Markku Nieminen: Kalevalan synty ja Kainuu

Markku Nieminen (s. 1945) kirjoitti vuonna 2022 julkaistun teoksen Kalevalan synty ja Kainuu, alaotsikkona Elias Lönnrotin matkat ja toiminta 1831 – 1853. Kyseessä on Juminkeko-säätiön julkaisu nro 143. Kirjassa keskitytään Elias Lönnrotin (1802 – 1884) harjoittamaan runonkeruuseen ja Kalevala-eepoksen kasaamiseen nimenomaan Kainuun alueella. Runonkeruumatkojen ulottuminen rajantakaiseen Vienan Karjalaan mainitaan myös, koska Vienasta saatujen runojen merkitys Kalevala-eepokselle on aivan oleellisen tärkeä. Kauniin heleäsävyisen kuvituksen laati karjalainen taiteilija Vitali Dobrinin.

Elias Lönnrot oli kiinnostunut vanhasta suomalaisesta kertovasta kansanrunoudesta. Vaikka hän valmistui lääkärin ammattiin, säilyi kansanrunous hänen intohimonaan. Kahden ensimmäinen runonkeruumatkansa jälkeen hän pääsi Kajaanin piirilääkäriksi. Kajaanin seutu tukiasemanaan Lönnrot teki runonkeruumatkoja Kainuussa. Osa matkoista oli osaksi virkamatkoja eli ne liittyivät lääkärintoimeen. Tätä puolta kuvataan kirjassa kuitenkin vain ajoittain. Kainuusta Lönnrotin ja hänen kumppaneittensa saaliiksi kertyi kertovien kansanrunojen lisäksi varsinkin arvoituksia ja sananlaskuja, joita Lönnrot kehui J. L. Runebergille osoittamassaan kirjeessä vuonna 1833 seuraavasti:

Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa.

Samassa kirjeessä, jonka Runeberg julkaisi lehdessään Helsingfors Morgonbladissa seuraavana vuonna, Lönnrot kertoo seuraavaa:

Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi: Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä saattanee ollaki, sillä sanotaanki noista viisas virren laulo, tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista.

Kiannalta (Suomussalmelta) Lönnrotin haaviin oli kahahtanut kansansatu ketusta ja hukasta. Sadun veijarimainen kettu tuntui niin tutulta, että piti ihan tarkastaa mistä sen tarinan muistan ja löysinkin sen Markku Niemisen toimittamasta Juminkeon julkaisusta Vepsän satuja, tosin hieman erilaisessa muodossa.

Kainuun kansaa Lönnrot kuvailee hitaasti avautuvaksi. Juttutuokion aloittaminen saattaa kestää tulijan mielestä kovin kauan. Tosin on huomattava, että Lönnrot vertaa Kainuun väkeä rajantakaisiin karjalaisiin, joita hän kuvaa vilkkaiksi ja puheliaiksi. Kainuun osaksi lankesivat Lönnrotin siellä ollessa katovuodet ja taudit, jotka verottivat väkilukua kovalla kädellä. Jonkinlaisia lasaretteja oli perustettu, jotta ympäriinsä kuljeksivat kerjäläiset oli saatu sinne pois tautia levittämästä. Yhteensä noin kolmeasataa hoidettavaa majoitettiin savutuvissa, joitten lattialla oli olkia leposijaksi eikä mitään petivaatteita. Kunnollisen ruuan puutteessa Kainuun ihmiset ravitsivat itseään pettuleivällä. Runonkeruumatkallaan Lönnrot saattoi saada yösijan, mutta mitään syötävää talosta ei löytynyt.

Seuraelämääkin silti harjoitettiin. Lönnrot osallistui aluksi Kajaanissa pienilukuisen sivistyneistön rientoihin, jotka koostuivat tanssista, korttipelistä ja alkoholin nautinnasta. Sittemmin hän perusti kaupunkiin Selveysseuran, joka kärsi kuitenkin pahasti osallistujien puutteesta. Jokin orastava romanssikin kuvataan, mutta sen sijaan Lönnrotin avioituminen vuonna 1849 kuitataan muutaman rivin maininnalla.

