Joni Skiftesvik: Viltteri ja Mallu

Joni Skiftesvik (s. 1948) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun kertomuskokoelman nimeltä Viltteri ja Mallu. Luin sen.

Viltteri on vanhoja, kehnokuntoisia autoja korjaileva nuorehko mieshenkilö. Mallu tunnetaan monista poikaystävistään. Mallu synnyttää pojan, Viltteri on isä, ja yhteinen elontie alkaa. Tosin tuttuja he ovat jo entuudestaan, Mallun veli Junnu, joka toimii joissakin kertomuksissa kertojana, on Viltterin kavereita. Toisinaan kertomuksissa käytetään hän-muotoa, toisinaan yksikön kolmas on se. Tällaiseen kotimaiseen rouheaan kantrikirjallisuuteen se taitaa sopia sointuvammin.

Viltteri ja Mallu viilettävät jossain Oulusa päin. Toisinaan ollaan matkalla Muhokselle, toisinaan Ruotsiin Tornion kautta. Ruotsissa asuu myös tuttuja, ikinuori Öövini ja Mallun sisko Riitta. Tuttuihin pidetään yhteyttä miten pidetään, jos pidetään. Tarinoissa harrastetaan veijarimaista vilunkipeliä, käydään kauppaa lyhytjännitteisesti ja pelkän myynnin toivossa sen kummemmin miettimättä asiakassuhteen kehittymistä pitkän päälle. Auto myydään siinä kunnossa kuin se on ostohetkellä. Viltteri ja Mallu ovat kumpikin omalla tavallaan kyvykkäitä, mutta he eivät jaksa kehittää itseään mutasarjaa korkeammalle, eivät esimerkiksi ala pitää kirjablogia. He hakevat nopeita voittoja, elävät hetkessä ja sanailevat sen mukaan. En minä kyllä kehtaisi. Kirjassa vilahtaa yksikin hahmo, joka puhuu minun mielestäni toden sanoja Viltterille. Viltteri kuvittelee lyövänsä rahoiksi kaupittelemalla puristimia ovelta ovelle -systeemillä. Ihmiset eivät kuitenkaan näe puristimissa samoja mahdollisuuksia kuin Viltteri itse. Liftariksi Viltterin kyytiin noussut Minna lausuu totuuden puristimista, mutta se ei Viltterin mieltä riitä muuttamaan:

– En minä usko, että sinä rikastut niillä puristimilla, Minna epäili.

– Miksen muka?
– Jos ihmiset ovat pärjänneet tähänkin asti ilman puristimia, niin miksi ne nyt niitä ostaisivat? tyttö järkeili.

Kun luin tämän kohdan vaimolleni, hän sanoi, että näethän sinä itsekin millainen määrä rihkamaa ihmisillä on kotonaan. Niin että kyllä se säläkin kaupaksi menee, ja varmasti on niitä, jotka ihan tosissaan lisäävät, että sehän se vasta kaupaksi meneekin. Skiftesvikin kertomusten kunniaksi on kuitenkin sanottava, etteivät hänen kuvaamansa ostajat ole ihan pahimpia sälän perään kuolaajia. Kuolaamisesta puhuttaessa voisikin todeta, että näitten kertomusten naiskuva ei myöskään läsähdä liioitellun yleväksi. Naiset ovat miesten kanssa samaa rotua, panevat ketä kiinni saavat. Niin Minnallekin kelpaa liftireissulla Viltteri naimaseuraksi – ja eläväthän he kumpikin parisuhteessa, tosin eivät keskenään.

Minusta nämä kertomukset olivat tällä tavalla saman otsakkeen alla ihan toimiva kokonaisuus, viihdyttäviä veijaritarinoita.

Kirjassa on 273 sivua. Luin sen muutamassa päivässä. Seuraavaksi kokeilen vanhoja runoja, kun nyt satuin sellaisen kirjan kirjastosta löytämään.

Viltteristä ja Mallusta on Marjatan lisäksi lukenut myös Marika Oksa.

Moottoritiestä vielä pari asiaa

Aikaisemmassa, moottoriteitten kauneutta ylistävän kirjoitukseni kommenttiosiossa tulin intoutuneeksi suoltamaan sanaruuhkamaisen vuodatuksen kokemastani moottoritieinnostuksesta. Liitän sen kommenttini tähän, sillä tänään tajusin ettei se siinäkään vielä kaikki ollut:

Valtimossa vieraillessani tässä taannoin tulin huomaamaan, että sellaiset ennenvanhaiset soratiet, joissa savi tinkii pintaan ja sitoo kivet tiiviisti tiehen kuin asfaltti, ovat omalla tavallaan hyvin viehättäviä nekin. Se mitä en oikein tyydyttävästi kyennyt edellä olevassa raportissani välittämään, on nimenomaan jotain sellaista, että tie ei ole vain tie vaan se mitä on tien ympärillä synnyttää omalta tärkeältä osaltaan vaikutelman tiestä. Nuo kuvatkaan eivät kykene avaamaan sitä tunnelmaa, joka syntyy sateisella tiellä vesisumun keskellä kun edessä aukenevat mystiset metsiköt ja kumpuilevien peltojen takana häämöttävät valtavat mainoskyltit. Puut, pensaat, kukat, sillat, taukopaikat ja kuntien vaakunat vaihtuvat silmiemme edessä kuin sinfonisen virtauksen mukanaan kuljettamat muumipeikkojen huonekalut. Ja kaiken tämän pitää samalla häthätää ja ikuisella linjakkuudella kasassa asfaltoitu ja teräksellä reunustettu hypnoottisen imaiseva linnunrata, jota kulkevat elävät ihmiset, perhekunnat matkalla johonkin, jossa jokin heitä ehkä odottaa.

