvansa kanssa kasvatusneuvontaan ja saa sieltä neuvoja, jotka ovat kovin ajanmukaisia, viisivuotissuunnitelmakin löytyy. Perinteet kuuluvat menneisyyteen, kuten vissiin kuunnelmatkin...? Tuli mieleen miten EU-äänestyksen jälkeisenä päivänä vanha setä kurkisti lastenvaunuihimme ja tuumasi: ”Sielläkin nukkuu EU-lapsi.”

Ilpo Tuomarila: Hakaniemen leipomossa 1906. (1976) Kerrassaan maistuvainen historiallinen baakkelsi valikoiman lopuksi. Leo Mechelin teljetään konditoriaan, kun työläisjoukko alkaa metelöidä ja rikkoa raitiotietä. Kuunnelmassa leikitellään setämiehen puhelimen käytöllä ja muutenkin hitaalla päätöksentekokyvyllä.

Kirjassa on 271 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä. Kaikki valikoiman kuunnelmat ovat alunperin suomen kielellä kirjoitettuja. Kuolemantapaukset ovat vähenemään päin, vain yhdessä kuunnelmassa sellainen tapahtuu.

Kahden vuoden äänet – Suomalaisia kuunnelmia 1966 – 1967

Paavo Rintala: Elokuun ääniä. (1966) Elokuinen saunailta. Miehet eivät ui, mutta nauttivat virvokkeita ja rapsuttelevat unbewusstejaan korvan takaa.

Erkki Ahonen: Kuriiriupseeri. (1967) Lapin sotaa toisella puolen rintamaa, pelkoa, jäähyväispuheita, muisteloita, saksalaisia, viiniä ja naisia, kuolemantapauksia. Tapahtuu vuonna 1944 ja yhä vain vuonna 1967.

Anneli Pukema: Kasperi eli erään vararikon analyysi. (1966) Saara tulee toimitusharjoittelijaksi kepulaisten lehteen. Keski-ikäinen Kalle ei muka aluksi huomaa häntä, mutta vähän kerrassaan heidän välilleen kasuaa kahden kypsän aikuisen suhde. Uraakin on luvassa, molemmille.

Hans Fors: Vaivaisten valssi. Kompositio äänille (1966, Vilsevals, suom. Johannes Brink) Sodanvastainen purkaus, runollinen kollaasi sotilaista, naisista heidän ympärillään ja sen semmoisesta. Sisältää kuolemantapauksia.

Esko Korpilinna: Kammottavia naapureita. (1967) Tämä kotoisalta kuulostava otsake ei valitettavasti viittaa siilinjärveläisiin naapureihin. Tosin pensasaidan mataluudesta tässäkin kärsitään – silmälläpito vain tapahtuu kertojista poispäin toisin kuin meillä. Luultavasti paikkakuntakin on toinen, kuunnelma sijoittunee eteläiseen Afriikkaan. Yksi kuolemantapaus. Kirjoittaja on tällä kertaa ruotsinsuomalainen.

Marja Rankkala: Jako kolmeen. (1967) Nuorten aikuisten ystävystymistä ja parinmuodostusta. Laitan tästä näytteeksi kauniin katkelman suvantovaiheesta, jossa Auli kuvailee Kristeriä parhaimmillaan:

Metsässä sinusta tulee valpas hyväntuulinen kettu. Sinä nuuhkit pitkään kaikkia lemuja... Männyt tuoksuu pihkaa ja kuusenjuureen on piilotettu pontikkapannu. Kettu lojuu kyljellään iltapäivänpaisteessa, se ravaa kangasta, survoo kanervia... se kurkkaa pöheiköstä. Irtolaisuus on sen elinehto, muuten se ei voi virnuilla...

Eero Silvasti: Kihlaus kello kuusi. (1966) Eero Silvasti juonsi ainakin 1970-luvulla pohdiskelevia, valtioviisaita ohjelmia televisioon. Sanat ”kuitenkin kaikitenkin” hän lausui aina selkeän ikihonkaisesti artikuloiden. Tässä pikku kuunnelmassa sävy on kokonaan toisenlainen. Nuorten rakastavaisten orastava onni on vaakalaudalla, oven läpi käytyjä keskusteluja vaaniva Rouva löytää liittolaisen Sosiaalivirkailijasta, jonka myrkystä näyte:

Elää jatkuvasti tarkkailun alaisena, koska tapaus on selvästi latentti kriminaali... Sanoisinko tapaus on katsottava tietyissä olosuhteissa vaaralliseksi ympäristölle...