Suurimman vaikutuksen minuun teki kolmannen matkan kuvaus. Sillä matkalla Lönnrot ensimmäistä kertaa pääsi käväisemään Vienan puolella rajaa ja oivalsi millainen runojen rikkaus häntä siellä odotti. Muutoinkin matka on sisältänyt vaihtelevia ja mielenkiintoisia tapahtumia, erikoisia ihmisiä ja vaivalloista matkantekoa. Matka käynnistyi Vesilahdelta Laukon kartanosta ja Kuhmon runoseuduille hakeutuminen kesti viisi viikkoa, jona aikana ei kuulemma juuri selvää päivää nähty. Nurmeksessa Lönnrot voitti korttipelissä nätit ruplat paikallisilta virkamiehiltä. Tästä matkasta riittäisi sopivasti aihetta pienimuotoiseen, viipyilevään elokuvaan.

Kirjassa on 143 sivua. Lukeminen kesti viikon, tosin pienet korttipelit otin keskenäni tuossa viikonlopun aikana ja eilen oli hitonmoinen lumen kuljetusurakka, kun tulivat talon pohjoiskulmalta jäiset lumet katolta kauheella ryminällä. Otin kirjan luettavakseni sen vuoksi, että lukemani Kajaani-niminen sarjakuvaromaani oli herättänyt aika hupsun tuntuista keskustelua blogissani. Halusin tarkastaa jostain oliko Lönnrot käyttänyt alkoholia ja oliko hänellä naissuhteita. Minusta tämä ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta kirjan lukemiselle. Kolmas matka sai minut hetkeksi kiinnostumaan, mutta jotenkin lukukokemusta haittasi se aikaisempi keskustelu. Nyt otin esille Lönnrotin kokoaman Kanteletar-nimisen opuksen, joka sisältää Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Ostin sen eurolla Siilinjärven kirjaston poistomyynnistä, täällä ovat ilmeisesti kaikki jo Kantelettaren lukeneet.

Muutama kuunnelma rakkaudesta

 Pelléas ja Mélisande. Belgialaisen Maurice Maeterlinckin satunäytelmä vuodelta 1893 kertoo tarinan prinsessasta, joka on eksynyt metsään pakoreissullaan. Hänet löytää villisikajahdissa oleva prinssi Golaud, jo harmaantunut setä, joka ottaa nuoren hätääntyneen neitosen puolisokseen. Sitten saapuu Golaud'n nuorempi vellos Pelléas ja kolmio syntyy oitis. Esityksessä kuullaan Sibeliuksen näytelmää varten säveltämää musiikkia. Näytelmän suomenti Anja Samooja ja kuunnelmaksi sovitti Urpo Lauri. Stig Törnroosin ohjaama kuunnelma on vuodelta 1955. Pelléasta näyttelee ylenpalttisen sielukkaasti Kauko Väyrynen ja Mélisandena helähtelee Leena Häkkinen. Golaud on Kauko Käyhkö. Mélisande on nakannut kruununsa lähteeseen ja tiputtaa vielä vahingossa Golaud'n antaman sormuksenkin loputtoman syvään Sokeiden lähteeseen. Siitä se ei Golaud tykkää, hän kun on samaan aikaan ratsastanut päin puuta. Vähän kerrassaan Mélisanden ja Pelléaan viaton keskinäinen tunne vahvistuu ja alkaa tuskastuttaa Golaud'ta, jonka maltti pettää pahasti. Kuunnelman draamallinen tähtäin kohdistuu Mélisanden ja Pelléaan kohtaamiseen kuutamossa lähteen äärellä. Pakko sanoa, että ei nyt oikein sytyttänyt minua tämä kaunopuheinen puhtaan lemmen tarina. Tykkään enemmän saksalaisen Eduard Möriken romanttisesta kertomuksesta syvässä onkaloisessa lähteessä asustavasta vedenneidosta nimeltä Lau. Kesto 87 min.