Tänäinen tajuamukseni syntyi sattumalta. Monet ihmisetkin saavat alkunsa sattumalta, joskaan en tiedä miksi minun se piti tässä mainita. Luultavasti hapuilen näitten tieasioitten suhteen jotain, josta en itse vielä ole perillä. Joka tapauksessa tänään oivalsin, että vaikutelma tiestä, joka ei ole pelkästään tie, ei synny pelkästään tien varrella olevan maiseman ja muun avaruusromun kautta vaan myös kulkijan lähtökohdasta ja määränpäästä. Tie on tärkeä keskikohta, mutta yhtä tärkeitä ovat alku ja loppu.

Tänään vaimoni läksi reissulle Visbyyseen. Vein hänet linja-autoasemalle ja jätin seurustelemaan seurueensa kanssa. Hänen matkansa moottoritiellä kohti etelää oli alussa. Minä läksin samaa tietä myöten samaan suuntaan, mutta määränpääni oli maantieteellisesti paljon lähempänä. Olin matkalla Kuopioon, jossa osallistuin 1600-luvun hengessä vietettyyn jumalanpalvelukseen Männistön Pyhän Johanneksen kirkossa (ev.lut.).

Männistön seurakunnan jumalanpalveluksessa oli mukana vanhain aikain tunnelmaa luomassa gambayhtye Jaye Consort Helsinki. He soittivat musiikkiaan sivussa, joten se kuulosti vähän monolta, mutta nätiltä monolta. Oli siellä urutkin käytössä ja niillä käväisi joku soittamassa jotain vissiin Bachin muunnelmaa virrestä Jumala ompi linnamme. Sen aikana mulla tunnekontrolli petti ja rupesin kyynelehtimään. Yritin katsella ympäriinsä kirkossa ja mitä useammin katselin ylhäällä olevaa tyyliteltyä sateenkaari-spektriä ja tuli mieleen uusi liitto ja sitä sun tätä, niin eipä se olo siitä helpottunut. Eikä ollut taaskaan nenäliinoja mukana. Sormenpäillä vähän enimpiä viuhdoin sivuun. Mitä lienevät ne muusikotkin ajatelleet.

Kirkossa oli kaksi naista jakamassa ehtoollista ja lukemassa sanaa ja puhumassa. Joku taisi tuumatakin, että olikohan 1600-luvulla ja pappi itse otvaili puheessaan, että eihän tämä nyt ihan vanhan kaavan mukaan mene. Puhui hän siinä myös apostoleista ja tuumi jotenkin siihen suuntaan, että kristittyjä pidettiin alkuunsa lahkona, joka olisi viisainta nopeasti pyyhkäistä pois. Tuntuu jotenkin sopivan nykyajatteluunkin? Kirkonmenojen päätyttyä ajattelin käydä kysäisemässä asiasta papilta, mutta hän pakeni sakastiin, mikä oli varmaan fiksu veto. Minä otin siinä vaiheessa takin naulasta ja menin autolleni.

Moottoritiellä oli iso näyttö, jossa näkyy sekä ilman että tien lämpötila. Ilman lämpö oli 15 °C ja tien 33 °C. Ajattelin, miten kaukaa viisas olikaan Pelle Miljoona, joka lauloi:

Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma.

Kaupunkien valot mulle huutaa.

Tahtoisin selittää, mutta laiva odottaa.

Sä olit mulle unelmaa, mutta maailma on totta.

Joku sanoo, että laulujen tekstit eivät ole runoutta vaan draamaa. Kannattaako hupsujen kanssa riidellä?

Olin ajatellut odotella Kuopiossa muutaman tunnin ja mennä sitten kuuntelemaan klavikordikonserttia sinne Männistön kirkkoon Saarijärven B-alueelle. Äkkiä syntyi kuitenkin päätös mennä kotiin syömään kanaa ja riisiä, kuten sitten teinkin. Moottoritiellä ajattelin lähinnä molempien matkojeni alkua ja loppua. Tuuli ravisteli vähän autoa, mutta itse ajomatka sujui konemaisen helposti. Kotiin palattuani soitin ensimmäiseksi vaimolleni. Hän oli Juvalla kahvitauolla.

Moottoriteitten kauneus

Otsikoidessaan kirjoituksensa ikäänkuin olisi tarkoitus käsitellä moottoriteitten kauneutta kokonaisuutena, blogeeraaja – tässä tapauksessa minä – ymmärtää itsekin, että koko kauneutta ei voi vangita kirjoitukseen edes kuvia apuna käyttäen. Niinpä olisi paremmin paikallaan puhua tässä vain moottoriteitten kauneudesta, jos siitäkään.

Kävin pikapäin pääkaupunkiseudulla juhannuksen aikoihin. Lähtiessämme oli juhannusaatto, osa etelän lomalaisista oli vielä matkalla Päijät-Hämeeseen, Savoon, Kainuuseen, Lappiin, kuka minnekin. Läksimme matkaan aamulla varhain. Saimme ajaa rauhassa muulta liikenteeltä Mikkeliin asti. Siellä vastaamme alkoi tulla autojonoja. Näimme muutaman täpärän ohituksen, ei sen kummempaa. Heinolassa pidimme tauon ABC:llä, jonka laaja parkkialue oli täynnä lomalaisten henkilöautoja. Ilmassa oli juhlan tuntua. Suomi oli matkalla juhannuksen viettoon. Onnistuimme pitämään pään kylmänä, sillä Heinolasta lähtien saa pääkaupunkiseudulle ajaa moottoritietä ja etelään oli melko vähän menijöitä.

