Juha Mannerkorpi: Päivänsinet

Joskus, jossakin, nuorena poikana, unta. Oli ilta, tai yö, siinä unessä. Seisoin aukean kentän laidalla ja katselin kentän yli taivaanrantaan, ja ilma, ilmatila, koko avaruus oli sininen, ei sillä tavoin kuin taivaankansi on sininen, vaan avaruus itse, läpinäkyvänä ja -kuultavana ja sinisenä, ja jostakin kuului, ei, ei niin voi sanoa, sini, rajaton sininen tila soi, oli korvissani samanlaisena kuin silmissäni, auer, urkujen hyminä, näkymättömän jousiorkesterin piano pianissimo. Se oli lumoava uni.

(Juha Mannerkorpi, Päivänsinet)

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1979 julkaistun teoksen Päivänsinet. Alaotsikkona on Muuan loppukesä, merkintöjä. Kirjoittaja, tässä tyylillisesti pikemminkin runoilija kuin proosakirjailija, pitää päiväkirjaa, jossa tarkkailun kohteena ovat runoilijan ja hänen vaimonsa huonekasveina kasvattamat päivänsini-nimiset köynnöskasvit. Samanaikaisesti runoilija kertoo terveydentilastaan. Hän on kieltäytynyt tärkeästä leikkauksesta. Sokeritauti on vienyt varpaita, vatsassa ei ole kaikki kohdallaan ja sydänkin alkaa temppuilla. Taivasta kohti kipuavat päivänsinet ovat runollinen vertauskuva, auettuaan kukkaset kukoistavat vain päivän ja kuihtuvat pois. Runoilija tutkii kasvia, perehtyy sen siemenkotien sisältöön, omien sanojensa mukaan suorittaa luonnonopillisen ruumiinavauksen eli panteistissävytteisen hartaushetken.

Päiväkirjan merkinnät alkavat 2. heinäkuuta ja päättyvät 26. marraskuuta. Sinä aikana runoilija Mannerkorpi kuvaa tervapääskyjen kirkumista, katuporan jyrinää ja kampurajalkaisen ehtookävelyä. Hänen näkökykynsä on heikentynyt, mutta vaimonsa kanssa hän laskee päivittäin puhjenneitten kukkasten määrän ja mittailee jopa kukkasilmujen pituuksia. Nuppuja ne eivät ole, kuten veli oli hänelle vuosia sitten huomauttanut. Nuppu oli vain kärsimyskukassa, sen osoitti äiti runoilijan hääpäivänä.

Lomittain sairauskertomuksen kanssa lukija saa tietoa päivänsini-kasvista, sen alkuperästä Meksikossa, jossa se on rikkakasvi, sen siementen huumaavista ominaisuuksista, jonka tunsivat jo atsteekit ja tietenkin kasvin istuttamisesta, sen kiipeilynhalusta ja kukkasten koosta ja kukkavarsista, kukintovarsista, verhiölehdistä jne. Runoilija paneutuu asiaansa, hakee tietoa ja jos ei löydä haluamaansa, sepittää vaikka itse sadun päivänsinien luomisesta. Tosin luomisen suhteen hän on epäilevä, jalostettu Ipomoea tricoloris on runoilijan päätelmien perusteella tehty, ei syntynyt. Päivänsini, Amerikoissa Morning glory, Japanissa Asagao, Aamunkukka, tunnetaan Euroopan roomalaiskatolissa maissa Jumalanäidin viinipikarina. Muutkin ovat kukasta kiinnostuneet. Eräässä puutarhalehdessä on järjestetty jopa kilpailu siitä, kenen yhteen päivänsinen köynnökseen tulee eniten kukkia kesän aikana. Voittajalla kukkia on ollut yli neljätuhatta. Mannerkorpien yhden päivän ennätykseksi muodostuu 32 kukkaa.

Kuvaus terveydeltään hiipuvan runoilijan kotielämästä on hyvin todentuntuinen ja rikas. Kertoja ei kätkeydy kukkiensa taakse vaan korostaa niitten kehityksen ja kuihtumisen kautta omaa tilaansa. Suhde vaimoon on niin vahva, ettei sitä tarvitse erityisesti korostaa, vaimo on runoilijan tuki ja turva, ystävä ja kiukuttelujen kohde, silloin kun sukat tai silmälasit ovat kateissa. Vaimo käy asioilla, hän voi liikkua kodin ulkopuolella, runoilija itse käy vain kerran sairaalassa. Kirjan viimeinen päiväkirjamerkintä on kuten muutkin keskittynyt Sinisen Ihmetorven suuntaan, ylöspäin.