Mem ja Zin. Vanhemmanpuoleiseen, jo 1600-luvulla eka kertaa muistiin merkittyyn taruun perustuva kurdien kansalliseepos. Kuunnelmaksi sovitti Robert Alftan ja suomenti Väinö Kirstinä. Kuunnelman ohjasi Hannu Heikinheimo ja se ensiesitettiin vuonna 1975. Memiä esittää Heikki Heino ja Ziniä Eriikka Magnusson. Pehr-Henrik Nordgrenin säveltämä musiikki on outoa ja yliampuvaa. Paratiisilliset kyyhkyset asettavat ruhtinas Seydinin tyttären Zinin vuoteeseen Memin vierelle ja se minkä täytyy tapahtua, tapahtuu ihan luonnostaan, no, ainakin sormuksia siinä vaihdetaan, vaikka ensin vähän minareettien lukumääriä luetellaan. Kun Mem nukahtaa, vievätkin kyyhkyset Zinin takaisin isänsä taloon. Alkaa se, mitä jossain toisessa tarinassa nimitetään lasikengän sovitukseksi. Hauskaa tarinassa on, että Mem testaa etsintäretkelle lähtiessään myös hevosia ja ottaa käyttöönsä hevosen, joka on vahva vesihevonen, joka puhuu ja saa vielä siivetkin selkäänsä. Se on hyvä, sillä Memillä on muitakin tavoittelijoita. Lievästi outoa on se, miten Memin vaalea olemus kiehtoo niin vahvasti hänen kohtaamiaan ihmisiä. Qeretajdin on kumminkin ehtinyt jo hankkia kiinnityksen Ziniin. Qeretajdinin veljet Erfan ja Cekan odottavat tilaisuutta päästä kostamaan maineensa häpäisevälle Memille, mutta huolivatkin hänet isoveljekseen, kun kerran Zin on mieheen mieltynyt. Sankareita koko velisarja. Niinpä ruhtinas ottaa Memin kahvinkeittäjäkseen, essu vain eteen. Zin kutsuu Memin salaiseen puutarhaansa, kun muu palatsin väki lähtee metsästämään. Häijy Bekir pääsee salakatselemaan rakastavaisia salaisessa puutarhassa ja houkuttelee gasellinmetsästäjät sinne väijyksiin. Tässäkin tarinassa on siis tällainen fool's paradise -kohtaus, rakastavaisten onnen korkein kohta ennen tuhoa. Qeretajdin ryhtyy kyllä puolustamaan veljeään Memiä, mutta suurin uhrauksin ja uhkauksin, jotka erottavat koko hänen perheensä kaupungin muusta aatelista. Tarinaan sisältyy vielä tulipalo, sotaretki, shakkiottelu ja vankityrmä. Juu, ja lisäksi hautaus ja siihen sisältyvä legenda – ne ovat tärkeitä. Tykkäsin tästä kuunnelmasta, joka vähän hillitymmällä musiikilla toimisi erinomaisesti. Kesto 74 min.

Naisten Decamerone. Perustuu Julia Voznesenskajan (1940 – 2015) samannimiseen romaaniin vuodelta 1987. Kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Teija Hyvärinen, ensiesitys oli vuonna 1996. Kymmenen naista viettää kymmenen päivää leningradilaisella synnytysklinikalla ihotautikaranteenissa ja kertoo keskenään kymmenen tarinaa. Synnytään Lvovissa, joudutaan keskitysleirille, vietellään kiovalainen, kuullaan vanha vitsi, jonka lopussa otetaan sukset jalasta, ripittäydytään kiirastorstaina, käydään kylvyssä leirin jälkeen, ollaan niin kuin mies ja nainen, lumotaan toverin mies, ollaan sängyssä koko päivä, ollaan sängyssä koko viikko, petetään Serjoženkaa kolmen jannun kanssa, kaikkia naisista on yritetty raiskata, yhden pelastavat paksut damaskit, seurataan rahalähetystä ympäri neuvostomaata, huorataan, joudutaan väkisinmaatuksi, kostetaan, muistellaan gruusialaista kesäpoikaa ja mitäpähän vielä. Neuvostoiskelmiä soitellaan välimusiikkina pitkin matkaa, isommalta osin perinteisiä sävelmiä. Kesto 62 min.