Suomi matkalla pohjoiseen (juhannusaatto)

Koska sain istua välillä lueskelemassa, tulin katselleeksi moottoritietä toisin silmin kuin ratin takaa. Kesä oli humahtanut kukoistukseen moottoritien laidoilla ja keskellä sijaitsevilla viherkaistaleilla. Lupiinit ja niittyleinikit kukkivat, saniaiset kohosivat esiin terhakkaina ja virkeinä, viherkaistaleitten pensaat olivat puhjenneet pieniin vaaleanvihreisiin lehtiin, teitä reunustava puusto rehotti uuden suven innolla. Suomen luonto nosti päätään mullasta maan. Minua hämmästytti se miten kauniilta moottoritiet näyttivät. Kaikki ne taidolla ja kokemuksella suunnitellut ja toteutetut rakennelmat tiellä liikkujien turvallisuudeksi ja automatkojen viihtyisyyttä parantavat kauniit näkymät, kekseliäs tienvarsitaide, baarit, ravintolat ja huoltoasemat, opasteet, liikennemerkit, peltipoliisit, sillat, rampit, ohituskaistat, hienosti toimivat liittymät, kallioleikkaukset. Kaiken tämän kruunasivat tielläliikkujat, järkevästi ajelevat autoilijat sähäköissä ajoneuvoissaan. Millaisia autoja! Millaista tekniikkaa upeissa kuorissa! Tekniikan toimivuudesta sain osoituksen paluumatkan rankoissa sadekuuroissa, joitten aikanakin matka eteni sujuvasti.

Suomi matkalla etelään (juhannuspäivä)

Pääkaupunkiseudulla viivyimme vajaan päivän ajan. Vapaa-aika rajoittui juhannusyöhön ja juhannuspäivän aamupäivään. Paikallisesta kirkollisesta julkaisusta luin Vantaan Laurista, kirkosta, jota myös Helsingin pitäjän kirkoksi nimitetään. Kirkko on joiltain osin 1400-luvulta. Tosin sen katto ja osin sisäosatkin paloivat 1893, joilloin jouduttiin tekemään isot remontit, niin että ihan täyttä keskiaikaa kirkko ei ole. Mutta ei se mitään. Pääsimme käymään vain kirkkomaalla ja katselimme kirkkoa ulkoapäin, sillä juhannusaatto oli jo lähempänä keskiyötä ennättäessämme paikalle. Kirkko on komea ja varsinkin kirkkomaan vanha puusto teki meihin vaikutuksen.

Vantaan Lauri

Juhannusaamuna käväisin jumalanpalveluksessa Korson kirkossa. Osauduin sinne ilman navigaattoria. Asolan väylän varteen oli joskus istutettu lehmuksia, nyt lehmuskujaa oli täydennetty nuorilla istukkailla. Hyvin hoidetut nurmialueet hivelivät silmiäni. Korson kirkko sijaitsee kirjaston vieressä. Kirjaston nimi on Lumo, josta minulle tuli mieleen viimekesäinen kääntäjätuttavuus Lumo Hankinen. Jumalanpalveluksen teemana juhannuksena on tietysti Johannes Kastaja. Johanneksesta on tullut minulle läheinen, sillä aikoinaan pohdiskelin sitä, kuka oikein käy juhannuksena kirkossa. Sittemmin olen löytänyt itseni usein kirkosta juuri juhannuksena. Kirkot eivät ole silloin niin täysiä kuin moottoritiet, vaikka tienraivaajaa siellä kirkoissa muistellaankin. Korson kirkon juhannusseremoniaan osallistui kolmisenkymmentä henkeä. Viimeiseksi veisattiin ”Taas kukkasilla kukkulat”.

Korson kirjasto Lumo

Korson kirkon juhannus

Kotiinpaluu Siilinjärvelle

Åke Edwardson: Läpikulkumatka

Ruotsalaisen Åke Edwardsonin (s. 1953) kertomuskokoelma Läpikulkumatka (Genomresa) ilmestyi ruotsiksi vuonna 1999. Lukemani Arja Kanteleen tekemä suomennos ilmestyi vuonna 2006.

Kuulemma kirjablogeissa vietetään dekkariviikkoa. Niinpä sattui sopivasti, että luin tämän dekkarikirjailijana tunnetun Edwardsonin teoksen juuri nyt. Läpikulkumatka ei ole dekkari. Se on kokoelma kertomuksia, joitten voinee kirjan kansiliepeen perusteella arvella sijoittuvan Edwardsonin kotiseudulle Smoolantiin. Kertomukset ovat pääosin lyhyitä ja osa on vielä lyhyempiä. Kuvatut ihmiset vilahtavat lukijan ohitse elämineen kuin ohikulkijat autoissaan. Näemme heitä hetkisen vaikkapa tienvarren kahvilassa ja siitä saamme päätellä jotakin tai olla päättelemättä. Pitemmälle lukiessa alkavat tietyt nimet toistua. Lukija tutustuu vähän kerrassaan kahteen kaverukseen, Ingoon ja Karliin, jotka työskentelevät talotehtaassa.

Kerrontatapa on sitä uudempaa kirjallisuutta, jota tuottivat mm. jotkut 1900-luvun amerikkalaiset kertojat. Kertomuksia ei ole otsikoitu. Edwardson tarjoaa lukijalle kertomuksia, jossa on alku, keskikohta ja loppu – lukija saa arvailla missä järjestyksessä ja kuuluvatko ne oikeastaan samaan kertomukseen, vaikka aikajärjestyksessä koko ajan pysytelläänkin. Esimerkkinä nostan esiin lyhyen kuvauksen siitä, miten lämpimänä kesäisenä päivänä isä pysäytti auton keskelle kapeaa siltaa ja suori itse tiehensä. Äiti ei osannut ajaa, sillalle syntyi hetkessä jono seisovan auton perään, kunnes takana seisseestä autosta nousi mies, joka ajoi auton sillan yli ja pysäköi sen paikoitusalueelle. Autoon jäivät äiti ja Karl-poika, autosta olivat poistuneet isän mukana käteisvarat.

Seurailin liikennettä, autoja jotka ajoivat parkkiin ja lähtivät pian taas jatkamaan matkaansa. Istuin äidin kanssa autossa odottamassa että isä palaisi. Ilta tummeni mutta ei viilentynyt yhtään. Se oli meidän perheen kolmas lomapäivä. Kun äiti avasi radion, siellä oli menossa säätiedotus. Kaunis sää jatkuisi ainakin niin pitkään kuin meteorologit osasivat ennustaa.

