Saksalaisia romanttisia kertomuksia

Hankin taannoin kierrätyskeskuksesta eurolla kirjan, joka sisältää saksalaisia romantiikan aikakauden kertomuksia suomennettuina. Risingshadow-sivustolta sain selville, että kirjan kertomukset on alunperin julkaistu suomeksi vuonna 1952. Vuonna 1970 on ilmestynyt tämä lukemani supistettu laitos, jossa on siis vähemmän kertomuksia kuin alunperäisessä. Kertomukset suomensi J. A. Hollo, mukana olevat runot suomensi Yrjö Kaijärvi. Kuvituksen on tehnyt sveitsiläinen André Nicolas Suter. Esipuheen kirjoittajaa ei mainita, esipuheessa pitkin ottein siteerattu kirjallisuudentutkija on Yrjö Hirn, joka kirjoitti jälkilauseen alunperäiseen kertomusvalikoimaan.

Esipuheessa kerrotaan, että romantiikan aatesuunta ja romanttinen kirjallisuus saivat alkunsa Saksanmaalla vastalauseena vanhalle valistuksen ajalle. Kirjoittaja arvelee, että romantiikan koulukunnan edustajat tahtoivat umpikujaan johtaneen järkeilyn luurangon ympärille elämää. Teoksen kirjailijat ja heidän kertomuksensa esitellään lyhyesti. Kertomuksia on vain kymmenen, joten kirjoitan tähän jokaihisesta jotakin, kunkin kertomuksen nimen perässä suluissa julkaisuvuosi:

Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832): Uusi Melusine (1807). Alkujaan muuansille sisaruksille esitetty ja vuoskymmeniä sen jälkeen julkaistu sadunomainen minä-muotoinen kertomus pikku huikenteluun taipuvaisesta hepusta, joka matkoillaan tapaa varakkaan ja vieläpä viehättävän naisen. Vankat fantasia-ainekset.

Ludwig Tieck (1773 – 1853): Vaalea Eckbert (1796). Ritari viettää vaimoineen hiljaiseloa linnansa muurien suojissa. Vaimolla on kuitenkin menneisyytensä ja tarina kerrottavanaan. Kaijärven suomentama kansanlaulu toimii mainiosti. Kaikkiaan meitsille sopivan syvällistä.

Achim von Arnim (1781 – 1831): Ratonneaun linnakkeen hullu invalidi (1818). Tapahtumapaikkana Marseille. Taitava kersantti muuttuu päähän haavoituttuaan yli-impulsiiviseksi. Hänet määrätään päälliköksi pieneen linnakkeeseen, vain kaksi miestä alaisenaan. Miehen järki ja toimintatarmo pääsevät oikeuksiinsa, kunnes hän alkaa uskoa vaimonsa juonittelevan häntä vastaan. Sisältää räjähdevaaraa, vanhakantaista kristillistä etiikkaa + puujalkavitsin tynkää.

Clemens Brentano (1778 – 1842): Moniaat Wehmüllerit ja unkarilaiset kansalliskasvot (1817). Tusinamuotokuvamaalari lähtee etsimään vaimoaan monikansallisessa Itävallassa. Matka pysähtyy majataloon, jossa kuullaan monet ihmeet ja kummat. Sattumanvaraisen vyyhden langat selviävät ja solmitaan yhteen. Ruttosulku, kissoja, mustalaisromantiikkaa.

Heinrich von Kleist (1777 – 1811): Pyhä Cecilia eli musiikin mahti (1810). Aachen, 1500-luvun lopulla. Neljä veljestä päättää poistaa tuomiokirkosta paavin uskoon viittaavat pyhäinkuvat (”kuvainraasto”). Nunnien musiikki asettuu veljesten toimia vastaan. Näyte:

Kuten tiedetään, esittävät eri soittimia käyttämään harjaantuneet nunnat luostareissaan itse sävellyksiänsä, usein niin täsmällisesti, älykkäästi ja herkästi, etteivät miesorkesterit (kenties siksi, että tämä salaperäinen taide on laadultaan naisellista) vedä heille vertoja.

