Georges Rodenbach: Kuollut Brügge

Belgialainen runoilija Georges Rodenbach (1855 – 1898) kirjoitti vuonna 1892 julkaistun romaanin Bruges-la-morte. Luin teoksesta Jalmari Saulin vuonna 1915 ilmestyneen suomennoksen nimellä Kuollut Brügge.

Kuollut Brügge on symbolistinen teos. Romaanissa kuvataan leskeksi jäänyttä mieshenkilöä, joka menetettyään suuresti ja intohimoisesti rakastamansa vaimon sulkeutuu suruunsa ja vetäytyy asumaan Brüggen kaupunkiin, jonka hän katsoo sellaisenaan ilmentävän hänen omaa suruaan. Tekijän alkulauseessa puhutaan autioista kaduista, vanhoista taloista, kirkoista ja kellotorneista sekä kanavien liikkumattomista vesistä, joita romaanissa verrataan kuolleen verisuoniin, joissa veri ei enää virtaa. Osin keskiaikaisen kaupungin ylle kohoavat kellotornit, jotka vartioivat asukkaita heidän inhimillisiltä, varsinkin seksuaalisilta haluiltaan, muistuttavat kuolemansynnistä kellonlyönneillään.

Rodenbachin romaani on tiettävästi ensimmäinen fiktiivinen teos, jota on somistettu valokuvilla. Kuvat esittelevät näkymiä Brüggestä – maisemallisia stillebeneitä – kaupungin katuja, aukiota ja kanavia – vain aniharvoissa kuvissa näkyy ihmisiä.

Päähenkilö Hugues Viane kuljeskelee yksinään iltaisin pitkin hiljaisia katuja sateen langetessa eikä huomaa ihmisiä, jotka tarkkailevat häntä kaihtimiensa takaa. Päivänsä hän viettää asunnossaan muistellen kuollutta vaimoaan kaipauksella. Hänen kotinsa on kuin museo hänen kadottamalleen rakkaudelle, puolison hiuksista tehtyä palmikkoa Hugues säilyttää pianon päällä läpikuultavassa kristallilippaassa. Kymmenen vuoden onnellista rakkautta on seurannut viisi vuotta surullista lesken elämää. Ja vaikka Hugues osallistuu jumalanpalveluksiin, on kaipauksesta tullut hänen uskontonsa. Sen sijaan hänen palvelijattarensa Barbara on juureva maalaisnainen, mikä tarkoittaa että hän on vahvasti uskonnollinen. Huguesin, Brüggen ja Barbaran lisäksi romaaniin ilmestyy neljäs hahmo, kun Hugues eräänä iltana kävelyllään kohtaa naisen, joka vaikuttaa täydellisesti muistuttavan hänen rakasta puolisoaan:

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen… Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista.

Vaan palataanpa symbolismiin. Mitä romaanin tarina vertauskuviensa kautta tahtoo kertoa? Vertauskuvan voinee lukija käsittää omista lähtökohdistaan. Runoilija Rodenbach opiskeli lakimieheksi, joskin opiskeluaikanaan hän harrasti opiskelutovereittensa kanssa runoutta, kirjallisuutta ja sen sellaista. Valmistuttuaan lakimieheksi hän kuitenkin ryhtyi runoilemaan. Niin tekivät monet hänen tovereistaankin. Kirjan alusta löytyvässä evästyksessä mainitaan, että he perustivat aikakauskirjoja, joita kukaan ei tilannut ja julkaisivat kirjoja, joita yksikään ei lukenut – taidetta taiteen vuoksi. Tämä avant garde meininki oli kummiskin rasittavaa ja Rodenbach muutti vuonna 1886 vapaaehtoiseen maanpakoon Pariisiin ja kuoli sittemmin siellä. Ehkä Rodenbachille lakitiede oli se suruaika, joka erotti hänet todellisesta intohimostaan - runoudesta? Kun hän sitten luopui lain harjoittamisesta, hän sai todeta, että ruusuinen nuoruuden intohimo olikin aikuiselle vain haalistuva muisto entisestä.

Voin paljastaa, että lukemani romaanin loppu on murheellinen. Hugues ei löydä onneaan yrittäessään Orphéen tavoin noutaa rakkaansa manalasta. Rakastettu on kuollut, lopullisesti menetetty. Uskonnollinen kulkue vaeltaa Brüggen kaduilla Pyhän Veren päivänä kantaen pyhäinjäännöstä, Kristuksen kylkeen pistetystä haavasta pusertunutta veripisaraa lippaassa, jonne sen kätkee rubiini. Brüggen kaupunki näyttäytyy rakasta Jeesusta surevien yhteisönä, jonka kiviset kadut ja rakennukset soivat hiljaista ylistysvirttä rakkaudelle syntien sovittajaa kohtaan.