”Joudutaan luultavasti nukkumaan autossa”, äiti sanoi.

Tämän tyylisiin kertomuksiin kuuluvat avoimet loput tai voitaisiinko kysyä, mikä tässä kertomuksessa on loppu, mikä alku? Minusta vaikuttaa siltä kuin loppu olisi sijoitettu alkuun, keskikohdasta alkaa uusi kertomus, jonka keskikohtaan kertomus päättyy. Jos tätä vertaisi deus ex macchina -ratkaisuun, niin tässähän se isä tallustaa tiehensä heti alussa ja jättää äidin ja pojan miettimään miten kävisi tästä eteenpäin. Ja eikö auto itäisen naapurimme kielellä ole juuri masiina? Elvis has left the building, sanottaisiin jenkeissä.

Tunnelma tämän tyypin kertomuksissa voisi olla hilpeämpikin, edes toisinaan. Tällaisena virkistävänä katkelmana mieleeni jäikin kuvaus nuoresta neitosesta, jolle poikaystävä opetti vaihdekepin käyttöä oman vartalonosansa avulla.

Kirjassa on 188 sivua. Käytin sen lukemiseen pari päivää. Nyt on vuorossa ruohonleikkaus. Ostin vaimon luvalla uuden ruohonleikkurin, sellaisen moottorittoman. Nurmikon jyystö käy silläkin vaikka vähän polttomoottorikäyttöistä hitaammin. Olen kuullut, että ruohoa voi leikata myös ruotsalaisittain. Se tapahtuu niin, että leikataan ruohoa pieneltä alalta kerrallaan aina pihalla pistäytyessä. Sillä tavalla homma ei rasita kerralla kovin pahasti. Tämä tyyli tuntuisi sopivan lukemani kirjan välähdyksellisen kuvauksen henkeen.

Valtimon syke

Kutsuin vaimoni kanssani kesälomareissulle, kun hänellä oli perjantaina kesälomapäivä. Retken suunnaksi olin valinnut Valtimon, Pohjois-Karjalan pohjoisimman kolkan. En ollut koskaan käynyt Valtimolla, halusin tietää millainen olisi Valtimon syke.

Läksimme liikkeelle aamulla. Helmenharmaa automme kiisi valtatie 75:ttä kiireettä, olihan vaimoni lomapäivä. Matkan varrella piipahdimme Nilsiän Kinahmin vaaralla. Pysähdyin jossain siellä tanhuvilla ottamaan kuvan keväisestä pellosta taustanaan keväinen, metsän peittämä kukkula. Kuopioon liittynyt Nilsiä oli tullut tutuksi jo ennen Kuopioon liittymistään, joten jatkoimme matkaa kohti Pohjoista Karjalaa.

Nilsiä. Etualalla kappale helmenharmaata autoa.

Emme käyneet edes Nurmeksessa, sielläkin olimme kerran aikaisemmin piipahtaneet. Jatkoimme korpitaivalta kohti Valtimoa, Rautavaarankin ohitimme, vaikka se olisi minua kiinnostanut. Perillä Valtimolla tutustuimme leppoisaan pieneen taajamaan vajaan tunnin ajan. Tai ainakin puoli tuntia. Kävimme nauttimassa pullakahvit, kaupasta ostimme jukurtit ja suklaata ja cd-levyn verran matkamusiikkia. Tulikin valittua hyvä levy, Poptorin parhaita, kannessa auton kuvia ja levyllä mukavaa musiikkia vuodelta 1962. Kuunneltiin laulut pariin kertaan siinä ajellessa. 

Kävimme myös kirkonmäellä ja tutustuimme ulkopäin Valtimon kirkkoon ja kirkon kupeella sijaitsevaan sankarihautausmaahan. Nautimme keveän lounaan kirkon parkkipaikalla. Minä söin mustikkajukurtin, banaanin ja kolme palaa suklaata. Vaimo otti vain kaksi palaa suklaata ja söi jonkin sitruunajukurtin.

Valtimolla on tällainen kirkko.

Jatkoimme matkaa kohti pohjoista, sillä olin wikipediasta lukenut, että Valtimolla sijaitsee koski nimeltä Kalliokoski. Ajelimme sinne päin ja arvelimme löytävämme opasteitten mukaan perille. Asia ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Tai ehkä se olisi ollutkin, jos olisimme ajelleet vain pikitietä pitkin. Jouduimme kysymään neuvoa parikin kertaa, kunnes älysimme mennä takaisin päätielle, josta opasteet löytyivät. Ajelu savipintaisilla sivuteillä 60-luvun iskelmiä kuunnellen oli silti ihan hauskaa.

Valtimo. Kalliokoski.

Kalliokoski on komea paikka eikä ollut lainkaan höpsöä vierailla sen rantamilla, vaikka itse sanonkin. Uimaan emme ryhtyneet, katselimmepa vain vettä ja kuuntelimme hetkisen kevään kohinaa.

Valtimo. Kalliokoski ja ketjukolaaja.

Paluumatkalla ajelimme Rautavaaralle, jossa vierailimme kunnantalolla. Sieltä löytyi näet kahvila, jossa nautimme pullakahvit! Auton jätimme siksi aikaa tien toiselle puolen, kirkon parkkipaikalle. Rautavaaran pullakahvit tulivat euron halvemmaksi kuin Valtimolla, mutta pullat olivat kummassakin paikassa ainakin eilisiä, mikä sopi mainiosti retrohenkiseen retkeemme.

Näkymä Rautavaaran kirkolle päin.

Ajokilometrejä kertyi kolmisen sataa ja matka taittui yhden päivän aikana.

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia

Emma Puikkosen (s. 1974) kirjoittama romaani Matkamusiikkia julkaistiin vuonna 2013.