Pirkko Jaakola: Uneksijan ehtoollinen. (1967) Pirkko Jaakolan omaa tyyliä, jossa surrealismi ja absurdismi lyövät toisilleen kättä, mikäli sattuu olemaan jäljellä niitä käsiä. Hauskojakin hetkiä on löydettävissä ihan etsiskelemättä. Useampia kuolemantapauksia, joista jotkut lopullisia.

Paavo Haavikko: Audun ja jääkarhu. (1967) Ilmeisesti islantilaisiin saagoihin tai sen sellaisiin pohjautuva kuunnelma, jossa nuori Audun lähtee matkalle Islannista, jossa tutustuu vaiteliaaseen mieheen, joka on päätynyt kotivävyksi taloon mentyään naimisiin nuoremman tyttären kanssa, vaikka vanhemmasta oli ensin puhe. Audun poikkeaa matkallaan Grönlannissa hankkimassa kesyn jääkarhun, jota sitten päättää käväistä näyttämässä Norjan ja Tanskan kuninkaille. Hänellä puhutaan olevan hyvä onni, mutta kestääkö sen koko pitkän matkan ja riitaisten kuninkaitten tapaamiset? Jahkailevaa vuoropuhelua, jota näyttelijät pääsevät eläytymisellään värittämään. Kaikkiaan ihan kelpo kuunnelma, jolle on kertynyt esityksiä muuallakin kuin Norjassa.

Tämän Jyrki Mäntylän toimittaman vuonna 1969 ilmestyneen kirjan loppuun on sijoitettu Pekka Lounelan Jälkisana. Lounela kertoo mm. näkemyksiään siitä, miten kuunnelmissa taiteellinen näkemys on tärkeämpää kuin dokumentaarisuus. Hän luonnehtii lyhyesti kirjan kuunnelmia.

Kirjan viime sivuilta löytyy luettelo kahden vuoden aikana esitetyistä kuunnelmista. Kuolemantapauksia on 4/9 kuunnelmassa, yksi on alkujaan ruotsinkielinen. Kirjassa on 288 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965

Jyrki Mäntylä toimitti kirjan Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965. Esipuheen otsikolla Kymmenen kirjoitti Pekka Lounela, joka jatkoi Yleisradion teatteriosaston päällikkönä Olavi Paavolaisen jälkeen. Lounela jatkaa aikaisempien esipuheitten tapaan kuunnelman puolustamista niitten arvon todellisia tai oletettuja väheksyjiä vastaan. Hän kirjoittaa, että televisionäytelmiä ja kuunnelmia pidetään usein käyttötaiteena, joka on jotenkin alempaa kuin ikuistaide. Hän väittää kuunnelman korvaavan ehtymässä olevan lyhytproosan, kuten lehdissä julkaistujen novellien, tarjontaa.

Paavo Rintala: Ihmisiä syövät hevoset. (1964) Totalitarismi-dystopia, joka tapahtuu A:n kaupungissa. Tohtori A vedetään keulahahmoksi liikkeeseen, jonka tunnuksena ovat hevoisen kuvat, joita alkaakin ilmaantua ihmisten rintapieliin ja kauppaliikkeitten ovenpieliin. Ihmiset suostutellaan/kehotetaan nielemään sylinteri (koronavilkku?), joka syö heidän sisältään epäluotettavuuden madon ja saattaa heidät yksimielisiksi. Tohtori sanoittaa omat ajatukseni kuunnelmain runsaitten kuolemantapausten suhteen seuraavasti:

Saattoi olla, että ihmiset ennen aikaan välttämättä halusivat saada ruumiin, kun näytelmä loppui tai ainakin suuren katastrofin... Mutta me olemme tulleet uuteen aikaan... jokainen alkaa vaistota, että semmoiset murhenäytelmät eivät voi enää uusiutua...

Bengt Ahlfors: Piispan pulma. (1965, Biskopens dilemma, suom. Pentti Saaritsa) Mainosmies esittää piispalle hyvinvointivaltion dilemmaan ratkaisun, jolla voisi poistaa aineellisen puutteen koko maasta. Piispan sihteerin mielestä mies on piru mainosmiehen hahmossa. Olisi kiva kun voisi tutustua lisää Ahlforsin teksteihin.