Löytölapsi (1811). Roomalainen kiinteistökauppias menettää poikansa, mutta saa tilalle ottopojan, joka jo nuorukaisena aloittaa salasuhteen piispan jalkavaimon kanssa eikä selittämälläkään opi ymmärtämään ottoäitinsä hiljaista luonteenlaatua.

Eduard Mörike (1804 – 1875): Kauniin Laun tarina (1852). Parasta tässä sinänsä aika jähmeästi kerrotussa tarinassa on se, miten tuttavallisesti vedenneito Lau on tekemisissä kotilähteensä äärellä sijaitsevan luostarin keittiötä hallinnoivan naisväen kanssa.

Ernst Theodor Amadeus Hoffmann (1776 – 1822): Sannoittaja (1816). Kauhuromantiikkaa. Nuori Nathanael opiskelee G:n kaupungissa vissiin luonnontieteitä. Hänen luokseen saapuu hahmo, joka muistuttaa Nathanaelia nuoruuden kauheista tapahtumista, isän kuolemasta. Nuorukaisen mieli ampaisee ylikierroksille. Tyttöystävä Klara puhuu hänelle järkeä, hänen psykologiansa mukaan pahuus voi vahingottaa meitä vain, jos päästämme sen sisällemme. Taiteellinen Nathanael rauhoittuu, mutta opiskelukaupungissa häntä odottaa ihmeellinen yllätys, jota kautta paha löytää tiensä nuorukaisen sisimpään.

Tämä kertomus vaikutti minuun voimakkaimmin. Luulen, että se on vaikuttanut muihinkin. Se toi mieleeni Nukkumatin (Ylen 3-osaisen radio-ohjelman kolmas jakso kertoo Nukkumatin yhteyksistä mm. tämän kertomuksen pahikseen) sekä sellaiset elokuvat kuin Blade Runner ja Vertigo.

Artus-sali (1815). Tapahtumapaikkoina Danzig (nykyään Gdansk) ja Rooma. Kertomus Traugottin, nuoren kauppaherran, taideharrastuksen kasvamisesta elämää suuremmaksi. Alkupuoli on jännää, melkeinpä taidefantasiaa, loppupuoli tylsää ihmissuhdesoppaa.

Haimatochare (1819). Kuvitteelliseen kirjeenvaihtoon perustuva tragikoominen kertomus kahden toisiaan kunnioittavan luonnontieteilijän matkasta etelämeren saarelle.

Kävi niin, että nimimiesten tarinat erottuivat joukosta. Voi johtua siitä mitkä kertomukset teokseen on valittu. Hoffmannin ja von Kleistin kertomuksia voisi lukaista lisää. Moni kertomus sisältää huumoria, joka toisin paikoin on sellaista sanallista leikittelyä, jota ei nykyään ihan sivutolkulla kirjoista tapaa.

Kirjassa on 327 sivua. Sain sen lukaistua neljässä päivässä.

Johann Wolfgang von Goethe: Runoja

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) sepitti aikanansa ison määrän runoja. Lukaisin niistä koostetun suomennosvalikoiman. Runot on suomentanut Otto Manninen ja valikoima ilmestyi vuonna 1928.

Valikoiman runot ovat yleensä mitallisia ja pääosin riimiteltyjä. Sävy on aluksi romantiikan tyylin mukainen, rakkaus ja luonto vannehtivat yleisvaikutelmaa. Kirjan alkupuolella vertasin runoja pitkän aikaa Goethen romaanin Nuoren Wertherin kärsimykset -tapahtumiin. Wertherin tarinahan alkaa intoa ja luonnontunnetta uhkuvana, etenee rakastumisen kuvaukseen, nämä kaksi tuntemusta yhtyvät ja sitten taitekohdassa muuttuvat eron kautta pettymykseksi ja kärsimykseksi. Varmaan näissä runoissa jotain siihen liittyvää onkin, mutta onneksi jossain vaiheessa Werther liukeni ajatuksistani ja pystyin keskittymään runoihin sellaisenaan.