Matkamusiikkia kertoo elämästä ja sen loppuvaiheista, jotka etenevät kohti kuolemaa. Kuoleman lähestymistä kuvataan vanhan, muistisairaan miehen kautta. Miehen mieli kulkee vanhoilla poluilla, niin että sinne poluille on päästävä vielä käväisemään. Ajotaitoinen henkilö löytyy, pojan vaimo saa kuskin paikan ja kohta huristellaan Turun kaupungista punaisella Corsalla suuntana Savo ja Juva. Kuskilla on tietenkin omat mietintönsä, siinä samassa autossa matkaavat erilaisia matkoja kuski ja matkustaja, kummankin käsi saman vaihdekepin päällä. Matkaa seuraavat sivusta mystinen hirvi ja sinipukuiset vartijat, jotka tuntuvat tietävän matkalaisista melkein kaiken.

Kerronta on ilmavaa, helppoa lukea. Sivuseikkoihin ei takerruta pitkäksi aikaa, myös tärkeämmät asiat ohitetaan toisinaan melko nopeasti. Autolla matkaaminen ei ole kirjan kuvauksissa erityisen tärkeässä osassa. Tosin alkupuolella matkanteko sujuu hitaasti, koska Corsan kuljettaja, Iisa, haluaa päästää kaikki takaatulijat ohitseen. Paikoitellen automatkastakin luodaan keveillä vedoilla näkymiä, jotka koskettivat minua, kuten seuraavassa katkelmassa, jossa auto on pysäytetty järven rantaan ja on uskaltauduttu uimaan:

Iisan rinnat ja vatsa tulevat pehmeästi vedestä kun hän kelluu, hän katselee autoja viuh viuh ne kulkevat järven ylittävällä sillalla ja niissä sisällä pieniä maailmoja, perheitä perheriitoja koiria sokeritauteja työtodistuksia ja jokaisella joku oma suru.

Puikkosen kerronnassa on runollisuutta, muistisairaudessa on tosiaankin runollisia piirteitä, kuten on myös metsässä ja tien varren vaihtuvissa maisemissa, jopa taukopaikkojen kahvibaareissa.

Hyvänä puolena tässä romaanissa näkisin sen, että tapahtumat eivät ole kamalan liioiteltuja. Puikkonen esittää myös kirjan seikkailuille verrantona sen tutumman tarinan ja tuntuu kysyvän kirjallaan, kumpi näistä vaihtoehdoista on oikein, miten ihmisen pitää elämänsä elää ja missä kohden se elämä on jo eletty. Oikeaa vastausta ei liene olemassa. Tai sitten niitä oikeita vastauksia on niin paljon kuin vastaajiakin.

Kirjassa on 188 sivua. Lueskelin kirjaa muutaman päivän. Kun pääsin loppuun, radiossa soi Muistojen bulevardi.

Urmas Hurmalainen: 25 unelmien vaihtoautoa

Luin pari vuotta sitten Urmas Hurmalaisen kirjan Äijän todellinen aapinen nro 1. Hurmalaisen räväkkä kerronta ja omaperäiset mielipiteet ilahduttivat minua tuolloin. Niinpä hänen vaihtoautokirjansa oli luonnollinen valinta autokirjallisuuskatsaukseeni. Kirja olisi kuitenkin pitänyt hankkia luettavaksi Nilsiän kirjastosta, joten ajattelin, että olkoon, mutta sitten onni suosi rohkeaa ja kirja odotteli minua Heinolan ABC:n Kirjapörssissä kohtuuhintaisena. Siellä olisi ollut kosolti muitakin autoihin liittyviä kirjoja, joista ainakin pari olin meinannut lainata, mutta luovuin ajatuksesta, sillä kiinnostavista autokirjoista vallitsee runsauden pula. Tämän Hurmalaisen vaihtoautokirjan sieltä ostin ja nyt se on lukaistu ja kuvat katseltu.

Kuvia kirjassa on runsaasti, karkea arvioni on, että puolet tekstiä, puolet kuvia. Kirjassa Hurmalainen, autoista jo nuorena kiinnostunut viisikymppinen mies, kertoo sen minkä otsikko lupaa ja tutulla äijäkorostuksella. Hurmalaisen tyyli ei ole korkeakirjallinen, hän on äijä, joka kirjoittaa toisille äijille. Tosin minunlaiseni rajatapauksetkin hyväksytään lukijoiksi pientä maksua vastaan. Mitään erityisempää vastaansanottavaa en Hurmalaisen tekstistä löydä. Kirjan autojen hiilirenkaanjälki on äijää isolla äällä eikä kova polttoaineenkulutus ole este unelmien vaihtoauton hankinnalle. Tosi äijä ei myöskään ole kiinnostunut muoti-ilmiöistä, hän saattaa valita ruman auton, jossa ei ole ohjaustehostinta. Tärkeintä on päästä perille.

Vaikka Hurmalainen on ihan simona mersuihin, saabeihin ja volvoihin, arvostaa hän myös isoja japsiautoja ja tietysti jenkkiautojen leveyttä. Sen sijaan hybridit (joista yksi mukana esittelyssä!) ja polkupyöränkuljetustelineet sopivat paremmin viherpipertäjien unelmiin. Tosi äijä kaipaa vetokoukkua ja leveitä läskejä (renkaita). Hurmalainen sanoo, että autolla on sielu, ainakin Alfaromeolla. Myös tv:n Top Gear -auto-ohjelmien tähti Jeremy Clarkson toteaa kirjansa otsikossa I Know You Got Soul. Rivien välistä voi tarkkaavainen lukija kuitenkin havaita, että Hurmalainen korostaa lohvakoita vaihtoautoja hankittavan sydämellä ei järjellä. Itse hän kertoo ajavansa Toyota Avensis farkulla (1,6 l), sekin tosin hankittu käytettynä.