Kirjassa on 128 sivua. Luin sen muutaman päivän aikana.

Jukka Norvanto: Onnellisten saari

Suomalainen Jukka Norvanto (s. 1957) vietti kaksi talvikautta turistipappina Kyproksen saarivaltiossa. Tämän oleskelun innoittamana hän kirjoitti vuonna 2006 julkaistun pienen kirjan Onnellisten saari. Kirjassa Norvanto kertoo siitä, mitä yhtymäkohtia Raamatun henkilöillä on Kyprokseen, mitä Raamatussa mainittuja puulajeja hän Kyproksella kohtasi ja millaisiin ihmisiin hän saarella tutustui.

Pääosan Norvannon kirjasta muodostavat selonteot siitä, keillä Raamatun henkilöillä on siteitä Kyprokseen. Tärkeimmät tällaiset henkilöt ovat Apostolien tekojen kolmikko: kyproslainen Barnabas, jonka Antiokian kristityt lähettivät kotisaarelleen ilosanomaa julistamaan, hänen serkkunsa Johannes Markus, jota pidetään Markuksen evankeliumin kirjoittajana sekä kolmas saman seurueen jäsen apostoli Paavali, joka vieraillessaan Kyproksella kulki matkakumppaniensa kanssa saaren päästä päähän. Norvanto kertoo mitä Apostolien teoissa kirjoitetaan miesten retkestä Kyprokselle sekä hahmottelee sitä millainen Kyproksen uskonnollinen tilanne vierailun aikaan saattoi olla. Monien uskontojen saarella, jonka rannalla jumalatar Afroditen uskottiin syntyneen meren vaahdosta, lähetystyö ei liene ollut pelkkää riemukulkua, joskin Paavali onnistui käännyttämään kristityksi Kyproksen käskynhaltijan. Uuden testamentin hahmoista myös Lasaruksen arvellaan (perimätiedon mukaan) muuttaneen Kyprokselle. Saarelta löytyykin Pyhän Lasaruksen kirkko ja sen alta hauta, josta hänen jäännöksensä on tosin viety jo vuosisatoja vuotta sitten.

Puulajien kuvailuissa Norvanto seurailee valtaosin sitä, miten puut Raamatussa ovat esillä. Olisin kaivannut kirjaan enemmän tietoa siitä, mitä puut mahtavat merkitä Kyproksen asukkaille. Nyt Norvannon kuvailu muistuttaa ajoittain pyhäkoululehteä, jossa tosin lopuksi ei kehoteta pientä lukijaa miettimään, mitä kulloisestakin Raamatunkohdasta tulisi ajatella. Sen sijaan Norvanto suuntaa sanansa itselleen, mikä toimiikin jonkin verran paremmin. Ajateltavaa puulajien tiimoilta joka tapauksessa löytyy. Kyseessä ei ole pelkästään toteava luennointi vaan pohdiskelu Sanan äärellä todellisen asiantuntijan opastuksella. Huomiotani herätti ennen kaikkea Norvannon viiniköynnöstä kuvailtaessa kirjaama havainto, jonka haluan liittää tähän:

Ihminen ei näytä milloinkaan lankeavan syntiin, vaan yhä uudelleen nousevan siihen. Niinhän kävi paratiisissakin. Ihminen tahtoi nousta omalta paikaltaan Jumalan rinnalle. Ajatus riippumattomuudesta, omavaraisuudesta on houkutteleva. On lopultakin vaikea tyytyä siihen totuuteen, että ilman jatkuvaa yhteyttä Jeesukseen, emme voi tehdä mitään.

Katkelman sisältämää ajatusta omavoimaisuudesta ja omien tietojen mahtavuudesta voin jopa minä, ketjukolaaja, mietiskellä keskenäni, vaikken akateemisesti sivistynyt olekaan.

Kirjan viimeisessä osiossa Norvanto esittelee joitakin tapaamiaan ihmisiä, jotka asuvat Kyproksen ”kansojen sulatusuunissa”. Ilmeisesti lempeä ilmasto ja eurooppalainen hyvinvointi ovat houkutelleet Välimeren kolmanneksi suurimmalle saarelle paljon väkeä monista eri maista. Norvanto kuvaa muutamia perheitä ja yksittäisiä henkilöitä, joihin on tutustunut ja liittää heidänkin tarinaansa kristillistä pohdintaa. Eniten taisin tykätä paikallisesta jäätelökauppiaasta kertovasta luvusta.

Kirjassa on 96 sivua ja lueskelin sitä päivän.