Runojen ryhmittelyssä alkuun on sijoitettu ehkä hieman valoisampien runojen osio nimeltä Lauluja. Sitä seuraa osio nimeltä Balladeja. Sen osion myötä runot alkoivat toimia minulle itsellisinä taideteoksina. Varsinkin viehätyin runosta Jumala ja bajadeeri. Goethe on tuntenut vetoa itämaista lyriikkaa ja itämaisia aiheita kohtaan. Mainittu runo on alaotsikoltaan Intialainen legenda. Se kertoo Mahadeva-nimisen jumalan laskeutumisesta maan päälle. Bajadeeri on nainen, jonka työnä on miellyttää miehiä. Sinänsä jumalten laskeutuminen maan päälle lienee ollut tuttu aihe antiikin kirjallisuudessa. Minua aihe kiehtoo. Se on kuin jumala koneesta aloitettuna loppuhuipentumasta. Goethe kertoo balladeissaan myös Rottienlumoojasta ja Taikurin oppilaasta (tarina tunnetaan nimellä Noidan oppipoika).

Seuraava osio on nimeltään Antiikkiseen sävyyn. Sen runosikermässä Venezialaisia epigrammeja Goethe toteaa, että pyhimystä etsivä löytää Italiasta vain palvottuja luumuruja. Runojen suhde uskoon ei ole korkeakirkollinen, Goethe on monella tapaa romanttisesta alkutaipaleestaan huolimatta varsin maanläheinen ja sitkeästi oikeaksi tuntemastaan kiinnipitävä. Myöhemmin, osion Eriaiheisia runoelmia runossa Proœmion hänen näkemystään voisi arvailla jollain tapaa panteistiseksi. Runossa Jumala täyttää luonnon ja luonto Hänet. Kuitenkin aikaisemmin samassa osiossa on mielestäni koko kirjan hienoin runo Sydänyön aikaan (Um Mitternacht). Siinä vanha mies katselee täydenkuun valossa elämäänsä taaksepäin. Hän näkee itsensä nuorena poikana kävelemässä pastori-isänsä talolle hautuumaan ohi, tähtien syttyessä. Sitten muistuvat mieleen nuoruuden riiuuyöt, jolloin rakkaus vetää kullan luo öiseen aikaan. Runon lopussa vanha mies kytkee menneen tulevaan. Minä näen siinä miehen, joka odottaa matkaa kotiin ja rakkauteen, Jumalan yhteyteen.

Viimeiset osiot ovat nimeltään Kompasäkeitä ja runomietelmiä sekä Länsi-itämaisesta divaanista. Jälkimmäinen sisältää runon Ginkgo Biloba -puun lehdestä. Siitä löytyy saksankielisestä wikipediasta pitkät latikat. Runo kuvaa neidonhiuspuun lehdelle ominaista ”kaksiosaisuutta”, joka kuulemma symboloi ystävyydenosoitusta eräälle naiselle, jonka kanssa Goethe runoili. Kyse ei siis ole kaksihaaraisista hiuksista, he-he. Huumorista puheenollen Goethe ei ole mikään kuivakiskoinen kirjoittaja. Hänen huumorinsa kohdistuu usein hänen ja muitten kirjallisuuden harrastajien kanssakäymiseen, joka ei ole ollut ongelmatonta. Eräässä runossa mainitaan itäisten runoilijoitten olevan edellä läntisiä muussa paitsi keskinäisessä vihanpidossa. Jotkut runomietelmistä ovat kuin osoitetut ketjukolaajan kaltaisille suurille ajattelijoille ja työn sankareille. Liitän tähän pienen esimerkin:

Vätys muuksiko muuttuu? –

Sitä onnen ei rataa!