En ole itse minkäänlainen automies. Silti ymmärrän Hurmalaisen innostusta komeisiin autoihin. Tai sitten Hurmalainen osaa asiansa ja esittelee autot niin innostuneesti, että se innostus tarttuu minuunkin. En tiedä onko kirjan autoilla sielu, mutta Hurmalainen on itse sieluaan myöten pelissä mukana. Hän puhuu minulle kieltä, jota olen kuullut muitten miesten käyttävän ja joka on aina pysynyt minulle vieraana, mutta jollain tapaa kiehtovana. Kun koulussa toiset pojat puhuivat Tekniikan maailmasta ja Tuulilasista, minä läksin kävelemään syrjemmälle. Vähän samalla tapaa kuin jotkut virret herättävät minussa tunteen siitä kuinka vanhemmat sukupolvet puhuttelisivat minua, samaan tapaan Hurmalaisen teksti luo sillan, joskin hauraan ja kuvitteellisen, siihen maailmaan, jossa vieläkin elää äijien heimo. Tänä aamuna jäi osa aamuhartaudesta kuuntelematta, kun aloittelin tätä selontekoa. Hartauden loppuun oli pastori valinnut virren Totuuden henki johda sinä meitä etsiessämme valkeuden teitä. Se tuntui nappivalinnalta siihen paikkaan.

Hurmalainen ei kosketa tekstillään pelkästään miespuolisia lukijoita. Vaimoni kanssa nauroimme pitkät hörinät Hurmalaisen kuvaukselle korealaisesta autosta, jonka tarkkaa merkkiä ja mallia en tässä viitsi mainita.

Kirjassa on 128 sivua ja lukaisin sen eilissä päivänä.

Raimo Pesonen: Automies

Raimo Pesosen (s. 1968) romaani Automies julkaistiin vuonna 2012. Romaani kuvaa Suomen tilaa hieman lohduttomaan sävyyn, mutta hurtin huumorin keinoin.

Päähenkilönä romaanissa häärii hieman mystinen Automies – en huomannut että missään kohti olisi mainittu hänen nimeään, ikäänsä tai autonsa väriä. Automiehen toimialue rajoittuu pääkaupunkiseudulta Seinäjoelle ja Jyväskylään, Kuopiokin mainitaan ja Joensuussa vieraillaan parikin kertaa. Hän ajaa pakettiautoa, nukkuukin siinä tarvittaessa, ja jakaa tavarataloihin ja automarketteihin mainoslehteä ja kulttuurilehteä, tässä tärkeysjärjestyksessä. Hän on viehättynyt autoilun maailmasta, valtateistä ja huoltoasemista, miehistä, jotka käyttävät pitkiä, asiantuntevia puheenvuoroja kertoakseen konepellin saranoista ja sokkakiinnityksestä. Automies myös kuuntelee paljon, hänelle puhutaan elämästä, sen erinäisistä tarkoituksista ja kummista lainalaisuuksista. Automies ottaa puheet vastaan, mutta hänellä ei tunnu itsellään olevan asioista lukkoon lyötyä kantaa. Näytteeksi muutamia romaanin henkilöhahmojen mielipiteitä:

Klasu:

samanmielisyys on ihmisille tärkeämpää kuin totuus.

Hullu-Hanna kulutusyhteiskunnan tuhosta:

Ihmiskunta sairastaa loppuvaiheen narkomaniaa. Mikään ei riitä, annoksien kasvattamiselle löytyy aina perusteet eikä vaihtoehtoja ole.

Puntti:

ne jotka ovat parhaita odottamaan saavat sitä myös eniten tehdä, maailma on sillä tavalla reilu

Automiehellä on vaihtelevasti tyttöystäviä, kiintotähtenä hänen naismaailmassaan on kuitenkin navigaattorin naisääni, jonka Automies on nimennyt Taruksi. Tuttavapiiriinsä Automiehellä on tutunoloinen symbioottinen suhde. Tuttavat tarjoavat hänelle yöpymispaikan ja saavat vastavuoroisesti esitellä omaa elämäänsä ja uusia hankintojaan. Tukikohta pääkaupunkiseudulla on myös tärkeä, lehden toimituksen tiloissa Automies voi käyttää tietokonetta ja lehden taloussihteeri hoitaa hänen juoksevat asiansa viranomaisiin päin.

Kirjan monet henkilöhahmot tuntuivat minusta pitkän aikaa lähinnä monilta. Kyllähän heidän kauttaan pystyttiin kertomaan yhtä ja toista Suomesta ja suomalaisista, tekemään vitsiä jos jonkinlaista, mutta jotenkin tarinasta irrallisilta monet hahmot vaikuttivat. Romaani sinänsä ei ole kovin pitkä, joten ei niihin sivuhahmoihin pitkästymäänkään ehdi.

Lukukokemuksena Automies oli ehkä hieman ohivilahtava, mikä sopii Automiehen olemukseen. Haalarit päällä nokkakärrien kanssa liikkuva hahmo ei herätä intohimoja. Romaani kuitenkin osoittaa, että niitä intohimoja löytyy myös pakettiautosta ja mainoslehtien maailmasta nyt varsinkin.

Kirjassa on 148 sivua ja luin sitä pari päivää.

Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle

Arja Tiainen (s. 1947) sepitti runot vuonna 2006 julkaistuun kokoelmaan Tää tojota ei lähe liikkeelle. Runot kertovat viisikymppisestä naisesta, joka yrittää saada ajokortin – samalla käsitellään monta muutakin autoiluun ja autoihin liittyvästä asiasta. Kokoelman runojen näkökulma on minähenkinen, vaikea silti sanoa, onko kyse yksi yhteen omakohtaisesta kokemuksesta. Jotain kai kuitenkin kertoo se, että kokoelman alaotsikoksi on takakanteen valittu Osa 1(/1): AJOPÄIVÄKIRJA.

