Johan Ludvig Runeberg: Hirvenhiihtäjät

Lukaisin kansallisrunoilijaltamme J. L. Runebergiltä (1804 – 1877) suomennetusta Runoteokset I -nimisestä kokoelmasta seuraavat teokset:

Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne, nio sånger, vuodelta 1832) suom. 1935

Hanna (Hanna, en dikt i tre sånger, vuodelta 1836) suom. 1940

Jouluilta (Julqvällen, en dikt i tre sånger, vuodelta 1841) suom. 1941

Kaikki teokset on kirjoitettu ja suomennettu heksametrimittaisina. Sen vähän pohjalta mitä olen heksametriä lukenut, voin väittää suomentaja Otto Mannisen onnistuneen aivan loistavasti varsinkin Hirvenhiihtäjissä. Mitasta huolimatta tekstiä pystyy parhaimmillaan – ja siis aika usein – lukemaan kuin proosaa. Heksametrirakenteen huomaa aika ajoin ääneen lukiessa, mutta se ei vangitse kuulijan tarkkaavaisuutta liiaksi vaan tekstin mukana kulkiessaan se tuo runoon hauskan, kumpuilevan poljennon, niin että tuntuu kuin seuraisi katseella taitavan hiihtäjän menoa luonnonhankia myöten.

Hirvenhiihtäjien tarinan eräänä sivuun jäävänä pääjuonena on komisarjuksen järjestämä hirvenpyynti. Kyseessä on laiton salametsästys, jota johtaa lainvartija itse. Talvisen metsäretken aikana kuullaan Kurun miehen, Matin, kertomus karhunkaadosta, jossa surma-aseena käytettiin perinteiseen tapaan keihästä. Toinen tarinan pääjuonista on se, kuka voittaa omakseen komisarjuksen piian, Hennan, rakkauden. Mielenkiintoisina sivujuonina kuvataan Ontrein, Arkangelista tulleen kaupustelijan elämää kaukana kotoa ja rutiköyhän kerjuumiehen, Aaron, kohtaloa.

Koko kertomus alkaa savupirtin kuvauksella. Perhe puuhailee ilta-askareillaan, illan rauha laskeutuu torppaan. Heti alkuvaiheista Runeberg saa rakennettua kuvauksen, jossa yhdistyvät kansallisromanttinen ja todentuntuinen viritys. Ulkona on kylmä talvi, elannon eteen on tehtävä kovaa työtä, toisinaan jopa taisteltava petojen kanssa, mutta sisällä, työteliäässä talossa on lämmintä ja sopu antaa sijaa isolle joukolle ihmisiä ja eläimiä. Hirvenhiihtäjät osoittautui nyt lukemistani runomuotoisista kertomuksista vaikuttavimmaksi.

Hanna on kertomus ”arvosan pastorin” tyttären elämään yllättäen saapuvasta suuresta muutoksesta. Kertomus hehkuu täydellisen onnistumisen iloa, jonka takana kuitenkin lymyää tuonen ja toukkien aika. Runebergin kertomuksessa on kieltämättä vetoaviakin jännitteitä, mutta ei ehkä ihan tämmöiseen miehiseen makuun.

Tarinassa Jouluilta jalkapuoli sotavanhus Pistoli mennä könyää lumihangessa joulun viettoon entisen sotatoverinsa, majurin, herraskartanoon peninkulman päähän. (Hän saa kyllä sittemmin kyydin, älkää huolestuko!) Kertomus uhkuu kuoleman viestin odotusta – ovathan sekä majurin kotivävy, kapteeni, että Pistolin ainoa poika sodassa Turkin suunnalla. Majurin ”kuustoistias” tytär Augusta tekee parhaansa pitääkseen yllä kotiväen mielialoja, mutta hän on jokseenkin ylivoimaisen haasteen edessä. Pahimmoilleen jouluaatoksi saapuu kirje, jossa kapteeni kertoo joukkojensa joutuneen kärsimään taajoja miestappioita vihollisen hyökätessä sivustaan. Pistolin muistelot Turkin rintamalta eivät ainakaan rauhoita lukijaa. Toisaalta hänen majurilta saamansa reilu kohtelu sotakumppania kohtaan tuntuu mukavalta. Kertomuksen loppuratkaisu on karski ja se sopii soturitarinalle, mitään huojentavaa idylliä Runeberg ei Jouluiltaan rakenna.

Pituutta näillä runoteoksilla on yhteensä 138 sivua ja niitten lukemiseen kului reilu viikko. Näköjään on myös Teivas Oksala laatinut tuoreet suomennokset Hirvenhiihtäjistä (2001) ja Hannasta (1993). Oksala on suomentanut myös Kuningas Fjalarin vuonna 2005. Suosittelen itseäni tutustumaan mainitsemiini suomennoksiin.

Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Suomen kansalliskirjailija J. L. Runeberg (1804 – 1877) kirjoitti vuonna 1844 eepillisen runoelman nimeltä Kung Fjalar. Luin runoelman Otto Mannisen suomennoksena, joka on tehty sata vuotta alkuteoksen jälkeen. Sitä ennen oli ilmestynyt jo kaksi muuta suomennosta, joista Eino Leinon nuoruudentyötä Manninen oli oman kertomansa mukaan jossain määrin hyödyntänyt. Kirjan lopusta löytyvät Otto Mannisen lyhyet jälkisanat suomennostyön osalta.

Kuningas Fjalar on runoelmana tietynlainen sankarifantasia. Minulle syntyi kuva viikingeistä, jotka viettivät joulua simasarvet kourassa. Sittemmin kirjassa lähdetään sotaretkelle ilmeisesti jonnekin Brittein saarten (?) suunnalle. Sankarikuvauksen lisäksi kirja on ilmiselvästi alusta lähtien myös tragedia, vieläpä hyvin vahvasti antiikin helleenien tragedioitten hengessä. Kuinka ollakaan tarinan tärkeänä aiheena on sukurutsaus (kuten aikaisemmin lukemassani Sofokleen näytelmässä Kuningas Paksujalka). En syyllisty tämän kertoessani mihinkään erityisempään juonipaljastukseen, sillä asia mainitaan heti runoelman alussa ensimmäiseksi nostetussa säkeistössä. Toinen eepos, joka Runebergin runoelmasta tulee tämän aiheen osalta mieleen on Kalevala ja sen Kullervon tarina. Oikeastaan jäin kaipaamaan Runebergin omaa erikoista juonenkäännettä, jota ei sitten tullut. Koko tarina on aika ennalta arvattava ja siitä jäi tuttu ”tulipahan luettua” olo.

Mutta ei tämä ihan huono valinta ollut, sillä kirjassa on vain 78 sivua, mistä johtuen sain sen luettua päivässä. Lisäksi teosta koristaa tanskalaissyntyisen Alf Danningin kuvitus, joka on jokseenkin komea. Mitä tulee suomennoksen luettavuuteen, täytyy toivoa, että joku teatteriseurue, vaikkapa Radioteatteri, tekisi tälle tarinalle saman minkä Ryhmäteatteri oli tehnyt Kuningas Paksujalalle, eli muuttaisi tekstin puhekieliseksi ja helpommin ymmärrettäväksi. Se saattaisi avata joitain portteja Runebergin tarinaan kiinni pääsemiseksi. Löysin kyllä tästäkin suomennoksesta yhden hienon kohdan, jonka kirjaan tähän muittenkin ihasteltavaksi:

Jo valkea vaipui pää

päin olkaa, silmä jo sulkeutui,

ja henki seestyvä liiti

jo kotiin pilvien pois.