Jos puuroa sataa,

niin lusikka puuttuu.

Kirjassa on rapiat kolmesataa sivua. Ostin sen ehkä viime kesänä Siilinjärven torilla piipahtaneelta kirjanmyyjältä vitosella. Lueskeluun kului vissiin viikko?

J.W. von Goethe: Taru Käärmeestä ja Liljasta

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) kirjoitti kertomuksen nimeltä Das Märchen. Tässä puheenaolevan kirjan suomentajan mukaan kertomus ilmestyi vuonna 1795 osana kertomuskokoelmaa nimeltä Unterhaltungen deutscher Ausgewanderten. Kertomuksen suomensi Aila Meriluoto ja suomennos ilmestyi omana kirjasenaan vuonna 1982. Kirjan lopussa kääntäjä Meriluoto kertoo erityisesti Rudolf Steinerin esittämästä tulkinnasta tähän satumaisen vertauskuvalliselta tuntuvaan kertomukseen.

Koska kertomus on kirjaksi varsin lyhyt – 74 isolla kirjasimella painettua sivua ja siitäkin muutama sivu Meriluodon jälkisanoja – olisi hupsua käydä tarkemmin selostamaan kertomuksen juonta. Vielä hupsummaksi juonen selostamisen tekisi se, etten kovin tarkkaan siitä saa selkoa. Goethen kertomuksesta on vaikea nimetä varsinaista päähahmoa. Suomenkielisessä nimessä mainitut Käärme ja Lilja ovat kieltämättä molemmat merkittävässä osassa, mutta niin ovat monet muutkin kertomuksen hahmot kuten lyhtymies ja hänen eukkonsa, virvatulet ja prinssi. Lautturi, jätti ja vuoren sisällä olevat kuninkaat taitavat sentään jäädä sivuosiin. Niinpä minun huomioni kiinnittyykin maisemaan, tapahtumien ympäristöön ja sen mahdolliseen merkityksellisyyteen.

Kertomus alkaa keskiyöllä, suuren, tulvivan virran varrella. Virran lautturi joutuu yötöihin kuljettamaan matkalaisia virran yli. Öisestä, tulvivasta virrasta tuli mieleeni Nuoren Wertherin kärsimykset, jossa Goethe kuvaa Wertherin pettymystä elämään käynnillä öisen, tulvivan virran rannalla. Lautturista tietenkin tulee mieleen Manalan lautturi, joka kuljettaa sieluja elämästä kuoleman maahan. Varsinkin kun vastarannan puolella asuu tässä kertomuksessa jätti, jonka varjo ulottuu päivisin joen yli. Siitä taas tulee mieleen, että Raamatussakin taidetaan nimittää maanpäällistä elämää ”kuoleman varjon maaksi”.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, ettei tarinassa ole kyse mistään elämän ja kuoleman välisestä kamppailusta tai vastakkainasettelusta. Joen vastarannalta näet Käärme löytää vuoren sisältä oudon luolan, jossa majailee neljä jalometallista kuningasta. Näille kuninkaille – tai niitten edustamille ominaisuuksille – kertomuksen loppuselvittelyissä annetaan sitten nimetkin. Nimet eivät oikeastaan erityisemmin sovellu siihen tulkintaan, jonka kertomuksesta olen näperrellyt, mutta häliäkös vällä! Tuskinpa kertomusta ihan täydellisesti voi selittääkään.

Käärmeen tulkitsen itse raamatulliseksi vertauskuvaksi. Käärmehän johdatti Adamin ja Eevan Hyvän ja Pahan tiedon lähteille ja siitä arvelen tässäkin kertomuksessa olevan kyse. Vaikka tarinan voi mielestäni tulkita vaikkapa ennustukseksi seksuaalisen vapautumisen suhteen, olisin itse taipuvaisempi lukemaan sen ennustuksena tieteen tulevasta voittokulusta. Käärme nauttii kultarahoista, sen tulkitsen viittauksena alkemiaan, tieteen alkulähteille. Käärme myös uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi, ei suinkaan turhaan, sillä siitä muodostuu säihkyvä ja kimaltava virran temppeli – ihmisen kyky valjastaa käyttöönsä luonnonvoimat.