Lukaisin puheena olevan runoteoksen autossa ”pelkääjän paikalla” matkalla kohti eteläistä Suomea. Vaikutelmani mukaan runojen kertoja on matkustanut pelkääjän paikalla vuosikymmeniä ja autokoulussa ratin takana hän pelkää vieläkin enemmän. Eräässä runossa sanotaan, etteivät ajamisen opettelussa pahiten kiikasta liikennemerkit vaan se, kuka saa liikenteessä mennä ensin. Toisaalta runojen kertojaa askarruttaa sekin, että ensi vuonna on tulossa kymmenen uutta liikennemerkkiä, joten teoriakoe olisi kannattanut läpäistä jo tänä vuonna. Runot vitsailevat autokoulun oppilaan epävarmuudella:

Ei hyvin mene, epätoivo pakkaa päälle.

Tuossa lähellä asuu 82-vuotias.

Ajelee koirineen keltaisella volkkarilla.

Liikenteen matkasta pois jääminen, ajokortitta jääminen, on raskas paikka sekin. Kesämökillä on hankala käydä, ellei kummallakaan puolisoista ole ajokorttia. Runossa Miehen itsetunto runoilija arvioi miehen menettävän 90 % itsetunnostaan kun kortti viedään. Se merkitseekin isoa elämänmuutosta varsinkin syrjäseudulla asuvalle. Tällaisen esimerkin kautta ihmisen elintärkeä symbioosi auton kanssa kirkastuu kenelle tahansa. Vaikka näitten runojen kertojalla ei ole itsellään ajokorttia ollutkaan, on auto ollut merkittävä osa hänen elämäänsä jo vuosikymmenet. Auto merkitsee vapautta mennä minne tahtoo, silloin kun niin itse päättää. Runossa Kuinka komeaa ajella autolla ja kortilla varustettu voi vaikka lähteä keskiyöllä Lappiin. Mutta tosiasia on sekin, että liikenne on vaarallista touhua, maanviljelyskone voi kääntyä äkkiseltään vasemmalle.

Runojen asenne autoja ja autoilua kohtaan on herttaisen vanhanaikainen, romanttiseksikin sitä voisi paikoin nimetä. Kertoja taitaa kokea olevansa teknisen osaamisen tarpeen yläpuolella tai ulkopuolella, hän on niin tottunut olemaan kyydissä, ettei ajotaito ole hänelle välttämättömyys. Miten käy sitten, kun tuttu kuljettaja ei voikaan enää ajaa? Kokoelman lopussa pariskunta saunoo mökillä, sinisen aitan vierustalla seisoo valkoinen Saab. Ellei ihminen ole osa autoa, onko auto kumminkin osa ihmistä?

Kirjassa on 73 sivua. Lukaisin sen Kuortin ja Järvenpään välillä. Vaimo ajoi.

Autokesä

Esa Kero (teksti) & Sami Perttilä (kuvat ja toim.): Kesäauto

Julkaistu vuonna 2007

Sami Perttilä: Immobile

Julkaistu vuonna 2006

Molemmissa kirjoissa on pituutta 96 sivua

Kun ei tuo lukeminen tunnu niin erityisesti maistuvan, lainasin kirjastosta kaksi pääosin kuvia sisältävää kirjaa. Valokuvaajana molemmissa sattuu olemaan Sami Perttilä. Tarkoitan tällä sitä, että valintani tein summittain, oman mieltymykseni mukaan.

Molemmissa kirjoissa painopiste on vanhoissa autoissa. Kesäauto käsittelee rakkautta vanhoja käyttöautoja kohtaan, kun taas Immobile sisältää kuvia hylätyistä käyttöautoista syrjäisissä viimeisissä leposijoissaan: metsiköissä, hatelikoissa ja ryteiköissä. Kesäautossa on mukana osiin hajoitettu fiktiivinen kertomus autoharrastajasta ja sen ohessa lyhyitä kuvauksia todellisista ihmisistä ja heidän kesäautoistaan.

Immobile on pääasiassa kuvakirja, mutta siinä on alussa alkusanat kuvaajalta itseltään sekä myöhemmin kuvaus valokuvaprojektin alkulähteiltä, lapsuusaikojen romuautoista ja yöstä valokuvien tunnelman luojana. Kirjasta löytyy Miikka Aallon kirjoitus ruostumisen monista muodoista sekä Timo Valjakan kirjoitus Auton toinen elämä, jossa tutkaillaan niin autoa 1900-luvun taiteessa kuin myös Sami Perttilän valokuvia tämän perinteen jatkajana.

Tuomas Anhava opettaa runossaan Yleiset opit, ettei tule pitää muinaisia autoja parempina kuin nykyisiä. Vanhoissa autoissa on kuitenkin kiistämätön tunnelmansa. Osittain on tietenkin kyse nostalgiasta, vanhojen aikojen muistojen herättämistä kadoksissa olleista tunteista ja tunnelmista. Toisaalta autot ovat myös käyttöesineitä. Ne ovat ajajilleen työkaluja, kulkuneuvoja, jotka auttavat elämässä eteenkinpäin. Myös matkustavat perheenjäsenet muistavat autot kuin vanhat työhevoiset. Kesäautossa autoja nimitetäänkin perheenjäseniksi, jopa käsite ihmisen paras ystävä mainitaan. Ja miksipä autoaan ei kohtelisi kuten lemmikkiä? Eivät lemmikkieläimet yleensä pyydä saada päästä ihmisen följyyn. Harvemmin autokaan itseään ostajalle tyrkyttää, vaikka mainoksista voi sellainen vaikutelma syntyäkin. Television hienoimpia sarjoja viime vuosikymmeninä on ollut Mies ja auto, jossa autovanhukset kaivetaan kuusikosta esiin kameran ja katsojien ihmeteltäviksi. Omistajien tunteet nousevat esiin suomalaisella juroudella.

Immobilen kuvat esittelevät pusikoitten autonraatoja pitkällä valotusajalla öisissä värivaloissa kuin teemapuistojen hassuja otuksia. Ovatko ne enää autoja, ovatko ne metsään suistuneita sotureita haurastuvissa panssareissaan? Perttilä on maalannut metsän ja autot oudoksi hehkuvilla värivaloilla ja antanut niille hetkeksi uuden elämän.