Nina Zaitseva: Virantanaz

Vepsäläinen Nina Zaitseva (s. 1946) laati vepsäläisten myyttien, legendojen, satujen, laulujen, itkuvirsien ja sekä eeppisen että lyyrisen runouden pohjalta vepsäläisten eepoksen, joka julkaistiin vuonna 2012 nimellä Virantanaz. Luin Juminkeko-säätiön julkaisun vuodelta 2013, josta Virantanaz löytyy vepsänkielisenä rinnallaan suomennos, jonka laativat Olga Zaitseva ja Markku Nieminen. Teoksen kuvituksen laati Aleksei Maksimov. Lopusta löytyy Markku Niemisen kirjoitus Vepsä ja vepsäläiset sekä Nina Zaitsevan vepsänkielinen kirjoitus Vepsläižen eposan lugijoile. Zaitseva kertoo eepoksen laatimisesta: siitä miten sanastossa toimivat toistensa synonyymeina puhekieliset ja kirjakieliset ilmaukset, miten kansanlaulujen runomitta ja aihelmat uivat tekstiin ja miten hänen oman lyriikkansa ohella kuudelta muulta nimeltä mainitulta kirjoittajalta saadut vaikutteet sulautuivat osaksi eeposta. Zaitseva korostaa, että vepsän kielessä elää Vepsän kansan historia lauluineen ja tarinoineen eikä hän haluaisi kielen sammuvan.

Vepsäläiset asuvat Venäjällä Äänisjärven eteläpuolella. Kansa on huvennut pieneksi, arviot vepsäläisten määrästä vaihtelevat viidesta tuhannesta pariinkymmeneen tuhanteen. Markku Nieminen toteaa, että vepsän kieli on arkaainen itämerensuomalainen kieli, jonka arvellaan olevan lähinnä ns. kantasuomea. Venäjän kielen vaikutus vaikuttaa tosin vahvalta, jo tämän teoksen perusteella se näkyy sekä sanastossa että äänteissä (kirjaimissa). Näytteeksi siitä miten suomalainenkin voi paikoitellen ymmärtää vepsää esitän pienen katkelman runosta, jossa karhu kiipeää kuuseen lausumaan vepsäläisille ohjeita elämää varten:

Libui kondi kuzhe

sätes kaikhe udhe:

heinäsižiš kadjoiš,

ol'gesižes paidas,

kivižiš kindhiš,

savižiš kengiš.

Libui = kiipesi, sätes = yllään, pukeutuneena, kadjoiš = kaatioissa (ks. Kalevala), housuissa

Runoelmassa tulee esiin vepsäläisten elämä kunnioittavassa yhteydessä luontoon. Ympäröivät kansat kuten saamelaiset ja venäläiset ovat tarinoissa mukana. Toisaalta runojen henkilömäärä on pidetty pienenä, mikä helpottaa lukemista ja lähentää lukijaa kuvattaviin hahmoihin. Erityinen huomio kohdistuu naishahmojen – saamelainen Aira, loitsijamummi Anni, itkuvirsiä esittävä saagan ”kukintohahmo” Aljoi – vahvaan osaan tapahtumissa. Loppupuolella esiin nousee myös mies, nimihenkilö Vir, joka suoriutuu sankarillisesti karhunkaadosta. Karhu sinänsä on vepsäläisille tärkeä eläin, kuten yleensäkin suomensukuisille kansoille. Eepoksessa on mielestäni huomioitu muitten kansojen vastaavien teosten tarinankuljetus ja aihelmat, joten sikälikään kyseessä ei ole vaikeasti sulateltava runoelma.

Vepsän eepos on mielestäni harkitusti laadittu, se on tasapainoinen kokonaisuus, jossa erilliset aiheet on sujuvasti sovitettu yhteen. Eepos on melko lyhyt, koko kirjan sivumäärä on vain 83 sivua. Kullakin sivulla on vierekkäin suomennos ja alkuteksti. Luin teoksen junamatkalla, kuvat opastivat jossain kohdin hoksaamaan kerrontaa.

Andrejs Pumpurs: Karhunkaataja

Latvian kansalliseepos Lāčplēsis – Latvju tautas varonis ilmestyi vuonna 1888. Sen kokosi ja sepitti latvialaisten kansantarujen ja historiallisten kronikoitten aineksista Andrejs Pumpurs (1841 – 1902). Teoksen suomensi latvian kielestä Latviasta kotoisin ollut liiviläinen, Suomessa elämäntyönsä tehnyt pappi Edgar Vaalgamaa. Runonnuksen viimeistelyssä avusti Anna-Maija Raittila. Suomennos ilmestyi vuonna 1988 nimellä Karhunkaataja. Alaotsikon mukaisesti myyttinen voimamies Karhunkaataja on Latvian kansallissankari. Kirjassa on hyödynnetty kuvituksena Riiassa vuonna 1957 ilmestyneen laitoksen laulujen alkusivuja, joissa olevat puupiirrokset teki Zigurds Zuze. Kirjan alussa Edgar Vaalgamaa kertoo suomennoksen vaiheista. Lisäksi alusta löytyy kuvaus Andrejs Pumpursista sekä aakkosellinen seliteluettelo eepoksessa mainituista taruhahmoista ja todellisista historiallisista henkilöistä sekä paikannimistä.