Kirsti Hakkarainen: Onneksi on rahaa. (1965) Teinitytöt ovat menettäneet sodassa isänsä ja nyt on äitikin kuollut sairauteen. Tytöt järjestelevät äidin hautajaisia sotakorvausrahoilla. Tyttöjen kepeä keskustelu valostuttaa karua aihetta ja tekee kuunnelmasta hyvin koskettavan. Siskoksina Elina Salo ja Aila Arajuuri.

Reino Lahtinen: Syksyinen ukonilma. (1965) Ihan tuli tv-sarja Rintamäkeläiset mieleen tästä kuunnelmasta ja Lahtisen tekstiä sekin näkyy olevan. Tunnelmapala maaseudulta, jännite kasvaa lähes huomaamatta, purkautuu ukonilmaan ja päättyy potatinnostoon.

Arno Isaksson: Ei mitään uutta aamulehdessä. Pakinakuunnelma (1964) Seuraillaan pariskuntaa aamukahvipöydässä. Mies vastailee hajamielisesti vaimolleen, lukee sanomalehteä ja käy mielessään keskustelua uutisten, mainosten ja ilmoitusten kanssa.

Tapio Tyni: Joka toinen sunnuntai. (1964) Minulle tuntematon kirjoittaja, mutta tekstissä on erikoista imua. Aikuisen pojan sunnuntaivierailujen tunnelma saattaa kertojasta tuntua rasittavalta, mutta minussa se herätti voimakkaita kaipuun ja sympatian tunteita.

Juhani Peltonen: Surunapit. (1965) Peltosmainen tarina, jossa Minä matkustaa junassa ja jututtaa vierustoveriaan, jolla on surunappi. Jututukseen sekaantuu myös Metsästäjä. Juna ja kuunnelma rymistelevät keväisessä lumimyrskyssä yli siltojen, sukeltavat tunneliin ja heittelehtivät vaihteissa. Myös hätäjarru on keksitty. Minää esittää Erkki ”Kaptah” Luomala.

Simo Salo: Sukutarina. Kuunnelmaruno (1964) Edellisen kuunnelmavalikoiman vanhatestamentillinen aiheisto saa jatkoa, nyt ollaan veljellisen murhamysteerin äärellä. Kirjoittaja tuntee Raamatun sen verran hyvin, että kirkonmies hän oli. Tekstinä tämä on luettavampi kuin edellisen teoksen kuunnelma, mutta varmaan toimisi paremmin kuultuna.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Monologi (1965) Vanha insinööri muistelee, rinnalla Ääni lukee I. K. Inhan kuvausta tri Livingstonen Afrikan löytöretkistä. Myös insinööri on maailmaa nähnyt. Hän on porannut öljyä Bakussa ja Meksikossa. Hän on tarkka mies, mitannut lämpötilojen minimit ja maksimit vuodesta 05 alkaen. Nyt kello raksuttaa viime hetkiä. Livingstone kohtaa määränsä pään ja insinöörin muististakin alkaa veto loppua. Monologiksi kuunnelmassa on kaksi esittäjää, insinöörinä Toivo Mäkelä ja äänenä Heikki Kahila.

Marja-Liisa Vartio: Saara. (1964) Kuunnelma kahdesta kotiapulaisesta, jotka ovat toistensa vastakohtia. Nuori, iloinen ja huikentelevainen Saara on saanut jo loparit. Hänen tilalleen astelee neiti Kaarne, salaperäinen, vähäpuheinen työkone, joka tekee työnsä kuten on tottunut ja siihen saa isäntäperhekin totutella. Kaikki on siistiä, rauhallista, mutta pinnan alla kuohuu. Tämä kuunnelma olisi voitu kirjoittaa sata vuotta aikaisemmin Venäjällä, mutta kyllä sen nytkin voi lukea yhtäläisellä ihmetyksellä. Vuoropuhelu on sujuvaa, mutkissa luistattavaa, niin että jännite säilyy koko ajon ajan.

Kirjassa on 337 sivua. Lukemiseen kului kolme päivää. Kuolemantapauksia viidessä kuunnelmassa kymmenestä, alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista vain yksi.