Mitä tulee Meriluodon esittelemään Steinerin tulkintaan, näkisin sen toimivan aika hyvin varsinkin mikäli kertomuksen käsittää kuvaavan yhden henkilön sisäistä maailmaa, ehkä ennen kaikkea taiteilijan tai muun vastaavan suuren ajattelijan (ei siis minkään ketjukolaajan!).

No joo, koska kirja on tosiaan noinkin lyhyt, 74 sivua, luin sen muutamassa tunnissa. Tätä sepustusta kirjoitin noin tunnin.

J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset

Saksan kirjallisuuden suurin nimi Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832) kirjoitti nuorena miehenä kertomuksen nuoresta Wertheristä ja hänen epätoivoisesta rakkaudestaan Lottea kohtaan. Nuoren Wertherin kärsimykset   (Die Leiden des jungen Werthers) ilmestyi vuonna 1774. Luin kirjasta suomennoksen, jonka on laatinut Markku Mannila vuonna 1992.

Kyseessä on kirjeromaani, joka muodostaa eräänlaisen rekonstruktion niistä vaiheista, jotka syöksivät päähenkilön onnen odotuksesta mustaan toivottomuuteen. Kirjan lopulla on myös Wertherin kirjoittamia kirjeitä järjestelleen henkilön kuvausta tapahtumista. Suurin osa kirjeistä on suunnattu Wilhelmille, ystävälle, jonka luota Werther kirjan alussa on muuttanut pienelle paikkakunnalle viehättävän jokilaakson rinteeseen.

Werther kuuluu varakkaampaan luokkaan, hänen taloutensa on sillä pohjalla, ettei työnteko ole välttämätöntä. Niinpä hän keskittyy luonnon ihasteluun, piirustukseen, paikallisiin ihmisiin ja Homerokseen, jonka teosta hän kuljettelee mukanaan. Todellisen kiintotähden elämäänsä Werther saa tutustuessaan Lotteen, nimismiehen tyttäreen, joka pahaksi onneksi on jo varattu. Tästä huolimatta Werther rakastuu Lotteen syvästi eikä hänen tunteensa horju, vaikka hän huomaakin Lotten kihlatun Albertin kunnon mieheksi. Werther ripustautuu toivottomaan rakkauteensa, mikä koituu hänelle kohtalokkaaksi.

Turha sanoakin, että kirja on taitavasti laadittu. Nuori Werther ajatuksineen ja ihanteineen tuntuu tavattoman todelta. Maailma hänen ympärillään on kuin paratiisillinen huvipuisto, joka kirjan edetessä muuttuu kuoleman puutarhaksi. Kyse on Wertherin mielenliikkeitten, mielialojen aikaansaamasta näkökulman muutoksesta, jota on upeasti kuvattu luonnon kautta eräässä pitemmässä kirjeessä, josta seuraava katkelma:

”...minun sydäntäni kalvaa ja ahdistaa se kuluttava voima, joka on piilevänä läsnä kaikessa luonnossa; joka ei synnytä mitään, mikä ei hävittäisi omaa itseään ja kaikkea lähellä olevaa. Ja niin seison tässä pelokkaana ja horjuvana, ympärilläni taivas ja maa ja niissä vaikuttavat voimat, enkä näe edessäni mitään muuta kuin iäti ahmivan, iäti märehtivän hirviön.”

Itsetuhon enteet nousevat Wertherin kirjeissä toistuvasti esiin, eikä lähimmäisten hienotunteinen ja säälivä sivustaseuraaminen johda hyvään lopputulokseen.

Kirjassa on 205 sivua ja lueskelin sitä viitisen päivää.