Eepos tarkoittaa runomittaista kertomusta. Tämä ”latvialaisten Kalevala” on yhtenäinen kertomus, jonka tapahtumat voidaan ajoittaa 1100-luvun lopulle ja 1200-luvun alkuun. Se kertoo aluksi nuoresta voimamiehestä, jota kutsutaan nimellä Karhunkaataja tai lyhyemmin Kaataja. Vaalgamaa selittää, että nimi tarkoittaa karhunrepijää, sillä Kaataja oli kyennyt surmaamaan metsän petoja tarttumalla niitä leuoista ja repäisemällä pedon kuoliaaksi. (Oikeesti niin ei voi tehdä.) Eepos noudattaa vaihtelevia runomittoja, ainakin daktyyliä ja trokeeta on parhaimmillaan käytetty, monin paikoin mitta on vapaampi. Toisin paikoin on venytty loppusointuihin, parhaiten mitallisesti ja loppusointujen kannalta soi Neljäs laulu. Siinä liiviläisten päällikkö Kauppo vierailee Roomassa paavia tapaamassa ja Riian kaupunki perustetaan (vuonna 1201) ynnä muuta tarunomaisempaa. Eepos kasvaa kertomukseksi saksalaisten kalparitarien ristiretkestä Baltiaan, mikä siis tarkoitti kansojen orjuuttamista kristinuskon verukkeella. Baltiasta käytetään välillä saksalaisten keksimän nimityksen, Marian maan, mukaelmaa Māra. Baltiaa asuttavat latvialaiset ja liiviläiset esitetään rauhaa rakastavina viljelijöinä, joita saksalaiset riistäjät saapuvat törkeästi jymäyttämään. Karhunkaataja asettuu puolustamaan kansaansa voimiltaan ylivertaisena.

Täysin sinisilmäisen myönteistä kuvaa Baltian asukkaista ei sentään luoda. Noituus rehottaa ja pirun kanssa tehdään sopimuksia. Muuta juonikkuutta harjoittavat niin latvialaiset kuin liiviläisten päällikkö Kauppokin. Jollain tavoin Kauppoa jopa yritetään ymmärtää, hänen katsotaan tavoittelevan nimensä mukaisesti hyviä kauppoja saksalaisten kanssa. Näin menetellessään hän kuitenkin kääntyy omiaan vastaan. Henrikin Liivinmaan kronikassa Kauppo taistelee naapuriheimoja vastaan saksalaisten rinnalla. Pumpurs mainitsee eepoksessaan myös Henrik Lättiläisen. Vaalgamaakin tuntuu olevan sitä mieltä, että Henrik olisi alkujaan latvialainen eli lätti. Roomassa Kauppo näkee loistoa ja voimaa ja monenlaisia etuja, suutelee paavin tohvelia ja paavi lyö hänet ritariksi lahjojen kera. Samaan aikaan Karhunkaataja eksyy harharetkille Pohjolaan. Monet tapaukset tällä laivareissulla tuovat mieleen kreikkalaisen eepoksen purjehtijat. Samoin eepoksen alussa järjestetty Baltian jumalien kokous.

Kaiken kaikkiaan Karhunkaataja miellyttää tarinan yhtenäisyydellä, joka on seurausta siitä, että kirjoittaja on taitavasti sulattanut tarut ja kronikoitten tiedot samaan keitokseen. Suomennoksen mitan vaihtelukin on oikeastaan ihan piristävää. Viimeisessä eli Kuudennessa laulussa koetaan sekä juhlien riemua että tappion karvautta. Karhunkaataja kaatuu itse, mutta Pumpurs haluaa luoda Latvian kansaan uskoa siihen, että vielä tästä omin voimin noustaan. Karhunkaataja kasvaa latvialaisten vapauden toivon vertauskuvaksi.

Kirjassa on 144 sivua. Se tuli luetuksi muutamassa päivässä.