Nämä kuvat ja tekstit saivat minut ajattelemaan autoja jotenkin filosofiselta kannalta. Muutama vuosikymmen sitten odotettiin robottien tuloa ihmisten elämään, eikä tajuttu, että oikeastaan autot ovat jo osa elämäämme, meistä on jo tullut biologis-teknologisen koneen osia, niitä pikku ohjeistajia, jotka kertovat autollemme, minne pitää huristaa. Samalla tapaa kuin ratsastaja kokee ykseyden tunteen hevosen selässä, samalla tapaa kokee autoilija merkillisen kasvamisen tunteen päästellessään tehokkaalla masiinallaan ratin ja navigaattorin välissä. Aion lukea tänä kesänä muitakin autokirjoja, vaikken mikään autoihminen mielestäni olekaan – vai olenkohan sittenkin?

Urmas Hurmalainen: Äijän todellinen aapinen nro 1

Kaasujalka-lehteen kirjoittava Urmas Hurmalainen on ilmeisesti koonnut kirjoituksiaan yksiin kansiin ja julkaissut kirjan nimeltä ”Äijän todellinen aapinen nro 1”. Luvassa lienee siis jatko-osia, joista sananmukaisesti maistiaisia näyttikin olevan tarjolla Kaasujalan numerossa, jota voi lukea netissä ilmaiseksi. Kirjassa käydään humoristista rajankäyntiä muodikkaan äijä-käsitteen ympärillä. Hurmalainen tuumailee kirjassaan, mitä ”äijä” oikeastaan tarkoittaa, kuka on äijä ja kuka ei ja mistä sen tietää. Hän käy läpi näkemystään siitä, millaisista naisista äijä pitää, mikä urheilu sopii äijälle ja mitkä ovat Suomen äijä-kaupungit. Kirjan alkuosa on omistettu tälle yleiselle termin kääntelylle ja vääntelylle. Mielestäni sen olisi voinut koettaa joko sanoa suppeammin tai vaikka jättää kokonaan pois. Hurmalainen vaikuttaa minusta kirjoittajalta, jolla on kyky tehdä yksityisestä yleistä pikemminkin kuin yleisestä yksityistä – sen verran usein olin hänen yleisten väittämiensä kanssa eri mieltä. En tosin tiedä olenko itse kummoinenkaan äijä vaikka painoindeksi huutaakin punaisena ”kyllä!”.

Yksityisiä väittämiä en lähde kiistämään. Enkä koe siihen myöskään mitään tarvetta. Yleisen äijä-arvio-osuuden päätyttyä kirjassa siirrytään yksityisempään kerrontaan, minkä myötä alkaa kirjan parhaiten kilometrejä kestävä osio. Hurmalainen kuvaa omia kokemuksiaan – ja läheistensä kokemuksia – uskottavalla ja lämpimällä tavalla. Hänen erityisalaansa vaikuttavat olevan autot. Niitten suhteen hänen yksityinen näkemyksensä on sulautunut yleiseen: Hurmalaisen kertomukset hengittävät autojen sisäilmaa ilmastoinnilla tai ilman sitä. Viime vuosien parhaimpiin kotimaisiin tv-sarjoihin luen kuuluvaksi Ylen lyhyet pätkistyyppiset ohjelmat otsikolla ”Mies ja auto”. Sarjan eri jaksoissa omistajat kuorivat lepikon keskeltä esiin vanhoja auton raatoja ja kertovat niitten tarinan miehisellä lämmöllä. Samansävyinen konsepti toimii Hurmalaisen kertomuksissa automerkkien ja niihin liittyvien muistojen kautta. Kun omat ja perheenjäsenten automerkit on käyty läpi muistoina, Hurmalainen junttaa esiin teesinsä autonomistajista. Pettämättömällä varmuudella hän kuvailee millainen kunkin automerkin omistaja on ihmisenä. Tyypittelyn apuvälineiksi on valjastettu ihmisluonnon käyttökelpoisimmat mittarit, kuten esim. käyttääkö kyseisen auton omistaja vyölle kiinnitettävää kännykkäkoteloa, käyttääkö hän crockseja (reiällisiä muovihollannikkaita) ja roikkuuko hänen paidanhelmansa housujen päällä vai onko se työnnetty housunkauluksen alle. Myös kunkin mainitun automerkin omistajan musiikkimaku tuntuu olevan suvereenisti Hurmalaisen tiedossa. Lisäisin tosin omasta puolestani ihan arvauksena, että Citroën-harrastajat varmaankin kuuntelevat myös Django Reinhardtia? Tipparelluista ja kasiässistä tuli mieleen, että löytyyköhän niitä vieläkään automuseoista? Anglioita ja minejä aina löytyy, mutta olihan niitä muitakin kansanmerkkejä.

Kun autot ja autonomistajat on kirjassa tältä erää (jatkoa voisi toivoskella) käsitelty, Hurmalainen siirtyy muutaman aterian ajaksi käsittelemään lounasruokaloita. Niistä annetaan mukavalla, rennolla tavalla hahmoteltu kuva, jossa käydään läpi ruokalan miljöö, perusasiakaskunta ja annosten äijämäisyys eli rasvaisuus, annoskoko ja maistuvuus. Myös hintaa tarkastellaan kriittisesti. Näköjään tämä osio jatkuu Kaasujalan nettijulkaisussa. Jos on Hurmalaisella Kuopiossa käyntiä arkisin, niin Teollisuuskadulta löytyy lounasruokala, jossa on seisova pöytä, kohtuulliset hinnat eikä annoksiin tarvitse lisätä suolaa. Samassa rakennuksessa myydään myös ruuveja, muttereita ja työasuja.

Luin kirjan kuudessa tunnissa, joten laskennallinen lukunopeuteni oli 30 sivua/tunti.