Kirjassa on 176 sivua. Luin sitä viitisen päivää. Suomen Kuvalehden artikkeli Kuolemastaan elävä kaupunki vuodelta 1934 sisältää valokuvia Brüggestä ja perustuu isosti tähän lukaisemaani teokseen. Lehtijutun löytää wikipedian Bruggea käsittelevän artikkelin kautta. Lehtijutussa kuvataan Brüggen menneisyyttä vauraana satamakaupunkina, jonka satama kuitenkin madaltui vissiin joen tuoman lietteen takia. Merialukset alkoivat juuttua kiinni pohjastaan ja lopulta merenkulkijat siirtyivät käyttämään Antwerpenin satamaa, mikä romahdutti Brüggen merkityksen. Jatkosta sain selvää sen verran, että hiljainen kaupunki ei kiinnostanut miehittäjiä edes toisen maailmansodan aikana, mikä pelasti kaupungin tuhoilta ja sen ansiosta Brügge säilyi niin satumaisen lumoavana meidän päiviimme.

Pelekijan elekijat – osa 2: elonkuvaamot

Belgialainen Chantal Akerman (1950 – 2015) käsikirjoitti ja ohjasi vuonna 1975 valmistuneen belgialaisen elokuvan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles. Suomeksi tuttavallisemmin Jeanne Dielman. Elokuva esitettiin teemakanavan Naisten maaliskuun merkeissä.

Nimiosaa, kotiäiti Jeannea näyttelee libanonilaissyntyinen Delphine Seyrig (1932 – 1990). Hän on erittäin viehättävä, elokuvan tekoaikaan 37-vuotias. Tuli katsellessa mieleen, että jos Jeannea esittäisi joku vähemmän viehättävä – vaikkapa minä! – jaksaisiko kukaan katsella viittä minuuttia kauempaa ruuanlaittoa ja keveitä kotoisia puuhia? Elokuva on naisen ohjaama, nainen on siinä pääosassa, mutta sen asetelma tukee hirveää stereotypiaa siitä, että kaunis on hyvä ja ruma on iljettävä. Maailma on tarvinnut emansipaatiota. Tietysti vuonna 1975 tämäkin on ollut ihan siedettävää. Nyt olisi rumansipaation vuoro!

Jeannen teini-ikäistä poikaa näyttelee Jan Decorte (s. 1950). Decorte oli siis elokuvan valmistumisaikaan 25-vuotias, ohjaajaa kuukauden vanhempi. Hieno suoritus, teinistä menee. Poika käy flaaminkielistä koulua, mutta opettelee ulkoa Baudelairen syksyistä runoa ranskaksi. Kotikielenä on ranska. Isä on kuollut. Äiti hoitelee kotia ja päivittäin säännöllisesti käyviä miesvieraita, setä/päivä. Aikuisen kokoinen poika ei muka tajua, miten perhe tulee toimeen. Naapurit olisivat jo aikoja sitten älynneet mistä miesvieraitten päiväkäynneissä on kyse. Pojan kysymykset isän ja äidin tapaamisesta ja seksiin liittyvistä asioista saavat Jeannen rutiinit sekaisin.

Elokuva kestää 201 minuuttia. Kameraa ei heilutella, se jätetään toisinaan päälle vaikka näyttelijät poistuvat kuvasta. Jeanne ei puhu paljon. Hänen tunteitaan voi katselija arvailla hänen käytöksestään ja vähän kerrassaan tapahtuvasta kontrollin säröilystä.

Martin McDonagh ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 2008 valmistuneen englantilais-usalaisen elokuvan In Bruges, suomeksi Kukkoilijat. Pääosissa Colin Farrell, Brendan Gleeson ja Ralph Fiennes. Kaunista neitoa näyttelee ranskatar Clémence Poésy. Tärkeässä osassa Jordan Prentice.

Kyseessä on tarinaltaan ihan toimiva väkivalta&viihdesekoite (musta komedia), mutta en minä elokuvasta sen takia kirjoita. Minulle elokuvan tärkein täky on historiallinen ja hienosti säilynyt Bruggen kaupunki. Ekstrana blurayltä löytyvät mm. seuraavat lisukkeet: When In Bruges ja A Boat Trip Around Bruges, jotka täydentävät näkymiä. Ohjaaja McDonagh kuvailee Bruggea yhdeksi elokuvan päähahmoista.

Bruggesta tuli kaupunki vuonna 1128. Minun silmissäni historiallinen keskusta on komeesti keskiaikaisen näköinen. Se kuuluu UNESCOn maailmanperintölistalle. Kaupungin erikoisuutena vanhojen rakennusten lisäksi ovat kanavat, jotka saivat Baudelairenkin ajattelemaan Venetsiaa ja karnevaaleja. Elokuvassa kuvataan elokuvaa, jonka eräässä kohtauksessa jäljitellään Hieronymus Boschin maalausta, jossa kuvataan tuomiopäivää asiaankuuluvien asujen ja maskien kera. Kaupungissa on muuten begiinitalo, länsiflaamiksi 't Bagynof. Siellä toimii nykyisin benediktiiniluostari.

Olisi ihan kiva käydä Bruggessa. Mutta voihan sitä katsella kaupunkia elokuvasta.