Shota Rustaveli: Pantterintaljainen

Shota Rustaveli oli 1100 – 1200 -lukujen vaihteessa elänyt georgialainen runonsepittäjä, jonka ainoa tunnettu teos on suomennettu nimellä Pantterintaljainen. Suorasanaisesta englanninnoksesta runoelman suomensi Olavi Linnus (1914 – 2000). Suomenkielisenä teos ilmestyi vuonna 1990.

Kirjan alusta löytyvässä esipuheessa suomentaja kiittää kaikkia suomennosprojektissa häntä avustaneita sekä kertoo teoksen taustoista ja siinä käytetystä runomitasta nimeltä shairi. Runomitta perustuu tavujen määrään, ei ilmeisesti niitten kestoon. Runoelman suomennoksessa ainakin mainitaan 1572 neljän säkeen säkeistöä. Kukin säe muodostuu kahdesta kahdeksantavuisesta osasta, osien välissä on aina samalla kohti runotauko.

Pantterintaljainen on Georgian kansallisrunoelma. Sen arvellaan vaikuttaneen georgian kielen muotoutumiseen.

Runoelma kertoo sankarillisista ritareista ja heidän seikkailuistaan. Vaikka kirjan alussa mainitaan kyseessä olevan runoilijan lahja maansa kuningattarelle Tamaralle, eivät seikkailut sijoitu Georgiaan vaan sankarit löytyvät Arabiasta ja Intiasta. Liikkeellepanevana voimana on kahden ritarin rakkaus tavoittamalta tuntuvaan kaunottareen – kyseessä on siis kaksi paria. Kolmaskin ritari ilmaantuu kuvioihin ja varsinkin loppua kohden seikkailuissa on tiettyä vauhdikkuutta. Alkupuoli kuluu aika lailla surun ja murheen tunnelmissa, milloin surraan omaa kurjaa kohtaloa, milloin eroa rakkaista. Ritarit vaikuttavat aika tyypillisiltä nuorilta miehiltä, joitten on helpompi tehdä selvää vastustajistaan taisteluissa kuin tuoda julki rakkautensa mielitiettyynsä – ja tästähän se soppa juuri syntyykin. Runoelman alkupuolta leimaavat murhe ja itku, lopussa kiitos kuitenkin seisoo.

Surun korostettu kuvaaminen tuo väkisinkin mieleen kotoisen Kalevalan, jossa soittokin on suruista tehty. Pantterintaljaisen säkeistö 947 näytteeksi laulusta ja surusta:

Kun kantoi laulu ritarin, käy kuuntelemaan pedotkin:

ja säveltensä voimalla myös kivet veestä nousivat;

ne herkistivät kuuloaan, ne ihailivat sointujaan.

Hän lauloi kaipauksestaan kuin suihkukaivo sävelten.

Shairiin kuuluu, että kunkin säkeen tulisi muodostaa oman yksittäisen ajatuksensa, niinpä loputtoman pitkiä ajatuskulkuja ei ole ollut tarkoituskaan synnyttää.

Tyyli ei ole sillä tavalla arkaainen kuin Kalevalassa vaan kyse on tottuneen runonsepittäjän tekstistä. Jokseenkin monimutkainen toistensa sisäisten tarinoitten rakenne pysyy kertojan hallinnassa. Sisäkkäisten, samanlaisina toistuvien aiheitten rakennelma luo kertomukseen parhaimmillaan aukenevaa ruusua muistuttavaa koristeellisuutta.

Lisää koristeellisuutta kirjaan tuo kuvitus. Keskeltä kirjaa löytyy unkarilaisen Mihály Ziczin (1827 – 1906) grafiikkaa aiheesta sekä georgialaisen 1600-luvun taiteilijan Mamuka Tabakarashvilin Pantterintaljaisen innoittamia miniatyyrejä. Kunkin lukukappaleen loppuvinjettinä on georgialaisen Lado Gudiashvilin (1896 – 1980) ornamentiikkaa aiheesta.

Kirjassa on 265 + 15 sivua sekä keskellä kahdeksan lehteä kuvitusta. Luin kirjan viidessä päivässä.

Kalevala Lyhennettynä

Lukemani teos: Kalevala Lyhennettynä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 172. osa, toimittanut F. A. Heporauta vuonna 1925, tarkastetut painokset vuosina 1933 ja 1942. Lukemani kappale (8. painos) on painettu vuonna 1964.