Pelekijan elekijat – osa 1: Baudelaire

Koska kohdalleni on osunut muutama Belgiaan liittyvä taideteos, kirjoitan tässä niistä muutaman sanasen. Ensimmäisenä osansa saa ranskalainen runoilija ja esteetikko Charles Baudelaire (1821 – 1867), joka muutti asumaan Brysseliin ja viipyi sillä tiellään vuodet 1864 – 1866. Baudelaire kirjoitti vaikutelmistaan ja tuntemuksistaan muistiinpanoja, joitten kokoaminen julkaisuvalmiiksi jäi häneltä keskeneräiseksi. Hän sai kuitenkin valmiiksi tiivistelmän, jonka Antti Nylén suomensi ja toimitti muistiinpanojen ja selitysten sekä Baudelairen kirjoittamien kirjeitten täydentämänä. Suomennos ilmestyi ensi kertaa vuonna 2003. Minä luin toisen painoksen vuodelta 2013. Nylén on valinnut otsikoksi Kurja Belgia! Kirja sisältää kuvailevan alaotsikon mukaisesti Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866.

Alkusanoissa Baudelairen erityisyydestä Nylén kertoo Baudelairen saaneen maaliskuussa 1866 halvauskohtauksen vieraillessaan Belgiassa Namurin kaupungissa Saint Loup'n kirkossa. Runoilija vietiin asumaan Pariisiin, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.

Baudelaire vaikuttaisi olleen pettynyt Belgiaan. Hänen Belgiaa kuvaileva tekstinsä on mielestäni räksyttävää pilkkaa melkeinpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Siksi onkin erikoista, että muistiinpanoissaan hän kirjoittaa niin myönteisesti vierailustaan Namurissa vuonna 1864. Hän tapasi siellä belgialaisen taidemaalarin Félicien Ropsin ja hänen isäpuolensa, joka taisi siteerata Baudelairen runoa Pahan kukista.

En voi välttää sitä vaikutelmaa, että Baudelaire ei niinkään pettynyt Belgiaan vaan siihen, ettei hän kohdannut siellä sitä arvostusta, jonka olisi mielestään ansainnut. Ilmeisesti Belgia näyttäytyi Baudelairelle peilinä, josta häntä katselivat ajastaan jälkeen jääneitten syrjäseutujen ivanauruun purskahtaneet moukankasvot.

Namurin kirkko on kaunis, katselin sitä wikipedian kuvista. Se ei kuitenkaan ole mikään lyömätön luomus Belgian arkkitehtuurissa. Uskoakseni Baudelairen myönteinen vaikutelma Namurin kirkosta syntyi siitä miellyttävästä, häntä arvostavasta seurasta, jonka ranskalaisrunoilija Namurin kaupungissa kohtasi. (Tosin Baudelaire viehättyi myös Antwerpenin ja Bruggen rakennuksista!) Näin Baudelaire kuvailee Saint Loup'n kirkkoa:

Saint Loup. Synkkä ja galantti mestariteos. Saint Loup eroaa kaikista näkemistäni jesuiittatyyliä edustavista rakennuksista. Katafalkin sisäpuoli on kirjailtu mustalla, roosalla ja hopealla. Rippituolit ovat kaikki erityylisiä, siroja, taidokkaita, barokkityylisiä, uutta antiikkia.

- - -

Saint Loup on kauhistuttava ja loistelias katafalkki.

Nylén on tekstin selityksissä kertonut tietoja monista henkilöistä, joita Baudelaire mainitsee. Sen sijaan sanaa katafalkki (koroke, jolle ruumisarkku kirkossa asetetaan) hän ei ole vaivautunut selittämään, eikä myöskään siellä täällä toistuvaa sanaa begiini (begiinit ovat netistä löytämäni tiedon perusteella naimattomia naisia tai leskiä, jotka viettävät hiljaista elämää luostarintapaisessa yhteisössä olematta lupauksen antaneita nunnia).

Kirjeillään Baudelaire lähestyy äitiään ja muita tuttaviaan ja kaataa heidän luettavakseen rahahuolensa. Hän vähättelee Belgiaa ja belgialaisia, vaikka toteaa etteivät ranskalaiset ole sen kummempia. Holhoojalleen hän kertoo vihaavansa ihmiskuntaa, äidilleen hän valittaa ettei häntä ole Pariisissa kohdeltu oikeudenmukaisesti eikä hän ole koskaan saanut sitä mikä hänelle olisi kuulunut.

Tästä huolimatta tai kaikesta tästä johtuen voin tuntea kohtalonyhteyttä Baudelaireen, joka kertoo kaatuneensa huoneessaan. Minäkin kaaduin viime yönä kaksi kertaa selälleni, kun olin menossa pissille. Onnekseni kaaduin omaan sänkyyni, Baudelaire lattialle, kovan onnen runoilija. Toisen kerran kaaduin kun yritin nousta kaaduttuani ylös eikä tasapainoni ollut ihan parhaimmillaan tukevan humalatilan johdosta.

Kirjassa on 173 sivua. Sain sen luettua muutamassa päivässä. Minulla on kymmenkunta kirjaa lainassa kirjastosta, mutta niinpä vain piti lukea tämä ostokirja ennemmin.