Kalevalan runoja kokosivat itäisestä Suomesta, Vienan Karjalasta ja Inkeristä Elias Lönnrot ja kumppanit 1800-luvun alkupuolella. Lönnrot koosti runojen perusteella yhtenäisen teoksen, joka tunnetaan nimellä Kalevala. Kalevala on Suomen kansalliseepos.

Lukemani lyhennetty versio Kalevalasta on siis laadittu koulujen tarpeita varten ja muuta versiota Kalevalasta en ole lukenutkaan. Ensimmäisen kerran luin kirjan yläasteen loppuvuosina ja toisen kerran luin sen kokonaan nyt. Kirjaan sisältyy esipuhe, selventävää sanastoa sekä lopussa piirrettyjä kuvia työkaluista, vaatteista ja rakennuksista.

Kalevala on suomalaiselle kiintoisa kirja. Se sisältää suomenkielistä kansanrunoutta, jolla on hyvin vanhat juuret. (Wikipediassa mainitaan tosin, että Kalevalan kieli on oikeastaan alunperin vienankarjalaa.) Kirjan sivuilta voi lukea näytteitä muinaissuomalaisesta tarustosta, kansan tavoista ja uskomuksista. Kalevalan tarut liittyvät myös paikoitellen yhteen eurooppalaisen taruston kanssa. Vaikka Kalevalan kieli on yhtenäistetty laajaa suomenkielistä lukijakuntaa ajatellen, sisältää se yhä vanhaa sanastoa ja osin nykysuomesta poikkeavaa kielioppiakin.

Kun nuorena poikana jouduin lukemaan Kalevalaa (Lyhennettynä), pidin sitä pitkän matkaa aika tylsänä kirjana. Tämä saattoi johtua läksynomaisesta lukemisesta, jossa tietty pätkä Kalevalaa oli luettava ensi tunniksi. Lisäksi kieli tuntui vaikealta, selityksien silmäily vei aikaa ja hajotti tuntumaa luettavaan. Sitten eräänä viikonloppuna satuin olemaan matkalla ja minulla oli Kalevala mukanani matkalukemisena. Majoituspaikassani aloin lukea jaksoa, jossa kerrotaan Kullervon tarina. Se on verrattain yhtenäinen, dramaattinen ja kiehtova osa Kalevalaa. En varsinaisesti pidä sanonnoista ”se kolahti” tai ”jäin koukkuun”. Sanoisin pikemminkin, että Kullervon tarina vetosi tunteisiini hyvin voimakkaasti, se liikutti minua.

Vuosien ja vuosikymmenien mennessä lueskelin silloin tällöin Kalevalaa sieltä täältä. Milloin liikutuin Väinämöisen soiton kuvauksista, milloin itkin Ainon tarinaa lukiessani, milloin koetin ratkaista Sammon arvoitusta. Väinämöisen lähtö on äijämäisen juhlava lopetus ja laulajan alku- ja loppusanat muodostavat upean kehyksen koko kirjalle. Nyt luin mielenkiinnolla kuvausta karjalaisista häistä, nuoren morsion tuntemuksista ja hänen saamiaan ohjeita miten toimia miniänä talossa. Epäonninen Ilmarinen, seppo sen mokoma, vaati myös huomiotani. Lisäksi tällä kertaa minuun vetosi ehkä ensimmäistä kertaa kieli. Kalevalassa asiat ilmaistaan omaperäisesti ja vivahteikkaasti niin että toistokin maistuu heleälle runolle! Kiinnitin huomiota siihen, miten monet sanonnat ovat peräisin Kalevalan säkeistä. Sekä alkuperäiseen tekstiin että selityksiin sisältyy myös tahatonta koomisuutta, mikä kirvoitti minusta monet makoisat naurut.

En silti väitä, että olisin lukenut kirjaa tällä kertaa erityisemmällä innoituksen ruokahalulla. Kalevalassa sana ”viikko” tarkoittaa pitkää aikaa ja parikin viikkoa Kalevalan lukeminen tällä kertaa kysyi. Tosin lopuksi harpoin kirjan läpi uudestaan poimiakseni ylös muutamia säkeitä. Kalevalassa on lyhennettynäkin 186 sivua kuvat ja sanastot mukaanluettuna.